Kaapissa oleminen ja itseinho

Olen lukenut tämän foorumin keskusteluita nyt vuoden parin verran ja kunnioitan kaikkia kaapissa olevia sekä sieltä tulleita. Itse olen kolmeakymmentä lähenevä mies ja kaappihomo. Kukaan mun kavereista tai läheisistä ei tiedä, että en ole hetero. Uskoakseni kukaan ei epäilekään että olisin homo (tai siltä se ainakin vaikuttaa). Jos pitää määritellä itseni, niin olen "heteron oloinen" ja kaverit sekä sukulaiset kysyy, että mikset seurustele jne. Olen aina vastannut ettei kiinnosta tai jotain vastaavaa. Yllättäen kertaakaan ei ole tehnyt mieli sanoa, että naiset ei kiinnosta. Pariin kertaan kaverit ovat sanoneet et "me etitään sulle naisseuraa" Sillon hikeennyin täysin ja sanoin et jos niin teette, niin suutun. Mutta pohjustin taas kerran, etten eti seuraa. Toisen kerran kyllästyin kyselyihin ja sanoin, että olen neitsyt (jota olen oikeastikin) ja seksi ei kiinnosta.

Syy miksi olen pysynyt kaapissa on se, että oikeasti pelkään ihmisten mielipiteitä, olivat ne sitten kavereita tai kuka tahansa henkilö yhteiskunnasta. Tämä on varmasti se yleisin syy miksi pysytään kaapissa, mutta itse en todellakaan löydä rohkautta tulla ulos, vaikka osa kavereista onkin ns. homokansaa. Mutta sitten on pari kaveria jotka taitavat olla homofobisia. Toinen on yksi parhaimmista kavereista ja pariin otteeseen olen kuullut häneltä homoja halveksuvaa läppää. Kun vaan tietäis, että yksi homo on kuulosalla...nössö kun olen, niin hiljaahan mä olen ollut siinä tilanteessa.

Eniten tässä hommassa pännii se, että tuntuu siltä kuin vähitellen kuolis sisältäpäin. Kattelen ympärille kun kaverit seurustelee ja oon usein se tyyppi kaveriporukassa joka on yksikseen. Siinä sitten selittelet et mikset seurustele jne. Ei siinä, että kaipaisin ihan älyttömästi parisuhdetta. Välillä sattuu niin pahasti kun näkee etten tule luultavasti ikinä kokemaan samanlaista läheisyyttä. Enkä rupea etsimään läheisyyttä aloittamalla seurustelua naisen kanssa. Se olisi itsensä pettämistä puhumattakaan toisen osan puolen pettämisestä. Olen tajunnut olevani homo jo varmaan 11v. asti ja viimeistään 20v. tajusin, että olen ns. erilainen.

En tiedä muista, mutta joskus mietin, että "miksi minä olen juuri homo, miksen voi olla niinkuin muut". Olen ajatellut samaa paljon viime aikoina. Oikeasti keittää se, että jotkut väittää, että homous on valinta. Omasta puolesta olisin varmaan hetero jos se ois noin vain päätettävissä. Tietämättömät ihmiset voisivat päivittää tietojaan. On vain niin naurettavaa, että miten paljon vihaan itseäni. Monesti olen miettinyt itsemurhaa, mutta olen pitänyt sitä itsekkäänä tekona, koska läheiset tulisivat kärsimään. Joten olen vain jaksanut eteenpäin. Älyttömintä tässä on se, että itseinho johtuu täysin yhteiskunnasta. En ole ollenkaan sitä mieltä, että homoilla olisi yhtään sen parempi asema yhteiskunnassa nyt tai esim. 10 vuotta sitten. Kyllähän sitä mediassa näkee homokansaa, mutta sen ulkopuolella tapahtuva syrjntä yms. ei ole leikin asia. Kun ihmisillä on vain jatkuvasti se ajatus, että homot ovat heti iskemässä kun näkee omaa sukupuoltaan tai sitten sitä, että homot harrastaa seksiä ihan koko ajan.

Oma pelko kaapista tulemiseen on niin paha, että olen jo melkein tottunut tähän pahaan oloon jota pidän sisälläni koko ajan. Välllä kun kävelee kaduilla ja näen hyvännäköisiä miehiä, niin silloin tajuan että olen homo. Olen monesti sanonut yksin ollessani, että "olen homo". Pari kertaa vuosia sitten olin niin kovassa kännissä, että lähes tulkoon tulin kaapista. Onneksi pystyin kumminkin hillitsemään itseni. Tämän jälkeen en ole juonut itseäni kovaan känniin. Hyvä esimerkki siitä, että miten pahat patoutumat mulla on, mutta ei vain ole ketään jolle uskottautua. En halua puhua edes homokavereilleni.

Olen tässä kirjoittanut tätä teksiä kovin jännittyneenä, koska en halunnut rekistetöityä kirjaimellisesti leimautumisen takia. Pelkään sitä, että joku tuttu saa selville että mä olen käynyt kirjoittamassa tänne. Kohta pitäis painaa "lähetä" mutta jännittää ihan helvetisti.

Mutta ei tässä muuta kuin kiitos kaikille jotka lukee tämän tekstin. Hyvää kevättä kaikille.

Kirjoituksesi kosketti minua. Tämä on hyvä paikka purkaa ajatuksia ja oloja turvallisen anonyymisti ja harjoitella rohkeutta asioista puhumiseen. Et varmasti ole ainoa näiden kokemusten kanssa - kirjoituksesi on saattanut tukea jo jotakuta toistakin.

Voimaa kevääseen!

JS81 kirjoitti: " Älyttömintä tässä on se, että itseinho johtuu täysin yhteiskunnasta."

Perusteellisesti olet koko asiaa pohtinut. Moni muu on tehnyt ja tekee aivan samoin. Nyt kaappisi ovea hieman raotit kirjoittamalla Ranneliikkeeseen erinomaisen tekstin ja kuvauksen omasta tilanteestasi.

Mitä olet ajatellut tehdä elämälläsi tästä eteenpäin?

Entäpä jos sinulla olisi kaikki valta ja voima vaikuttaa, millaiseen järjestykseen pistäisit asiat itsesi kohdalla ja ympärilläsi?

Meinasin opiskella opiskelut loppuun ja sen jälkeen töihin. Itseasiassa mun opiskelu ja tuleva alan työ ovat ne asiat jotka vievät ajatukset pois ns. yksityiselämästä. Ihannetilannehan ois se, että mä rohkaistuisin tästä ja osaisin olla se mitä oikeasti olen, eikä tarvitsisi esittää kenellekään. Mietin juuri, että kukaan ei oikeastaan tunne mua sataprosenttisesti. Jos oikein kunnolla kärjistetään, niin mä näyttelen osaksi mun sosiaalitilanteet ja mä olen oma itseni vain silloin kun olen yksin omassa kämpässäni. Jos edes tuntisi yhden miespuolisen homon jonka kanssa puhua näistä (ja joku varmasti onkin, mutta kaapissa hänkin).

Jos mulla ois kaikki valta, niin eläisin elämääni 100% enkä 50% kuin nyt. Tutustuihin johonkin oikein mukavaan tyyppiin jne. Mutta en todellakaan näe tällaista tilannetta elämässäni nyt ja tuskin koskaan. Pessimistinen ajatushan tuo on, mutta ehkäpä se kertoo jotain itsetunnostani. Jos kaikki olisi toisin, niin kaikki hyväksyisivät mut, jopa ne homofobiset kaverit jne ja voisin elää elämääni kuten nyt, mutta ilman tätä pahaa oloa.

Mutta kiitoksia noista viesteistä ja ette usko miten paljon ne ovat piristäneet. Kun tietää tosiaan sen faktan etten ole yksin.

Yhteiskunta rakentuu paljolti heteronormatiiviselle oletukselle. Homon tai lesbon onkin tehtävä aluksi itselleen selväksi, että oletus ei ole arvotus. Ei ole mitään huonoa, tuomittavaa, sairasta, puhumattakaan rikollista o l l a homo tai lesbo. Kannattaa kysyä itseltään, onko heterona olo pelottavaa, hävettävää... .
Sinä olet täysi ihminen siinä missä kuka tahansa sekä tunteesi, toiveesi ja tahtosi ovat yhtä arvokkaita kuin kenen tahansa. Etkö ole oikeutettu elämään, rakastamaan siinä kuin muutkin? Minusta olet - ja en voisi sallia, että seurustelukumppaneitasi halvennettaisiin millään lailla.
Miksi sinun pitäisi olla esimerkki heteronormatiivisen maailman uhrista? Kaikenlaisia vääriä olettamuksia ihmisistä on, mutta - eikö valheen tekeminen omaksi normiksi ole "ylen älykästä"???

Moi ja kiitos ajatuksia ja muistoja herättävästä kirjoituksestasi. Olen itse elänyt ns.kaapissa 13-vuotiaasta saakka ja nyt vuosia kertynyt yli neljänkymmenen. Paljon tunnistin omaa elämääni,ajatuksia ja kokemuksia tuosta sinun kirjoituksesta vaikka itse elin nuoruuden- ja elän edelleenkin -maaseudulla. Halusin vain tsempata sinua tällä kirjoituksella ja toivottaa onnea elämän valintoihin.Hyvää kevään odotusta sinulle :-)

Tama kosketti minua niin... en pysty kommmetoimaan juuri nyt, nyyh,,,,

Minut on outattu, siksi minulla ei ole kaapissa pysymisen luksusta mutta ei myöskään hallitun ulostulon tukea.

Minä olen joskus ulkona kaapista julkisesti ja omasta valinnastani, mutta huomaan että se on ihmisille yhdentekevää koska minä olen heille yhdentekevä ihmisenä. Työkin on sellaista, että minut on valittu raatamaan koska muuli siinä samassa työssä olisi liian arvokas.

JS81, ihmiset eivät taida olla ulostulon arvoisia.

js81, oletko varma, että tietyt ystäväsi ovat homofoobikkoja? Ns. "homoläpän" heittäminen ei tee kenestäkään automaattisesti vihamielistä homoja kohtaan.
Itselläni on (oikeasti) homovastaisia ihmisiä tuttavapiirissäni joiden suhtautuminen minuun ei muuttunut mitenkään senkään jälkeen kun saivat tietää. Asetatko itse liikaa ennakko-odotuksia muille ihmisille? Jos homoutesi olisi oikeasti jollekin ongelma, niin tuskinpa sellainen ihminen edes olisi ystävyyden arvoinen.

Eri ihmisillä "kaapistatulo" on eri mittainen prosessi. Jotkut eivät ole kaapissa olleetkaan ja joillekin oven raottaminen on vaikeaa - tai jopa mahdotonta. Omalla kohdallanikin koko homma ymmärtämisestä hyväksymiseen oli vuosien prosessi. Mutta kun asian kerran jollekin sai viimein sanottua, niin kaikki oli seuraavalla kerralla jo helpompaa - kun tajusi, ettei se maailma siihen loppunut.

Se, että on vaikka nimettömänäkin kirjoittanut mietteitään ja päässyt jäsentelemään ajatuksiaan on jo puoli voittoa. Ainakin itse tietää mistä on kyse.

Eri asia tietysti on, että miten eteenpäin. Kiirehtiminen on turhaa. Kokemuksesta voin sanoa, että riittävä rohkeus kyllä vielä jonain päivänä löytyy. Ei ehkä huomenna tai ensi vuonnakaan. Mutta joskus.

Syrjintä on yhä ongelma. Sitä ei käy kieltäminen. Homoseksuaalisuutta, lesboutta tai sukupuolivähemmistöön kuulumista käytetään yhä surutta lyömäaseena. Mutta kyllä 10 vuodessa moni asia on tullut paremmaksi.

Aurinkoa!

"Homoläpästä" vielä.

Heitin opiskeluaikana rajusti homoläppää. Samassa tiedekunnassa opiskeli sittemmin mm. SETAn pääsihteeriksi edennyt henkilö. Hän oli oikein loistava (selän takana tapahtuvan) herjan heiton kohde. Homoille oli hauska nauraa ja ne kuuluivat keskitysleirille.

Paras opiskelukaverini oli kuin kopioni. Konservatiivi, reservin upseeri, kookas "karpaasi", jne. Ja homo-neidit herjan heiton päämaali.

Että meillä oli hauskaa. Toki vain siihen saakka kunnes olin ryypännyt itseni romuksi, täysin ahdistunut ja lösähtänyt paskakasa. Sitten oli aika tulla kaapista ja myöntää biseksuaalisuuteni. Vuosia myöhemmin tärähti ja lujaa: samainen kaverini josta "en ikinä olisi uskonut" lähestulkoon tuli kaapista yhdessä meilissä jonka hän minulle laittoi. Ei suoraan, mutta samanlaisena ihmisenä tajusin heti.

Homoläpän innokas heittäjä voikin olla ihminen, joka on sisältä rikki ja yrittää torjua itsensä. Ja kaapissa.

> Minut on outattu, siksi minulla ei ole kaapissa pysymisen luksusta
> mutta ei myöskään hallitun ulostulon tukea.

Kaapissa oleminenko luksusta? Onpa kummallinen ajatus. Eiköhän suurin osa ihmisistä toivoisi kuitenkin voivansa elää avoimesti omana itsenään, aivan kuten ilmeisesti tämän keskustelun aloittajakin.



> huomaan että se on ihmisille yhdentekevää koska minä olen
> heille yhdentekevä ihmisenä

Varmaankin. Ihmisille, joille olet yhdentekevä, ei suuntautuneisuutesi varmaankaan paljoa merkitse.



> ihmiset eivät taida olla ulostulon arvoisia

Kaikki eivät olekaan. Itse aikoinani päätin, että oli tärkeää kertoa perheelleni ja muille läheisilleni, enkä ole tätä päätöstä katunut. He olivat sen arvoisia.

Kiitos kovasti viestistäsi. Piti ihan nyt vihdoin rekisteröityä ja kirjoittaa viesti, kun niin läheltä omaa tilannetta liippaa...

Tunnistan paljon itseäni viestistäsi. Itsekin olen tälläinen "heteronoloinen" kaappihomo, vähän päälle parinkymmenen. Läheisistä ainoastaan isosisko tietää ja hänellekin tein selväksi että kannattaa varautua siihen ettei paljoa poikaystäviä tule näkymään eikä kukaan muu maailmassa tästä tule tietämään kuin sinä - pitkään aikaan. Vaikka itsekseni olen koko ajan ollut optimistinen sen suhteen, että joku päivä asiat on toisin. Olenhan kuitenkin vielä nuori ja aikaa on paljon muuttaa asioita, jne jne.

Viime aikoina on kuitenkin ruvennut tuntumaan, että näinköhän tässä ollaan kaapissa vielä vuonna 2019 ja kenties siitäkin eteenpäin. Olen nimittäin ymmärtänyt, että minulta ei löydy rohkeutta ottaa seuraavaa askelta, ei sitten ei millään, ja on vaikea kuvitella kuinka tilanne voisi olla tulevaisuudessa toisin. Ei kerta kaikkiaan mitään hajua miten muuttaa tilannetta parempaan. Pelkään, kuten sinäkin, tuttujen ja tuntemattomien reaktioita, ja se sitten luonnollisesti rajoittaa tekemisiä tässä suhteessa. Kun koko ajan ajattelee pari askelta edellä, ja tietysti pelkää sitä pahinta.

Ja kun kuitenkin olen "pärjäillyt" ihan kohtalaisesti näinkin, niin olen tyytynyt nykyiseen yksinäiseen ja rakkaudettomaan elämääni. "Tuttuun helvettiin on helpompaa jäädä kii kuin mennä tietä uutta tuntematonta vaikka se viedä vois paratiisiin", lauloi Kaija Kookin aikanaan. Mutta kyllähän se vähän kuristaa ja tukahduttaa, kun kumminkin ymmärtää että pohjimmiltaan kuitenkin kaipaa sitä läheisyyttä ja hellyyttä ihan kuten kuka tahansa muukin. Ja, itseinhosta ja -säälistä huolimatta, ymmärtää myös että itsellä voisi olla jotain annettavaa jollekulle toiselle. Mutta tässä ollaan ja haaveillaan vaan.

Mitään neuvoja en luonnollisesti osaa sinulle antaa. Mutta toivottavasti se tosiaan jollain tavalla tekee olosi paremmaksi, että on ihmisiä, kuten minä, jotka painivat samojen ongelmien kanssa. Ei muuta kuin voimia ja jaksamisia sinne päin.

Ulostuloprosessia ei kai voi juuri millään nopeuttaa. Jos sen voisi tehdä, painaisin pikakelausnappia kaikilla kaapista ulos pyrkivillä, sillä niin moni sanoo jälkeenpäin katuvansa sitä, miten monta vuotta elämää haaskasi. Turhaan!

Homovitsien kertominen on sosiaalisesti sallittua. Se ei kerro mitään siitä, miten sama henkilö suhtautuu juuri sinuun, jos tietää sinun olevan homo. Moni ajattelee, ettei pidä homoista, mutta "sä oot kuitenkin hyvä jätkä". Tai jos joku ei oikeasti voi hyväksyä, sun pitää ymmärtää, että hän ei ole tähänkään asti silloin pitänyt Sinusta, vaan siitä kuvasta jonka on itse päässään susta luonut. Toisten luomia kuvia ei tarvi elää todeksi.

Kaapista tullessa mikään muu ei muutu, kuin se että sulla on vähemmän kannettavanasi. Milloin lopuu aika elää muiden kuvitelluille toiveille ja oletuksille, ja koittaa aika alkaa elää itse?

Milloin kasvat aikuiseksi?

Olipa tutun kuuloista tarinaa. Minulla homma meni niin, että en pystynyt menemään mihinkään missä olisi voinut tavata muita homoja ennen kuin sain kerrottua edes muutamalle läheiselle. Tuntui, että muuten olisi jotenkin elänyt kaksoiselämää ja voinut "jäädä kiinni".

Jo yhdelle kaverille kertominen helpotti huomattavasti. Mitenkään sulavasti en sitä tosin saanut hoidettua. Kerran vain tuli niin paha olo, että soitin kaverin itku kurkussa käymään kesken työpäivän ja sönkötin asiani kyyneleiden lomasta. Kaveri kuunteli ja otti asian erittäin hyvin. Sen jälkeen uskaltauduinkin jo tapaamaan muita homoja ja aika pian löysin poikaystävänkin. Sitä on kestänyt nyt jo lähemmäs kymmenen vuotta.

Kaapista tulosta on minusta turha jakaa tyylipisteitä. Kasvotusten kertominen ei itselleni ole ikinä oikein onnistunut, joten olen sitten kirjoittanut sähköpostia, kirjeitä ja jopa tekstareita. Ei ehkä niitä maailman siisteimpiä tapoja, mutta eipä ole kukaan kertomistavasta jaksanut nipottaakaan. Niistä kavereista, sukulaisista ja työkavereista joille olen kertonut, vain yhden "tosiuskovaisen" kanssa on mennyt välit poikki, ja sitä en ole katunut ikinä. On oikeasti vain hyvä, että ne joiden kanssa ei oikeasti tule toimeen häipyvät elämästä. Hyvin pienelle osalle on myös jäänyt tietynlainen kiusaantuneisuus päälle, mutta ei mitään vihamielistä.

Suurin osa ihmisistä näyttää kuitenkin olevan aika välinpitämättömiä koko asian suhteen, ja osaa suhtautua poikaystävääni samalla lailla kuin heterotuttujensakin kumppaneihin. Vaikka homous itsestä tuntuu itsestä välillä järkyttävän kokoiselta möykyltä sisällä, toiset osaavat yleensä ottaa asian paljon objektiivisemmin. Jopa ne, jotka niitä homojuttuja heittävät. Itselläni on työpaikalla yksi kaveri, jonka suusta kuulee edelleen joskus homoläppää, vaikka tämä toisinaan kyselee poikaystäväni kuulumisiakin ihan samalla lailla kuin toistenkin puolisoiden. Joillain nyt vain on koomikon pisteliäs tapa katsoa maailmaa ja panna halvalla kaikkia tasapuolisesti. Toki oikeaa syrjintää ja kiusaamistakin on (ja marttyyriksi voi aina ryhtyä jos kiinnostaa), mutta en usko, että niitä on lopulta läheskään niin paljon kuin mitä itselleen saa helposti peloteltua.

kesäpoika kirjoitti: "Homovitsien kertominen on sosiaalisesti sallittua. Se ei kerro mitään siitä, miten sama henkilö suhtautuu juuri sinuun, jos tietää sinun olevan homo. Moni ajattelee, ettei pidä homoista, mutta "sä oot kuitenkin hyvä jätkä". Tai jos joku ei oikeasti voi hyväksyä, sun pitää ymmärtää, että hän ei ole tähänkään asti silloin pitänyt Sinusta, vaan siitä kuvasta jonka on itse päässään susta luonut. Toisten luomia kuvia ei tarvi elää todeksi.

Kaapista tullessa mikään muu ei muutu, kuin se että sulla on vähemmän kannettavanasi. Milloin lopuu aika elää muiden kuvitelluille toiveille ja oletuksille, ja koittaa aika alkaa elää itse?"

Tuttuun tilanteeseen hyvä vastaus. Aika moni kuitenkin on myos kehittänyt siitä ulostulostaan oman päänsä sisällä massiivisen draaman, kun ainakin omien havaintojeni mukaan suurin osa ihmisistä reagoi "ai jaa"-linjalla. Mukaanlukien ne jotka heittävät sitä homoläppää. Poikkeuksiakin toki loytyy...mutta yleisesti ottaen suosittelen ulostuloa ainakin niille tärkeille ihmisille, muista ei niin väliä (en ole tullut kaapista kaikille ihmisille jotka tunnen, koska eivät ne kaikki ole minulle tärkeitä eikä minua haittaa vaikka elättäisivät harhakuvitelmia minusta...)

Olen myos aika heteronoloinen, pari kaveria oli arvannut etukäteen että olen homo (ja olivat yllättyneitä että muut eivät olleet sitten kun tulin kaapista) mutta muuten...en mitenkään suurta kaapistaulostulotapahtumaa pitänyt, ennemminkin se ulostulo piti tehdä ensin itselle ja sitten muut saivat tietää asiasta lähinnä satunnaisten tilanteiden kautta (tyyliin että olen menossa SETAn tapahtumaan, tapaan kavereita, sanon minne olen menossa sellaisella "ai, etteko te tienneet että olen homo" sävyllä...).

Niin, ja heitän silloin tälloin homoläppää nykyäänkin, myos muiden homojen kanssa, satunnaisen ohikulkijan korvaan osa niistä jutuista saattaa ehkä kuulostaa homofobisilta...

"Ilopilleri 12 / 16
10.03.2009, 10:59
Kaapissa oleminenko luksusta? Onpa kummallinen ajatus. Eiköhän suurin osa ihmisistä toivoisi kuitenkin voivansa elää avoimesti omana itsenään, aivan kuten ilmeisesti tämän keskustelun aloittajakin."

Kaapissa oleminen on luksusta verrattuna siihen, että outataan untuvikkona tai raakileena, ennen kuin on valmis. Luksusta on päättää itse, milloin tulee ulos kaapista. Voi vaihtaa pöytäänkin valkean tai sateenkaarevan liinan niin, että naapurin mummo voi tuoda sinne pullapitkon, miten vain.

>Itse aikoinani päätin, että oli tärkeää kertoa perheelleni ja muille läheisilleni, enkä ole tätä päätöstä katunut. He olivat sen arvoisia.

Omassa tapauksessani perhe jauhoi minun itsetuntoani vuosikymmenen, kunnes hylkäsin heidät. Intuitio kertoi heti alussa, että sukuni kanssa leikin tulella. Tärkeät ihmiset nimenomaisesti ovat hylänneet minut. Mutta ei maailma siihen kaadu. Minä tiedän nyt, että maailmassa on vain minun oikea käteni, minun vasen käteni ja ruumiini siinä välissä. Homovihaaja-Hellsten kutsuisi tätä vahvuuteen sairastumiseksi.

Olen itse 34-vuotias ja homo. Täällä lukemani kirjoitukset ovat auttaneet minua. Mielestäni on parasta olla mahdollisimman avoin. Totuuden näkeminen on ainakin minulle ollut mitä mieluisinta ; olen mikä olen ja sillä hyvä. Nyt yritän tosissani saada miehen rinnalleni.

Kaapistatuloa ei tee kinkkiseksi jokin oletettu homoseksuaalien sorto yhteiskunnassa, vaan sen luonne petoksen paljastumisena. Jos on vuosikaudet, jopa vuosikymmenet istunut ystäviensä seurassa ja saanut näiltä oikeaa rakkautta, ja sitten paljastaa antaneensa aina vain 50% itsestään, voi kysyä, kuinka paljon on ystävyyttä arvostanut? Jos on rakentanut identiteettinsä valheellisesti, elää epärehellistä elämää, ja kärsii siitä. Helppoa tietä pois ei ole: Valheellinen identiteetti on valmis, eikä siitä voi kasvattaa tervettä kasvustoa, jos sen juuret lepäävät valheiden maassa. Kaapissa jatkaminen ei kai onnistu, jos et itse viihdy siellä. Sinulla lienee vain yksi tie: Kerro läheisillesi, kuka oikeasti olet, pyydä anteeksi, että et ole luottanut heihin tarpeeksi puhuaksesi totta, ja rakenna itsesi uudelleen. Loppujen lopuksi, rehellinen elämä, vaikka sitten erilaisten ystävien kanssa, on parempi kuin valheellinen elämä. Niin sinulle, kuin kaikille läheisillesikin.

Parempi ulkona.

Kaikilla meistä löytyy varmasti relevantempiakin syitä inhota itseään, jos sellainen tuntuu tarpeelliselta.

Kuulkaas: Kun minulla ei yksikään sukulainen, ei yksikään naapuri, eikä yksikään työtoveri ikinä koskaan ole tuollaisen makuasian takia ruvennut varsinaisesti hankalaksi (*). Ainakaan ensimmäisen reaktionsa jälkeen.

Ihan oikeasti. Ei yksikään.

(* Isäni uutta vaimoa, myöhäisellä iällä Jehovan todistajaksi äitynyttä, joka olisi kai poikkeus edelläsanottuun, en laske sukulaisteni enkä läheisteni joukkoon, mutta se onkin jo toinen tarina.)

Kaapissa on miljoonia ihmisia. Se on piilopaikka valehtelijoille, varkaille,rikollisille, ihmisille jotka yhteisossa ovat luoneet kuvan itsestaan mika ei ole totta, valhe. Kokonaisille perheille keille
totuus ei ole mita yhteiso on oppinut uskomaan, annettu erilainen parempi kuva.
Siella on hyva piiloittautua turvassa. Gay ihmiset turvautuvat sinne myos. Siina ei mitaan pahaa ole jokainen on omassa paatissaan, ei saa sita keikuttaa vain jos on lupa.

> Kaapistatuloa ei tee kinkkiseksi jokin oletettu homoseksuaalien sorto
> yhteiskunnassa, vaan sen luonne petoksen paljastumisena.



Ei se sorto ole kuule pelkästään oletettua. Se on ihan todellista, ja vaikeaksi ulostulon monella tekee nimenomaan pelot sen suhteen miten asiasta kertomiseen suhtaudutaan ympäristössä. Jos ei jollekulle ole kertonut suuntautuneisuudestaan niin syyllistämisen sijaan voisi miettiä MIKSI tämä ei ole kertonut. On tekopyhää syyllistää toinen petolliseksi, jos itse omalla käytöksellään ja sanomisillaan on ollut osasyyllisenä siihen, että toinen on kokenut tarpeelliseksi pidättäytyä kertomasta näinkin oleellista asiaa itsestään. Nimenomaan homovihamielinen yhteisö ensin pakottaa homon kaappiin, ja tämän tullessa ulos syyllistää hänet petolliseksi.

Itselleni ei koskaan ole edes juolahtanut mieleen, että olisin jossain vaiheessa pettänyt jollain tavalla läheisteni luottamuksen kaapissa ollessani. Heille itsestäni kerrottuani eivät hekään missään vaiheessa ole syyttäneet minua petollisuudesta. Päinvastoin, jotkut heistä ovat olleet hämillään siitä miksi olin pitkään kokenut, että en voi asiasta heille kertoa. Näin ulostulo siis käynnisti heissä itsetutkiskelun siitä miten he käyttäytyvät vähemmistöjä kohtaan ja miten asioista puhuvat.

Olen hyvinkin samaa mieltä Ilopillerin kanssa. Sen lisäksi, että on erilaisia tuntemuksia, on syrjintä ja asenneilmapiiri ihan todellinen asia.

Usein kaapissaoloon liittyy myös se, ettei edes itse ole selvillä vesillä omasta ei-heteroseksuaalisuudesta. Ympäristö ei ole antanut tilaa itselle miettiä tai hyväksyä tällaista vaihtoehtoa. Huolimatta siitä, että vaikka TV-suoltaa homohahmoja yms, niin silti samastumiskohteet ovat aika vähissä, sillä esimerkiksi homovähemmistöön kuuluminen ei ole millään tavalla esillä arjessa - toisin kuin heteroenemmistöön kuuluminen.

Mahtoiko ChowS kuitenkin tarkoittaa sitä, että tällainen myöhäinen ulostulo voi _tuntua_ kaapin ovia sisältä päin kolkuttelevasta siltä, että tämä olisi paljastamassa petosta? Tällaisen ajatuksen ainakin minä voin osittain allekirjoittaa. Kun erilaisia asioita kelailee, niin mietteet ovat usein hyvin moninaiset.

Niin, kyllähän se kaapissaolo jollekin pitkäaikaiselle tutulle on tietyllä tapaa valhe, mutta en ole ikinä kokenut, että kukaan olisi ikinä loukkaantunut kun tälle on asiasta sitten jollain tavalla kertonut. Se on kuitenkin lopulta luottamuksen osoitus, vaikka myöhään tulisikin.

Ihmiset peittelevät usein myös esim. historiaansa, hankalia sukulaisuussuhteita, sairauksia, perheongelmia jne, joten useimmat kyllä ymmärtävät jollain tasolla miltä kaapissa olo tuntuu ja osaavat suhtautua sieltä tuloon sen mukaisesti, viimeistään ensijärkytyksen jälkeen jos ei heti.

Kerran muutki, niin miksen minäkin. Suhteellisen uutena käyttäjänä, menetän nyt ranneliike.net-neitsyyteni. :)

Itse tulin ulos kaapista ensin ystäville 14-15-vuoden iässä. Suurinosa näistä ihmisistä on edelleen ystäviäni, paria poikkeusta lukuunottamatta. Olisikohan tässä nyt se todellisen-ystävyyden-mittari-heitto paikoillaan? Taitaapi olla.

Perheen kanssa ei tullut sen kummallisempia ongelmia, äiti otti asian hyvin ja totesikin, että valehtelisi jos sanoisi, että asia tuli hänelle yllätyksenä. Isä otti asian melko nihkeästi, mutta nyt kun aikaa on kulunut jo runsaat viisi vuotta asiat ovat paremmin. Homoudesta ei puhuta, mutta siitä ei enää vaietakaan. Isäni kanssa olemme siis saavuttaneet tietynlaisen "välitilan" homouden suhteen. Siskoille asia oli yhdentekevä. Pääasia oli minun onnellisuuteni. Mummoani pelkäsin kaikista eniten, mutta hän (kaikista ennakkoluuloista huolimatta, vanhoillinen ja kristitty kun on) otti tiedon parhaiten. Oli oikein sydämellisen onnellinen puolestani, että olen löytänyt itseni. Perheenjäsenistäni negatiivisimmin ulostuloni otti isoveljeni, joka tähän päivään mennessäkin ei asiasta suostu puhumaan, saatika asiaa myöntämään. Kerran hän sanoi minulle, että ajattelee minua jatkuvasti heterona, koska muuten olisin hänelle ns. "kuollut". Häpeä on kuulemma liian suuri.

Näistä asioista huolimatta, olen pyrkinyt antamaan anteeksi veljeni kykenemättömyyden ymmärtää tai hyväksyä. Se ei (onneksi) ole minulta pois.

Ulostulossa mielestäni kannattaa ottaa huomioon se, että se on pitkä ja jopa piinaava prosessi, jossa täytyy antaa ihmisille aikaa. Kannattaa ottaa huomioon, että esimerkiksi perheenjäsenet ja ystävät eivät ole käyneet sitä prosessia läpi sinun kanssasi.

Vaikka on vielä pitkä matka siihen, että isäni pyytäisi minut poikaystäväni kanssa vierailulle, ovat asiat menossa positiivisempaan suuntaan, hitaasti mutta varmasti.

Pohdin vielä menetettyä perhettäni.
Jotta voisin parantua, minun pitää ensin ymmärtää sairauteni. Minun sairauteni on se, ettei minulla koskaan ollut huolehtivaa, lämmintä, hyväksyvää perhettä ja että vuosikaudet kuvittelin asian olevan toisin.

Nyt olen orpoutunut. Silta palaa takanani, mutta kukaan ei käytä sitä puukottaakseen minua selkääni.

Maailma on täysi keskiluokkaisia toljakkeita niin kuin äitini tai alkoholisoituneita uhoajia kuten isäni tai pelkureita jostain muusta syystä, ei se minua hämmästytä. Mikä hämmästyttää on se, ettei 40 vuoden aikana kukaan niistä muista noussut puolustamaan minua. Pelkästään psykologiaa yli kaksi vuosikymmentä, eikä kukaan kerro minulle, että minä tulen kelvottomasta perheestä ja minä tekisin oikein jos hylkäisin heidät.

Niin, minä. Kerrankin itsenäinen teko. Astun ulos seteleillä vuoratusta ruumisarkusta. Järkeni ei enää suomenna tunnettani eikä siihen tarvittu paljoa järkeä, sillä tunteenkaan ei sallittu olla suuri.

Kun järkeni ei enää sumenna tunnettani, havaitsen myös pystyväni rakastamaan naista, joka on kuolemansairas. Tämä ei lopu sateenkaarihäihin, vaan sateenkaarihautajaisiin. Silti minä rakastan häntä, vaikka se on järjetöntä.

Kirjoituksesi kosketti minua. Olen itse elänyt aikanaan samanlaista elämää kuin Sinä. Vaikeaa se oli. Lopulta ymmärsin, että elämäni on omani. Itse päätän, mitä teen. Nyt olen onnellinen parisuhteessa miehen kanssa. En kertoile muille rakkaastani, hän kuuluu vain minun elämääni. Ethän Sinäkään tarvitse muille ihmisille raportoida tekemisiäsi. Teet vain niin, kuin sydämessäsi oikealta tuntuu. Kirjoitit: "Välillä sattuu niin pahasti kun näkee etten tule luultavasti ikinä kokemaan samanlaista läheisyyttä." Varmasti läheisen ihmisen voit löytää ja kokea läheisyyttä. Kaikkkea hyvää Sinulle ja hyvää kevättä!

Eikö mikään taho järjestä ulostulokursseja, niille tuntuisi olevan tarvetta, enemmän kuin vaikka parisuhdekursseille? Joku vapaamielinen seurankunta voisi lisätä mainettaan, tai joku sarasvuo tai muu konsultti, tai voisiko olla hyvä liikeidea jollekin terapiakeskukselle.

Kristerin idea on hyvä, mutta se ei toimi. Perustelen seuraavassa. Heikkohermoiset lopettakoot lukemisen tähän.

Kohderyhmä on aivan liian pieni ja hajallaan ympäri maata. Vedin jokin aika sitten kuusi vuotta kestänyttä miesryhmää HeSetan puitteissa. Vain aktiivisella markkinoinnilla saimme juuri ja juuri kokoon kohtuullisen kokoisen ryhmän. Olin tyytyväinen, että sateenkaari-ihmisten lisäksi ryhmään osallistui myös heteromiehiä.

Monelle kaapista-ulostulo-ryhmää tarvitsevalle kynnys tulla edes mukaan homoryhmään on varsin korkea. Jos tällainen jossakin määrin avoin kaapista-ulostulo-ryhmä pistettäisiin pystyyn, ensimmäisinä paikalle ilmestyisivät nk. munahaukat, jotka tulevat tarkistamaan löytyisikö ryhmästä uutta tuoretta lihaa. Tyypillisesti he tulevat paikalle vain kerran tai poistuvat jopa kesken ryhmän. Heillä ei ole tarkoitustakaan osallistua. Ryhmän ohjaajille tuollaiset henkilöt eivät ole ainakaan lainkaan motivoivia. Munahaukkojen käytöksestä kärsivät juuri ne, jotka eniten apua ja tukea tarvitsisivat.

Tampereella loppui juuri miesryhmä kesken, koska osallistujia oli vain yksi.

Ranneliikkeessä mainostettu miesryhmä Alppilassa on pitänyt kunnia-asianaan, että ryhmässä on myös homomiehiä. Ainuttakaan yhteydenottoa Ranneliikkeen tiedotteen perusteella ei ole sinne tullut. Tarkistin asian juuri hetki sitten.
http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=40&thrdid=7815

Mielestäni toimiva malli on esimerkiksi Ranneliikkeen kaltainen verkkosivusto, johon voi kirjoittaa nimimerkillä. Mitään parempaa tapaa ulostuloasialle en Suomeen keksi.

Osaisiko ketjun avaaja tai joku muu vastaavassa tilanteessa oleva arvioida, että olisiko olemassa joitain keinoja, jolla tätä kaapista ulos tulemista voisi helpottaa? Tai että onko kysymys ylipäätään edes sellainen, että siihen pitäisi jotain helpotusta saada? Oma kokemukseni on se, että kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla ja isolla rytinällä vaan ajan kanssa. Tärkeintä olisi kai se, että ei anna kaapissa olon vaikuttaa niin, että se estää elämistä, haaveiden toteuttamista. Toisten ihmisen mielipiteet eivät kai ole niin arvokkaita, että niiden takia kannattaa laittaa oma elämä hyllylle.

Hyvä Pora-liike,

Kertomuksesi koskettaa minua. Tiedän hyvin, miten omasta taustayhteisöstä karkottaminen tai uskonnollinen syyllistäminen ja torjuminen saattavat murskata ihmisen mielenterveyden. Siitä karmaisevimpia esimerkkejä ovat olleet monet kouluampumistapaukset, joissa yhteisössä tapahtunut eristäminen ja kiusaaminen ovat johtaneet traagisiin seurauksiin.

Minusta meidän pitää tunnistaa ja torjua kiusaaminen ja eristäminen. Ainakin itse olen aina asettunut puolustamaan heikossa asemassa olevia ihmisiä, olkoon syynä sukupuolivähemmistöön kuuluminen, syrjintä, köyhyys, yhteiskunnallinen asema tai mielialahäiriöt. Siksi olen puolessa välissä toimittamassa seuraavaa kirjaa, joka käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten hyvää ammatillista auttamista.

Minulla on jo kolmattakymmentä elämäkertaa, jotka julkaistaan ensi vuonna FinnQueerissa. Uskon, että niiden julkaiseminen antaa tukea Sinun kaltaiselle ihmiselle. Ainakin huomaat, ettet ole yksin maailmassa, eivätkä kaikki ihmiset ole itsekkäitä, keskiluokkaisia ilkimyksiä. Monet haastateltavistani kertovat, miten heidät on eri syistä karkoitettu omasta lähiyhteisöstään, mikä on masentanut heitä syvästi. Mutta kirjastani selviää myös, ettei se ole väistämätön kohtalo ihmiselle joka on joutunut syjinnän tai kiusaamisen kohteeksi.

Monet kertovat löytäneensä uuden, valinnaisen perheen ("family of choice") korvaamaan lähtöperhettä, josta on savustettu ulos. Jos ajattelet tarkkaan kulunutta viittä vuotta, Sinullekin on jopa täällä kertynyt omaa tukiryhmää ja valinnaista perhettä. Lisäksi olet viiime aikoina onnistunut rakentavalla tavalla tuomaan esiin, myös radiossa, sateenkaariyhteisön moninaisuutta - kaikki ei ole pelkkää namusetalaisuutta, mutta kaikki ei ole myökään pelkkää kurjuutta.

Tunnuslauseeni on alusta saakka ollut roomalaisen orjakapinan johtajan Spartacuksen lause: "Orja joka on alkanut taistella oikeuksiensa puolesta, on jo lakannut olemasta orja". Minusta nämä sanat sopivat Sinuun hyvin. Teet uraauurtavaa työtä.

Haluan antaa Sinulle henkilökohtaisen Judith Butler -palkinnon ja sen merkiksi Butlerin teoksen Hankala sukupuoli.

Sen on vastaväittäjäni Tuija Pulkkisen suomentama sukupuolikriittinen teos, joka kyseenalaistaa perusteellisesti heteroseksuaalisen hegemonian ja koko "sukupuolen" käsitteen. Sinua varmasti kiinnostaisi yksi Butlerin tapauskertomus Herculine Barbinistä, joka joutui kohtaamaan tuskallista kiusaamista ja leikkelyä fyysisen rakenteensa vuoksi, jota tänään ehkä nimitettäisiin interseksuaalisuudeksi ( http://en.wikipedia.org/wiki/Herculine_Barbin ).

Hänelle itselleen kävi traagisesti, mutta hänen kertomuksensa on tuonut sukupuoliset vähemmistöt ( = transsukupuoliset ja intersukupuoliset ihmiset) asiallisen keskustelun kohteeksi tänään.

Viisi vuotta sitten kun ensi kertaa tapasimme näillä palstoilla, kerroit olevasi sisältä aivan vihasta kivettynyt. Nyt kertomastasi näkyy että sulla on lämmin sydän, vaikka tilanteesi on edelleen vaikea.

Minua viehättäisi ajatus kirjoittaa jotain yhdessä kanssasi. Haluan antaa Judith Butlerin kirjan sulle mahdollisimman pian. Mulla on vapaavuoro vartijan duunista to 19.3. ja pe 20.3. Haluaisitko tavata jossain kahvilla? Sano aika ja paikka.

Olli

Teemu T Kari kirjoitti: "... olisiko olemassa joitain keinoja, jolla tätä kaapista ulos tulemista voisi helpottaa?"

Muiden kokemuksista tiedon saaminen voi olla avuksi. Hyödyllinen kirja juuri tähän tarkoitukseen on: Marja-Leena Parkkinen, Ulos kaapista! Kirjaa sai vitosella Kolmen Sepän kirjakaupasta.
http://www.kolmensepankirjakauppa.fi
(Muutenkin suositeltava kauppa. Erilainen kirjavalikoimaltaan. Hinnoista en ole varma, mutta vaikutti muita huokeammalta.)

Ehkä on hyvä muistaa, että Suomessakin asenteet ovat muuttuneet. Esimerkiksi tuossa kirjassa vanhojen jäärien ulostulokertomukset saattavat olla hieman erilaisia tämän päivän nuoriin verrattuna. ;-)

Lisään edelliseen vielä Yleisradion mainoksen Stacyn ulostulosta julkisen kritiikin esittäjänä Yleisradion sivuilla kuvan ja äänen kera.

http://ylex.yle.fi/audiot/ylexweb/suvaisevaisuuden-harha-ja-gay-shame

Minusta tuo on upea ohjelma. Tule minun suojelukseeni, jos joudut sen vuoksi kiusaamisen kohteeksi.

Pois kaapista ja itsetunto ylös, ei se niin vaikeeta :D

2.5. - kansainvälinen sateenkaariliputuspäivä, liput mihin tahansa lipputankoon kaikkialla!

Olli Stålström kirjoitti: "
Kertomuksesi koskettaa minua. Tiedän hyvin, miten omasta taustayhteisöstä karkottaminen tai uskonnollinen syyllistäminen ja torjuminen saattavat murskata ihmisen mielenterveyden. Siitä karmaisevimpia esimerkkejä ovat olleet monet kouluampumistapaukset, joissa yhteisössä tapahtunut eristäminen ja kiusaaminen ovat johtaneet traagisiin seurauksiin. "

Minulle on ruvennut valkenemaan se, ettei useimmilla ihmisillä ole oikeasti elämää eikä uskallusta elää sitä. Elämä päättyy kuitenkin kuolemaan, eli sitä kuinka varovaisesti tahansa. Kristillinen mytologia esittää, että elämä jatkuisi tuonpuoleisessa, mutta minähän en usko siihen. Elämä on siis tässä ja nyt.
Suurin osa ihmisistä on elämän passiivisia kuluttajia ja katselijoita. Katsellaan politiikkaa osallistumatta siihen. Katsellaan töllötintä. Koko elämä vaihtopenkillä muiden pelaamista seuraten, eläkepäiviä odottaen. Onnistuuko se enää sittenkään.
Nuoruuden pitäisi olla riehakasta aikaa ennen kuin ihmiset tylsistyvät aikuisuuteen. Aikuisena pitäisi kiinnostaa sellainen asia kuin työ, joka tuo varallisuutta, mutta ei työ tuo varallisuutta, eikä varallisuus tuo elämää.

On pakko uskaltaa. Tämä on meidän ainoa mahdollisuutemme.

"Ainakin huomaat, ettet ole yksin maailmassa, eivätkä kaikki ihmiset ole itsekkäitä, keskiluokkaisia ilkimyksiä. Monet haastateltavistani kertovat, miten heidät on eri syistä karkoitettu omasta lähiyhteisöstään, mikä on masentanut heitä syvästi. Mutta kirjastani selviää myös, ettei se ole väistämätön kohtalo ihmiselle joka on joutunut syjinnän tai kiusaamisen kohteeksi. "

Sosiaalikeskus Satamassa olen kohdannut muunlaisia ihmisiä, mutta valitettavasti se ei ole ollut täysin kiusaamisesta vapaa vyöhyke. Kiusaaminen tosin ei ole kohdistunut minuun.

"Monet kertovat löytäneensä uuden, valinnaisen perheen ("family of choice") korvaamaan lähtöperhettä, josta on savustettu ulos. Jos ajattelet tarkkaan kulunutta viittä vuotta, Sinullekin on jopa täällä kertynyt omaa tukiryhmää ja valinnaista perhettä. Lisäksi olet viiime aikoina onnistunut rakentavalla tavalla tuomaan esiin, myös radiossa, sateenkaariyhteisön moninaisuutta - kaikki ei ole pelkkää namusetalaisuutta, mutta kaikki ei ole myökään pelkkää kurjuutta."

Kyllä. Kaikki ei ole pelkkää kurjuutta.
Minä en ymmärrä porvarillisuutta, jota kuvailin aiemmin, siis sitä että passivoituu omasta elämästään. Kuitenkin sitten on homo. Kerrankin tekee asiat oman päänsä mukaan, rikkoo suvun, kirkon ja fasistien odotukset, murtautuu kaapista ulos tai outataan väkisin, mutta on kirkkaassa päivänvalossa, saa kerrankin kaikkien ihmisten jakamattoman huomion - löntystää sohvalle ja avaa television.
Onko se jokin suojamekanismi. Minusta tuntuu, että minusta huokuu se, että minä olen anarkisti ja etten minä ole onnellinen purkitettuna. Siksi minua ei haluta myöskään fasistiseen työelämään. Siksi montaa muutakaan hlbti-ihmistä ei haluta fasistiseen ja elämänkielteiseen työelämään, koska ihmisten on vaikea uskoa, että joku avaa kaapin oven vain löntyystääkseen passiiviseksi kuluttajaksi.

""Orja joka on alkanut taistella oikeuksiensa puolesta, on jo lakannut olemasta orja". Minusta nämä sanat sopivat Sinuun hyvin. Teet uraauurtavaa työtä. "

Olen lukenut CrimethIncin kirjan "Days of War, nights of Love", saa pdf:änä netistä tai aamunkoi-distrosta kympillä. Siinä on tuo ajatus, vallankumous on tässä ja nyt, pitää elää ihan kuin valtaa ei olisikaan ja unohtaa meitä rajoittavat soveliaisuuden kahleet. Siksi kiskon sateenkaarilipun salkoon syntymäpäivänäni. Sato on kieltänyt parvekkeilla liputtamisen. Taloyhtiön lipputangosta ei ole ollut puhetta.

"Viisi vuotta sitten kun ensi kertaa tapasimme näillä palstoilla, kerroit olevasi sisältä aivan vihasta kivettynyt. Nyt kertomastasi näkyy että sulla on lämmin sydän, vaikka tilanteesi on edelleen vaikea."

Minä en tiedä, onko se vaikea. Minusta aika monella muulla on vaikea tilanne, esteenä heille ovat heidän omat pelkonsa. Minä en ole kaapista ulos tulemisen kannattaja, koska minut on väkisin outattu, minun on vaikea muodostaa mielipidettä tässä asiassa. Minä näen sen myönnytyksenä heteroita kohtaan, mutta sellaisen ulostulon sävy on vaivautunut ja anteeksipyytelevä. Kun nyt vedän lipun tankoon niin sen sävy on reipas ja iloinen. Pyydän muitakin osallistumaan ilooni!

Minä osallistun iloosi, Poris!

Must tuntuu kun kattelee suomalaisia miehiä, et oisko puolet kaappihomoja, koska jos inhoo homoja ni eiks päinvastoin tekis kaiken toisin mut nää kopioi kaikki asiat. Se kertoo must paljon. Kundit rakastaa itteensä ja ihastuu kaikkeen mikä antaa luvan kaunistaa...so gay! Sit moni homoilee ulkomailla. Toiset kavereidensa kanssa. Ettek te oo tienneet et hetero miehet saattaa naida keskenään kokeilumielessä? Kyl ne tietää. Osa kattelee salaa homopornoo.