Hiljaisia muistiinpanoja

Monesti mietin että onkohan se, miten paljon luen klassikkokirjallisuutta ja kuuntelen melankolista musiikkia, tehnyt minusta melodramaattisen idiootin. (=Tulkitsen tunteeni elämää suuremmiksi.)
Jos ihminen määrittelee itsensä surunsa ja ahdistuksensa kautta, siitä on paha päästä ikinä yli.

En nykyään edes pidä tasaisista tunteista. Se saa minusta tuntumaan kuin mitään ei tapahtuisi.

Onkohan suurin osa tai ainakin puolet maailman rakkaudesta sellaista, kuin mitä minä ajattelen Sannista. Pakkomiellettä jonka haluaa vain jostain henkilökohtaisesta syystä nimetä rakkaudeksi, koska siitä tunteesta on tullut jo niin tärkeä.
Niin ja onko suuri osa rakkaudesta näkymätöntä koska sitä ei uskalleta ilmaista. Toisaalta pienikin katsaus sanomalehtien otsikoihin todistaa että pelko tätä maailmaa ajaa.

Uudenvuodenlupaukseni tänä vuonna olivat
1. en juo enää kokista muuta kuin blandina (rikottu jo)
2. teen jotain tälle naurettavalle Sanni-tilanteelle. Varmaan joskus vielä saan rohkeutta (tai olen tarpeeksi humalassa..) kertoa sille että se on pitänyt huolta minun mieleni sekaisuudesta jo viimeiset kaksi vuotta ja minä oikeasti uskon että se on toinen puolikkaani.
Toivottavasti (vaikka olisin kuinka humalassa) en tule tekemään sitä noilla sanoilla, koska kuulen itsekin miten naurettavilta ne kuulostavat. En muista milloin olisin viimeksi osannut kuvata tunteitani muuten kuin naurettavan kuuloisesti.

Aloitan blogin tänne tänään. En osaa arvioida itäni muuten kuin että jonnekin on ehkä hyvä selittää erilaisista ahdistavista aiheista.

Aluksi jotain elämästä: no eli monien kyselyiden mukaan yksi yleisimpiä seksifantasioita on tällanen pakottaminen/alistaminen, ja yleinen suurin toive on rakastua. Eli on vedettävä sellainen johtopäätös, että ihmiset unelmoivat hallinnan menettämisestä. Ehkä joku alkoholinkulutuskin vinkkailee siihen suuntaan (miunkin kohdallani), että on kiva tehdä pieniä trippejä täydellisen hallintansa tuolle puolen - johtuuko se siitä että ihminen on kuitenkin joku hohdoton molekyylikasauma jota johtaa hormoonien ja muiden kemiallisten reaktioiden päähänpistot, eikä se sivistys joka on meihin istutettu ja juurrutettu, jonka mukaan on siksi vaikea elää? Huomautuksena, että harva kuitenkaan oikeasti haluaa tulla raiskatuksi, minkä takia voidaan lähestyä lempiaihettani. Eli kauneutta. Koska luulen että kauneus on kauheutta, jotain hätkähdyttävää. Sen on oltava, se on ainoa kuulemani määritelmä, jonka pystyn hyväksymään. Sellaista hätkähdyttävyyttä on joidenkin ihmisten kasvoissa (sen takia kauneusihanteet toki ovat usein sitä mikä on harvinaista ko. kulttuuriympäristössä ja kunnon eksotiikkaromantikot [kuten minä] ihastuvat erikoisen näköisiin ihmisiin kyllästyttyään tylsään kauneuteen [=kauneuskäsitys, joka on ollut valloillaan jo liian kauan]) mutta myös elämässä. Elämän kauneus on ehdottomasti sen tietyssä kauheudessa. Siksi kaikki klassikkoromaanitkin kertoo siitä psykologisesta kauheudesta, mikä monien suurien ilmiöiden taustalla kummittelee.

Tämä on ehkä sitten sellaisen uusromantikon kanta, jolla ei ole oikeasti elämässä mitään pielessä. Olen juuri muuttanut pk-seudulle opiskelemaan ja tuntuu että vaikka se että minulla on ainakin rippeitä elämässä kahdessa kaupungissa repii kahtaalle (ja pakottaa minut tekemään kohtuuttoman suuria valintoja), mutta samalla kaikki ahditus mitä tunnen saa minut tuntemaan että olen minä. Huomaan että minulla menee nyt lujaa. Tai ei juuri nyt, koska luen tentteihin, mutta tämä syksy on ollut paras ikinä ja mulla on ystäviä. Vaikkakin ystäviä, jotka eivät vielä tiedä minusta paljoakaan. Äh, olen huomannut että avaudun asioista vain humalassa. Koen sen jotenkin ongelmalliseksi.

En nyt sitten tiedä mikä tämänkin blogimerkinnän pointti oli, ehkä se että ylipäätään sain tämän blogin aloitettua.