I hope somebody cares

Toinen. Kummallista palata taas kirjoittamaan. Vielä kummallisempaa oli huomata pari päivää myöhemmin ensimmäisestä kirjoituksestani, miten pari kaunista ihmistä olivat jopa kommentoineet pienin sanoin - "lukiko joku tosiaan minun turhat lötinäni?" Oon otettu - thanks.

Olen abiturientti ja tosiaan toivon, että minä olen ensi keväänä yksi niistä valkolakillisista. Tänään kävin pieni muotoisen keskutelun opinto-ohjaajan kanssa; miten kouluni sujuu, miten voin, mitä pyrin tekemään, kun pääsen täältä pois. Vastaus on, että haluan mahdollisimman kauas täältä. En ole koskaan halunnut elää täällä paikassa, missä ihmiset tietävät sinut, vaikka et tunne heitä. Kaikki katsovat toisiaan kieroon ja ajavat itsensä kolareihin. Ihan totta ajavat. Pari viikkoa sitten hyvästelimme yhden kouluni opiskelijan. En voi ymmärtä miten kukaan kykenee asumaan täällä. Tänne tukehtuu. Ainoa paikka missä kykenen olemaan tämän pienen paikkakunnan sisällä on oma huoneeni. Tämä on turvallinen vaihtoehto, mistä kukaan ei minua löydä. Olen sanonut useasti, että kun pääsen täältä pois, minun elämäni alkaa. Elämä, jota haluan niin kovasti elää.

Pikku hiljaa tuntuu taas yksinäiseltä. 400 Kilometriä parhaimmasta ystävästäni tuntuu rasittavalta. Voitte varmaan arvata missä vietän lomani. Hänen lisäksi täällä missä minä asun on yksi ihminen jonka kanssa voin jutella, jota pidän hyvänä ystävänä. Kaikki muut ovat pikkuhiljaa vain kadonneet. Entiset ystävät löytäneet parempaa kuin myös exänikin. Mikä siinä on, ettei ensi rakkautta vain voi unohtaa? Turhauttavaa.

Jos teillä on aikaa miksette voisi kuunnella Imagine Dragonsin biisiä Radioactive niin kuin minäkin?

Nämä kai ovat sitten ensi askeleeni tällä sivustolla. Jännittyneesti ja pienesti vierasten vielä katselen ympärilleni ja mietin, josko jäisi pidemmäksi aikaa. Ensimmäisenä otan huomioon keskustelupalstan kirjoituksia ja niiden päivämääriä. Tuntuu kummalta, että joistakin keskusteluista on jopa pari päivää - toisista taas kuukausia. Enkä taaskaan uskalla avata suutani. Hassua, tuntuu että Demin-sivustoilla on enemmän keskustelua kuin täällä ollenkaan, mutta ehkä se sitten toisaalta riippuu minun omista ajatuksista.

Tulin tänne, koska oloni on yksinäinen. Välillä on hyviä päiviä ja välillä huonoja, enkä tiedä mitä tästä päivästä on tulossa, koska on lauantai kello 00:22. Olen elänyt tätä päivää vasta hetken. Kuitenkin lähdin kirjoittamaan tätä blogia, koska en tiedä mihin muuallekaan kirjoittaa. Kaikki pitävät nettiä paikkana missä voi kirjoittaa mitä ikinä haluaa ja minne vaan. Minua kuitenkin aina pelottaa, että kaikki loppujen lopuksi tietävät kuka olen. Tietävät missä asun ja mitä teen. Hassua eikö? Vainoharhista minusta.

Olen ihminen joka ei osaa oikein puhua tunteistaan. Ihminen, joka haluaisi ripauksen ymmärrystä ja hetken kuuntelijaa, jota kiinnostaa. Tässä kuunnellessani ties kuinka monetta kertaa Chase & Status ft. Plan B:n kappaletta End credits alkaa mieli tuntua kummalta. En oikein tiedä mitä näihin blogeihin pitäisi kirjoittaa. Yritin katsoa muilta, mutta en osaa oikein matkia.

Lauantai. Ja huomenna on isäenpäivä. Aikomus olisi käydä sukulaisten saaliina. Vihaan sukujuhlia. Ne ahdistavat minut nurkkaan. Kuten sanoin en osaa oikein puhua. Varsinkaan sukulaisille. Perinteinen ja niin idylinen suku, jotka utelevat opiskeluistani, unohtavat nimeni - ihan totta unohtavat - ja kyselevät sulhasen perään. Minkä sulhasen? Luuletteko tosaan, että minä 18-vuotias nuori ihminen, muka olen sitoutunut jonkun miehen kanssa. Anteeksi, mutta olen juuri hetki sitten eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästäni.

Kas tämä taitaa riittää täksi kerraksi. Kaiketi se on välillä hyvä kirjoittaa ja avata omaa mieltään, jotta selviäisi tästäkin maailmasta elossa. Hassua ajatella, että kirjoitin juuri jotain itsestäni ja jotkut ehkä saattavat vilkaista tekstiä. Tai ainakin ihmisillä on mahdollisuus.

Tiesitkös, että olen pirun huono lopettamaan mitään? Kuten esimerkiksi tätä.