- 1 / 8
- joni81
- 8.2.2004 21:36
Mulla tämä ulos tuleminen on pitkän projektin tulos, joka jatkuu vieläkin. Mutta halusin tässä kertoa kuitenkin omaa tarinaa ja varsinkin mahtavasta perheestäni :)
Eli mä oon aina varmaan jollain tapaa tajunnut olevani homo. Muistan jo kuinka ala-asteella tuli kateltua miesopettajan perään. Yläasteella sitten vahvistui tämä tunne ja lukiossa olin jo varma tästä, vaikka mielessä tuli käytyä yksi, jos toinenkin kamppailu asiasta.
Lukion päätteksi sitten eräänä kevätiltana paljastin kaiken yhdelle siskoistani (mulla on kolme isosiskoa). Oli vaan pakko kertoa jollekkin. Se meni kaiken väristyksen ja takeltelun seassa ihan mukavasti ja se otti asian ihan hyvin. Sen jälkeen ei kuitenkaan kauheasti mun homoudesta juteltu, oikeestaan siksi kun mä en halunnut sitä. Viime aikoina kuitenkin vähän enemmän.
Siitä on nyt vierähtänyt kohta neljä vuotta ja viime viikonloppuna mä päätin kertoa muillekkin. Tosin se kertominen tapahtui kirjeen ja sähköpostin välityksellä, koska musta se sopi mulle parhaiten (ja tietyllä tapaa se oli helpompaa).
No heti seuraavana päivänä kun siskot oli saaneet viestit, ne viestitti että kaikki on hyvin ja olivat onnellisia kun uskallin kertoa tästä heille. Tavallaan he olivat kuulemma epäilleetkin sitä jonkun aikaa, mutta eivät olleet uskaltaneet kysyä, homoudesta kun ei ole niin helppo puhua (miksihän...).
Äitille ja isälle jätin kotiin kirjeen, mutta ne eivät huomanneet sitä ennen kuin tänään, kun mun sisko oli siirtänyt sen parempaan paikkaan. Kun ne olivat lukeneet sen ne soittivat mulle ja kertoivat että mä olen edelleen se sama heidän poikansa mikä ennenkin eikä mikään muuta sitä. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui kuulla se. Kun isä tuli puhelimeen en pystynyt puhumaan paljon mitään mä vaan tärisin ja yritin puhua jotain kyynelten seassa...
Kuitenkin tän tarinan pointti on se, että KERTOKAA ihmiset läheisillenne. Perhe on tärkeä ja ne hyväksyy sut olit homo tai et. Enkä mä osaa sanoa kaikkea mitä mä tunnen tällä hetkellä sanoin, mutta tärkeäntä elämässä on mitä sä tunnet sun sydämessä ja toimit sen mukaan.
Ainakin mä halusin vihdoin pudottaa tämän kiven sydämeltä ja olla oma ihte kotona, varsinkin kun mulle mun perhe niin tärkeä ja läheinen. Ainut mikä vähän harmittaa on se että tämä kertominen kesti näin kauan. Ilmeisesti vaikenta homoudesta kertominen ja puhuminen on ollut mulle itelle ja ehkä nyt sitten oli se oikea aika puhua. En väitä että mun homous on helppoa mun perheelle, eikä varsinkaam äitille, mutta kertominen kannattaa.
Nyt on kevyempi olo ja hyvä olla oma ihtesä :)
Eli mä oon aina varmaan jollain tapaa tajunnut olevani homo. Muistan jo kuinka ala-asteella tuli kateltua miesopettajan perään. Yläasteella sitten vahvistui tämä tunne ja lukiossa olin jo varma tästä, vaikka mielessä tuli käytyä yksi, jos toinenkin kamppailu asiasta.
Lukion päätteksi sitten eräänä kevätiltana paljastin kaiken yhdelle siskoistani (mulla on kolme isosiskoa). Oli vaan pakko kertoa jollekkin. Se meni kaiken väristyksen ja takeltelun seassa ihan mukavasti ja se otti asian ihan hyvin. Sen jälkeen ei kuitenkaan kauheasti mun homoudesta juteltu, oikeestaan siksi kun mä en halunnut sitä. Viime aikoina kuitenkin vähän enemmän.
Siitä on nyt vierähtänyt kohta neljä vuotta ja viime viikonloppuna mä päätin kertoa muillekkin. Tosin se kertominen tapahtui kirjeen ja sähköpostin välityksellä, koska musta se sopi mulle parhaiten (ja tietyllä tapaa se oli helpompaa).
No heti seuraavana päivänä kun siskot oli saaneet viestit, ne viestitti että kaikki on hyvin ja olivat onnellisia kun uskallin kertoa tästä heille. Tavallaan he olivat kuulemma epäilleetkin sitä jonkun aikaa, mutta eivät olleet uskaltaneet kysyä, homoudesta kun ei ole niin helppo puhua (miksihän...).
Äitille ja isälle jätin kotiin kirjeen, mutta ne eivät huomanneet sitä ennen kuin tänään, kun mun sisko oli siirtänyt sen parempaan paikkaan. Kun ne olivat lukeneet sen ne soittivat mulle ja kertoivat että mä olen edelleen se sama heidän poikansa mikä ennenkin eikä mikään muuta sitä. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui kuulla se. Kun isä tuli puhelimeen en pystynyt puhumaan paljon mitään mä vaan tärisin ja yritin puhua jotain kyynelten seassa...
Kuitenkin tän tarinan pointti on se, että KERTOKAA ihmiset läheisillenne. Perhe on tärkeä ja ne hyväksyy sut olit homo tai et. Enkä mä osaa sanoa kaikkea mitä mä tunnen tällä hetkellä sanoin, mutta tärkeäntä elämässä on mitä sä tunnet sun sydämessä ja toimit sen mukaan.
Ainakin mä halusin vihdoin pudottaa tämän kiven sydämeltä ja olla oma ihte kotona, varsinkin kun mulle mun perhe niin tärkeä ja läheinen. Ainut mikä vähän harmittaa on se että tämä kertominen kesti näin kauan. Ilmeisesti vaikenta homoudesta kertominen ja puhuminen on ollut mulle itelle ja ehkä nyt sitten oli se oikea aika puhua. En väitä että mun homous on helppoa mun perheelle, eikä varsinkaam äitille, mutta kertominen kannattaa.
Nyt on kevyempi olo ja hyvä olla oma ihtesä :)