Homona uudessa työpaikassa

Tästä aiheesta on varmasti käyty täälläkin keskusteluja mutta ajattelin kysellä tuoreita näkemyksiä. Eli miten olette tulleet ulos kaapista uudessa työpaikassa, onko teitä outattu, muuten vaan vihjailtu asiasta, millä alalla olette ja millaisia reaktioita on tullut? Aloitin itse kolmisen kuukautta sitten uudessa paikassa. Työni on "siisti sisätyö" hallintotehtävissä, mutta kokonaisuudessaan ala on perinteisti mielletty kokolihaa syövien heteromiesten fyyseksi alaksi.

Aloitin täällä huhtikuussa. Olen ainoana psykologina moniammatillisessa työyhteisössä. Työkavereita alle 10. Olen raottanut kaapin ovea mainitsemalla joskus sivulauseessa sanan 'tyttöystäväni'. Eipä siitä kukaan ole millänsäkään ollut, en ole huomannut suhtautumisen mitenkään muuttuvan. Eivätköhän he ole joutuneet tämän työn puitteissa näkemään sen verran paljon erilaisia elämäntilanteita, ettei työkaverin lesboudesta ole pällistelyn/paheksunnan aiheeksi. Ja hyvä niin.

Olen huomannut, että seurustelevana on paljon helpompi raottaa kaapin ovea kuin sinkkuna.

Juuri tänään minulta ohimennen kysyttiin että olenko naimisissa. Vastasin, että en tietääkseni. Parisuhteessa voisi tosiaan olla helpompaa antaa edes jotain vihjettä, vaikkei ihan avoimesti asiasta puhuisikaan.

Varattuna ulostulo käy luonnollisesti, mutta myös muuten hyvällä tavalla. Ei tarvitse esittäytyä usein toisten korvaan niin dramaattiselle kuulostavan "homot"-ryhmän edustajana, vaan todeta vain oman tilanteensa parisuhteesta. Homouteen kun ei usein suhtaudutakaan henkilökohtaisena piirteenä, vaan jonkinlaisena kannanottona.

Olen nyt joutunut muutamaan usein nuorekkaaseen tai koulutettuun (vaikkei se kyllä mitään sateenkaarimielipiteitä takaa) työyhteisöön sopeutumaan (lyhyet työsuhteet jne.) ja aina se noudattaa samaa kaavaa, jota ystävänikin vahvistavat. Ensteks on kauhea tarve miellyttää kaikkia. Jos siellä on jo joku kaapista tullut, ongelmaa ei ole, pitää vaan varoa klikkiytymästä ja muodostamasta "niitä homoja". Jos on (ehkä) työpaikan ainoa homo, pitää ensin kertoa niille, joille uskaltaa (ja jotka usein tajuaa olla lavertelematta niille, joille ei ehkä uskalla kertoa) ja sitten hankkiutua niin hyviin väleihin niiden mahdollisesti asteen konservatiivisten henkilöiden kanssa, ettei ne enää voi varsinaisesti alkaa tuomitsemaan, kun joskus myöhemmin keskustelemme miehestäni.

Ja sitten on tietysti ne työympäristöt, joissa hiljaa hyväksytään tai paheksutaan, kun eka tajutaan se jostakin (tyttöystävän puuttumisesta tms.), mutta kunhan siitä ei puhu niin voidaan tämä kesä/pari kuukautta kestää ihan silleen ok epävarmoina ja sosiaalisesti epämukavissa oloissa. Yhdessä tällaisessa paikassa kerroin vanhemmalle hyvin heterolle herrasmiehelle (kun se kyseli seuraelämästäni tarkemmin), jonka elämänkatsomuksen ajattelin olevan sopivan avoin ja oli mainiota tietää, että me kaksi tiedämme ja olemme ok tämän asian kanssa, vaikka ympärillämme on aivan liian miehisiä miehiä. Siis sillä tavalla liian miehisiä, etteivät kuitenkaan osaa ottaa tätä aikuisesti.

Nauratti, kun kuuli yhdestä homomiehestä, jonka naisystävä/kaveri lakkasi tämän kynnet ja se meni tahallaan niitten kanssa töihin. Tarvinneeko enempää selitellä ? Kannattaisiko meikata hillitysti?

Monet naimisissa olevat heteromiehet ovat jo niin homon näköisiä ominen bikerpartoineen ja korviksineen, että olen monta kertaa miettinyt kumpi sitä haluaa mies itse vaiko vaimo. Tällainen koruilla ja tatuoinneilla koristeleminen on muotia. Sitten näiden naiset ovat samasta muodista, jätkämäisiä ominen tatuaatioineen. Harvoin heillä on hyvin naisellisia naisia, vaan naiset ovat häivyttäneet oman naisellisuutensa minimiin, androgyynejä. Joskus näiden naisten poikamaisuus on hätkähdyttävää, siksi rumia he ovat itsestään tehneet.Työläismiehet ja heidän vaimonsa! Kuuntelevat varmaan hevimusaa...

Samalla miehet ovat äärettömän homofobisia. Kävelevät pökkelömäisesti jotenkin liioitellen, mutta huomaavat heti, jos joku mies sattumalta vilkaisee heihin. Ehkä he nauttivat miesten huomiosta. Ihmeellistä.

Mulla on pomon lisäks vain yks työkaveri, jolle asia selvisi kun törmäsin häneen baarissa ja esittelin poikaystäväni. Ihan normaalisti työkaveri käyttäyty sen jälkeen ja sitte myöhemmin kun oli sitä kuppia otettu, hän tuli kuiskaamaan että, toi sun poikaystäväs on tosi kiva ja jos se olis hetero ni yrittäisin sitä=DDD

Terse,

meillä oli töissä samaan aikaan 1ts+ 1l + 2bi + 3hyvin vapaamielistä(kokeilunhaluista) heteroa. Oppilaatkin pitivät aamunavauksen homojen oikeuksista joutua tulematta syrjityksi koulussamme. Ja 90% opettajista toimi niin, että tällaiseen syrjintään puututttiin kaikilla tasoilla, rehtori etunenässä.

"Tästä aiheesta on varmasti käyty täälläkin keskusteluja mutta ajattelin kysellä tuoreita näkemyksiä. Eli miten olette tulleet ulos kaapista uudessa työpaikassa,"

Onko pakko jotenkin erityisesti "tulla kaapista"? Keskity vaan töihisi ja sillä sipuli.

Ennemmin tai myöhemmin joku ehkä kysyy seurusteletko tms. ja sittenhän voi kertoa sillä tarkkuudella mikä itsestä tuntuu sopivalta, ihan kysyjästäkin riippuen.

Tai sitten voi olla että sitä ei kysytä. Itse olen ollut kymmenisen vuotta samassa työpaikassa ja odottanut, että joku joskus kysyisi jotain seurusteluelämästäni jotta voisin tulla luontevasti kaapista. Mutta kukaan ei ikinä kysy. Toisaalta, eipä tuo työnteon kannalta niin oleellista olekaan.

Työpaikkoja on aika monenlaisia. Joissain tehdään töitä yksin ja kohdataan ehkä kahviautomaatilla. Mutta joissain työnteko on sosiaalista. Sellaisessa paikassa kaapissa olo tulee nopeasti muista eristäväksi asiaksi, kuten kaikki salailu. Siinä, että tulee ulos erikseen yhteisesti ja kaikille yhtä aikaa on puolensa. Toisaalta se tekee ehkä liian ison numeron asiasta, josta ei pitäisi tehdä numeroa puolin tai toisin, mutta toisaalta silloin on itse ensimmäinen, jolta kaikki kuulevat. Seläntakana kiertävät juorut saavat usein ikäviä sävyjä.

Tietysti voi kertoa itsestään vain kun se tulee ajankohtaiseksi luonnollisesti, ja jos alkaa vaikuttaa siltä, että seläntakana kuiskutellaan, kutsuu kaikki kokoon ja sanoo, että puhukaa mulle, älkääkä keskenänne. Ei minua hävetä. :)

kesäpoika kirjoitti: "Työpaikkoja on aika monenlaisia. Joissain tehdään töitä yksin ja kohdataan ehkä kahviautomaatilla. Mutta joissain työnteko on sosiaalista. Sellaisessa paikassa kaapissa olo tulee nopeasti muista eristäväksi asiaksi, kuten kaikki salailu."

Ei se eristyneeksi joutuminen mielestäni ole mitenkään väistämätöntä. Oma työni on luonteeltaan hyvin sosiaalista, ja rupattelen päivittäin ainakin 10-20 työkaverin kanssa. Ei siinä voi tuntea itseään eristyneeksi. Jostain syystä seurusteluasiat eivät vain koskaan ole tapetilla. Ehkä he ovat liian hienotunteisia kyselläkseen :)

Niin, voihan se olla kiinnostuksen kohteetkin, joissa se ero on. Mä kyselen itse usein kaikilta ensimmäisenä niiden parisuhdeasiat, joten ehkä ei oo outoa, että mun kanssa ne nousee tapetille. :)

kesäpoika, mikä niissä parisuhdeasioissa niin kiinnostaa? Itse en puhu niistä edes kaveritteni kanssa, koska minusta ne ovat sen sortin yksityisasioita ettei niistä udella. Toisaalta itselläni ei ole vuosiin ollut mitään kerrottavaakaan sillä rintamalla, ikää on jo niin paljon että rakkaus ja seksi ovat taakse jäänyttä elämää. Saattaa siis olla että kaveritkin välttävät ko. asioista puhumista kanssani, kun enhän mä niistä kuitenkaan mitään ymmärtäisi.

Toista oli viime vuosituhannella...

Kyllä mielestäni parisuhdejutut voivat olla osa muutakin sosiaalisuutta. Ei välttämättä tarvitse pitää omaa parisuhdettaan (tai omia (pari)suhteitaan) kaapissa, vaikka ei jokaista yksityiskohtaa tarvitsekaan levitellä. Itse olen ainakin hämärästi tietoinen suurimman osan työkavereitteni "siviilielämästä" ja suurin osa työkavereistani lienee tietoisia minun.

Mitäkö merkitystä sillä on että tietää jotain toisen elämästä?

Ihminen on sosiaalinen eläin. On aivan eri asia tehdä töitä jonkinlaisen taustan omaavan henkilön kanssa kuin sellaisen josta ei tiedä mitään. En minä ainakaan haluaisi tehdä töitä sellaisessa ympäristössä, jossa ollaan kuin robotit - ainoa kommunikaatio on kulloiseenkin työtehtävään liittyvä asia. Kamalan ahdistavan tuntuista. Lisäksi sopiva avoimuus ehkäisee juorujen kehittymistä.

Enkä oikein ymmärrä, miksi iän lisääntymisen pitäisi lopettaa seksin tai rakkauden? Miksi se olisi vain nuorten yksinoikeus? Paitsi tietysti, jos itseä lakkaa kaikki sellainen kiinnostamasta...

Työkaverit ovat ottaneet asian erittäin hyvin ja kyselevät tyttöystäväni kuulumisia. Rohkeasti vaan sanoin että mä ja mun tyttöystävä jne. Ei kukaan sitä sen enempää kummeksunut eikä mua ole syrjitty sen takia. Ainoastaan asiakkailta on tullut välillä epäasiallista palautetta kuinka asiakas näki jotain järkyttävää: "siilipäinen tyttö kielisuutelee toista samaa sukupuolta olevaa" (kyseessä oli moi kiva nähdä sua-pusu, ei kielisuudelma) ja hän ei tiedä kuinka selittää tämän lapsilleen jotka ovat varmasti traumatisoituneet tapauksesta. Vähän kiehui siinä vaiheessa, mutta mä en anna tollasten vaikuttaa muhun sen enempää. Mä oon mä ja ylpee siitä mitä mä oon.

Kiitoksia vastauksista. Mielenkiintoista kuinka erilaisia näkemyksia ranneliikkeen käyttäjillä on esim. siitä puhuako parisuhteista töissä vai ei.

Olisin uteliaisuuttani heittänyt sellaisen jatkokysymyksen että millaisia kokemuksia teillä on työpaikkaromansseista? Ja ei, tämä ei ole kohtallani ajankohtainen asia ;-)

smolle: Iän kertyminen lopettaa seksin ja rakkauden siitä syystä, ettei enää kelpaa kenellekään. Olen n. vuoden ajan yrittänyt löytää seuraa, mutta olen suoraan päin naamaa lukuisilta ihmisiltä kommentin että olen liian vanha. Alkaa riittää. Nyt sitten pitää vaan niellä se tilanne että sen sortin asiat on elämässä lopullisesti ohi.

Geschwitz, kysyit, mikä parisuhteissa kiinnostaa. Ei ainakaan utelu, vaikka uteluksi sellainen ihminen, joka ei tahdo itsestään mitään jakaa, varmaan avoimet kysymykset kokeekin. Mä en ymmärrä pinnallista hyvää päivää -tuttavuutta, ei se ole aitoa, mä tahdon kohdata ihmiset kokonaisina. Kokonaisuuteen kuuluu parisuhteet, seksit, synkät salaisuudet ja vaikeat menneisyydet. Käyttämäsi utelu-sana on sävyltään väärä. Ei mua kiinnosta kerätä kenestäkään teknistä tietoa tiedon vuoksi, kuten tekee ihminen joka esimerkiksi jakaa muillekin mielellään tiedonmurusia toisista ihmisistä (eli juoruilee), vaan kyselen kaikkea saadakseni selville, kuka kukin ihminen on. Päästäkseni lähemmäksi, ymmärtääkseni hänestä jotain. Mulla on tapa puhua kaikille samalla tavalla, olinpa tuntenut ne "aina" tai tavannut juuri. En harrasta tabuja.

Ei muhun useinkaan suhtauduta utelijana. Varmaan siksi ,että jaan itsestäni pois yhtä paljon, kuin pyydän muita jakamaan itsestään. Mä tahdon avata jokaisen ihmisen, ja katsoa, mitä sisältä löytyy, mutta vain ymmärtääkseni häntä, en riepotellakseni löytämääni.

kesäpoika kirjoitti: "mä tahdon kohdata ihmiset kokonaisina. Kokonaisuuteen kuuluu parisuhteet, seksit, synkät salaisuudet ja vaikeat menneisyydet."

Saatko todella ihmiset työpaikalla puhumaan tuollaisista asioista? Voisin kuvitella ettei kovinkaan moni ihan helpolla avaudu seksielämästään tai vaikeasta menneisyydestään, vaikka itse olisitkin avoin?

"Olen n. vuoden ajan yrittänyt löytää seuraa, mutta olen suoraan päin naamaa lukuisilta ihmisiltä kommentin että olen liian vanha. Alkaa riittää. Nyt sitten pitää vaan niellä se tilanne että sen sortin asiat on elämässä lopullisesti ohi."

Mitäpä jos hakisit itsesi ikäistä seuraa? En tiedä kuinka "vanha" olet, mutta kyllä tässä maassa on varmasti sinun ikäisiä, jotka hakevat yhtä "vanhaa" seuraa.

Geschwitz, tai itseäsi vanhempaa? Vai ovatko he liian vanhoja sinulle? :P