Minua oikeastaan naurattaa, miten 5-luokalla pelkäsin, kun lesboja, homoja ja bi-seksuaaleja syrjittiin. Heitä pidettiin sairaina ihmisinä, ihmisinä jotka olivat hulluja, tai sekaisin. Mutta totuudessa he vain sattuivat rakastamaan samaa sukupuolta olevia. Itse vielä 3 vuotta sitten en olisi kuvitellut voivani olla Bi-seksuaali, mutta nyt kun ajatelen sitä, totean vain hiljaa mielesäni: Se on normaalimpaa kuin osasin ajatella. 5-luokalla minulta ensikerran kysyttiin olenko minä lesbo? Silloin kielsin sen jyrkästi. Miksikö? Koska isäni on varmaan suomen pahimpia homofobisti ihmisiä. Hän pelkää homoseksuaaleja, hän pitää heitä mielisairaina ihmisinä, ja pelkään että isäni kieltä myös minut. En uskalla tunnustaa hänelle, että olisin Bi-seksuaali, sillä pelkään hänen reaktiotansa. Voin kuvitella hänen järkytyneen ilmeensä katsomassa minua...ja voin kuvitella miten hän sanoo minulle tyyliin: " Joo...sä et oo enää mun tytär. ". Vaikka tiedän että äitini kyllä ymmärtäisi, veljenikin ymmärtäisi, vaikka ensin ehken ihmetelisi, en uskalla sanoa olevani bi-seksuaali sukulaisilleni/perheeleni. Muutamat ystävät sen kyllä tietävät, ja heille se on OK. Sillä olen sanonut heille, että minun suhteeni ystäviini ei muutu. Me olemme siltikin ystäviä, vaikka tuntisin rakautta tyttöjä kohtaan. Ja olen iloinen sen takia.
Tiedän olevani 80% varmuudella lesbo, mutta jottei asia olisi niin järkytävä, sanon olevani Bi-seksuaali. Tein itselleni lupauksen, että kun täytän 18, sanon vanhemmilleni, ja erityisesti isälleni että olen lesbo. Sen jälkeen sillä ei ole enää merkitystä.
- Hetken luulin olevani yksin tässä maailmassa -