oletteko aina tienneet olevanne lesboja/homoja?

minua hämmentää tunteet itsessäni. esimerkiksi katson naisia sillä silmällä, kuin voisi miesten kuvitella katselevan. miehistä en paljonkaan ulkonäköä ajattele. minun olisi paljon helpompi määritellä kuka on mielestäni hyvännäköinen nainen kuin mies. ja muutenkin. mistä tiedän olenko lesbo? tuleeko se ihan selkeesti vain, että ei voi edes kuvitella mitään muuta? en uskalla puhua kenellekään tästä. kipuilen kuitenkin asian kanssa paljon. siksi toivoisin kuulevani teidän kommentteja.

Yläasteikäisenä joskus pohdin, että entä jos en olekaan hetero. Mitään varsinaista syytä asiaan ei ollut, koska ihastuin poikiin, kuten muutkin ikäiseni tytöt. Yli kaksikymppisenä tajusin jossain kohtaa olevani potentiaalinen biseksuaali, vaikka edelleen seurustelin miesten kanssa. Lähimmille kavereilleni kerroin jo tuolloin asiasta. Aluksi se oli vaikeaa, mutta kaikkeen tottuu.

Puolitoista vuotta sitten aloin vakavissani miettiä seksuaalisuuttani (eli siis yli kolmekymppisenä). Elin hyvässä suhteessa miehen kanssa, mutta oma seksuaalinen suuntautuminen alkoi kai hahmottua. Erosin miehestäni ja melko pian sen jälkeen tapasin nykyisen rakkaani. Naisen.

Kaapista tuleminen lopuille lähipiirin ihmisille oli suht rankka prosessi, mutta päivääkään en kadu. Nyt tuntuu, että voin hengittää vapaasti. Tajusin myös, että tosiasiassa olen ihastunut tyttöihin jo ala-asteella, mutta en ole ymmärtänyt sitä. Nyt en voi kuvitella suhdetta miehen kanssa.

Eli: toisaalta olen aina tiennyt, toisaalta vasta aikuisena. Asiasta tuskin kannattanee ottaa stressiä, koska niillä on tapana selkiytyä vähitellen. Pohtia toki voi, mutta oletpa sitten hetero, bi, lesbo (tai jotain siltä väliltä..) , niin kaikissa tilanteissa selviää. Tsemppiä! :)

En todellakaan ole aina tiennyt. Kun lapsuudenkotini oli konservatiivinen ja tuttavapiirissä pelkkiä heteroita, homous ja lesbous oli jotain niin marginaalista "ei meillä eikä meidän tuttavapiirissä", heterous oli jotenkin niin itsestäänselvyys, ettei tullut edes ajatelleeksi, että voisi olla jotain muutakin. Jos olisin tuntenut muita lesboja, ehkä olisin ymmätänyt nopeammin, mikä olen. Mutta en minä tuntenut ketään, joten ihastuin poikiin siinä missä muutkin, koska se kuului asiaan. Ja ihastunhan minä edelleenkin henkisellä tasolla sekä miehiin että naisiin, mutta seksiä en halua miehen kanssa, ei vaan ole minun juttuni.

Parikymppisenä aloin huomata merkkejä lesboudesta, kun aloin seurustella vakavasti, eikä seksi poikaystävän kanssa ollutkaan kivaa, vaikka muuten oli niin ihana ihminen. Huomasin myös katselevani naisia ja haaveilevani naisista enemmän kuin miehistä. Silloin en vielä kuitenkaan myöntänyt olevani lesbo, yritin selittää sitä puoltavat merkit milloin mitenkin, ja pidin edelleen tiukasti kiinni hetero-oletuksesta.

24-vuotiaana rakastuin opiskelukaveriini (valitettavasti heteroon) ja niin suurta tunnetta en ollut tuntenut ketään miestä kohtaan. Vaikka meille ei koskaan tullutkaan suhdetta, se oli käännekohta elämässäni. Tiesin, että tästä ei olisi enää paluuta entiseen. Kelasin siihenastista elämääni, ymmärsin vihdoinkin olevani lesbo. Oli hyvä ja helpottava kokemus pystyä vihdoinkin myöntämään se itselleen. Kaikki oli yhtäkkiä niin selvää, tästä kaikki siis oli johtunutkin, puuttuvat palat loksahtivat kohdalleen.

Kyllähän sitä joskus ihmetteli, että miksi minulla kesti niin kauan ymmärtää totuus. Mutta olen ajatellut niinkin, että minulle oikea aika oli vasta aikuisiällä. Olin murrosiässä koulukiusattu ja siitä johtuen kovin ujo ja epävarma itsestäni. Ehkä sen kaiken nuoruuden epävarmuuden keskellä olisi ollut psyykkisesti liian kuormittavaa joutua vielä kyseenalaistamaan seksuaalista identiteettiä. Kun lesbouden myöntämisen aikaan minulla oli jo iän myötä kertynyt huomattavasti enemmän itseluottamusta ja olin muutenkin jo paljon enemmän tasapainossa itseni kanssa, lesbous oli varmasti minulle paljon helpompi hyväksyä, mitä se olisi murrosiässä ollut.

Ja eipä se mikään ihme ole, että jos on kovin nuori, eikä ole vielä minkäänlaisia seksikokemuksia, ettei tiedä, mitä haluaa ja ennenkaikkea mitä ei halua. Onhan heitäkin toki, jotka ovat aina tienneet kiinnostuvansa vain omasta sukupuolesta. Mutta vastaavasti meidän joukossamme on varmasti paljon sellaisia, jotka ovat vasta vähän myöhemmällä iällä tienneet.

Kyllä asiat varmasti selkiytyvät ajan mittaan. Jos nämä mietteet kovasti mieltäsi painavat, olisi hyvä, jos sinulla olisi joku, kenen kanssa jutella tuntemuksistasi, olipa hän sitten ystävä tai ammattiauttaja. Mutta kiva että ainakin uskaltauduit purkamaan sydäntäsi tänne, varmasti sekin auttaa.

Minä olen jotenkin (alitajuisesti) aina tiennyt olevani homo, mutta pystyin myöntämään sen itselleni vasta joskus viime syksynä. Olen seurustellutkin erään tytön kanssa, mutta koko suhde oli minulle vain keino valehdella itselleni olevani hetero. Nyt kadun kokonaisen vuoden kestänyttä hetero-teatteriani syvästi...

Niin kauan kuin olen jotenkin osannut käsittää tai nimetä oman seksuaalisen suuntautumiseni, olen tiennyt, etten ole hetero. Iän myötä olen huomannut, että lähimmäksi päästään kohdallani "homo"-määritelmällä.

En todellakaan ole aina tiennyt. Itse asiassa olen itse vieläkin välillä ihan hämmennyksissä siitä miten hyvin olen voinut olla tiedostamatta sitä että voin rakastua myös(vain?) naisiin. Kuten joku jo miettikin, olen myös ajatellut voisiko syynä olla aika vaikea murrosikä. Ehkä olisi ollut silloin liian tuskallista tajuta olevansa siinäkin mielessä erilainen.

Suuri murros tapahtui parikymppisenä, ja se tapahtui aika luontevasti. Yhtäkkiä vain ihastuin naiseen niin lujaa, että koko heterokehikko joutui roskakoppaan. Hämmentäväähän se oli, mutta nyt kun ajattelen kävin ehkä vain vastaavat vaiheet läpi, mitkä ihmiset käyvät murrosiässä. Samat ujoilut, ahdistukset, eka-kerrat yms. Tutustuin myös sellaisiin puoliin itsessäni, joita en ollut tajunnut aiemmin, esim. minulle oli uusi elämys Haluta jotakuta niin kuin haluan naista, oli outoa että joku ryhmä ihmisiä(hyvännäköiset naiset) saivat minut niin levottomaksi. "Hetero"-elämässäni en ollut tuntenut mitään vastaavaa miehiä kohtaan. Olin tuntenut vetoa, mutta sitähän ei osaa kaivata mitä ei tiedä. Tunne-elämyksiä ei voi verrata muiden kokemuksiin, luulin että halusin samalla lailla kuin heteroystävänikin.

Ei siitä suuntautumisesta kannata ottaa liikaa paineita. Joskus vaan törmäät ihmiseen joka saa sukat pyörimään jaloissasi, ja sitten tiedät. Itselläni todellisen rakkauden löytyminen vaati sen että tajusin kaipaavani naista enkä miestä. Taaksepäin katsottuna muutos, "herääminen" tapahtui vaiheittain. Silloin en sitä itse tiedostanut. En tuntenut itseäni niin hyvin mitä tunnen nyt. Se että mietit, "kipuilet", tarkoittaa vain että käyt läpi asioita itsessäsi, joita monet muut eivät koskaan käy läpi. Koita ajatella se rikkautena, näet maailman moniulotteisemmin kuin useimmat matti-meikäläiset.

Voimia ja kevätaurinkoa :)

ohho... anteeksi vain. huomaamattani muiden kirjoitukset siis jäävät kuin jäävätkin päähäni, koska tajuamattani plagioin niitä suoraan. Anteeksipyyntöni :}

En minäkään ole aina tiennyt olenko lintu vai kala. Murrosiässä ihastuin poikiin, mutta en silti koskaan serustellut tai muutenkaan tapaillut ketään. Sellaista kaukaa ihmettelemistä, kun olin kamalan ujo ja koulukiusattu. Kun sitten viimein löysin poikaystävän, ajattelin että tässä se nyt on. Suhde oli kuitenkin lyhyt ja platoninen, koska kumpikaan ei halunnut tehdä mitään. (Myöhemmin selvisi sekin, että tämä entinen poikaystävä, nykyinen paras ystäväni onkin homo, joten se selitti taas paljon.) Sen jälkeen luulin kolmisen vuotta että olen bi. Yritin paria huteraa ja todella lyhyttä heterosuhdetta, ja kipuilin asian kanssa paljon.

Ensimmäinen todellinen ihastuminen olikin täysi yllätys, tietenkin heteroystävään joka seurusteli, eikä edes tiennyt tunteistani. Tämä tyttö pyöri mielessäni 24/7, ja ystävyyssuhde olikin aika raskas kun tukahdutin tunteeni menettämisen pelossa. Muutto paikkakunnalta muutti tilannetta, ja elämässä tuli eteen todella vaikea ja pimeä jakso. Olin niin hukassa että kadotin itseni lähes kokonaan. Kunnes sitten tapasin tytön joka sai jalat alta, jonka puhelua odotti perhosia mahanpohjassa ja jonka tapaamista odotti koko viikon niin että päivät tuntui vuosien mittaisilta.. Rakastuin korviani myöten, enemmän kuin koskaan ikinä. Silloin se oli selvin asia maailmassa. Tässä se on, miksi ihmeessä en ole aikaisemmin ymmärtänyt?! Olen lesbo. Asia ei tullut yllätyksenä kovinkaan monelle, ystävistäni moni aavisteli sitä jo aikaisemmin. Tuntuu kuin joku olisi laittanut valot päälle, ja kaikki näkyisi ensimmäistä kertaa selvästi.

Varmasti moni on käynyt läpi omat taistelunsa seksuaalisuutensa kanssa, vaan onneksi niistäkin selviää lopulta. Rohkeutta ja kärsivällisyyttä kaikille niille jotka näiden asioiden kanssa vielä painiskelee.

Paloina se norsukin syödään. ;)

olen aina tiennyt tykkääväni toisista pojista eli olevani 100% homo.

joskus kuudennella tai seitsemännellä luokalla seksivalistuksen yhteydessä opin, että sitä sanotaan homoudeksi. marssin kirjastoon. siellä sitten lueskelin hite-raportteja ja kinseyn juttuja. eli opin jo nuorena, ettei homous ole mikään rikos tai hävettävä asia. varmaan on myös kiittäminen fiksuja vanhempia.

aihe ei koskaan ollut mikään ongelma, enkä itse oikein ymmärrä miten jotkut häilyvät vuosikausia heterokuvitelmissaan. ehkä bi-ihmisille juttu on enemmän epäselvempi.

tietysti pienellä paikkakunnalla oli turha haaveilla poikakaverista, mutta sekin ratkesi, kun muutin opiskelemaan kaupunkiin:) samassa yhteydessä kerroin vanhemmillekin. olisin voinut kertoa jo aiemmin, mutta ei ollut varsinaista tarvetta - tai sitä kuuluisaa sopivaa hetkeä. enhän minä koskaan sanonut olevani heterokaan.

Muistan, kuinka olen ihan pienestä pitäen nähnyt enemmän unia tytöistä kuin pojista.
Hmm, sellaisia tietynlaisia unia. Mutta 15-vuotiaaksi asti kielsin itseltäni sen mitä oikeasti olen.
Ajattelin, että "en v***u varmasti ole muuta ku hetero".
Mutta sitten tapasin erään ihastuttavan neidin johon ihastuin.. Ja pahasti ihastuinkin.
Huomasin myös katselevani enemmän tyttöjä "sillä silmällä" enemmän kuin poikia.
Aloin pikkuhiljaa myöntää itselleni, että tykkään myös tytöistä. Niin siis, luulin olevani
bi-seksuaali, ja yritin seurustella poikien kanssa. Mutta ehheh, eihän niistä jutuista tullutkaan mitään.
Mietin, että mikä ihme siinä on, kun joka ikisen pojan kanssa ahdistaa niin paljon.
Viimeinkin sitten tajusin, että hei, lesbohan mä olen.
Ensin kerroin siitä parhaille kavereille, ja vuoden pohdiskelun jälkeen äidilleni ja pikkuveljelleni.
Erittäin homofobiselle isälleni kerroinkin seksuaalisuudestani itseasiassa kaksi viikkoa sitten (ihmeellisen hyvin se asian otti).

Että joo, minulla vei ainakin aika pitkään ennen kuin tajusin mitä olen, ja kehtasin sen muillekkin myöntää.
Useat kaverit tosin sanoivat, että arvasivat sen. :)

Tämä kysymys näkyy pulpahtavan tänne aina tasaisin väliajoin. :)

Mutta vastataanpas jälleen, eli omasta puolestani voin sanoa, että olen aina tiennyt olevani täysin homo. Ensimmäiset ihastumiseni olivat alle kouluikäisenä ja ne kohdistuivat omiin ja isoveljen kavereihin, myöhemmin koulussa luokkakavereihin ja miespuolisiin opettajiin. Voin rehellisesti sanoa, että en ole eläessäni tuntenut ihastuneisuutta tai mitään seksuaalisia tuntemuksia tyttöjä kohtaan. En vaikka tarjontaa ja ympäröivän yhteisön painetta ajautua heterosuhteeseen oli enemmän kuin tarpeeksi. Pelkkä ajatuskin suhteesta tytön kanssa tuntui aina hyvin vieraalta, jopa vastenmieliseltä.

Jos tyttö yritti päästä lähelleni niin se tuntui ahdistavalta, kiusalliselta ja epämiellyttävältä. Jos vahingossakin pääsin miespuolisen ihastukseni kosketusetäisyydelle se tuntui taianomaiselta, kutkuttavalta ja aivan mielettömän väkevältä. Ei tosiaan koskaan ole ollut epäilystäkään: 100 % homo olen. :)

Saako bissekin vastata?

Minun piti elää 40-vuotiaaksi, ennen kuin tulin kaapista. Jälkeenpäin jotkut asiat jopa huvittavat, koska käytöksessäni on ollut vuosia ja vuosia niin ilmiselviä huteromaisia piirteitä, mutta olen aktiivisesti kieltänyt ne.

Kun tulin kaapista äidilleni, hän vaan kuittasi että olet niin paljon mollanut homoja jutuillasi että epäilinkin sinulla olevan jotain selvittämättömiä asioita keskenäsi. Oma käytökseni hävettää jälkeenpäin, mutta kamppailu oman identiteetin kanssa ei vain ole helppoa.

Bissellä voi jollain tavalla olla jopa hankalampaa, olisi ehkä helpompaa ja yksinkertaisempaa olla 100% hetsku tai homo. Toisaalta se vanha vitsihän korostaa että onpahan enemmän valinnanvaraa...tai siis olisi jos en olisi hyvässä avioliitossa naisen kanssa.

Ei suuntautumiselle oikein ole mitään virallista testiä tai mittaria, vaan kyse on pelkästään omista tunteista. Niitä on välillä niin vaikea erottaa järjestä ja omista odotuksista, että itselläni kesti 21 v. asti tajuta, että taitavat nuo pojat kiinnostaa enemmän. Ihastun välillä molempien sukupuolten edustajiin, mutta vähäpukeinen nainen keikistelemässä näyttää minusta lähinnä hassulta kun taas luonteeltaan ärsyttäväksikin tietämiäni komeita miehiä on välillä vaikea katsoa kun tulee impulssi mennä puristamaan. Joku varmaan olisi sitä mieltä, että homopa homo, mutta Ilopilleri toisaalta kirjoitti, ettei ole koskaan varsinaisesti edes ihastunut naisiin. Mitenkähän tässä nyt sitten itsensä luokittelisi? Jos pitäisi valita 1-ulotteiselta asteikolta, niin kinsey 4, ehkä?

Kiitos paljon teille vastauksista.
Olen miettinyt että kenelle uskaltaisin kasvotusten asiasta puhua. Tiedän vain useemman ystäväni olevan niin homovastaisia etten vain uskalla. Uskalsin itse kunnolla alkaa miettiä tätä kun sain tietää yhden vanhan tuttuni olevan lesbo, kylläkin kummallisten kiertoteiden kautta ja kyseistä ihmistä en ole nähnyt moneen vuoteen. Tiedän, että olen ihastunut tyttöihin paljon enemmän kuin poikiin jo ala-asteella, sitä aloin kyllä vasta miettiä lukiessani vastauksianne, mutta tajusin että asia tosiaan on ollut niin. Ympäristö on vain ollut se mikä on, konservatiivinen. Taidan nyt antaa ajan kulua, katsoa miten tunnen.

Olen aina tiennyt et oon erillainen kuin muut. Olen lesbo ollut aina vaikka tossa 4-5 vuotta sitten vasta tajusin sen asian lopullisesti etten voi muuttaa itseni siksi mikä en ole. Mulla nyt kuitenkin parempi olla, kun tulin itseni kanssa sujuiksi ton asian kanssa et oon lesbo ja se ei oo muuttanut mua mitenkään. Eikä muutamat ystävät ole jättäneet ton asian takia yksin mua koskaan. Joskus joku heitä kysyy mitä mun nais rintamalle kuuluu? Olen vastanut muutaman kerran et ei mitään erikoista nyt ole menossa.

En ole aina tiennyt. Olin kai seksuaalisesti jotenkin viaton. Olin herrasmies tyttöjä kohtaan. Sillä selitin sen, että osasin suhtautua tyttöihin hyvin fiksusti. Mutta en ollut neitimäinen lainkaan. Ihan normaali jätkä, metallibändien paidat päällä kuljeksin, urheilin ja heiluin humalassa kylillä. Olin aika vallaton oppilas, kapinoin koulusysteemiä vastaan. Olin siis tyypillinen rasavilli poika, johon tytöt ihastuivat. Tajusin alustavasti vasta sitten aikuisena.

Ihastukset, unet, fantasiat yms. liittyivät vain tyttöihin siihen asti, mutta kun tajusi asian, huomasi nuoruutensa olleensa jonkinlaisessa "unessa". Asia oli aluksi hyvin vaikea hyväksyä, mutta aikaa myöten tajusi, että heteroseksuaalisuus on ollut lähinnä idea ja ihanne, jota luulin vietiksi, homoseksuaalisuus on vietti. Voimakas ympäristön vaikutus on pitänyt asian kokonaan tiedostamattomassa. Tiivis kaveriporukka, kaikki sellainen. Kotonakin seksi oli vähän tabu. Kyse ei ollut siitä, että en hyväksynyt, kyse oli siitä, etten tiedostanut. Hyväksymisen kanssa kamppailut koettivat sitten vasta aikuisena. Koin jopa olleeni rakastunut palavasti tyttöön lukiossa, mutta sekin oli aika viatonta jälkikäteen ajatellen. Tedän, että olen harvinaisempi tapaus, mutta näinkin voi käydä.

Kyllä tunne oli sellainen, että "Näinkö tässä nyt sitten kävi." Eli en ilahtunut havainnostani, suoraan sanoen. Se oli äkillinen, tuli aivan puun takaa, 18-vuotiaana. Mutta sen kanssa on vaan opittava elämään, koska muuten voisi melkein ampua kuulan kalloonsa. Jos ei seuraa sydäntään, ei ole oikeasti edes elänyt. Sen ohjeen mukaan olen koittanut elää niin nuorena kuin aikuisenakin, vaikka se aikuisena kävikin vaikeammaksi. Asiat eivät elämässä välttämättä ole niin mustavalkoisia ja selkeitä. Valhe sekottuu totuuteen helposti.

Vitsit, Jäppinen79, tosi hienosti kirjoitettu teksti. Ja tosi paljon kolahti minuun ja kaikkiin asioihin mitä oon kelaillut itseni kanssa. Minulla oli samoin, olisin hyväksynyt, mutten tiedostanut.

Nyt on taas joku outo kriisi käynnissä. Luo toisaalta kamalan epävarman olon kun oma identiteetti on heilahdellut niin vahvasti laidasta toiseen. Että pelkää heräävänsä tästäkin, että tääkin on ollut vain unta. Jos joku aamu heräänkin ihan normaalina heterona, katson naistani ja mietin että mitä Hel****iä oon tehnyt?

Tiesin olevani erilainen, kun murrosikäisenä kaverit kiusasivat tyttöjä, mikä ei minua kiinnostanut. Minuun iskettiin homon leima jo ennen sitä. Olin leimattu "tyttöpojaksi", koska olin kaunis poika. Minut erotettiin jo tällä tavalla ikätovereistani. Sitä kiusaamista sitten jatkui ja on jatkunut läpi koko elämän. Aina säännöllisin väliajoin joku psyykevammainen ottaa puolustuskyvyttömän ja aseettoman homon silmätikukseen ja helvetti on irti. Kukaan ei puolusta homoa eikä viranomaiset kykene sille mitään. Meillä kiusaamiskulttuurit ovat hyväksyttyjä ja sisäänrakennettuja sekä kouluissa että työpaikoilla, koska sadisteja riittää, jotka nauttivat pahoista teoistaan ja syyttömien kärsimisestä- he voimaantuvat siitä. He saavat siitä energiaa ja hyvinvointia. Tilanteet vain pahentuvat, koska irtisanomisia tulee ja työpaikoista tullaan taistelemaan verisesti. On "kivaa" olla homo! Kaikki eivät voi mennä takaisin kaappiin, vaan joutuvat ottamaan vastaan, mitä tulee. Usein seurauksena ovat ahdistuminen ja sairauslomat, pahimmillaan mielenterveyden järkkyminen, jopa menetys.

Tiesin jo seitsemänvuotiaana olevani homo. Kyllä vaan! Liikunnanopettajani sai minut kuolaamaan.