olemme puolisoni kanssa lähdössä viettämään osaa kesälomastamme äitini luo lapsuuteni maisemiin. odotan jo malttamattomana vaikka tuskinpa siellä mitään maailmoja järisyttävää tehdään tai tapahtuu.
mummun näkemistä odotan aina hieman jännittyneenä. hänellä on altzheimerin tauti, ja etsin aina muutoksia hänessä. onneksi niitä en ole viime aikoina huomannut. lukuunottamatta muutamia positiivisia pilkahduksia. :) esimerkkinä viime kerralta se, että mummu muisti puolisoni ja kyseli hänestä kun olimme käyneet ja seuraavana päivänä olin ilman häntä liikkeellä. joulun aikaan puolestaan oli koko suku hyppiä riemusta kattoon kun mummu oli ensimmäistä kertaa vuosiin tehnyt tuosta noin vaan itse pipareita! :) äitini on sanonut, että mummulla ei ole koskaan ollut reseptiä mihinkään. kaikki hänen käsissään syntyneet leipomukset ovat tulleet "no mitä siihen nyt tuli, mää laitoin vähä sitä ja tuota jonku verran..." -meiningillä. (onkohan mummulla koskaan ollut edes desimittaa?) niin vain on pipariresepti jossain alitajunnassa tiukasti kiinni, että taikina syntyy sen kummempia miettimättä, lähes itsestään.
altzheimerin tauti on kamala tauti. kamala sekä omaisille että sitä sairastavalle. kuinka kamala tunne onkaan kun oma puoliso ei tunnista sinua vuosikymmenten yhdessäolon jälkeen? tai miltä tuntuu nähä oma vanhempi vihaisena ja kiroilevana kun tämä on koko oman elämäsi ajan ollut hellä ja hoivaava? mutta miltä tuntuu kun edessäsi seisoo täysin tuntematon ihminen joka väittää olevansa sinun lapsesi? eihän se voi olla, lapsethan ovat vasta pieniä. ja sitäpaitsi koulussa tähän aikaan päivästä. maailman täytyy tuntua todella pelottavalta altzheimerin tautia sairastavasta.
olen onnellinen siitä, että mummun sairaus on saatu melko hyvin lääkkeillä kuriin. hän toistelee asioita, kysyy samat kysymykset moneen kertaan vierailun aikana, ei muista mitä on syönyt tai onko lääkkeet otettu. mutta pystyy vielä omien lastensa ja kotipalvelun avulla asumaan omassa kodissaan, hänen kanssaan pystyy keskustelemaan ja hän tunnistaa kaikki lapsensa ja lastenlapsensa ongelmitta.
sitä olen miettinyt, että vaikka sairaus vie muistia, niin miten toiset asiat pysyvätkin niin hyvin mielessä? mummulla on viisi lasta ja viisitoista lastenlasta, lapsenlapsenlapsiakin neljä. ja hän muistaa kaikista lapsistaan ja lapsenlapsistaan asioita ajalta kun nämä olivat pieniä. miten se voi olla mahdollista?! miten voi muistaa, että se oli juuri leena, joka lauloi pienenä jouluisin, että "oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehmät uskolliset...". tai että heli oli hulluna elefantteihin. tai että se olin juuri minä joka oli hirveän mustasukkainen mummusta kun olin pieni. miten nuo asiat eivät sekoitu keskenään mielessä?
viime kesänä mummu täytti 80 ja hänelle pidettiin tietenkin kunnon juhlat. kävimme puolisoni kanssa hänen luonaan juhlia edeltävänä päivänä. kysyin mummulta tuntuuko hänestä vanhalta kun täyttää 80 tai onko nyt viisas ja aikuinen olo. mummu sanoi, että hänestä ei tunnu yhtään sen kummemmalta kuin ennenkään; "heleposti muistan ko täytin viistoista!". no onko tuo nyt kumma, eihän siitä ole kuin 65 vuotta...
