Saksan transihmisten päivät pidetään tänä viikonloppuna Münchenissä. Süddeutsche Zeitung on käynyt haastattelemassa 24-vuotiasta Kai-Moritz Gerstenbergeriä. Hän pitää workshopin nuorista transihmisistä. Hän vetää Münchenissä nuorten transihmisten ryhmää. Hän itse huomasi olevansa transsukupuolinen, kun oli 20-vuotias. Tilanne on nyt parempi kuin esim. pari vuotta sitten. On enemmän tietoa ja neuvontaa saatavilla, mutta maalla asuvilla nuorilla tilanne on ongelmallisempi. Moni ei edes tiedä, että transsukupuolisuutta on olemassa.
Transihmisen coming-out kestää tavallisesti paljon pidempään kuin homojen ja lesbojen kaapistatulo. Kaikkihan jo tietävät, että on olemassa homoseksuaalisuutta. Niinpä kiinnostuksen samaan sukupuoleen huomaa nopeasti. Paljon kauemmin kestää, ennen kuin huomaa elävänsä väärässä ruumiissa.
Hänelle itselleen asia on ollut lapsuudesta asti vähän koominen. Hän piti hienona sitä, kun häntä pidettiin poikana. Noin 15 vuoden iässä hän kuuli koko asiasta ensimmäisen kerran. Vasta 20-vuotiaana hän oli päässyt niin pitkälle sen asian kanssa, että hän hakeutui terapeutille. Sitten hän meni transihmisten tukiryhmään, jossa hän tapasi kaksi ihmistä, jotka olivat suunnilleen samassa tilanteessa. Vuosi vielä, ja hän aloitti hormoniterapian. Puolitoista vuotta myöhemmin hän meni rintaleikkaukseen. Sitten hän sai pojan etunimen. Siihen tarvitaan kaksi lausuntoa, toinen psykologilta tai terapeutilta. Kun saa uuden etunimen, se tarkoittaa myös ulostuloa toisessa sukupuolessa. Hän kertoi uudesta nimestään parille ystävälleen ja käski kertomaan muillekin. Ja netissä hän eri ryhmissä muutti nimensä. Kaikki kävi aika nopeasti, ja koska hän ei henkilökohtaisesti kertonut monellekaan, kaikki meni sujuvasti.
Työpaikalla hän kertoi asiasta esimiehelleen. Esimiehen mielestä se on aika erikoista, mutta hän otti sen tosi hyvin. Oikeastaan mistään ei tullut kielteisiä reaktioita. Omat vanhemmat eivät olleet mitenkään innostuneita,. Mutta ei se heitä myöskään ihan kauheasti yllättänyt. Äiti oli joskus puhunut asiasta, kun hän oli nähnyt lapsensa lukemassa kirjaa transsukupuolisuudesta. Silloin äiti kysyi suoraan asiaa.
Vanhemmat eivät koskaan ota asiaa kepeästi. Useimmiten se on vaikea asia. Hänen ja hänen vanhempiensa välillä tämän asian selvittely kesti pari vuotta. Joillekin vanhemmille se on paljon vaikeampaa. On niitä, jotka ajavat lapsensa pois eivätkä halua olla tämän kanssa missään tekemisissä. Sitten on niitä vanhempia, jotka torjuvat koko asian. Hänelläkin on yksi tuttu, jolla on jo parta, mutta vanhemmat puhuvat hänestä edelleen vanhalla nimellä ja vanhaan tapaan.
Asiasta pitäisi puhua enemmän. Mutta asialla on toinenkin puoli. On paljon niitä, jotka ovat käyneet korjausprosessin jo ajat sitten läpi, ja he haluaisivat, että asiaan ei enää koskaan palattaisi. Mutta valitettavasti, mitä enemmän ihmiset tästä asiasta tietävät, sitä mahdollisempaa on, että nämä menneet asiat nousevat uudelleen esiin.
Kain kuva Süddeutsche Zeitungissa
http://www.sueddeutsche.de/muenchen/671/510786/text/