Kun on liikaa lätkässä...

Heippa!

Olisiko teillä antaa vinkkejä siihen että kuinka voi päästä eroon ihastuksesta? Monta vuotta varattuun h-mieheen ihastuneena alkaa jo pikkuhiljaa tuskastua kun ei kukaan muu tunnu tekevän samankaltaista vaikutusta. Aina vain palaan mietteissäni samaan henkilöön. Hän ei ole antanut vastakaikua joten on varmaa ettei tästä edes mitään tulisi. Miten siis päästä päähänpinttymästä eroon???

Moi!

Minulla on samankaltainen tilanne tällä hetkellä päällä, ja sitä on jatkunut noin kaksi viikkoa. Olen ihastunut myös varattuun, ja tällä hetkellä ainut vaihtoehto on ottaa etäisyyttä niin, ettei edes näe häntä saatikka soittele. Minä en onnistunut pitämään häntä edes ystävänäni (en tosin vihamiestäkään hänestä saanut), joka sinänsä on vapauttavaa. Tällöin etäisyyden ottaminen on helpompaa. Poissa silmistä, niin uskon että ko. henkilö unohtuu vähitellen. Kun teillä ei ole keskenänne mitään hampaankolossa, niin unohtaminen on helpompaa. Minun tapauksessani kaikkia "riitoja" en ole saanut vielä sovittua, joten henkilö palaa aina uudestaan mieleeni. Uskon, että unohtaminen on mahdollista silloin täysin, kun ei mieltä enää kyseinen henkilö enää paina. Tällöin voi erota nimenomaan psykologisesti, fyysinen erohan on vain väline sen toteuttamiseksi. Tämä on minun tilanteeni, sinulla tämä prosessi on sävyltään ehkä hieman erilainen, en tiedä.

Poissa silmistä, poissa mielestä - ennen pitkää.

Samaa mieltä olen minäkin... poissa silmistä, poissa mielestä. Olin opiskeluaikanani aivan toivottoman lätkässä yhteen tyyppiin, näin häntä melkein päivittäin enkä oikein muuta ajatellutkaan kuin häntä. Opinnot loppuivat, loppui tyypin näkeminen... ja pikkuhiljaa myös tyypin ajattelu jäi vähemmälle. Vaikka tuosta opintojen loppumisesta ei ole vielä kovin kauaa, niin tuo tyyppi on vain aika kaukainen muisto.

mulla ja tilanne, että tauotta ajattelen mun rakastajaa joka lemppas mut kun erosin "puolisostani". ei olla enään tasaveroisia rak. kanssa sen sanojen mukaan koska musta tuli sinkku. sillä bf, joka tilapäisesti muualla. mutta koko ajan vaan sitä ajattelen hulluuden partaalle asti. ei auta cipramilitkään. tää voi olla sekava juttu mut niin olen minäkin. mikään poissa-silmistä-poissa-sydämestä-ajatuskaan ei auta. silloinhan en vois enään edes käydä missään.

Olen myös kärsinyt pitkiä aikoja, jopa vuosia, jonkun ihmisen vuoksi jota olen kaivannut mutta en saanut.
Niin se kai on että kun joku kolahtaa kunnolla, ei siitä niin eroon pääsekkään.

Huomasin kuitenkin että riippuvuuteen auttaa mielialalääkitys, itse syön Seronilia (yleinen Suomessa), ja nykyisin seison aika vahvasti omilla jaloillani, ilman että haikailen turhaan jonkun perään. Koen oloni itsenäisemmäksi ja vahvemmaksi.

En nyt ala patistamaan ketään syömään lääkkeitä, mutta tuon vaan tämän vaihtoehdon esille: Itselläni pitkät ajat toisen ihmisen vuoksi riutuen saattoivat osittain johtua tiedostamattomasta masentuneisuudesta, joka miedolla lääkityksellä lähti pois.

Joo en todellakaan halua vähätellä kenenkään kokemaa tuskaa, mutta en kyllä silti koe sitä oikein tismallisena, että sydäsuruihin syödään pillereitä. Suru ja masennus kuuluu normaalina osana ihmiselämään ja sitä on vain yksinkertaisesti PAKKO oppia kestämään pettymyksiä ja menetyksiä, ja sitä että kaikkea ei voi saada. Jos aletaan popsia lääkkeitä aina kun tuntuu pahalta niin silloin ollaan kyllä mielestäni hakoteillä.

Sinänsä lääkehoito ei mielestäni ole väärin, jos sille oikeasti on tarvetta, kuten esimerkiksi vakava-asteisen masennuksen hoidossa.

psyche, miten niin on PAKKO? Jos on lääkkeitä saatavilla niin mikä ettei. Vai pelkäätkö että tulee sota ja lääkkeet loppuu maailmasta? En usko.

Musta on ainakin mukavampi esim. tehdä töitä yhteisössä, jossa ihmiset on mukavia ja onnellisia. Ei nykyiset lääkkeet aiheuta tokkuraa, niin että töitä tartvitsis tehdä "humalaisten" kanssa.

"musta tuntuu että lääkkeiden syönti on väärin" ei riitä perusteluksi.

nimim. ilman lääkitystä iloinen.

Kuten sanoin, pettymykset ja suru kuuluvat ns. normaaliin ihmiselämään, ja psyykkisesti terveen ihmisen merkki on, että niitä kykenee sietämään ja käsittelemään ilman lääkitystä. Erilaiset patologiset tilat ovat sitten asia erikseen, ja esimerkiksi masennuksen hoidossa lääkkeet ovat usein erittäin hyödyllisiä.

(Tarkennan sanomisiani: ensimmäisessä viestissäni taisin vahingossa kirjoittaa, että masennus kuuluisi "normaalina" osana elämään. Tarkoitin tietenkin siis lievää, lyhytaikaista masennusta, jota varmasti hyvin moni meistä on elämänsä aikana kokenut ja josta on selvinnyt ajan kuluttua.)

Psyykkisesti "terve" ihminen todennäköisesti pystyykin selviytymään omin voimin lievästä masennuksesta, minkä esim. suhteen päättyminen on aiheuttanut. On kuitenki paljon ihmisiä, joilla ei ole omia voimavaroja, eikä esimerkiksi tarpeeksi tukevaa kaveri- ja sukulaisverkostoa tukenaan, jotta jaksaisivat ponnistella masennusta vastaan. Kuten aiemmin tällä alueella mainittiin, voi vuosia kestävä kaiho olla todella kuluttavaa. Apukeinojen puuttuessa voi tällaisesta pitkään kestävästä alakuloisuudesta kehittyä vakavampikin masennus.

Itsellänikin on ystävä, joka oli kärsinyt pitkään lievästä masennuksesta. Aluksi toivoin, että hän yrittäisi olla ilman lääkkeitä ja yritin tukea häntä kaikin tavoin, miten ystävä voi. Jonkin ajan kuluttua kuitenki ymmärsin, etteivät neuvoni ja voimavarani enää riitä, vaan olisi ehkä kuitenki parempi kokeilla muita keinoja. Niinpä kaverini alkoi käyttää mietoja masennuslääkkeitä, joiden avulla hän alkoikin toipua varsin pian.

Kannatta myös muistaa, että lääkitys yksin ei läheskään aina riitä masennuksen hoitoon. Kun lääkkeillä on saatu ihmisen toimintakuntoa nostettua, tulisi hänen myös itse hoitaa itseään, jotta aivojen seratoniinin eritys alkaisi palautua normaaliksi. Lääkkeillä aikaan saatu seratoniini-boosti kun voi hyvinkin alkaa langeta esim. puolen vuoden hoidon loputtua, jos potilaan elämäntilanteessa ei ole tapahtunut muutoksia. Uudet harrastukset ja läheisten tuki ovat yleensä hyvää ja riittävää terapiaa. Jos masentuneisuus jatkuu, suosittelee lääkäri yleensä annoksen suurentamista ja tilanteen edelleen seuraamista. Hyviä tuloksia saadaan yleensä aikaan lääkehoidon ja esim. psykologin avulla, jos potilaan toipuminen ei tahdo edistyä.

Uudet psyykelääkkeet ovat varsin tehokkaita ja annokset sen verran pieniä, että haittavaikutukset jäävät varsin olemattomiksi. Sen sijaan lääkkeistä saadut tulokset ovat niin hyviä, että niitä käytetäänkin nykyään erittäin paljon. Esimerkiksi Suomessa psyykelääkkeitä käytetään vuosittain enemmän, kuin mitään muitä lääkkeitä.