Pim! Olen… siis mikä?
Koska en tänään mennytkään kirjoittamaan äidinkielen esseetä hieman ailahtelevan mielenvireyteni takia, päätin kirjoittaa pohdiskelevan esseen tänne. En tosin ole, varma, kuinka laadukasta sisältöä kykenen tuottamaan täällä tuolinraapinan ja kuiskuttelun keskellä. Hassua… tajusin 15-vuotiaana, että tykkään enemmän tytöistä kuin pojista, minkä käsittelin sinänsä luonnollisena juttuna ja ajattelin että kaikki on ok. Mikä ei nyt sattunut olemaan maailman rehellisin ajattelumalli, sillä nyt neljän vuoden päästä huomaan istuvani tilanteessa, jossa tosiasiat on pakko lyödä pöytään. Jos ei nyt muiden, mutta ainakin itseni edessä. Ajattelin aina, että kun satun törmäämään siihen elämäni naiseen, kaikki helpottuu ja jotenkin selkeytyy. En tiedä, ehkä, kenties, todennäköistä. Tai siis olisi, jos olisin törmännyt siihen elämäni valoon ennen kuin tajusin seisovani sillan kaiteella ja pohtivan että oliko välimatka alikulkevaan autotiehen sittenkin liian lyhyt. Tapani mukaan peräännyin viimehetkellä. Vanhemmat päättivät, että nyt viimeinkin lähetetään lapsi terapiaan, sillä tuollainen käytös – terapeutti totesi että uupumus – ei ole ihan normaalia. Puhumme siis sillalta hyppäämisen harkitsemisesta. Suurin osa ympäröivistä ihmisistä on varmoja, että äkkinäinen eristäytyminen ja jaksamattomuus johtuvat koulukiusaamishelvetistä sekä liiasta itsekriittisyydestä. Voi se niinkin mennä. En kuitenkaan todennut, että tässä tilanteessa ihmistä ei voisi ylppärien tulos vähempää kiinnostaa. Olisi johtanut kysymyksiin. Kiusallisiin sellaisiin. Ei ehkä kiusallisiin, mutta jos ei ole varma..
Vaikka olen 100% varma siitä että fyysinen akti vastakkaisen sukupuolen kanssa on paitsi erittäin älllöttävää, myös ahdistavaa ja herättää suuria häpeän ja itseinhon tunteita. Arvelin sen olevan naisilla yleistä. Ajattelin myös monen muun asian kuuluvan vain teini-iän vallattomuuksiin ja omaan taitamattomuuteeni olla luonteva ihmisten kanssa. Tässä neljä vuotta asioita, tuntemuksiani ja muuta sälää eriteltyäni tajusin kuitenkin, että mitä epätoivoisemmin yritän sopeutua heteronormistoon, sitä alemmas vajoan. Peräännyin pois pridestä ihan viimehetkillä. Mullahan oli joo töitä. Työpäivän käytin katselemalla prideä ulkoapäin ja kuuntelemalla jupinoita saatanallisista jumalanhylkäämistä ja ties mistä. Miksen minä ollut tuolla? Päätin, että syksyllä lähden ottamaan selkoa josko hesetasta löytyisi jotain kiinnostavaa. Minähän tykkään kutoa. En mennyt. Kevätkaudella yritän hiippailla johonkin Hotin liikuntaryhmään, koska tajusin, kuinka tyhmästi olen itseni kanssa menetellyt. Ei siinä mitään: heterokaverit lopetti yhteyden pitämisen, koska useat huomasivat facebookissani lukevan, että minulle kelpaavat vain naiset. Ja entinen poikaystäväsäätöni oli myös erittäin tietoinen asiasta. Se meinaa, että minun ei itse tarvitse ”tulla kaapista”, kuten jo kliseeksi tullut sanonta menee.