Ansiokasta ja arvostettavaa työskentelyä Pirjo Honkasalolta ja Pirkko Saisiolta. Upeaa! Mainiota! Iloa ja onnea elämään teille aina ja kaikkialla!
Betoniyö ehdolle Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaksi ja Suomen Oscar-ehdokkaaksi (juttukommentit)
Harvinaisen ikävä leffa. Ensimmäisenä silmään - tai korvaan - pisti päähenkilön outo monologi skorpioneineen ja maailmanloppuineen. Sitten muistin, että kyseessähän on vuoden 1981 käsikirjoituksen adaptaatio vuoteen 2010. Siinä voi olla nuoremmilla grand juryn jäsenillä pohtimisen paikka, mistä pääosanesittäjä mutisee, jos eivät tiedä 70- ja 80-luvun ydinsotapelosta.
Jos ymmärrän oikein, tuota olisi ollut mahdotonta toisaalta poistaa, koska sen tarkoitus oli kuvata pääosanesittäjän toivotonta maailmankuvaa, jossa ei ole tulevaisuudenuskoa, mikä motiivina johti lopulliseen tekoon. Se oli tuohon aikaan olennainen osa myös Helsingin vaihtoehtoistaidepiirien maailmankuvaa, jolle Saision teksti flirttailee.
Pääosannäyttelijöiden stailaus oli kuin suoraan repäisty 80-luvun alun punk-konsertista. He eivät istuneet laisinkaan yhteen sen monikulttuurisen Helsingin kanssa, johon heidät oli istutettu. Kaiken kruunasi vanhanmallinen helsinkiläinen duunariyhteiskuntaluokka, jonka edustajana perhe, äiti ja kaksi poikaa, oli laitettu puhumaan, käyttäytymään, pukeutumaan jne.
Leffan eksentristä homoa näyttelevä virolainen tekee hyvän roolityön, mutta hänelle pedattu rooli ei paljoa tarjoa mahdollisuuksia; mies toimii osana kaupungin mustavalkoisia lavasteita. Vanhemman homon ja epävarman nuoren pojan kohtaaminen on kuin yksi suuri klisee, joka varmasti saa monia homoleffoja nähneen grand juryn haukkomaan henkeä. Tämä leffa olisi pitänyt yksinkertaisesti tehdä 30 vuotta sitten, tai jättää tekemättä kokonaan. Aika on ajanut käsikirjoituksen ohitse auttamattomasti.
Jos ymmärrän oikein, tuota olisi ollut mahdotonta toisaalta poistaa, koska sen tarkoitus oli kuvata pääosanesittäjän toivotonta maailmankuvaa, jossa ei ole tulevaisuudenuskoa, mikä motiivina johti lopulliseen tekoon. Se oli tuohon aikaan olennainen osa myös Helsingin vaihtoehtoistaidepiirien maailmankuvaa, jolle Saision teksti flirttailee.
Pääosannäyttelijöiden stailaus oli kuin suoraan repäisty 80-luvun alun punk-konsertista. He eivät istuneet laisinkaan yhteen sen monikulttuurisen Helsingin kanssa, johon heidät oli istutettu. Kaiken kruunasi vanhanmallinen helsinkiläinen duunariyhteiskuntaluokka, jonka edustajana perhe, äiti ja kaksi poikaa, oli laitettu puhumaan, käyttäytymään, pukeutumaan jne.
Leffan eksentristä homoa näyttelevä virolainen tekee hyvän roolityön, mutta hänelle pedattu rooli ei paljoa tarjoa mahdollisuuksia; mies toimii osana kaupungin mustavalkoisia lavasteita. Vanhemman homon ja epävarman nuoren pojan kohtaaminen on kuin yksi suuri klisee, joka varmasti saa monia homoleffoja nähneen grand juryn haukkomaan henkeä. Tämä leffa olisi pitänyt yksinkertaisesti tehdä 30 vuotta sitten, tai jättää tekemättä kokonaan. Aika on ajanut käsikirjoituksen ohitse auttamattomasti.