Ajatuksia kaveruudesta

Mietinpä tässä taannoin ihmissuhteita noin yleensä ja mieleen lähinnä jäi pari kysymystä ja pohdintaa, joitapa voinkin nyt täällä suurella paatoksella esittää, sillä ne sivuavat myös homokansaa.

Lähinnä mielessä pyörivät seikat siitä kuinka ihmiset pitävät rakkaan löytymistä jotenkin itsestäänselvänä. Mikä ajaa ihmiset suhteisiin mitkä tuskin tulevat onnistumaan? Vain pelko siitä että on luuseri toisten silmissä? Onko onneton avioliitto/parisuhde muka jotenkin tärkeämpää kuin ystäväsi ja kaverisi? Tai vaikka parisuhde olisikin onnellinen, niin mikä siinä nyt on niin ihmeellistä että sen takia kannattaa laiminlyödä vanhoja tuttuja? Seksi?

Olen monesti myös miettinyt että olenkohan sitten jotenkin vajaa tai jotain, kun kerran en tunne minkäänlaista vetoa alkaa jahtaamaan jotain poikaa, joka nyt sattuu olemaan kiinnostavan näköinen. Pelkkä juttelu tai kaveruuden luominenkin ovat jo todella hienoja asioita minulle, mikä olisikaan hienompaa kuin lähteä hyvän kaverisi kanssa vaikka rullaluistelemaan kuumana kesäpäivänä, jutellen matkalla kaikkea syvällistäkin? Nykyiset heteropojatkin osaavat puhua tunteistaan toisten poikien kanssa, eli perisuomalainen puhumattomuus taitaa olla aika mennyttä aikaa... Ja tunteitten osoittaminenkaan toisia poikia kohtaan ei ole enää mitenkään ehdottaman kiellettyä, monestikin olen sanonut että "tykkään sinusta", vaan eipä ole kukaan vielä lyönyt, ja monesti on vastattu samalla tavalla takaisin..

Ja sen mitä olen homoelämästä nähnyt / lukenut, vaikuttaa siltä että kaveruuskin on aika harvinaista, eli on vain niitä ainaisia pokia, äklöjä ja söpöjä. Meinaan että eikö tuollainen ole aika turhaa, ja eikö elämä ole paljon helpompaa jos ei viitsi olla mikään älytön nipo?

Itsestäni sen verran että homopiireissä ei ole tullut käytyä, osittain paikkojen puuttumisen johdosta, mutta luulen etten kävisi niissä muutenkaan, sikäli kuin foorumeiden viesteihin on uskominen. Homo luulen olevani, mutta kaverini ovat uskoakseni ihan tavallisia heterosällejä. Kukaan ei tosin ole mitään seksuaalisuudestani kysellyt, mutta jos joku kysyy niin samahan se on olla rehellinen, sillä en minä ole oikeastikaan sen kummempi tyyppi kuin olin "heterona".

Hmh, kaipa tämä tekstini saattaa olla jostakusta ällöttävän typerää ja naiiviakin, mutta pointti on se että jos ei satu omistamaan omaa kultaa, niin ei se ole maailman hirvein asia. Ystäviäänkin voi rakastaa...

Niin ja vielä, tämän postauksen tarkoitus ei ole potkia ketään munille, tai trollata tai mitään, jokuhan tästäkin kyllä vetää herneen nenään, mutta myönnän täten luvan siihenkin =)

Totuuden sanoja, Tiko, enpä voisi olla samempaa mieltä. Miehiä tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät. Todellinen ystävyys kestää elämän myrskyt! Ystävät jakavat surut ja ilot, tukevat kun on tuen aika ja osaavat myös väistyä kun on (välillä ;) kiirettä jonkun miehenkutjakkeen kanssa. Mutta ovat silti läsnä!

Minulle ainakin pari läheisintä (lue: oikeaa) ystävääni ovat tärkeämpiä kuin esim. alkuperäinen perheeni. Siihenkin välit ovat viime vuosina paranneet, mutta eivät tule koskaan korvaamaan ystäviäni, jotka koen ensimmäiseksi viiteryhmäkseni (sori kamalasta termistä, en tähän hätään keksi parempaakaan :).

Kavereiden tai ystävien merkitys on korostunut ennen parisuhdetta. Se turva, läheisyys ja tuki omalle identiteetille saadaan ennemmin monelta kuin yhdeltä taholta. Kovin nuorena moni ei olekaan valmis parisuhteeseen, joka vaatii ihan toisenlaista toimintaa, myös tinkimistä omista haluistaan. Ystävät ovat siitä käteviä, että jos heitä on muutamakin, niin joku on aina valmis kanssasi samaan toimintaan. Parisuhteessa tehdään enemmän kompromisseja.

Siten ystävyydellä on erilainen vaikkakin osin sama merkitys kuin parisuhteella. On ihmisiä, jotka karttavat parisuhdetta, kokevat sen ehkä pelottavana, tai sitten vaan evät ole siihen vielä valmiita.

Ystävät tukevat ja auttavat kasvamaan. He tarjoavat läheisen vertailukohdan ja monesti ystäviä jäljitellään. Ystävyys voi olla syvää vaikka ystävä ei aina olisikaan saatavilla. Parisuhteesta ei tietenkään aikaa riitä ystäville samalla tavalla, joku muu tarvitsee ja saa enemmän huomiota omakseen. Todelliselle ystävälle on kuitenkin aina paikkansa.

Hyvin yleistä vain on, että ystävyyssuhteet viilentyvät ajan myötä, tosin ne voivat lämmetä uudelleen. Se johtuu vain siitä, että ystävyys liittyy ja on syntynyt tietyssä elämänvaiheessa kuten opiskellessa tai nuoruusiässä miehisyyden kynnyksellä. Kun se on ohi ystävyys ei aina kestä vaikka välit olisivat olleet hvyinkin läheiset.

Moni nuorihomo on kuvannut kauniisti ystävyyttään heteromiehiin, usein taustalla on salainen toive jostain muusta. Se on tietysti aikanaan ihanaa, mutta lopulta homo on homo ja hetero on hetero. Enemmän yhtäläisyyksiä homolla on niiden äklöjenkin homojen kuin heteron kanssa.

EvilS:n viimeisestä kappaleesta vain pieni huomautus: Ainakaan minun seksuaalisuuteni ei ole sentään niin määräävä ominaisuus, että se ajaisi kaiken muun ohi ihmissuhteissa. Kyllä heteromiehistä löytyy paljonkin sen verran hienoja persoonallisuuksia, että moni homonretale jää kirkkaasti toiseksi.
Ystävyyssuhteissa arvostan ennen kaikkea vilpittömyyttä ja avarakatseisuutta, ja ikäväkseni täytyy sanoa, että tunnen monia homoja, joista näitä piirteitä ei oikein tahdo löytyä...

Mä luulen, että jotkut meistä ovat vain niin läheisriippuvaisia etteivät yksinkertaisesti osaa olla yksin. En usko, että pelkäävät "katsetta toisten silmissä" vaan enempi itseään - ihminen itse kun on itsensä pahin vihollinen.

Mä itse vaalin ehdottomasti kaveruussuhteita. Kaveruussuhde voi myös olla hyvin rakkausmainen - siis silleen sisarusmaisesti. Totta että kummankin suhteen eteen on tehtävä töitä, mutta kaveruussuhteessa sen ei tarvitse olla kokopäiväistä duunia. Kaverien kanssa voi riidellä, ja niitä voi haukkua kun muistaa sit hyvittää:)! Niiden kans voi puhuu myös syvällisiä (siis selvänä) ja harrastaa kaikenlaista - ja mikä parasta, sun oikeus yksityisyytesi säilyy eli sun ei tarvitse nähdä kavereita koko ajan.

Siis mitä mä yritän sanoa, niin rakas ihminen voi olla mistä tahansa sun sidosryhmästä - nimittäjänä toimii että otte synkassa…ja harvemmin se sun bf on se sun rakkaimpas…?

Tarkoitin enemmän yhteistä kokemuspohjaa. Hetero kuitenkin aina lopulta katsoo tätä maailmaa oikeutetun enemmistön näkövinkkelistä. Yhtä lailla löytyy ominaisuuksia joita ei voi arvostaa muistakin ihmisryhmistä kuin homoista. Toisaalta massa on massaa ja yksilö voikin olla ihan jotain muuta kun lähemmin tutustuu. Pinta on pettävää.

Tuo läheisriippuvuus on totta ja moni ei osaa olla yksin. Mutta pystyäkseen kunnolla rakentamaan parisuhdetta pitää siinäkin kohdata itsensä. Toisaalta siinä myös kohtaa toisen ihmisen lähemmin kuin muuten on mahdollista. Siihenkään kaikki eivät ole valmiita. Puhutaan myös läheisyyden pelosta ja sitoutumiskammosta, itsekeskeisyydestäkin.

Mutta siis kaveruudesta - joku on sanonut ystäviään perheeksi. Se on aika kuvaavaa.

Kuka se bf sitten olisi ellei myös hyvä, paras ystävä? Joku jonka kanssa jaetaan jääkaappi ja jotain muuta? Kyllä se hengenheimolaisuus, jota koen kundikaverini kanssa menee vielä syvemmälle kuin se minkä ystävieni kanssa olen koskaan kokenut.

Kyllä ystäviä on hyvä olla. Mutta eipä sitä olisi osannut kuvitella miten tapaamistiheys ja intressit vuosien saatossa muuttuvat. Mutta kun on työt ja eri harrastukset ja kumppanit niin eipä sitä niin usein olla yhteydessä. Aina on kuitenkin hauska tavata. Tavallaan ystäväpiiri sitten laajenee - ystävien kumppanit ovat myös usein mukana.

"Enemmän yhtäläisyyksiä homolla on niiden äklöjenkin homojen kuin heteron kanssa." - EvilS.

Jep, vaikka selvititkin näkemystäsi myöhemmin, niin kun luin tuon ensimmäisenä tuli mieleen tilanne jossa pitäisi valita, joko kaverini tai oma homous, niin täytyy kyllä sanoa että valitsisin kaverini. Tuskin monikaan on valmis heittämään ala-asteelta asti kestänyttä ystävyyttä menemään pelkästään sen takia, että pääsisi pukille ;)

"Siis mitä mä yritän sanoa, niin rakas ihminen voi olla mistä tahansa sun sidosryhmästä - nimittäjänä toimii että otte synkassa ja harvemmin se sun bf on se sun rakkaimpas?" - Antti

Just tuo minä tarkoitinkin, että näyttää siltä että monikin ottaa vain puolison sen takia, että on "joku", eli siis suomeksi panopuu ja jonka kanssa leperrellä jotain. Jotenkin kyllä vain on jäänyt mielikuva että valtaosalla pariskunnista ei ole mitään yhteistä, joten en kyllä ihmettele jos suhteet eivät kestäkään. Pelkkä seksi tuskin lasketaan yhdistäväksi asiaksi. No ehkä joillain. Ja sitten kavereiden kanssa tehdään ne kaikki hommat mitä ennenkin.

Henkilökohtaisesti olen kait sitten poikkeus kun en tunne että homoudella olisi sen enemmän tarjottavaa kuin juurikin tuo seksi ja niin kutsuttu "avioelämä" parhaassa tapauksessa. Ja tätä asiaa kai minä alitajuisesti mietin kun kirjoitin koko messua... Pahus, tämähän alkaa kuulostaa jo ihan ristiretkeilyltä seksikeskeisyyden vastaisen homouden puolesta =/

Lähinnä yritän kaiketi punnita kannattaako alkaa elämään "homoelämää", vai jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin. Kun olen vanhaankin elämään oikein tyytyväinen, koska juurikin on käynyt niin tuuri että on hyvä kaveripiiri.

"Kyllä se hengenheimolaisuus, jota koen kundikaverini kanssa menee vielä syvemmälle kuin se minkä ystävieni kanssa olen koskaan kokenut." - EvilS

Onkohan tämä hengenheimolaisuus juurikin sitä, missä molemmilla on samanlainen näkemys asioihin, unelmiin ja toiveisiin. Toinen tietää mistä toinen puhuu ennenkuin lausetta on vielä kunnolla aloittanutkaan. Ja kun kysytään jotain niin molemmat alkavat selvittämään samaa asiaa, puhuvat vähän aikaa päällekkäin ja sen jälkeen virnistelevät typerästi että kumpi selittää. Hienoa se kieltämättä onkin =)

Oh, kirjoitetun viestin rajallisuus!

Ei se ystävyys mihinkään katoa, vaikka seksuaaliset mieltymykset ovat erilaiset. Ei se välttämättä kaadu edes siihen, että salaa toivoo toisesta ystävää enemmän. Eikä se edes itsestäänselväti kaadu siihen, että sen ystävänsä kanssa harrastaa seksiä. Ei kaatunut ainakaan mulla ja tiedän muutaman muunkin tapauksen. Kuten todettu ystävyys voi kestää paljon.

Parisuhteessa voi ja saakin olla myös eri mieltä. Tämä on nyt meillä välillä tavallista enemmän esillä, sillä kundikaverin edellinen suhde oli niiltä osin traumaattinen ja hän kokee nykyisen mielipiteenvapauden todella arvokkaana. Mutta kyllä me jo toistemme lausumia täydennetään...

Seksitön homous - kai sitten puhutaan seksittömästä elämästä ja se kuullostaa vähän luonnottomalta.

Mihin homoelämään sitä sitten pitäisi mennä mukaan? Mulle oli aina selvää, että haluan olla suhteessa mieheen. Kun sitä ei kotiin tuotu eikä stokkalta löytynyt niin piti käydä baareillakin katsomassa. Mutta homoelämää - jos ajatellaan irtosuhteita yms. niin ei varmasti suurinta osaa homoista kiinnosta sellainen.

Sehän on hyvä, jos olet onnellinen ilman kumppania. On kuitenkin hyvä tiedostaa ja varautua, että ystävilläsi sellainen voi olla ennen kuin huomaatkaan. Ystävyyshän siihen ei pääty, mutta tapaamisia se yleensä vähentää. Olen niin monen homon kuullut kertovan tämän saman suuntaisen tarinan. Yksinäisyys on todellista homoelämää.

Mutta ole ihmeessä oma ihana itsesi. Seksi tulee sitten kun on tullakseen, kun itse haluat. Moni homo kypsyy ajatukseen seksistä miehen kanssa vasta reilusti parikymppisenä.

No nuo Eemelin ajatukset tuntuvat aikaslailla perinteisiltä kliseiltä, lähinnä yadiblahyappadidah... ainakin minun korvissani. "Todellinen ystävyys kestää elämän myrskyt! Ystävät jakavat surut ja ilot, tukevat kun on tuen aika"... no ihan totta mutta ystävien rakastaminen, se on täysin eri asia kuin rakastaa sitä omaa kultaa. Jos sellainen sattuu olemaan.
Luulen, omasta mielestäni siis että tuo "huononkin" parisuhteen hankkiminen johtuu lähinnä siitä pelosta, ettei saa rakastaa jotakuta niinkuin omaa puolisoa rakastetaan. Itse kuulun niihin, joille pelkästään ystävärakkaus kavereita kohtaan ei riitä, vaan sen oman kullan rakastaminen on se jokin, se on sitä millä sydän lähtee käyntiin ja putputtelee päivästä toiseen elämäniloa pursuillen.

Yksin, ilman sitä rakkainta on olo vähän kuin ranskanleivällä joka on maannut lämpöpatterin päällä viikon pari; kuiva ja pölyinen. Kavereiden seurassa toki riittää hauskaa, mutta ei sellaista iloa jota se oma puoliso osaisi antaa. Ja sitten kun se oma puoliso on, tuntuu siltä että viimein on kastettu pulla kaakaon sekaan ja on ihastuttavan rauhaisa, lempeä ja miellyttävä olo.

Toivottavasti Tiko myös huomaa, että ihmisiäkin on monenlaisia. On jopa teeveessä puhuttu sellaisista kummajaisista jotka viihtyvät yksikseen etelänapamantereella; sieltä ei omaa kultaa saatika ystäviä helposti löydy. Ehkäpä sinä pidät siitä että saat rakastaa ystäviäsi ystävän rakkaudella, kun taas toinen pitää siitä että saa rakastaa omaa kultaa sillä toisenlaisella, rakkaimman rakkaudella.

Rakasta jatkossakin ystäviäsi, mutta muista että se oman rakkaimmankin löytäminen on antoisaa, kokeile!

-Mikko

joo... homopiireissä on hirvee yritys parinmuodostukseen... ja kyl sen ymmärtää et yksinkää ei aina jaksais olla.. mullakaa vaan ei kauheen kaksisii tarjokkaita oo osunu kohdalle ja neki yritykset on useimmiten menny päin helvettiä...
huoraaminenki olis henkisesti helpompaa, ei tosin oo tullu sitä laatua harjoitettua ku on ollu himot alhaalla muutenkin... (stressi, vuodenaika)

Mutta huvittaa vaan, kun tunnen tyyppejä, jotka on tiukkoja sen periaatteen kans, että eivät harrasta seksiä kuin suhteessa -- ja sitten niillä saattaa edellisen ja seuraavan suhteen väli olla 5 tuntia...
mietin vaan, että mitäköhän se edellinen on merkinnyt siinä tapauksessa, jos pystyy heti jatkamaan toisen kanssa. Silloin on joko pettänyt toista, tai se ei ole koskaan merkinnytkään yhtään mitään...

Ja sit mua pidetään moraalittomana, kun en halua hakata päätäni seinään suhteessa, josta tiedän jo ihmisen ensimmäisen kerran tavattuani, että se ei tunnu hyvältä?

Täällä KehäIIIn ulkopuolella homoja on turhan vähän, ja ne ovat vähän yksinäistä laatua. Mutta eiköhän joku sellainen vielä minunkin elämääni kävele, joka rakastaa minua ja on arvoiseni... hyveli yöteli :=)