Kymmenen prosenttia liioittelua?

Vuodatusta:

Minua on jo jonkin aikaa piinannut, että vaikka homoja väitetään olevan enemmän tai vähemmän kymmenesosa kaikista ihmisistä ja siihen vielä bisset päälle, niin miksei heitä sitten todellakaan näy missään? Tai okei, on kai meillä julkisuudessa about kahden käden sormilla laskettavia määrä homoja/lesboja mutta siinä ne sitten ovatkin. Nyt kun parisuhteen rekisteröintikin on mahdollista, niin eipä ole ollut mitään joukkoryntäystä Suomen maistraatteihin. Olin vähän elätellyt toivoa, että raa'at tilastot löisivät näille promillesaarnaajille luun kurkkuun, mutta ei.. Lehdissäkään ei näy samaa sukupuolta olevien parien ilmoituksia ei sitten koskaan. Kun olen onnistunut auttamaan itseni joka työpaikassani/koulussani nyt arviolta miljoonalle ihmiselle ja kaikki on olleet et ooh, sä oot eka lesbo jonka mä tiedän, niin onpa iloista. Masentavaa..

Onkohan meitä siis sittenkin niin vähän kuin jotkut väittää, prosentti tai pari..? Bileissäkin on aina ne samat vanhat naamat, ja esim. Turussa koko kaupungin hippajalat mahtuu aina nätisti yhteen paikkaan kaikki. Vinokinossakin oli suunnilleen samat tyypit kuin mitkä muutenkin uivat näissä piireissä. Paljonko setalla ja sen sisarjärjestöillä/ saman suuntaisilla yhdistyksillä edes on yhteensä jäseniä? Lesboille ja bi-naisille tarkoitetun sapfo-sähköpostilistan tilaajiakaan ei loppujen lopuksi ole hurrattava määrä (700) kun tässä maassa nyt kumminkin on reilu kaks ja puol miljonaa naista. Näillä keskustelupalstoillakaan ei niin hirveästi väkeä pyöri, vaikka luulisi netin ihmemaan alentavan kaapistatulon kynnystä ainakin vähäsen. Pridetkin ovat ainakin paraatien osalta kumisseet tyhjyyttään.. Missä kaikki on??

Jos meitä tosiaan olisi tuo reilut kymmenen prosenttia, niin hitto soikoon, kyllähän meidän pitäisi suorastaan vyöryä suoraan heteromassojen silmille! Jos kymmenen prosenttia kansasta jyrähtäisi eduskunnalle esim. hedelmöityshoitolaista, niin homma olisi nk. pihviihan hetkessä. Siihen ei olisi sanomista edes sillä kourallisella jyväskyläläisiä jeesusfanaatikkoja. *turhautumia* Ymmärrän kyllä, että "yhteiskunta ei hyväksy" ja "homoja sorretaan" jne. mutta ei kai tilanne voi olla näin joka ikisen tyypin kohdalla?

Missä homojen sitten pitäisi näkyä ja millä tavalla? En oikein keksi, miten arkielämässä voisi homoudellaan meuhkata, tai varsinkaan että miksi pitäisi.

Vain pieni osa homoista on aktiivisia osallistujia, niitä jotka käy homobaareissa ja gaytapahtumissa. Loput on jossain muualla. Samanlaista se on heteroillakin, ei niistä esim. kapakassa käy kuin pieni osa, suurin osa harrastelee aivan muita asioita ja istuu iltojaan kotona.

Niin - mitkä asiat ovat tärkeitä kenellekkin.

Itse en ole koskaan osallistunut gay prideen, enkä muihinkaan vastaavanlaisiin tapahtumiin. En tunne olevani homona mitenkään sorrettu - sen sijaan käytän osan vapaa-ajastani yhteisen hyvän vaalimisessa, kuten esim. ympäristö- ja vapaaehtoistyöhön.

Minusta seksuaalinen suuntautuminen on jokaisen oma asia, enkä tajua että miksi sitä pitäisi kaikille mainostaa. En ole koskaan osallistunut mihinkään homotapahtumaan, ja esim. Pride-kulkueita en oikeastaan edes kannata... eikö homojen pitäisi korostaa, kuinka samanlaisia olemme eikä tuoda esille omaa erilaisuuttamme? Eivät heterotkaan tuo seksuaalifantasioitaan kulkueisiin... miksi minun pitäisi?

En häpeä omaa homouttani, mutta asia ei mielestäni kuulu kenellekään muulle... sitäpaitsi homous on vain todella pieni osa ihmistä. Joskus tuntuu, että monien homojen puheiden perusteella se homous on pääpaino elämässä.

No, se täytynee myöntää, että mikäli kaikki homot tulisivat ulos kaapeistaan ovet paukkuen, niin luultavasti heteroiden ennakkoluulot ja homofobiat vähenisivät todella paljon. Jokainen kuitenkin eläkööt omaa elämäänsä niinkuin haluaa, enkä missään nimessä kannata mitään pakottamista kaapista ulostuloon (kuten jossain ulkomailla on julkkiksille tehty).

On surullinen tosiasia, että homoilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia täyteen kansalaisuuteen tai ylipäänsä täysipainoiseen elämään (kuten esimerkiksi lasten hankkimiseen) kuin heteroilla. Vielä surullisempi asia on se, että monet homot eivät edes tunnista ongelmaa eivätkä näin ollen koe asioiden kaipaavan muutosta. Suomen laki sortaa homoseksuaaleja, mutta tämän lisäksi suuri osa ongelmista liittyy arkipäivän asenteisiin ja käytäntöihin.

Tästä esimerkkinä on muun muassa se, että suomalaiset homoseksuaaliset julkisuuden henkilöt pysyvät visusti kaapissa. Tärkeää olisi saada kansan suuret rivit ymmärtämään, että homot ovat keskuudessamme ja ovat aina olleet. Homot ovat ansainneet samanlaiset mahdollisuudet hyvän elämän tavoittelemiseen kuin kaikki muutkin. Homot eivät ole marginaalia, joka voidaan hävittää paheksumisella ja konkreettisesti esimerkiksi estämällä lasten hankkiminen.

Mielestäni yksi hyvin käyttökelpoinen ja näkyvä keino olisi julkisuuden henkilöiden näkyvä poistuminen kaapista. Ulostulo tapahtuisi tietysti julkisen keskustelun kera, jonka avulla homojen vaatimukset ja ongelmat voitaisiin tuoda yleisen keskustelun piiriin. Uskon, että asioiden ja selkeiden tavoitteiden pyörittäminen tavallisten ihmisten todellisuudessa, lopulta muuttaa asenteita ja konkreettisia päätöksiä.

Kuinka voidaan edes olettaa haja-asutusalueiden asukkaiden ymmärtävän homojen vapausliikkeen tärkeyden, kun kaikki homot ovat muuttaneet suurkaupunkeihin?

Toinen näkökulma julkkishomojen ulostulon puolesta on se, että julkkikset ovat jo saavuttaneet hyväksynnän kansan suurten rivien keskuudessa ja näin ollen heidän homoseksuaalisuutensa (ja tätä kautta homoseksuaalisuuden ylipäänsä) hyväksyminen olisi perusheteroille huomattavasti helpompaa. Tempaus voitaisiin aloittaa setan ja esimerkiksi Z-lehden kautta.

Priden sanomaa lainaten: "Olen homo, olemassa ja ylpeä itsestäni".

Tuntumani on, että Suomessa homojen määrä tosiaan jää tuonne prosentin seutuville. Bissejä lienee sitten määritelmästä riippuen muutamasta prossasta ehkä jonnekin kymmeneen tai ylikin (tiukka määritelmä: pystyy rakastumaan/ihastumaan kummankin sukupuolen edustajaan, väljä: tuntee tai on joskus tuntenut seksuaalista halua kummankin sukupuolen edustajaan).

Kaikki eivät homopaikoissa käy, osallistu homoyhdistysten toimintaan tai tuo homouttaa esille työpaikoillaan tai edes kotona. Harrastavat jopa penkkiurheilua, käyvät lätkämatseissa. Jos oletamme, että harva homomies kuitenkaan elää kulissiparisuhteessa naisen kanssa ja jäljelle jäävistä naisen kanssa elämättömistä ja seurustelemattomistakin vain osa on homoja, niin ei siitä montaakaan prossaa homopopulalle jää. Joskus vuosia sitten sosiaalinen paine oli kovempi ja aika moni homo meni jopa avioon naisen kanssa.

Sinänsä hauskaa kuinka laajalti prosentit ovat eri tutkimuksissa liikkuneet. Jos olen saanut oikean kuvan, niin kotimaisissa tutkimuksissa prosentit ovat olleet tyypillisesti pienempia kuin esim. Yhdysvaltalaisissa tutkimuksissa. Mistäköhän johtuu?

Sinkkutalouksien määrähän on koko ajan kasvussa!

Se kuuluisa 10% taitaa löytyä Alfred Kinseyn 40-luvulla tekemästä tutkimuksesta. Prosenttilukuja mainitaan kirjassa varmaan kaikkea 1% ja 50% väliltä, mutta 10% oli kiva pyöreä helpostimuistettava luku, jota saattoi aina tarvittaessa tunkea joka paokkaan.

"Yhdysvallat - ja sen perässä muu länsimaailma - järkyttyi, kun biologi Alfred Kinseyn haastattelututkimus Sexual Behavior in the Human Male 1948 paljasti homoseksuaalisuuden laajuuden: 37 prosentilla amerikkalaismiehistä oli elämänsä aikana ollut homoeroottinen kokemus, ja neljä prosenttia ilmoitti olevansa täysin homoseksuaaleja."
http://www.aikakaus.fi/al_koulussa/artikkelipankki/homoseksuaalisuus.htm

Kinseyn raportissa oli eräitä tilastollisa ongelmia, joita joku paremmin tilastotieteestä perilläoleva osaa varmaan selvittää tyhjentävästi. Mutta ei tutkimuksessa sanottu, että homoja on 10% vaan että "neljä prosenttia ilmoitti olevansa täysin homoseksuaaleja". Isommalla joukolla oli homoseksuaalisia KOKEMUKSIA (mitä lie ne sitten käytännössä ovatkaan). Niin ja tutkimus koski tietysti vain miehiä :-)

Kaikki seksuaalisuuteen taitaa olla vaikesti mitatavissa ja tilastoitavissa. Seksuaali-identiteeti, seksuaalikäyttäytyminen, tunteet ja fantasiat eivät useinkaan kaikki ole samassa kohtaa "homo-hetero -mittarin" asteikolla.

Missä kaikki on? Siellä missä kaikki muutkin ihmiset. Tekemässä yleensä samoja asioita kuin muutkin. Vai pitäisikö toimia niin kuin Ralf Königin sarjakuvassa, jossa kaksi homoa on kahvilassa. Toinen homo: 1. me olemme homoja ja 2. otamme kaksi annosta jäätelä. Tarjoilja: 1. ei kiinosta ja 2. suklaakastikkeella vai mansikkahillolla?

Kyllä kai aika yleisen tulkinnan mukaan homoja on nelisen prosenttia kansasta - myös Suomessa. Enemmän - vähemmän bi-ihmisiä on sitten tuon määrän lisäksi ehkä enemmänkin. Määrää ei varmaankaan voi kovin tarkoin sanoa, sillä jonkun määritteleminen bi-seksuaaliseksi ei välttämättä ole ihan yksinkertaista. Kaikki eivät tunnista bi-seksuaalisuuttaan edes itse, sillä yhteiskunta ei todellakaan kannusta tuomaan esiin homoseksuaalisia tuntemuksiaan, jos ei nykyään varsinkaan suurissa kaupungeissa ole valtavan suuresti vastaankaan.

Ei homoseksuaalisuus tarkoita pride-kulkueita, ei se tarkoita ravintolassa juoksemista, ei se tarkoita seksuaalisten fantasioiden kuuluttamista. Suurin osa homoista (tai pipareista) ei kuulu "piireihin", vaan elävät elämäänsä yksin tai yhdessä kumppaninsa kanssa, käyvät työssä, ulkoiluttavat koiraansa, juovat perjantaina saunan jälkeen pullon keskiolutta, katsovat telkkaria ja menevät nukkumaan sen jälkeen - eivät näy merkitsevästi missään. Toki joskus kaupungin kadulla saattaa bongata kaksi miestä tai kaksi naista sunnuntaikävelyllä samanlaisissa vaatteissa. Siitä saattaa vetää joitakin johtopäätöksiä henkilöiden yksityiselämästä, vaikka se tietysti on näiden kahden oma asia.

Suurin osa homoista lienee hyväksynyt tilanteen, että "kun olen homo, ei minulle ja kumppanilleni kuulu kaikki oikeudet, mitä heteroille" - ja yhteiskunnallinen kiinnostus kohdistuu toisiin asioihin, ehkä enemmänkin oman yleisen maailmankatsomuksen mukaan, ei niinkään henkilökohtaisten seksuaalisen suuntautumisen mukaan. Ja suurelle osalle homoista "oikeuksilla" ei yksinkertaisesti ole niin suurta merkitystä, että viitsisi tehdä asian hyväksi mitään.

Toisaalta, mitä tulee "barrikaadeille nousemiseen", "metelin pitämiseen", järjestötoimintaan ja muihin asioihin, joilla ajetaan "homojen asioita", niin sellaisilla asioilla on ollut vaikutusta yhteiskunnan asenteiden kehittymiseen ja pitkällä tähtäimellä lienee varmasti yhä vielä. Mutta ei kaikilla ole kiinnostusta sellaiseen toimintaan. Eihän jokainen ympäristöystävällisesti ajattelevakaan kuulu ympäristöjärjestöön.

Enimmäkseen samaa mieltä kuin moni edellä, seksuaalisuus on jokaisen oma. Olisko myös mahdollista muokata yhteiskunnan ilmapiiriä siihen suuntaan, että ei yritettäisi määrätä tai muutenkaan kontrolloida sitä kenen kanssa kukin makaa, miten päin ja kuinka monta kertaa? Siihen luulisi olevan muitakin tapoja kuin homojen suurimuotoinen ulostulo, joka olisi aina kuitenkin kiusallista.

Tosiaankaan kaikki homot tai bisset eivät ole aina baanalla. Itse asiassa mitä olen itse baareilla pyörinyt niin samat naamat siellä on vuodesta toiseen joukossa. Kaikki eivät ole bileihmisiä, kaikki eivät enää bileiässä.

Kinseyn tutkimuksesta ja muistakin homojen määrää luodanneista tieteellisestä ajatuskehitelmistä, homouden määrittely ja homoseksuaaliset kokemukset on vähän eri asia. Kyllähän pojat tekevät keskenään kaikenlaista...

Keskustelun aloittanut nimmerkki gaygay kyselee missä kaikki homot ja lesbot piileskelevät. Miksei heitä näy missään? Itse hän väittää olevansa kaapista ulkona vaikka kuinka monelle.

Et ole uskottava. Kerronpa miksi.

Vaadit puheenvuorossasi muita tulemaan ulos kaapista, mutta itse kykit siellä tiiviisti piiloutuneena nimimerkin taakse, etkä ilmoita edes sähköpostiosoitettasi.

Näin se edelleen on, että muiden pitäisi tehdä jotain mutta itse ei pistetä tikkua ristiin. No toki maristaan välillä nimimerkin suojissa.

Mietipä ensin pikkuisen omia asenteitasi ja kysele vasta sitten!

Mielenkiintoista, että ranneliikkeen keskusteluistakin lähes kaikki käydään nimimerkkien takaa.

Muutos voi lähteä vain omasta itsestä. Ei sitä muilta voi vaatia.

Homojen määrän tilastoinnissa on yksi perustavaa laatua oleva ongelma. Jos kysyt suoraan henkilöltä "oletko homo?", ihan varmasti moni vastaa "ei" vaikka onkin. "Mitäs semmoinen asia muille kuuluu." Tai "*tu en varmaan oo!" Nettikyselyt ynnä muut semmoiset taas kerää lähinnä asiasta innostuneita, muut ohittavat olan kohautuksella.

Homot ei kyllä näy katukuvassa, paitsi silloin kun "gaydar" piippaa. Miksi näkyisi edes erityisesti?

Vaikka kaikilla vastanneilla on oikein hyvä pointti jutuissaan, niin olen silti samaa mieltä myös gaygayn kanssa.

Tottahan on, että jokaisen seksuaalisuus on oma asia jota ei tarvitse toitottaa kaikelle kansalle. MUTTA niin kauan kuin yhteiskunta on oletusarvoisesti homofobinen, on tehtävä jotain jotta saadaan äänemme kuuluviin. Juuri kaapissa olo ruokkii ennakkoluuloja: jos homoudessa ei kerran ole mitään hävettävää, miksi oma homous kielletään? Eli niin ikävää kuin se onkin, ainoastaan suuren joukon kaapista ulostulo saisi ihmiset huomaamaan, että meitä on paljon ja olemme aivan yhtä yhteiskuntakelpoisia ja "normaaleja" kuin kaikki muutkin. Siirtymävaiheen jälkeen pääsisimme vasta siihen, missä monet toivovat meidän jo olevan, eli tilanteeseen jossa seksuaalisen suuntautumisen paljastaminen muille olisi täysin arkipäiväinen asia samaan tyyliin kuin juotko kahvisi mustana vai maidon ja sokerin kanssa, tai oletko sinkku vai perheellinen.

Siitähän Pride-liikkeessä juuri on kyse, eli että tuomme itseämme esiin niin paljon, että yhteiskunnan puritaanisimmatkin jäsenet joutuvat käsittelemään asian ja jossain vaiheessa hyväksymään meidät osana normaalia päiväjärjestystä. Sen jälkeen seksuaalisuutensa salassapitämisen ei tarvitse enää olla "kaapissa olemista" tai muiden mielipiteistä johtuvaa piilottelua, vaan oma valinta, ja vasta silloin se on täysin vapaa valinta.

Oikean massa-kaapistatulon lisäksi voi auttaa myös virtuaalinen kaapista tulo. Eräältä muulta palstalta netissä nimittäin luin valitusta, miksi homohamoja on ruvennut näkymään niin paljon telkkarissa.

Hyvä, hyvä! Lisää vain kurkusta alas niin, että kyllästyvät meihin kunnolla eivätkä enää jaksa niin intohimoisesti vastustaa kaikkia tasa-arvouudistuksia tai edes kiinnittää huomiota jos kaksi nuortamiestä lojuu puiston penkillä pää toisen sylissä (jostain syystä muuten tytöt saavat tehdä niin ilman paheksuvia katseita).

Mä en tajuu, et miks pitäs just tiettyy seksuaalisuutta edustaa jossain aina ja kertoo siitä?!?
Miksei voi vain edustaa ittenään ja ajaa omia asioitaan. Mun mielestä homoja suoltaa nyt joka paikasta ja joka paikas keskustellaan, seki käy rasittavaksi.

Viherlahdelle sellaista, että eiköhän se gaygay "kyki" siellä nimimerkkinsä takana ihan tiedostamattaan, kas kun tämä on keskustelupalsta, ja keskustelupalstoilla ihmiset todellakin keskustelevat yleensä nimimerkeillä. Ei sitä tule sen kummemmin mietittyä. Minä en ainakaan tiedä kuin ehkä yhden palstan, jossa debatoijat allekirjoittavat viestinsä tyyliin etunimi sukunimi. Eli tuskinpa mitään erityistä steitmenttiä asiaan liittyy.

Ja ymmärtänet, ettei gaygayn tarkoittamaa kysymystä(miksei homoja näy oikein missään, vaikka heitä pitäisi kaiken järjen mukaan olla joka nurkan takana (vrt. esim ruotsalaiset)), ratkaista sillä, että ranneliikkeen sivustoilla jokainen alkaisi käyttää koko nimeään.

t. Sanna (Koivula), täällä tosin ihan ilman mitään kummempia Sssanna vaan.

Mictrone: Jospa vaikka siksi asia on hyvä pitää esillä, että jonain päivänä olisi oman samaa sukupuolta olevan puolisonsa kanssa mahdollisuus perustaa perhe oikeasti samoin oikeuksin kuin eri sukupuolta olevilla on - ilman pelkoa seurauksista.

Eri asiahan on tietysti niiden kohdalla, joilla ei ole halua koskaan perustaa samaa sukupuolta olevan kanssa perhettä, vaan lähinnä hakea enemmän tai vähemmän hetkellinen ilo vähän sieltä ja täältä - ja sitten ehkä perustaa norminmukainen heteroperhe ja rakentaa elämänsä sen varaan - tai olla sitoutumatta mihinkään. Joillekin sellaiset ratkaisut sopivat, mutta ei läheskään kaikille.

Lainsäädäntö on asian suhteen paremmalla mallilla kuin esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten, mutta asenteet muokkaantuvat hivenen hitaammin. Ja kyllähän lakikirjan suhteen on vielä runsaasti tehtävää... Vaikkapa ihan ei-heteroperheissä elävien lasten oikeuksien suhteen ja yhteisen sukunimen osalta.

Monessa työpaikassa voi edelleenkin tulla kengänkuva perseeseen, mikäli yrityksen johdon tietoon tulee se, että elämänkumppani on samaa sukupuolta. Tekosyitähän potkujen antamiselle voi kehittää vaikkapa tuotannon laskusta, näennäisistä "virheistä" työtehtävän suorittamisessa - tai sitten työntekijä voidaan hiillostaa ulos vaikkapa antamalla mahdottomia tehtäviä, hankaloittamalla tämän työntekoa, eikä voi väheksyä työyhteisönkään suunnalta tulevaa mahdollista reaktiota.

Asioista esilläpitäminen on ainoa keino ylläpitää keskustelua ja tuoda asiaa tutuksi.

Viitaten J. Viherlahden kirjoitukseen:
Luulen, että syy miksi täälläkin palstalla monet ihmiset (minä mukaan lukien) kirjoittavat nimimerkillä ei ole se, että pelättäisiin seksuaalisuuden paljastumista. Uskon, että tällekin sivustolle loppujen lopuksi eksyy aika harva hetero. Itse kirjoitan nimimerkillä täällä ja muillakin keskustelupalstoilla siksi, että on olemassa sellaisia häiriintyneitä yksilöitä, jotka voivat käydä henkilökohtaiseen hyökkäykseen ihan olemattomistakin syistä. Toiseksikin Suomessa on aika pienet piirit (ei vain seksuaalivähemmistöpiirit), enkä välttämättä halua kaikkien kavereideni tietävän, että se olen juuri minä joka täällä pauhaa jotain ihan ihmeellistä ;-)

Mitä tulee tähän varsinaiseen aiheeseen, julkisuuteen, niin olen kyllä miettinyt asiaa aika paljon. Olen itse mukana järjestötyössä ja muutenkin kertonut tarvittaessa ihmisille, mutta en koe olevani mitenkään "julistuksellinen" lesbo. Mielestäni kukaan ei voi vaatia jokaista homoa, lesboa ja bisseä toimimaan jonkinlaisena esitaistelijana.

Toisaalta jos haluaa muuttaa asenteita, ei myöskään tarvitse ajatella, että sille pitäisi koko elämä pyhittää. Pienikin teko jolla "asiaa" saadaan näkyväksi on merkityksellinen. Vaikuttaminen voi olla hyvinkin näkymätöntä, mutta silti tärkeää: voi vaikka äänestää ihmistä, jonka tietää ajattelevan suvaitsevaisesti seksuaalivähemmistöistä.

Joku kirjoitti tuolla ylempänä, että "Missä homojen sitten pitäisi näkyä ja millä tavalla? En oikein keksi, miten arkielämässä voisi homoudellaan meuhkata, tai varsinkaan että miksi pitäisi."

No eipä sitä varmasti kaikkien tarvitse marssia Manskua pitkin sateenkaariliput liehuen, kun riittäisi, että työpaikan kahvipöydässä uskaltaisi kertoa mm. sellaisia pikkuseikkoja, että kenen kanssa jakaa elämänsä, mitä tämä ihminen tekee, ja että kertoisi hänen oikean sukupuolensakin. Ja ei, tämä ei _todellakaan_ olisi mitään silmille hyppimistä ja homoudestaan meuhkaamista, kun tällaiset arkipäiväiset asiat ovat niin mielettömän yleisiä ja tavallisia keskustelunaiheita.

Jo se, että tämä oletettu kymmenen prosenttia myöntäisi, että Kaija onkin Kalle, löisi mukavasti kiilaa tähän läpeensä heteronormatiiviseen mualimaan.

Pride=uskallusta elää omaa elämääsi ilman että joutuu koko ajan varomaan "herkkien" heterojen tunteita. (ai kauhee, kyl mä ennemmin kidun tääl kaapis ja tyydyn olemaan kakkosluokan kansalainen, kun katon, kun neloskassa irma vetää kaffepaussilla pretzelit henkeensä.)

Tuli vielä mieleen yksi asia, jota olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Olen miettinyt, että voiko länsimaissa asuvalla valkoihoisella olla valkoihoisen identiteettiä. Vaikka kuulunkin seksuaalivähemmistöön, en voi tietää miltä tuntuisi olla koko ajan erilainen, niin kuin etniset vähemmistöt täällä Suomessa. En tietenkään luule, että kaikki mustaihoiset esimerkiksi koko ajan ajattelisivat olevansa erilaisia, mutta heistä kuitenkin näkyy koko ajan heidän erilaisuutensa. Kun he kohtaavat ihmisiä, he tietävät että ihmiset näkevät heissä heidän erilaisuutensa. Me hlb-ihmiset voimme kuitenkin olla kertomatta, jos haluamme.

En tosin tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Voisi ajatella, että jos homot erottuisivat väkijoukosta, ihmisoikeustaistelu olisi ollut pakko aloittaa aiemmin, mutta toisaalta emmehän kuitenkaan ole kuin ehkä 30-50 vuotta jäljessä esim. mustien ihmisoikeustaistelua (ajattelen nyt ehkä lähinnä tilannetta USA:ssa).

Ihmisiä ei voi lokeroida. Ei ole olemassa homoja, lesboja, heteroita tai biseksuaaleja. On vain ihmisiä. Ihmisiä joilla on erilaiset ajatukset, taipumukset, mieltymykset... ja kaikki ovat erilaisia. Jokainen ihminen on yksilö joka poikkeaa lajitoveristaan monella tavalla. Yksi tapa on se, jota kutsumme seksuaalisuudeksi. Seksuaalisuus on puolestaan niin monimutkainen ja monisäikeinen asia että sen selittäminenkin tuntuu ongelmallislta. Sitä ei missään tapauksessa saisikaan ryhtyä jaottelemaan ja sen perusteella ihmisiä lokeroimaan!

ihmisillä on usein luontainen tarve järjestellä ja lokeroida asioita. ko. syystä minäkin penskana järjestin värikynäni aina tiettyyn järjestykseen. joten jos tunnen tarvetta lokeroida ihmisiä itseäni varten niin onko se suurikin rikos?

niin ja pitää kai puuttua tuohon mr. viherlahden kommenttiin. voisin minäkin käyttää oikeaa nimeäni, jos niin haluaisin. mutta miksi en saisi käyttää lempinimeä? eivät vanhemmatkaan lastaan kutsu kaikilla 2-4 nimellä... ja tuo on huomattavasti nopeampi kirjoittaa.

> Me hlb-ihmiset voimme kuitenkin olla kertomatta,
> jos haluamme.

Minustä tämä lause pitäisi nähdä toisin päin: toisin kuin näkyvästi erilaisten, meidän *täytyy* kertoa, jos emme halua tulla kohdelluiksi heteroina (mikä on ainakin minusta epämiellyttävää).

Mistä tahansa asiasta puhumisella toinen pakotetaan ottamaan siihen kantaa ja/tai reagoimaan jotenkin muuten, vaikka asia ei häntä erityisemmin liikuttaisikaan. Ja siitä taas seuraa epäluontevia tilanteita ja ihmettelyä, että miksi meidän pitää aina puhua homoudesta.

smo viestissään 19.05.2003 klo 14:33:58 sanoi:

<lainaus>
Suurin osa homoista lienee hyväksynyt tilanteen, että "kun olen homo, ei minulle ja kumppanilleni kuulu kaikki oikeudet, mitä heteroille" - ja yhteiskunnallinen kiinnostus kohdistuu toisiin asioihin, ehkä enemmänkin oman yleisen maailmankatsomuksen mukaan, ei niinkään henkilökohtaisten seksuaalisen suuntautumisen mukaan. Ja suurelle osalle homoista "oikeuksilla" ei yksinkertaisesti ole niin suurta merkitystä, että viitsisi tehdä asian hyväksi mitään.
</lainaus>

Tuosta olen eri mieltä. En usko suurin osa homoista olisi sitä mieltä, ettei heille _kuulu_ samat oikeudet kuin heteroille, mutta kuten viestin loppuosassa todetaan, yhteiskunnallinen kiinnostus kohdistuu toisiin asioihin. Vaikkakin homojen oikeudet ovat lähellä itseä, ei se silti tarkoita sitä että ne ovat ensimmäinen asia mihin puuttuisi.

Epätasa-arvo yhteiskunnassa yleensäkin, lähtien naisten palkoista aina huoltajuuden epätasa-arvoiseen käsittelyyn on laaja asia, ja siinä homojen adoptio-oikeus on kuitenkin vain pieni osa.

Ja Juhanille, olen samaa mieltä Sssannan kanssa. Internetissä liikkuessani käytän yleensä samaa nimimerkkiä node. Tietyssä määrin se on jopa yksilöllisempi kuin oikea nimeni, sillä esimerkiksi IRCnetissä on vain yksi node ;) Sähköpostiosoitteiden laittamista julkisesti esille en harrasta ihan vain sen takia, että se vähentää spämmiä. Pienellä hakemisella tai kyselyllä saa kyllä minustakin selville iän, asuinpaikan, oikean nimen ja sähköpostiosoitteen, jos jotakuta nyt kiinnostaisi.

Väite, että ei ole olemassa homo-, bi- ja heteroseksuaaleja on kuin sanoisi ettei ole olemassa tummatukkaisia ja vaaleatukkaisia, koska niidenkin välinen raja on joskus häilyvä. Jakohan on kovin helppo :)

Pride-käsite menee myös ohi, en pysty kokemaan ylpeyttä homoudestani (tai siis biydestä) sen enempää kuin osaan olla ylpeä siitä, että olen mies. Ja miten me suhtautuisimme, jos kesällä heterot marssisivat pitkin Manskua huudellen 'Olen hetero ja ylpeä siitä?'. Eikö herättäisi reaktioita?

En häpeä seksuaalisuuttani, mutta se ei tule keskustelussa useinkaan esille. Elämäni on mukavampaa, kun ei tarvitse jokaisen lääkärinkäynnin yhteydessä erikseen mainita säästä keskustelun lomassa että 'olen muuten biseksuaali'.

Enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi tuntea oloni pahaksi, jos joku luulee minua heteroksi? Turhanpäiväiset satunnaiset kontaktit luulevat minusta varmasti montaa muutakin asiaa, jotka menevät päin mäntyä, ei minun seksuaalinen suuntautumiseni ole sen kummempi.

-node

Eikö ole aika naiivia olettaa, että pride-aatteen hengessä yhteiskuntyamme vapautuisi lopullisesti kaikesta homofobiasta ja eläisimme kaikki me seksuuaaliset systeemit ja kommervenkit yhdessä onnellisina loppuun asti?

Homofobia on ja pysyy. Se on vain tosiasia, joka on hyvä ottaa huomioon. Sen kanssa on vain opittava elämään.

Minkä takia olisi naiivia olettaa homofobiatilanteen muuttuvan?

Esimerkiksi naisten asema, työläisten asema, lasten asema ja ennen kaikkea _homojen_ asema on muuttunut vuosien varrella. Kaikkien eri yhteiskuntaryhmien asema on enemmän tai vähemmän muuttunut.

Maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Kysymys kuuluu: haluammeko me olla mukana ohjaamassa tätä muutosta?

> Enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi tuntea oloni pahaksi,
> jos joku luulee minua heteroksi?

En puhunut luulemisesta vaan kohtelusta:

- "Milloinkas sitä aiotaan vaimo hankkia?"
- "Kannattaa tulla mukaan XYZ:ään, siellä on sullekin naisia"
- isoja rintoja sisältävien elokuvien suosittelu
- lukion vanhojen tanssit ja muut vastaavat rituaalit
- työpaikan homovitsit
- vastakkaisen sukupuolen edustajien vokotteluyritykset
(harmittavat heidänkin puolestaan)
- oman sukupuolen edustajien vokotteluyrityksettömyys ;)
yms, yms...

> Turhanpäiväiset satunnaiset kontaktit luulevat
> minusta varmasti montaa muutakin asiaa, jotka
> menevät päin mäntyä, ei minun seksuaalinen
> suuntautumiseni ole sen kummempi.

Seksuaalisuus on niin iso osa kulttuuriamme, että minusta suuntautumisen näkymättömyydellä on paljon suuremmat vaikutukset sosiaalisiin tilanteisiin kuin vaikka musiikkimaulla.

Joskus, joskus tulen saamaan mittani täyteen homojen mollaamisesta. Koko viime viikon heterojätkien keskellä viettäneenä en voinut välttyä Jari Sillanpää/Juha Föhr/Bumtsi bum/Tom of Finland ym. "vitseiltä".

Tällä kertaa hekottelin (teennäisesti) muiden mukana, mutta sen verran henkinen kypsymisprosessi on kehittymässä, että seuraavalla kerralla vastaan takaisin. Ja totuudenmukaisesti.

Node, esimerkkisi hiustenväristä oli aika hyvä. En todellakaan osaa sanoa ovatko siskoni hiukset tummat vai vaaleat...? Halusin kirjoituksessani vain sanoa, että seksuaalisuus ei kuulu niihin asioihin, joita kuuluu luokitella, ryhmitellä ym. lokeroida. Asioissa on pidettävä yllä järjestystä, mutta monet, nimenomaan ihmisen mielestä kertovat (esim. seksuaalisuudessa homo, hetero, bi) jaot ovat liian pitkälle menneen yleistämisen tarpeen tulosta. Jokainen ihminen aistii ja ymmärtää itsensä ja ympäristönsä täysin eri tavalla kuin toinen. En usko saman uskontokunnan edustajienkaan kuvittelevan esim. Jumalaa tai kuolemanjälkeistä elämää tms. täysin samanlaisena. Ja sitten... tuollaiset arviot kuten 10 tai 4% (homoseksuaalien määrä) ovat puhdasta arvailua. Mihinkään ei voida piirtää selkeästi viivaa, kun ei aina voida edes hiustenkaan värissä... vai mitä?

J. Viherlahti :
Niinpä. Olen kyllä samaa mieltä. On se ihmeellistä kun täällä kaikki vaan nimimerkkien takana kirjoittelevat! Tuolla lähinnä heteroiden valloittamilla keskustelupalstoilla kaikki esiintyvät omilla nimillä ja viralliset sähköpostiosoitteet ovat kaikkien näkyvillä.

Itse olen kuullut useimmin tuon 3-5% ja suurimmissa kaupungeissa jopa 10%. Olen muuten kuullut sellaisenkin juorun että jos sattuu olemaan hyvännäköinen ja nuori niin silloin ei kyllä jää epäselväksi että niitä homoja todellakin on vähintään se 10%. Päivän aikana kun kaupungilla liikkuu niin pikkutuhmia ehdotuksia tulee monia ja peppu on oikein kipeänä nipistelyistä. Mutta jos on vanha ja ruma niin sitten ihmetellään onko muita homoja maailmassa ollenkaan.

Homoista heitetyt prosenttiluvut ovat usein ns. poliittisia prosentteja, joita esitetään tarkoitushakuisesti.

Kun halutaan pelotella homoudella - kuten aids-kriisin yhteydessä - käytettiin monesti suurimpia lukuja joita löytyy
tutkimuksista.

Kun halutaan mitätöidä homojen ja lesbojen poliittinen merkitys, käytetään pieneimpiä lukuja, joita löytyy.

Näitä ovat viime vuosina tuoneet parilakikeskusteluun Haavio-Mannila ja Kontula.

Ne ovat kuitenkin täynnä menetelmällisiä virheitä, kuten seuraavasta ilmenee:
http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=90_10_1

Minusta meidän ei pitäisi tarkoitushakuisesti suurennella eikä pienenellä prosenttilukuja. Silloinhan me sortuisimme samaan kuin Osmo ja Elina.

Luku 10% on kyllä yläkanttiin viritetty. Siinä on ainakin yhdistetty Kinseyn sekä homo- että bi -kategoriat. Siten olisi erittäin epätarkkaa väittää, että "homoja" olisi 10%

Minusta olisi reilumpaa lähestyä koko kysymystä moraaliselta kannalta: kaikki yhteiskunnalliset vähemmistöt ansaitsevat tasavertaisuuden ja suojan syrjintää vastaan, riippumatta heidän lukumäärästään.

Ymmärrän, että politiikassa tarvitaan prosentteja poliittisen painoarvon osoittamiseksi. Yksi mahdollinen rinnastuskohta olisi Suomen kaksikielisten ja ruotsinkielisten lukumäärä.

Sekään ei ole helppoa. Yritimme sitä SETA:n alkuvaiheessa. Muuan suomenruotsalainen valtioneuvoston jäsen pyysi meitä välttämään sellaista vertailua, koska se voisi heittää epäilyn varjon heidän kansanryhmänsä päälle.

Mitä sanotte?