Mitä hittoa tekisin?

  • 1 / 7
  • Kassikotka
  • 13.9.2003 19:50
Miten elämänne muuttui kun rupesitte elämään ulkona kaapista? Onko kukaan tullut katumapäälle?

Itselläni on jatkuva pelko siitä, että paljastun ja tuntuu että suurin osa elämästäni on vain asian kätkemistä ja pelkäämistä. Resursseja menee hukaan, täytyy todella keskittyä, että voi unohtaa pelkonsa julkisilla paikoilla ja toimia rauhallisesti. Voiko siitä päästä eroon? Voiko todella elää niin, että asiaa ei tarvitse salata julkisesti/osittain. Kuitenkin on aina ihmisiä, joille ei yksinkertaisesti mene jakeluun. Harva ihminen haluaa tai pystyy ymmärtämään ja hyväksymään kaikkea, kaikki haluavat "rajata jotain pois" tyyliin.. "en tiedä enkä halua tietää". Ihminen on rajallinen.

Itselläni on se ongelma, että kaapin kynnyksellä käytyäni olen aina palannut takaisin, lukemattomia kertoja. Näe vain ratkaisun hetkellä suuria kauhukuvia ja pelkään että menetän senkin mitä minulla jo on: kaverit hylkäävät ja uusia ei tule, alkaa inhota omaa ruumistaan joka on miehen ruumis vaikka haluaisikin olla nainen (minulla on myös tällaisia tuntemuksia välillä jos annan ajatuksilleni vallan), alkaa pelätä ja vältellä heteromiehiä, tuntee itsensä "mihinkään kuulumattomaksi", yhteiskunta alkaa syrjiä, menetän opiskelumotivaationi ja minusta tulee ehkä jokin syrjäytynyt alkoholisti/narkkari pahimmillaan. Jatkuvasti tulee olemaan sellainen olo kuin olisi jotenkin vastuussa homoudestaan ja joutuu elämään suurennuslasin alla.

Pelkään että tulen katumapäälle, mutta sittenpä en voi enää perua jos olen asiaa julistanut turuilla ja toreilla. Kaappiin ei pääse enää takaisin. Onko ruoho vain vihreämpää aidan toisella puolella? Vai onko niin, että huonot puolet näkee juuri silloin, kuin kaapista pitäisi astua, mutta jälkeen päin tajuaakin miten turhia pelot olivat ja miten paljon parempaa elämä on ulkona kaapista?

Kun kuitenkaan homouden syytä ei tiedetä, 90% niistäkin jotka sen fiilispohjalta hyväksyvät (jopa naiset) ovat taipuvaisia kuitenkin salaa ajattelemaan, että homomiehet ovat jotenkin reppanoita ja suhtautuvat säälien/vähätellen. Olen huomannut tämän rivien välistä nimenomaan naisten puheista. Heterot usein luulevat olevansa jotenkin "parempia" ja "omaa luokkaansa". Vaikka eivät sitä ääneen kehtaa sanoa. Aivan kuin he olisivat eläneet jotenkin "oikeammin ja puhtaammin" lapsuutensa ja siksi heistä tuli sellaisia.

Tietysti kun tuollaista kuulee paljon siihen voi tyhmempi alkaa uskoa.

En myöskään oikein ymmärrä tätä "osittaisen julkitulon" käsitettä. Kun kolme tietää asiasta se ei ole enää salaisuus. Ennemmin tai myöhemmin asia kulkeutuu vääriin korviin.
En voi pistää turvallisuuttani se varaan, että kaverini osaavat pitää suunsa kiinni 100% varmasti, vaikka haluaisivatkin minulle hyvää. Humalassa tulee helposti lipsauteltua esim. asioita tahattomasti.
  • 2 / 7
  • leben
  • 14.9.2003 13:36
Minusta homona altavastaajan rooli yhteiskunnassa ei ole ollenkaan huono. On kiva näyttää että täältä pesee ja porukat ihmettelee.
  • 3 / 7
  • Juhani V.
  • 14.9.2003 16:40
Hyvä Kassikotka,

Mitäpä jos hakeutuisit kaltaistesi ihmisten joukkoon. Olisi ehkä hyödyllistä jutella ihan oikeiden ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan. Huomaat mahdollisesti jonkin ajan kuluttua, että ne suurimmat uhkat pyörivätkin sinulla kahden korvasi välissä.

Jos haluat alkuun luotettavaa henkilöä juttukumppaniksi, niin aloita vaikka HeSetan sosiaalityöntekijän Anita Lähteen kanssa, jos satut asumaan pääkaupunkiseudulla. Tunnen hänet. Hän on hyvä tyyppi ja tietää paljon näistä jutuista.
"Itselläni on jatkuva pelko siitä, että paljastun ja tuntuu että suurin osa elämästäni on vain asian kätkemistä ja pelkäämistä. Resursseja menee hukaan, täytyy todella keskittyä, että voi unohtaa pelkonsa julkisilla paikoilla ja toimia rauhallisesti. Voiko siitä päästä eroon? "

Tähän täytyy todeta omasta kokemuksestani, että kyllä voi.
Kirjoituksestasi päätellen olet varmaankin miettinyt tätä asiaa paljon. Nämä asiat eivät viimekädessä yksin miettimällä ja kauhukuvia maalailemalla parane. Tällainen voimavaroja syövä ajattelu on hyvä suunnata johonkin rakentavaan toimintaan. Jonkun luottoystävän tai sosiaalialan ihmisen kanssa keskusteleminen ihan oikeassa elämässä saattaisi auttaa ehkä parhaiten, kuten Juhani V mainitsi.
  • 5 / 7
  • esko
  • 14.9.2003 21:28
Itse aina silloin tällöin ihmettelen mikä siinä oman minuuden tunnistamisessa ja ennenkaikkea hyväksymisessä on monelle niin vaikeaa ja ylipääsemätöntä! Jos en jollekulle kelpaa sellaisena kuin olen, niin ei hän ole seuraani ansainnutkaan saati lähempää tuttavuutta ystävyydestä nyt puhumattakaan. En ole salannut sitä mitä olen. Ja jos emme uskalla sanoa totuutta itsestämme, emme voi myöskään edellyttää, että elämämme muuttuisi paremmaksi ja muiden ihmisten tietämättömyys vähenisi. Tiedon lisääminen on ainut tie suvaitsevaisuuteen.
On tietenkin niin, että valmiiseen pöytään on helppo istua aterioimaan. Kaikki eivät halua tai viitsi tehdä mitään oman asiansa eteen.
Olen elänyt yli viisitoista vuotta julkisessa parisuhteessa maalla pienellä paikkakunnalla, joten katson omaavani asiassa joltisenkin kokemuksen.
Niin, eipä sitä tarvitse kaikkia miellyttää. Omana itsenä oleminen toimii pitemmän päälle parhaiten. Tottakai niitä hyvänpäivän tuttujakin tarvitaan, joille ei sitten niin paljon mene itsestään kertomaan. Esim. työyhteisössä monesti joutuu luonnollisesti suodattamaan juttujaan. Itselläni periaatteena pehmeä linja kaapista ulostulon suhteen: suuri osa tutuistani tietää asian laidan, ja annan sitten tiedon levitä hissukseen muille, jos on levitäkseen. Eipä ainakaan elämä muodostu tylsäksi :) Ja tosiaankin, jos joku sattuu kysäisemään, niin a vot - ei muuta kuin infoa kehiin. Ensimmäinen henkilö, jolle aloin tuntemuksiani kertomaan, oli heteromies - olen tuntenut jo 15 vuotta - ja yllättävää asiassa oli se, että hän otti asian vastaan suorastaan kädestä pitäen onnittelemalla. Joskus näinkin.
  • 7 / 7
  • EhkäJoskusUlos
  • 19.10.2003 22:15
Moninaiset ovat ihmisen ongelmat.

Itse olen jo keksi-iässä oleva mies, naisesta eronnut ja lapsiakin on. Syvät tuntee poikia/miehiä kohtaan olen jollakin tasolla tiedostanut aina. Se ei kuitenkaan ollut "syy" eroon.

Kuusi vuotta "sinkkuna" ollessa on vahvistanut tunteeni itsestäni. Muutamia kertoja tuli sählättyä siellä täällä, sitä ja tätä. Lopulta totuus suhtautumisessa miehiä kohtaan vei voiton valheellisesta heteroelämästä. Joitakin aikoja sitten tutustuin hienoon mieheen ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä, mm. kaiken maailman asioista keskustellen.

Kaverini ei koskaan ole tarvinnut tulla ulos kaapista, kaikki ovat hänen homouden aina tienneet. Itse olen asiaa miettinyt paljon. En kiirehdi asialla, mutta olen päättänyt, että jossakin vaiheessa - menee siihen sitten viikko, kuukausi, vuosi tai enemmän - asia tulee läheisteni tietoon. Haluan itse kertoa asian exälleni ja lapsilleni, sisaruksilleni ja ehkä vanhemmilleni sekä parhaille ystävilleni. Muille minun ei seksuaalisuuttani tarvitse huudella, huomaavat jos huomaavat ja vastaan jos kysytään. Vanhoillisesta työpaikastani johtuen en asiaa siellä tuo esille, ehkä kiellän jos joku kysyy.

Kaverini ei ulos tuloani kiirehdi eikä siihen painosta ja hyväksyy menneisyyteni sellaisena kuin se on. Parasta tässä on se, että olen itselleni homouteni hyväksynyt ja olen tasapainossa itseni kanssa. Lopultakin on hyvä olla!