Onko masennus yksilön vai yhteisön ongelma?

Voitaneen todeta masennuksen olevan sekä yksilön että yhteisön ongelma.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ongelmana on mielestäni se, että masennus kohdistetaan aina yksilön ongelmaksi ja tilaksi ja turhan harvoin kohdistuu huomio yhteisön vaikutukseen ja merkitykseen. Tämä käy ilmi monista poliittisista kannanotoista, vaikkapa Pääministerin pikaisesta toteamuksesta Auvisen ja Jokelan kohdalla siitä, että kyseessä on sairaan yksilön teko. Myös kansan keskuudessa aistin olevan yleisesti vallalla ajatus masennuksesta nimenomaan yksilöön liitettävästä "viasta".

Voiko yksilö, joka on kuitenkin aina yhteisön jäsen (eihän voi olla yksilöä ilman yhteisöä?), masentua ilman, että yhteisöllä ei olisi mitään tekemistä tai ehkä jopa vastuuta masennuksesta?

mopsi22 kirjoitti: "Voiko yksilö, joka on kuitenkin aina yhteisön jäsen (eihän voi olla yksilöä ilman yhteisöä?), masentua ilman, että yhteisöllä ei olisi mitään tekemistä tai ehkä jopa vastuuta masennuksesta?"

Hmm.. kysymyksen voisi muotoilla myös niin, että voisiko yksilö masentua lainkaan ellei yhteisöjä olisi olemassa. Asettelu on sikäli tietysti teoreettinen, ettei sellaista tilaa ettei yhteisöjä olisi ole ilmeisesti koskaan ollut. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, jossa oli havaittu kissojen masentuvan, mikäli joutuvat elämään täysin eristyksissä oman tai muiden lajien edustajista (en tiedä miten kissojen masennusta mitattiin), joten sen perusteella voisi kuvitella ehkä elämän olevan silkkaa masennusta, tai ainakin lamaannusta, mikäli yhteisöä ei olisi ympärillä. Siinä mielessä masennus olisi yksilön asia, ellei sitten yhteisöä voida syyttää siitä, että se passiivisuuden kautta tekee oman kontribuutionsa masennuksen syntymiseen.

Uskon kuitenkin, että yhteisöllä on reaalimaailmassa osuutta masennuksen syntyyn, koska yhteisö luo odotusarvoja yksilön elämän suhteen, ja masennuksessa on usein kyse noiden odotusarvojen täyttämisen vaikeudesta. Esimerkiksi vaikeuksia työstä suoriutumisessa tai vaikka perinteisen parisuhteen luomisessa. Uskon myös että tietyt ympäröivän yhteisön ominaisuudet edesauttavat masennuksen syntyä, esimerkiksi kova arvomaailma, tehokkuusvaatimukset, tyly asenne heikkoja kohtaan. Aiheesta saattaisi olla tutkimustietoakin saatavilla, vaikkakin yhteisön arvomaailmaa on vaikea mitata eksaktein keinoin. Ironista kyllä, mielestäni myös yksilön oman vastuun lisääminen altistaa masennukselle, vaikka tuo masennus on silloin yhteisön arvomaailmasta syntynyttä, eli ei voi ajatella yksilön olevan pelkästään itse vastuussa siitä masennuksestaan.

Mielestäni yhteisöllä on vaikutusta masennuksen syntyyn, mutta asiaan on vaikea puuttua, koska yhteisön muuttuminen edellyttäisi yksilöiden muuttumista. Yksilöiden muuttumista taas ei voi vaatia, koska kukaan yksilö ei suoraan ole vastuussa toisen masennuksesta.

Masennus on tekosyy.

Minulla on ollut hirveän kova elämä ja ihmiset ovat nälvineet minua koko ajan. Minua pidettiin lastentarhassa epäsosiaalisena, sitten koulussa kiusattiin, minut pistettiin kasvatuslaitokseen. Liityin Jehovan todistajiin ja ihmiset kohtelivat minua ovilla tosi tylysti. Lopulta seurakuntakin potkaisi minut ulos. Sen jälkeen minut on outattu ja haukkuja ja ilkeyksiä olen saanut kuulla koko ajan.
Minä olen selkeästi myös alisuoriutuja. Olen keskimääräistä älykkäämpi ja olen viettänyt aikuisikäni siivoten ihmisten nurkkia ellei sitten ole työtön tai prostituoitu. Päihteillä ei ole osuutta asiaan.

Minun pitäisi olla kauhean masentunut ja lannistunut, mutta en ole.
Kun ystävien (harvojen) kanssa olen miettinyt asiaa, tulin siihen johtopäätökseen (ystävät eivät älynneet), että minä olen boheemi. En juuri kanna huolta huomisesta oikeasti, siis tunnetasolla. Enkä oikein jaksa murehtia kaatunutta maitoakaan. Minä voin todeta kyllä ja toteankin, että maito on kaatunut ja että maidolla on tapana kaatua, mutta ei se herätä minussa tunteita eikä surua. Minä vain en jaksa murehtia. Joka päivä on omalla tavallaan ikävä, minä tiedän sen, niin se aina menee.

Kyllä mielestäni yhteiskunta on vastuussa harjoittamastaan väkivallasta; esim. valtavat joukkoirtisanomiset, ylipäänsä jatkuva mantra siitä mitä taas pitää leikata ja supistaa ja korottaa jne huolimatta siitä mikää tilanne maassa on meneillään. Yksilö joutuu ottamaan kantaa yhteiskunnan ratkaisuihin, jotka välillä tuottavat vain raivoa. Tällaisen raivon kokeminen voi olla kuitenkin vaikeaa. Se on kuitenkin sen verran stigmatisoitu, että juodaan kännit tai alistutaan sen sijaan että olisi väyliä purkaa tätä turhautumistaan. Suomalaiset yleensä päätyvät olemaan hiljaa. Muutaman viime vuoden aikana tapahtuneet väkivallan teot voivat nousta juuri tällaisesta avuttoman raivon kokemisesta. Kaikenlaiset kansanliikkeet nimenomaan niitä kohtaan, joiden kokee tehneen vääryyttä, ovat varmaankin tasoittavia tekijöitä. On yhteisö, joiden kanssa voi jakaa asiaa ja tunteitaan ovat varmaan suojaavia, verrattuna yksinäisen yksilön lopullisiin ratkaisuihin. Tietysti kaikki tapaukset ovat aina ainutlaatuisia.

Masennusta on karkeasti ottaen kahta lajia: ns. reaktiivinen masennus ja masennussairaus. Reaktiivinen masennus on selkeä seuraus jostakin tapahtumasta, esim. läheisen menettämisestä, joko eron tai kuoleman kautta, jokin onnettomuus, potkut jne... Se eroaa masennussairaudesta siten, että siitä voi selvitä esim. lyhytaikaisen terapian avulla. Se voi myös puhkaista masennussairauden, joka voi kroonistua. Masennussairaus on ns. yksisuuntainen mielialahäiriö vrt. kaksisuuntainen mieleialahäiriö eli maanis-depressiivinen häiriö. Kummatkin ovat varsin paljon biologisia, aivojen sähköiseen ja kemialliseen toimintaan liittyviä. Mutta näissä on ympäristön, kodin, lapsuuden kokemustan, koko sen aikaisen elämän kokemusten vaikutus varsin tärkeä tekijä. On usein monia tekijöitä yhteensä, jotka sitten laukaisevat mahdollisena olleen sairauden. Se voi myös olla piilevänä koko elämän ajan.

Masennussairaus ei ole mitkään pikkujuttu ja sen, kuten myös muun psyken sairauden hoitamisessa on otettava monia seikkoja huomioon. Masennussairautta voi lisätä ja taakoittaa reaktiivinen masennus; esim Kela ja todella pienet tulot. Ei kaikilla ihmisillä ole uskomattomia psyykkisiä keuhkoja, joilla liihottaa asian kuin asian ylitse. Se on jo sankaruutta, että selviää elämästä hengissä. Joku sanoi äskettäin, että psyyken potilaat ovat yhteiskunnan herkkyyden mittareita tai sen herkkyyden ylläpitämistä, mikä on ehkä totta, mutta varsin romanttista, koska tavattoman raskastahan minkä tahansa psyyken sairauden kokeminen on.

Masennus voi olla lottovoitto, jonka kautta voi tajuta osaavansa tuntea ja että siihen masennuspussukkaansa onkin säilönyt kaikki elämän tärkeät kysymykset, jotka ilman masennusta joutuvat hukkaan. Itse olen tällainen voittaja; join vuosikausia kokopäivätoimisesti, kunnes yhtäkkiä aloin vain istua. Tajusin, että se mitä teen, on väärin ja tunsin siitä syyllisyyttä. En koskaan unohda sitä tunnetta, joka minut pysäytti ja siitä seurannutta valtavaa murhetta, jota tunsin elämäni suhteen. Onneksi pääsin hoitoon. Masennus ei ole mennyt, enkä minä sitä päästäkään. Parhaimmillaan se on kykyä surra.

Luin Hesarista, että kun vietnamilaiset omaksuivat suomalaiset arvot, he masentuivat. Minua hämmästytti tämä.

http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Vietnamilaiset+ovat+l%C3%B6yt%C3%A4neet+paikkansa+Suomessa/1135240506106

Minusta suomalaisia luonnehtii ainakin paranoidisuus, epäluuloisuus ja eristäytyneisyys, myös muukalaisvihamielisyys on yleistä. Pelätään ihmisiä. Minusta ruotsinkielisellä alueella ollaan iloisempia.

Omista sukulaisistani voin sanoa, että minusta he kaikki ovat kummallisia: eivät halua olla tekemisissä toistensa kanssa ollenkaan. Vaikka vanhemmat olisivat puolikuolleita kaksistaan kotonaan, niin aikuiset lapset eivät käy siellä auttamassa, vaikka asuvat aivan lähellä. Samoin vanhus saatetaan hylätä vanhainkotiin eikä häntä sieltä viedä kyläilemään eikä mihinkään, vaikka asutaan samassa kaupungissa. Tätä on joka puolella. Tällaista kovuutta.

Kirjoitat hyvin, sulo sointu!
Minuakin ahdistaa tämä yhteiskunta.

Nuorena liityin uskonlahkoon. Kun lahkosta minut heitettiin ulos sateenkaarevista syistä, jouduin tekemään perusteellisen likapyykin pesun, analysoin tarkkaan, miksi minä olin lahkoon joutunut, miksi lahkossa elämä oli ahdistavaa, mikä lahkon opinkappaleissa on väärää, toiminko oikein muita kohtaan ja mikä on suhtautumiseni menneisyyteeni lahkossa.

Nyt olen sinut lahkomenneisyyteni kanssa, mutta jokin minua ahdistaa yhä. Nyt tiedän mikä se on: lahkomenneisyyteni on herkistänyt minut näkemään tämän yhteiskunnan lahkopiirteet. Minulla on sama prosessi yhteiskunnan kanssa kuin lahkon kanssa paitsi etten voi erota yhteiskunnasta (jos muutan toiseen maahan, ongelmat ovat samanlaisia). Minä voin joko valita oman tieni ja omat ihanteeni tai sitten mukautua yhteiskunnan vaatimuksiin. Suurelta osin nämä ihanteet ovat samansuuntaisia, niin kuin lahkonkin kanssa. Minä vain haluan runsaasti henkilökohtaista vapautta, oman Impivaarani.

Oma elämänhallinta on kateissa kun pääasiallinen elämää määrittävä tekijä on sattuma. Elämä on sellaista tuloksetonta huitomista. Työtä tehden yhteiskunnan kontrolli vain kiristyy, joutuu oman raatamisensa lisäksi juoksemaan samoilla luukuilla kuin ilmankin työtä.