Homokeskustelussa nostettiin esiin hlbt nuorten korkeampi itsemurhariski ja homojen kouluissa ja työpaikoilla kohtaama syrjintä ja kiusaaminen. Tämä osio on nyt tyylikkäästi sivuutettu kaikessa vellovassa keskustelussa, kun määritellään onko homous syntiä ja miltä Päivistä tuntuu. Toivoisinki, että joku auktoriteettina pidetty henkilö tulisi selkeästi esille ja ohjaisi keskustelua itse ongelmaan. Itse en näe syntimäärittelyä saati luther säätiön pappien näkemyksiä itse aiheena.
Olen miettinyt monta kertaa tämän kohun aikana miltä nuoresta seksuaalisuuttaan pohtivasta nuoresta tuntuu kun medioissa jatkuvasti tuomitaan ja revitään otsikoita aiheesta. Keskustelussa kerrotaan välillä jopa valtamedioiden suulla, että homous on sairaus. Miltä tämä tuntuu 14 vuotiaasta Petteristä, jolla ei ole minkäänlaista purkautumisreittiä tunnoilleen. On monia nuoria, joilla ei ole tässä tilanteessa ihmistä jonka kanssa keskustella rakentavasti aiheesta. Voin kuvitella itseni 10 vuotta sitten seuraamassa tätä keskustelua. Kenelle olisin keskustellut aiheesta henkilökohtaisesti ja hakenut hyväksyntää? Luultavasti tällä hetkellä nuoren varovainen utelu voi saada hyvin turmiollisia vastauksia ja pahimmassa tapauksessa johtaa uusiin itsemurhiin, kun läheiset ihmiset kahvipöydässä tuomitsevat ja nauravat homoille. Oikean tiedon ja hyväksynnän saaminen on kiinni nuoren hyvästä tuurista.
Toivoisinkin, että joku oikeasti auktoriteetin omaava henkilö, mielellään ei hlbt vähemmistöön kuuluva, nostaisi tämän asian kuuluvasti esille. Muille nuorille kirkko on saattanut olla tukikanava, joillekin tukikanavana on toiminut hyvä ystävä, mutta mitä tekee esimerkiksi Räsäsmäisessä perheessä elävä homonuori? Onko tähän keinoja, voiko joku vihdoin keskustella aiheesta, eikä jostain abstraktista syntikäsitteestä?
Olen miettinyt monta kertaa tämän kohun aikana miltä nuoresta seksuaalisuuttaan pohtivasta nuoresta tuntuu kun medioissa jatkuvasti tuomitaan ja revitään otsikoita aiheesta. Keskustelussa kerrotaan välillä jopa valtamedioiden suulla, että homous on sairaus. Miltä tämä tuntuu 14 vuotiaasta Petteristä, jolla ei ole minkäänlaista purkautumisreittiä tunnoilleen. On monia nuoria, joilla ei ole tässä tilanteessa ihmistä jonka kanssa keskustella rakentavasti aiheesta. Voin kuvitella itseni 10 vuotta sitten seuraamassa tätä keskustelua. Kenelle olisin keskustellut aiheesta henkilökohtaisesti ja hakenut hyväksyntää? Luultavasti tällä hetkellä nuoren varovainen utelu voi saada hyvin turmiollisia vastauksia ja pahimmassa tapauksessa johtaa uusiin itsemurhiin, kun läheiset ihmiset kahvipöydässä tuomitsevat ja nauravat homoille. Oikean tiedon ja hyväksynnän saaminen on kiinni nuoren hyvästä tuurista.
Toivoisinkin, että joku oikeasti auktoriteetin omaava henkilö, mielellään ei hlbt vähemmistöön kuuluva, nostaisi tämän asian kuuluvasti esille. Muille nuorille kirkko on saattanut olla tukikanava, joillekin tukikanavana on toiminut hyvä ystävä, mutta mitä tekee esimerkiksi Räsäsmäisessä perheessä elävä homonuori? Onko tähän keinoja, voiko joku vihdoin keskustella aiheesta, eikä jostain abstraktista syntikäsitteestä?