Cage sävelsi teoksensa 4′33″ mille tahansa soittimelle, ja kaiketi myös laulaja voi sen esittää. Myös suuremmat kokoonpanot tulevat kyseeseen. Teoksen tärkeimmät instrumentit ovat sekundaattori ja kuulijoiden korvat ja aivot.
Cagen tuotantoa leimaa buddhalainen filosofia, sanotaan. Siksi 4′33″ haastaa länsimaisen yleisön kuuntelemaan hiljaisuutta ja sen musiikkia, kuten näennäisesti äänettömän konserttisalin ilmanvaihdon hurinaa. Buddhalaisuudessa kun kaikki äänet ovat merkityksellisiä.
Cage vaikuttaa keskuudessamme vielä nytkin, sillä hänen teoksensa ASLSP 1985 soi jatkuvasti Sankt-Burchardin kirkossa Saksan Halberstadtissa. Sävellyksen kesto on 639 vuotta.
Näyttämötaiteessa on käytetty hieman samanlaista "tyyliä" kuin John Cagen 4′33″. Tarmo Mannin jäähyväisnäytännöstä 1989 kerrotaan Wikipediassa, että Kansallisen päänäyttämön keskelle oli tuotu vain yksi tuoli, liekö ollut nojatuoli. Manni istui näytöksen alkasessa tuoliin ja pysyi vaiti koko esityksen ajan, peräti 55 minuuttia, kuunnellen Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa.
Mielenkiintoinen seikka Wikipedian laajassa Tarmo Mannin elämäntyötä kuvailevassa tekstissä on se ettei siinä puhuta sanaakaan hänen seksuaalisesta identiteetistään, vaikka yksityiselämästä kerrotaan monia yksityiskohtia.
Manni oli aseitstakieltäytyjä. Hänet määrättiin mielisairaalaan. Kenties tämä pitää sisällään viittauksen hänen homoseksuaalisuuteensa. Mitään tarkempaa en ole tuosta seikasta löytänyt.
Dokumentti John Cagesta keskittyi hänen musiikkiinsa. Pieniä näytteitä annettiin hänen muusta puolestaan, mm. kiinnostuksestaan budhismiin ja RUOKAsieniin.
Dokumentti ei sanallakaan puuttunut hänen seksuaaliseen identiteettiinsä ja siis elämänkumppaniinsakaan. Yksi epäsuora viittaus saattoi olla lauseessa "...siksi aikaa kun TALOAMME rakennettiin...". En huomannut hänen käyttäneen muissa sanonnoissaan kuninkaallista me-muotoa.
Sinällään tuo dokumentti oli kiinnostava, erityisesti siksi, että musiikkia oli visualisoitu varsin paljon. Olen kokenut modernin musiikin vaikeaksi lähestyä. Vieroksuntaani liittyy yksi hankala kokemus. Kaverimme on modernin musiikin säveltäjä. Meidät oli kutsuttu yhden hänen teoksensa kantaesitykseen Helsingin yliopiston juhlasaliin. Minulle teos ei auennut pätkääkän. Esityksen jälkeen piti tietenkin mennä säveltäjää onnittelemaan valmistuneesta teoksestaan. Olin pienessä paniikissa, koska en keksinyt oikeastaan mitään järkevää sanottavaa teoksesta. Kaiken lisäksi mieheni livisti tilanteesta. Sain soperrettua säveltäjälle jotakin muodollisen kohteliasta. Totesin kuitenkin teoksen olleen minulle vaikean. Kompuroiden siitä selvittiin, mutta tuon tyyppisiä konsertteja olen huolellisesti väistellyt.
