Antti Holma: Järjestäjä
380 sivua. Otava, 2014
Arvostelukappale
Klassisissa tarinoissa prostituoitu rikkoo alan tärkeintä sääntöä rakastumalla asiakkaaseensa. Sama sääntö pätee kirjaston työntekijöihin, ainakin Antti Holman (s. 1982) esikoisromaanissa Järjestäjä.
Päiväsaikaan Tarmo on nynny kirjastosetä, joka uskoo sääntöihin ja universumin kaikkinäkevää silmään. Öisin hän hakee kasvotonta miesseuraa netistä. Tässä on osoite, ovi on auki, odotan lattialla että tulet ja teet minulle mitä ikinä haluat.
Tarmon maailman sekoittaa nuori Daniel. Ensisilmäyksellä rakastuva mies päättää hankkiutua töihin teatteriin, jossa Daniel näyttelee. Tarmosta tulee järjestäjä, joka tuntuu välillä olevan teatterin harvoja täysjärkisiä ihmisiä. Näin siitä huolimatta, että hänen hajanaiset ajatuksensa ja pakkomielteensä ovat kaikkea muuta kuin täysjärkisiä.
Järjestäjä-Tarmo haluaa noudattaa maailmankaikkeuden sääntöjä, olla mies. Siihen tavoitteeseen tarvitaan niin kuntosalia kuin sankariksi opastavaa kirjaa. Hän haluaa olla täydellinen mies täydellisenä pitämälleen Danielille. Tarmon harmiksi tunne ei taida olla molemminpuolinen, mutta periksi ei saa silti antaa, vaikka intohimon kohde menee edellä karkuun kuin elohopea. Ajoittain Tarmo menettää malttinsa, ja seuraukset ovat aina kohtalokkaita. Kirjan pihvi on siinä, mitä Tarmo on valmis tekemään saadakseen Danielinsa?
Arvio kirjasta
Antti Holma on nuori ja monipuolinen teatteri-ihme, jonka esikoisromaani on kelpo luettavaa. Tarinassa on tarkkanäköisiä sivalluksia ympäristöstä, jossa me elämme. Teatteri-ihmisille kirjassa on varmasti ulottuvuuksia, joita me muut emme huomaa. Minkäänlainen sisäpiirin juttu Järjestäjä ei silti missään tapauksessa ole. Useimmat meistä taitavat tuntea kirjastossa vaikuttavan esimies-Lillukan tai enää lähinnävain muodollisesti avioliitossa elävän näyttelijä-Varvaran.
Kirjan Tarmo kärsii unettomuudesta, ja kirjan tyyli näyttäkin siltä, miltä kroonisesta unenpuutteesta kärsivien ihmisten maailma näyttää elokuvissa. Tarinaan on sisällytetty ovelia käänteitä aina siitä lähtien, miksi teatterin järjestäjän paikka ylipäätään vapautui, mitä Tarmon edeltäjälle tapahtui ja miksi niin tapahtui.
380-sivuinen kirja vaikuttaa kurinalaisen työn tulokselta, eikä vedellä jatketulta novellilta. Kirjan jämäkät raamit ovat kirjoittajansa näköiset. Järjestäjä olisi saanut olla hieman pidempi, vaikka vain muutama kymmenen sivua. Tai edes kymmenen sivun venytys lopun kliimaksiin. Se olisi antanut tilaisuuden syventää hahmoja tai makustella ratkaisua. Nyt hyppäämme suoraan Tarmon olkapäälle, ja aloitamme vuoristorata-ajelun kohti äkkipysähdystä. Tarina toimii kyllä näinkin, mutta ihan pienikin näköalan laajentaminen olisi tehnyt sille hyvää. Kyllä Holma se osaa, siitä ei ole epäilystäkään. Toisaalta, nyt rytmi pysyi tiivinä kannesta kanteen.
Järjestäjän absurdin maailman uskottavuudelle saattoi tehdä hyvää se, että sekä kirjailija että kirjan päähenkilö ovat homoja. Eräs toinen vuoden uutuuskirja kärsi siitä, että keskeisessä asemassa ollut homohahmo oli lopulta vain nimellinen olio, eräänlainen ns. MacGuffin eli tarinankerronnan keskeinen mutta sisällöltään merkityksetön osa, joka ei kuitenkaan avaudu tai jota ei avata yleisölle (esimerkkejä MacGuffin-tapauksista ovat mm. haukkapatsaat Maltan haukassa sekä Rosebudin merkityksen etsiminen elokuvassa Citizen Kane). Tuntuu erikoiselta, että vielä tälläkin vuosikymmenellä kirjojen homokuvaukset saattavat olla kömpelösti esitettyjä, kuin vakavan työn tuloksena syntyneitä tahattomia karikatyyrejä.
En ylläty, jos kirjasta tarvitaan lisäpainos. Holma tähdittää suuria katsojalukuja keräävää Putous-viihdeohjelmaa, mikä todennäköisesti vaikuttaa kirjan kiinnostavuuteen. Järjestäjä ei tosin kaipaa ulkoisia apukeinoja, sillä romaani on itsenäisenä teoksena sekä viihdyttävä että ironisen viiltävä. Kirjan huumori on räävitöntä ja useimmiten poliittisesti epäkorrektia. Kirjan hahmot eivät ole kainoja. Lisäksi kirjailija puhuu myös kakalla käymisestä sekä asiaankuuluvien paikkojen puhdistuksesta ennen panemista. Antti Holman Järjestäjä-Tarmo on lihaa, verta ja eritteitä, eikä pahvinmakuinen saippuasarjan kiiltokuva. Jos tämä saa nenän nyrpistymään, voi lukemisen jättää väliin ihan suosiolla. Mutta jos musta ja räävitönkin huumori on mieluisaa, saattaa nauttia kirjasta niin paljon että se loppuu kesken. Kohtuuden nimissä on sanottava, että eritteet ja epäkorrektius eivät ole mitenkään suuressa roolissa, ja ilman niiden nykyistä kohtuukäyttöä lopputulos muuttuisi mehukkaasta nahistuneeksi.
Järjestäjä vakuutti minut siitä, että Antti Holma on joko on tai ainakin hänellä on kaikki ainekset olla renessanssimies, jonka ei tarvitse tyytyä vain yhteen taiteenlajiin.