Toinen. Kummallista palata taas kirjoittamaan. Vielä kummallisempaa oli huomata pari päivää myöhemmin ensimmäisestä kirjoituksestani, miten pari kaunista ihmistä olivat jopa kommentoineet pienin sanoin - "lukiko joku tosiaan minun turhat lötinäni?" Oon otettu - thanks.
Olen abiturientti ja tosiaan toivon, että minä olen ensi keväänä yksi niistä valkolakillisista. Tänään kävin pieni muotoisen keskutelun opinto-ohjaajan kanssa; miten kouluni sujuu, miten voin, mitä pyrin tekemään, kun pääsen täältä pois. Vastaus on, että haluan mahdollisimman kauas täältä. En ole koskaan halunnut elää täällä paikassa, missä ihmiset tietävät sinut, vaikka et tunne heitä. Kaikki katsovat toisiaan kieroon ja ajavat itsensä kolareihin. Ihan totta ajavat. Pari viikkoa sitten hyvästelimme yhden kouluni opiskelijan. En voi ymmärtä miten kukaan kykenee asumaan täällä. Tänne tukehtuu. Ainoa paikka missä kykenen olemaan tämän pienen paikkakunnan sisällä on oma huoneeni. Tämä on turvallinen vaihtoehto, mistä kukaan ei minua löydä. Olen sanonut useasti, että kun pääsen täältä pois, minun elämäni alkaa. Elämä, jota haluan niin kovasti elää.
Pikku hiljaa tuntuu taas yksinäiseltä. 400 Kilometriä parhaimmasta ystävästäni tuntuu rasittavalta. Voitte varmaan arvata missä vietän lomani. Hänen lisäksi täällä missä minä asun on yksi ihminen jonka kanssa voin jutella, jota pidän hyvänä ystävänä. Kaikki muut ovat pikkuhiljaa vain kadonneet. Entiset ystävät löytäneet parempaa kuin myös exänikin. Mikä siinä on, ettei ensi rakkautta vain voi unohtaa? Turhauttavaa.
Jos teillä on aikaa miksette voisi kuunnella Imagine Dragonsin biisiä Radioactive niin kuin minäkin?
