Yllättävän lämpimänä syksyn iltapäivänä olen matkalla mittauttamaan arvojani Hiv-klinikalle, jolla en ole aiemmin käynyt. Hermoni ovat kireällä eikä mielialani ole muutenkaan paras mahdollinen. Kenties ymmärrettävästi. Saavun raitiovaunuasemalle pari minuuttia ennen seuraavaa lähtöaikaa ja tungen kärsimättömänä lippuautomaattiin kertalipun mielestäni korkean hinnan edestä kolikoita. Laite tulostaa lipun enkä jää odottamaan alalokeroon kilahtavia vaihtorahoja.
Siirryn vaunuun ja takanani automaatilla odottanut mustakiharainen nainen kiikuttaa minulle pari lanttia. Unohdin vaihtorahani. Nainen katoaa kähärine hiuksineen vaunun takaossaan. Katson kädelläni lepääviä paria lanttia.
Istun alas ja vaunuu lähtee hitaalle, mutta varmalle matkalleen kaupungin vilinän läpi. Katsellessani ulos tunnen suurta vierautta. Huomioni kiinnittyy eräällä pysäkillä metallisessa penkkiviritelmällä puolittain makaavassa asennossa istuvaan, lähinnä 17-vuotiaalta näyttävään poikaan, joka hörppii olutta tölkistä. Hänen vieressään asfaltilla istuu toinen poika, joka nojaa päätään polviinsa. Ylempi tyrkkää alempaa kysyvästi tölkillä, mutta vaustaus on kaiketi kieltävä, sillä hän juo tölkin tyhjäksi ja sysää sen pois. Ylempi poika järjestää likaista huppariaan kuin nukkuakseen tai varmaankin juuri siksi.
Astun matkasta suuren, uuvuttavan rönsyilevän sairaalan kohdalla. Sairaalakompleksi on mehiläispesämäisen täynnä väkeä ja hälyä. Kiertelen parkkipaikkojen, sisäpihojen, betoniliuskojen ja lasiovien hetteikössä. Ohitan omahyväisen oloisten lääketieteenopiskelijoiden ryhmiä. Tahtoisin lähteä pois tästä paikasta, mutta tiedän etten voi.
Löydän määränpääni sairaalakokonaisuuden uumenista. Ilmoittaudun vastaanottoluukulla, mutta kommunikointi säistyneen oloisen naisen kanssa ei ole helppoa. Tämä ei tunnu ymmärtävän aksenttiani enkä minä hänen. Rva. Sää ojentaa minulle yhden arkin pituisen lomakkeen, jonka täytän nopeasti laveilla tikkukirjaimilla. Rva. Sää tulostaa minulle lipukkeen, joka minun on annettava hoitajalle myöhemmin ja neuvoo minut lasiovista rönsyileviin odotustiloihin.
Odotustiloissa ei vaikuta olevan erityisen täyttä, mutta ankeaa siellä on, siitä ei pääse. Seinät on maalattu rumalla kermanvärisellä maalilla ja istuimet ovat sinistä muovia. Asialla ei silti ole minuun suurempaa vaikutusta. Ylpeilen sillä, että toisin kuin useimmat suomalaiset, en pode ennakkoluuloja sairaaloiden ulkonäköä kohtaan. Tärkeämpää on, mitä siellä tapahtuu, ei se miltä siellä näyttää. Sitävastoin en voi olla huomaamatta että toiset potilaat ovat erilaisia kuin niillä pienillä ja syrjäisisllä klinikoilla, joilla olen tähän asti käynyt.
Etsiessäni istumapaikkaa en voi olla hätkähtämättä huomatessani college-asuisen mustan miehen, joka on kytketty toisesta ranteestaan käsiraudoilla valkoiseen, vatsakkaaseen mieheen, jolla on sininen kauluspaita ja suorat housut, oletettavasti vanginvartija. Kiusaannun, koska musta mies huomasi hätkähtämiseni ja siirryn hitaasti kulman taakse.
Yhdellä tuolilla retkottaa leveässä haaraistunnassa t-paitaan ja suoriin housuihin pukeutunut, ei erityisen hauskannäköinen nuorimies, joka silmää minua ilkeästi. Siitä huolimatta istun melkein häntä vastapäätä, sillä minulla on tärkeämpi huolenaihe. Katsottuani tarkemmin saamaani lipuketta, huomaan että Rva. Sää on kirjannut osoitteeni väärin. Kadun nimestä puuttuu kirjain ja yhdeksikköni hän on tulkinnut viitosiksi. Olisi kai pitänyt täyttää lomake huolellisemmalla käsialalla.
Alan odottaa ja huomaan kalpealta ja pöhöttyneeltä näyttävän, punapusakkaisen miehen, joka selaa kömpelösti sanomalehteä. Hänet on kytketty ranteestaan käsiraudoilla komeahkoon, tummansiniseen t-paitaan pukeutuneeseen mieheen, joka nojaa mustahiuksista päätään uneliaasti seinään. Tämä pari istuu samalla seinustalla kuin minua ilkeästi silmännyt nuorukainen. Keksin, että heidän t-paitojensa vaakunamaisilla kuvioilla on varmasti jokin merkitys. Nuorempi mies ei siis itse ole potilas ja mulkaisi minua koska olen Hiv-positiivinen ja homo, eikä hän ole kumpaakaan, vaan läsnä työn merkeissä. Jonkinlaisena vartijana tai järjestyksenvalvojana. Viittaan asialle mielessäni kintaalla, sillä olen Hiv-klinikoilla tottunut siihen, että vaikka hoitohenkilökunta on huomaavaista ja asiallista, (miespuoliset) vahtimestarit, lähetit yms. eivät aina hallitse ilmeitään.
Tottahan toki myös "veljiä" on täälläkin paikalla, mutta vain potilaina. Ohitseni kuljeksii pitkästynyt, trendifarkkuihin ja huppariin pukeutunut nuorehko mies, jonka vaaleat hiukset on kynitty lyhyiksi. Kookas nenä ja raskasluomiset silmät luovat lintumaisen vaikutelman. Tuonnenpana omalla seinustallani istuu oranssinkirjavaan nahkatakkiin ja syvälle vedettyyn lippalakkiin verhoutunut toinen "veli", jonka teräksiset nenä- ja korvakorut kimaltavat punertavaa parransänkeä vasten. Kolmas Veli on juuri parikymppinen, pankkivirkailijalta näyttävä poikanen, jolla on solmio ja tumma puku. Kuten aina, paikalla on paljon mustia potilaiita. Yksinäisiä miehiä sekä naisia ystävättärineen, sisarineen ja tyttärineen.
Aika kuluu, eikä paljonkaan tapahdu. Lähellä risteävän käytävän seinässä on lasiluukku, mistä vaalea hoitajatar ojentelee lääkepakkauskia sisältäviä pusseja. Klinikan ikkunat ovat raollaan ja eräästä näen pienelle lehtevälle sisäpihalle.
Lisää aikaa kuluu ja mietin vaikuttaako pieleen kirjattu lomakepaperi asiaan. Lattialla jalkojeni liepeillä lojuu jokin lehti, joka osoittautuu homoaiheiseksi aikakauslehdeksi. Havaitsen, että eräällä sivupöydällä on pino samaa lehteä. Mieltäni on aina askarruttanut, että Hiv-piirit ovat ainoa kuvio, missä homot ja heterot ovat aidosti ja kiistatta samassa veneessä. Silmään vieressäni eebenpuuveistoksena odottavaa, hyvin heteronoloista mustaa miestä. Mitä hän mahtaa ajatella tästä lehdestä?
Saatuani positiivisen diagnoosini vajaa vuosi sitten minulle annettiin paksu nippu Hiv-aiheisia infovihkosia, joiden kuvituksissa miesparit hymyilevät elämänuskoisesti. Silti nuo samat vihkoset annetaan kaikille positiivisille afrikkalaisia ja itä-eurooppalaisia siirtolaisperheenäitejä myöten. Silmään ilkeää nuorta miestä, mutta tämä on hilpeytynyt ja juttelee innokkaasti kahden vanhemman miehen kanssa jostain urheiluun liittyvästä. Molemmilla vanhemmilla miehillä on farkut, mutta myös vaakunankuvilla varustetut t-paidat.
Näkyviin ilmestyy iäkkäänpuoleinen hoitajatar, joka ilmoittaa jotain, minkä tunnistan omaksi nimekseni. Seuraan naista pieneen huoneeseen, missä istun alas. Hoitaja on viisissäkymmenissä, sileässä polkkatukassa on runsaasti harmaata. Hän antaa älykkäämmän ja miellyttävämmän vaikutelman kuin Rva. Sää. Ilmenee, että hoitohenkilökunta on ymmällään miksi olen tullut paikalle, koska en antanut Rva. Säälle lähetettä. Valitettavasti minulla ei ole lähetettä. Kerron puhuneeni lyhyesti puhelimessa jonkun tämän klinikan työntekijän kanssa ja minua neuvottiin tulemaan tänne tänään ja tähän aikaan. Epäilenkö että minulla on jokin sukupuolitauti? Kerron, että minut on diagnosoitu Hiv-positiiviseksi joulukuussa 2007, mutta olen muuttanut ja tarvitsisin klinikan, joka voisi mitata virus- ja auttajasoluarvoni. Hoitajatar, kutsun häntä H:ksi, suopeutuu ja ohjaa minut vaakaan. Olen ihannepainossa. H mittaa verenpaineeni, se on 124/78.
Palaan odotustiloihin, lääkäri tapaisi minut myöhemmin. Valitsen aiemman istuinpaikkani ja odotan. Ilkeä Nuori Mies on poissa, samoin komea vartija ja untelo punapusakka. Vastapäätä on istuutunut leopardinkasvoinen musta nainen. Paikalle on saapunut myös vaaleanpunaiseen puseroon pukeutunut, punatukkainen nainen, jota kutsun "Velmaksi". Velma juttelee aiemmin huomioimani lintumaisen homomiehen kanssa. He ilmeisesti tuntevat ennestään. Molemmat pyydetään toisaalle ja kuvaan ilmaantuu iltapäivän väriläiskä, joskaan ei välttämättä pelkästään positiivisessa mielessä. Ohitseni vaeltaa nelissäkymmenissä oleva (valkoinen) nainen. Mustat hiukset on sidottu poninhännälle punaisin ruusukkein. Naisen värivalinnat ovat muutenkin punainen ja musta kireitä housuja, korkokenkiä ja hihatonta puseroa myöten. Käsissä ja korvissa kiiltää ja kilisee kullanvärisiä helyjä. Kutsun naista E:ksi. E hymyää ja nojaa päihtyneen oloisesti seinään. Hän ottaa seeprakuvioisesta laukustaan appelsiinin, mutta se luiskahtaa hänen sormistaan ja vierii tiehensä. E mäkeltää jotakin itsekseen. Leopardinainen ja pari muuta mustaa potilasta silmäävät E:tä kiukkkuisesti ja kieltämättä tunnen itsekin ärtymystä. En tosiaankaan ole pulmunen mitä päihteisiin, alkoholiin, tulee, mutta en ole koskaan keikkunut päihtyneenä julkisesti. Varsinkaan sairaaloissa.
E katoaa kulman taakse ja myöhemmin näkyviin tulee pisamakasvoinen valkoinen mies. Hänellä on yllään kallis veryttelyasu, mutta se ei istu koska hän on niin laiha. Mies istuutuu ja hänen suunsa muodosta tunnistan että hänellä on lipodistrofia, eräs Hiv-lääkityksen mahdollisista sivuvaikutuksista. Näkösälle ilmestyy aiemmin havaitsemani musta vanki vartijoineen. Molemmilla on virvoitusjuomapullot ja he istuutuvat leopardinaisen viereen. Nainen silmää epäluuloisesti käsirautoja, muttei siirry toisaalle. Miesten seurassa on toinen vartija, jolla ilmeisesti on kuuma, sillä paidan ylänappi on auki. Napista roikkuu pikasolmio. Musta vanki antaa itsestään yllättävän joviaalin vaikutelman, hän on tässä tympääntyneiden ihmisten joukossa aunut, jonka leveillä huulilla on valoisa, hymyä enteilevä ilme. Mietin miksi hänet on vangittu.
Aika kuluu edelleen, mutta yllättäen tapahtuu kaksi asiaa, jotka rikkovat yksitoikkoisuuden. Sisälle saapastelee pienikokoinen, tiukkoihin farkkuihin pukeutunut nainen, jonka poninhäntä pomppii vihaisesti. Nainen tarpoo nurkan taakse ja alkaa huutaa toiselle naiselle, joka osoittautuu E:ksi. Sikäli kun ymmärrän, E on jättänyt tekemättä jotakin lapsiin liittyvää, mihin E vastaa että tekipäs hän! Pieni nainen harppoo vihaisena takaisin ulko-ovea kohti ja huutava E kepsuttelee hänen kannoillaan. Lipodistrofia-miehen kasvoille kohoaa pahanilkistä uteliaisuutta. Lähes samaan aikaan odotustilojen läpi marsii päättäväisesti raskaat jalkineet tömisten aiemmin näkemäni komea vartija ja toinen vartija, jota en ole nähnyt ennen. Välissään he kuljettavat punapusakkaista miestä. Tämä nuokahtelee yhtä epävirkeänä kuin ennenkin, on vaikea kuvitella että hän olisi häiriköinyt hoitohuoneessa. Niin ilmeisesti on kuitenkin käynyt. Miehen ohittavat keskilattialle pysähtyneen E:n, joka lähtee kolmikon perään näiden suunnatessa ulos vaikka E:llä ei mielestäni ole osuutta asiaan. E ilmeisesti päättelee samoin, sillä hän palaa hitaasti takasin ja kysäisee mustaan mieheen kytketyltä vartijalta että saako hän pussata vankia? Vartija vastaa ettei missään tapauksessa ja musta mies alkaa hohottaa hervottomasti. Hänen vaaleanpunainen kielensä vilkkuu viehättävän virtahepomaisena. Leopardinkasvoinen nainen alkaa myös nauraa valkeat, terävät hampaat välkkyen.
Myöhemmin tapaan lääkärin. Tämä osoittautuu hämmästyttävästi Sigourney Weaveria muistuttavaksi, pitkähköksi naiseksi. Yllään tällä on tumma mekko ja jaloissaan korkeakorkoiset, sinapinväriset saappaat. Vaikka nainen herättää sinällään luottamusta, keskustelun aloittaminen tämän kanssa on työlästä joutuessani kertomaan jälleen kerran saman tarinan alkaen joulukuusta 2007. Kenties harjoituksen ansiota on, että pystyn suhteellisen lyhyesti ja johdonmukaisesti tuomaan esiin oleellisen. Diagnoosini, minulle annetut rokotukset, tehdyt testit. Yritän jättää vähemmälle huomiolle ongelmani alkoholin ja masennuksen kanssa. Itse tartunnan olen todennäköisesti saanut suojaamattomasta suuseksistä. Lääkäri, kutsun häntä W:ksi, kirjoittaa ahkerasti muistiinpanoja. Sitten hän kysyy mitä tiedän Hivistä ja Aidsista? Kerron tietoni, joille antaisin kouluarvosanaksi 8-, ennen viime joulukuuta tietoni olisivat ehkä olleet 5 1/2. Puhe kääntyy arvattavasti Hiv-lääkitykseen, johon W uskoo yhtä vakaasti kuin kaikki muutkin tapaamani lääkärit. Ymmärrän lääkkeiden välttämättömyyden kohdallani kunhan vastustuskykyni heikkenisi liikaa, mutta henkilökohtaisesti omat tunteeni Hiv-lääkitystä kohtaan vaihtelevat alistuneesta hyväksymisestä puuduttavaan pelkoon. Puheen jälkeen ovat vuorossa rutiinitutkimukset. Makaan paareilla ja W tunnustelee kaulaani ja vatsaani, kuuntelee keuhkojani ja testaa jalkojeni refleksejä. W kysyy olenko diagnoosini jälkeen hakenut itselleni terapia-apua? Vastaan että diagnoosini jälkeen olin siitä kiinnostunut, sittemmin mielenkiintoni väheni ja nyttemmin olen kuin huomaamattani asettunut kielteiselle kannalle. W:n mielestä minun kuitenkin kannattaisi puhua paikalla olevan terapeutin kanssa. En vastusta ajatusta.
Luovutettuani virtsanäytteen tapaan terapeutin. Istumme kirjastomaisessa huoneessa vastakkain asetetuilla tuoleilla. Terapeutti on iäkkäänpuoleinen, hoikka nainen. Harmaat, huolelliset kiharat ulottuvat pitkälle selkään. Yllään hänellä on tummansävyinen housupuku ja korkeakorkoiset kengät. Puhumme pintapuolisesti diagnoosistani ja mitä sen jälkeen on seurannut. Kuluneena vuonna on tapahtunut paljon, mutta lähinnä huonon tuurin takia. Mikään ei suoranaisesti liity diagnoosiini. Päätän tuoda esille asian, joka vaivaa minua, koska tiedän, että lukuisat ihmiset, heterot ja homot, omaavat tämän ajattelutavan. Etenkin suomalaiset. Hiv-lääkityksen "taloudellismoraalinen" puoli; voiko odottaa että joku maksaisi minun Hiv-lääkkeitäni verorahoistaan? Nainen tyrmää ajatuksen naurettavana ja se piristää minua. Hän huomauttaa että minähän olen sitäpaitsi työssä, enkö? Koska maksan itse veroni yhteiseen pottiin, minlla on täysi oikeus odottaa sieltä takaisin. Tapaamiseni terapeutin kanssa on lyhyt, mutta huomaan mieliealani kohonneen.
Palaan odotustiloihin odottamaan verenottamista. Väki on huomattavasti vähentynyt. Paikalla on yhä E, Velma ja linnunkasvoinen homomies. Uusia kasvoja ovat nuori tyttö ja poika, jotka näyttävät lähinnä taideopiskelijoilta. Tytöllä on valtaisa tukka ja gasellimaisen pojan kaulaa kiertää huipputrendikäästi löysälle kiemuralle sidottu huivi. Mietin kumpi heistä on hoidon tarvitsija, Tyttö, päättelen. E tuntuu rauhallisemmalta ja puhelee Velman kanssa, jonka hän vaikuttaa tuntevan entuudestaan. E:n seepraraitainen laukku on poissa, aiemmin näkemäni toinen nainen ehkä vei sen mennessään. Laukun sijaan E on hakenut oman lääkepussillisensa, mutta hänellä on vaikeuksia pitää siitä kiinni. Pussi kallistuu ja lääkepakkaukset rapisevat lattialle. Velma alkaa poimia niitä. Panen merkille, että E syö Reyatazania, jonka käyttö on tietääkseni harvinaisempaa tätä nykyä. Mutta ehkä hänen kantansa resistentti joillekin, tai useammallekin lääkeryhmälle. Omani ei ole millekään. Havaitsen, että kaksi E:n lukuisista sormuksista on myös pudonnut lattialle. Kielteinen ja aavistuksen pilkallinen asenteeni E:tä kohtaan lientyy. E on selvästi onneton ja moniongelmainen ihminen. Onko minun asiani paheksua kun huomioi omankin asemani?
Poimin sormukset ja ojennan ne E:lle, kysyn muodon vuoksi ovatko ne hänen. E ei tunnu käsittävän mitä tarkoitan, mutta Velman avustuksella hän ymmärtää. E ottaa sormukset hyvillään ja kiittelee innokkaasti, hymyilevästä suusta lennähtää poskelleni sylkipisara, mutta hyväätarkoittava hymyni säilyy. E selostaa Velmalle ja Lintumiehelle jotakin ohentuneista sormistaan. MInun on vaikea seurata E:n puhetta, mutta havahdun kun Lintumies sanoo E:lle että alkoholi on todella pahasta jollekulle jolla on "hep". Hän sanoo sen toteavasti, hän ja E eivät ilmeisesti ole tuttavia. E vastaa että tietäähän hän. Käsitän, että E:llä on myös hepatiitti c. E alkaa voivotella maksa-arvojaan, jotka kieltämättä kuulostavat hirveiltä.
Tulee E:n aika käydä otattamassa verta. Hän siirtyy epävarmasti hoitohuoneeseen ja vaikuttaa että E:n pursuileva ja päihtynyt olemus on liikaa hoitohenkilökunnalle. Sievät, nuoret hoitsupimut pyörittelevät teatraalisesti silmiään. Sisällä hoitohuoneessa näkyy kalseanoloinen H. Kenties E:n saaman paheksuvan kohtelun takia Velma ja Lintukasvo alkavat suureen ääneen sättiä tätä klinikkaa. Velma kertoo, että varsinkin H on kamala ämmä, joka kerran teki hänelle hirveän asian. Selville ei käy, mikä tuo hirveä asia on.
Järkytyn itsekseni noiden kahden kiittämättömyydestä. Toisaalta onko Hiv-positiivinen joku, joka kilttinä ja nöyränä, säkissä ja tuhkassa, vaeltaa hautaansa ja vetää kannen meteliä pitämättä paikoilleen muistaen visusti tuolla välin olla rasittamatta ketään lääkekuluillaan? Toisaalta tunnen ihailua esimerkiksi tämän klinikan hoitohenkilökuntaa kohtaan, jotka suuren työmäärän ja ja oletettavasti vähäisin resurssein tekevät työtään. Varsinkin kun itse potilas ei ole kovinkaan myötätuntoa herättävä. E saa annetuksi näytteensä ja astuu ulos hoitohuoneesta. E hyvästelee hyväntuulisesti Velman ja lupaa että kun seuraavaksi näkisivät, he kävisivät kaupungilla vähän... E nauraa hilpeästi ja tekee ranteellaan lasinkallistusliikkeitä.
Myöhemmin minun tulee aika antaa omat näytteeni. Siirryn H:n perässä toiseen hoitohuoneeseen, ei samaan missä E oli. H:lla on mukanaan muovikori, missä on hänen tarvitsemansa välineet. Istun alas ja H ojentaa minulle tyynyn, jonka tarkoitusta en täysin käsitä. Hermostus nousee häiritsevänä. Muistan alkuvuoden ja ensimmäisten näytteideni ottamisen. En ollut tottunut auttajasolu- ja virusmäärien laskemiseen tarvittavaan, mielestäni suureen verimäärään. Tuolloin pyörryin ja kumahdin lattialle. Neulan liikahtamisen aiheuttama mustelma pysyi pitkään käsivarressani. Saan sanotuksi kiireisenoloiselle H:lle, että yleensä olen asettunut makuulle verenoton ajaksi., mutta ei se ehkä ole välttämätöntä. Silmään epävarmasti paarivuodetta, jolle on pinottu hoitotarvikekkeita sisältäviä laatikoita. H on jo johdattamassa minua toiseen huoneeseen. Tyyny jää ja pitelen käsissäni riisumaani paittaa. Sen alla minulla on t-paita.
Toisessa huoneessa menen makuulle ja lopulta neula painuu ihooni. Makaan selälläni ja tuijotan seinää. H juttelee niitä näitä pitääkseen minut rauhallisena. Minä olen rauhallinen nyt. Kuten nyttemmin usein verenoton aikana, outo levollisuus valtaa minut. Kenties se on vain fyysinen ilmiö. Veripullot ovat täynnä ja tapaan vielä lyhyesti W:n, joka kirjoittaa minulle uuden ajan. Tulokseni olisivat silloin valmiit. Klinikka on tyhjentynyt ja ikkunoista näkyy ilta-aurinko.
Ulkona poistun pitkin askelein sairaala-alueelta, huomaan että tulostani on kulunut viisi tuntia. Väistelen kärsimättömästi ajavia autoja. Baarit alkavat täyttyä ja niiden häly kantautuu ulos. Jalkakäytävällä lojuu puoli-istuvassa asennossa vanha, hätkähdyttävän rappeutuneen näköinen naisihminen. Marjapuuron värisissä kasvoissa irvistää mustuneita hampaita sisältävä vääntynyt suu. Nainen repii luisevilla sormillaan suikaleita allaan olevasta oranssista pahvinpalasta ja sohii niillä vastaantulijoita kohti. Ne ovat hänen mukaansa kansainvälisen purilaisketjun aterialipukkeita. Naisen takana on kalliinpuoleisen kahvilan terassi, missä istuskelijat nauravat naiselle kahvikuppiensa ja viinilasiensa ylitse. Se tuntuu olevan tämän tarkoituskin.
Ilta pimenee ennenkuin ehdin asuinalueelleni. Korkeiden bisnespalatsien valot loistavat hämärässä. On yllättävän viileää. Iltapalakseni koukkaan paperipussillisen aasialaisvaikutteista roskaruokaa myyvän kuppilan antimia ja niine hyvineni kiirehdin kotia kohti. Pahvisesta kahvimukistani nousee ilmaan höyryhaituva kuin Lampun Henki.