Eilen aukesi joulukalenterin ensimmäinen ovi. Mitä löytyi hannoverilaisen matkailutoimiston ilmaisjoulukalenterin luukusta? Siellä puun takana kuikuili sarjamurhaaja Haarman. Asia nousi marraskuussa Bild Zeitungin sivuille (skandaalina?). Matkailuviranomaiset sanovat, että kalenteri meni kuin kuumille kiville.
(Hatter.hu)
========
Vuosia sitten luin hannoverilaisen Friedrich Haarmannin (="hiusmies") tarinan. Kävin joskus jopa hänen 27 uhrinsa muistomerkillä Hannover-Stöckenin hautausmaalla.
Haarmann tapaili nuoria miehiä Hannoverin rautatieasemalla 1920-luvun alussa. Silloin oli paljon työttömiä ja vaeltelevia miehiä. Sota oli juuri päättynyt. Mukavimmat miehet Haarmann vei kotiinsa muutaman sadan metrin päähän. Istuttiin iltaa ja sitten alettiin vähän halailla. Kesken lemmiskelyn Haarmann iski hampaansa ystävänsä kaulaan, puri ja tukahdutti uhrinsa hengiltä. Sitten hän nukkui uhrin kanssa yön, niin kauan, kuin ruumis oli vielä lämpinmänä.
Kukaan ei osannut kaipailla kadonneita maalaispoikia. Heitä ei ikään kuin ollut olemassakaan. Poliisi kiinnostui asiasta vasta, kun ankkalammikosta löytyi miehen pää. Kun naarattiin, löytyi monia ihmisruumiin osia. Myöhemmin löytyi uusia kalloja. Mutta siihen jäljet loppuivat.
Haarmannin naapurit alkoivat ihmetellä, kun hänen asunnossaan paloiteltiin lihaa lihakirveellä. Kuului jatkuva lihanhakkaus. Selitys löytyi. Haartmann alkoi myydä lihasäilykkeitä: suolattua lihaa lasipurkeissa. Naapuruston perheenäidit ostivat. Liha oli hyvää. "Se on lihatrokari", oli yleinen näkemys. Yksi perheenäiti kiinnitti huomiota siihen, että lihassa kasvoi karvoja tai hiuksia. Hänen mielestään ne eivät olleet sian karvoja. Hän vei lihan poliisilaitokselle ja siellä todetiin, että ne ovat ihmisen karvoja. Siitä vuosien rikosvyyhti alkoi purkautua.
Haartmann kertoi koko tarinansa. Hän oli ehkä hieman kehitysvammainen, mutta tarmokas ja kiltti. Siitä huolimatta oikeus langetti kuolemanrangaistuksen, joka pantiin täytäntöön 15.4.1925.
(Tämä Haarmanin tarina oli ranneliikkeen keskustelupalstalla jo toukokuussa 2006, kun Saksassa paljastui kaamea kannibaalimurhaaja).
(Hatter.hu)
========
Vuosia sitten luin hannoverilaisen Friedrich Haarmannin (="hiusmies") tarinan. Kävin joskus jopa hänen 27 uhrinsa muistomerkillä Hannover-Stöckenin hautausmaalla.
Haarmann tapaili nuoria miehiä Hannoverin rautatieasemalla 1920-luvun alussa. Silloin oli paljon työttömiä ja vaeltelevia miehiä. Sota oli juuri päättynyt. Mukavimmat miehet Haarmann vei kotiinsa muutaman sadan metrin päähän. Istuttiin iltaa ja sitten alettiin vähän halailla. Kesken lemmiskelyn Haarmann iski hampaansa ystävänsä kaulaan, puri ja tukahdutti uhrinsa hengiltä. Sitten hän nukkui uhrin kanssa yön, niin kauan, kuin ruumis oli vielä lämpinmänä.
Kukaan ei osannut kaipailla kadonneita maalaispoikia. Heitä ei ikään kuin ollut olemassakaan. Poliisi kiinnostui asiasta vasta, kun ankkalammikosta löytyi miehen pää. Kun naarattiin, löytyi monia ihmisruumiin osia. Myöhemmin löytyi uusia kalloja. Mutta siihen jäljet loppuivat.
Haarmannin naapurit alkoivat ihmetellä, kun hänen asunnossaan paloiteltiin lihaa lihakirveellä. Kuului jatkuva lihanhakkaus. Selitys löytyi. Haartmann alkoi myydä lihasäilykkeitä: suolattua lihaa lasipurkeissa. Naapuruston perheenäidit ostivat. Liha oli hyvää. "Se on lihatrokari", oli yleinen näkemys. Yksi perheenäiti kiinnitti huomiota siihen, että lihassa kasvoi karvoja tai hiuksia. Hänen mielestään ne eivät olleet sian karvoja. Hän vei lihan poliisilaitokselle ja siellä todetiin, että ne ovat ihmisen karvoja. Siitä vuosien rikosvyyhti alkoi purkautua.
Haartmann kertoi koko tarinansa. Hän oli ehkä hieman kehitysvammainen, mutta tarmokas ja kiltti. Siitä huolimatta oikeus langetti kuolemanrangaistuksen, joka pantiin täytäntöön 15.4.1925.
(Tämä Haarmanin tarina oli ranneliikkeen keskustelupalstalla jo toukokuussa 2006, kun Saksassa paljastui kaamea kannibaalimurhaaja).