Pyhäinpäivänä: Haluammeko ikuista elämää? (juttukommentit)

  • 1 / 2
  • JuhaniV
  • JuhaniV
  • 3.11.2012 8:51
Kiitos koskettavasta kirjoituksesta.

Nuo kirjoituksessa mainitut esimerkit kuvastavat mielestäni ihmisten pelkoa hävitä kuolemassa olemattomiin. Tuota pelkoa koetetaan hallita sitten eri tavoin, kalliistikin. Liikemiehet ovat oivaltaneet tässä hyvän markkinaraon ja tietenkin uskonnolliset yhteisöt jopa sitä ennen. Monet niistä osaavat todella taitavasti hallita ihmisiä kuolemanpelolla.

Halloween on yksi tapa käsitellä kuolemaa, karnevalisoida se. En pysty päättämään, että etäännyttääkö tuo traditio kuoleman ajatuksesta vaiko tekee sen todellisemmaksi. Itse vierastan tuota tapaa.
  • 2 / 2
  • human
  • 4.11.2012 15:38
Sinällään kaikella kunnioituksella kuolleita elollisia, ihmisiä ja muita kohtaan, ajankohtaisteksti luisui haudanvakavasti erään "Lähi-Idän Ihmemaan" uskomuksen luulojen pauloihin.

Miten niin elämä loppuu, kun yksi elävä kuolee? - Ei minusta vaan.

Elämähän on runsas kokonaisuus alkuja ja loppuja. Elollisia olioita, yksilöitä, ihmisiä, kasveja syntyy, elää ja kuolee - mutta kokonaisuus elää.

Ihmisenkin elämä on kokonaisuus, jossa on mukana muiden kuolemia. Elämämme aikana lukematon määrä muita elollisia syntyy ja kuolee, ruoaksemme, jotta me elämme. Ja kuollessame mekin voimme tehdä samoin, muitten elämän eteen.

Kannattaa muistaa se tosiasia, että me ihmiset emme ole omavaraisia. Me emme elä ilman muitten elollisten kuolemaa, sillä lähinnä vain kasvit ja bakteerit kykenevät tuottamaan elottomasta aineksesta, auringon avulla uutta elämän energiaa, ravintoa ja me kaikki muut elämme niiden elämän ja kuoleman varassa. Siksikin minusta ei ainakaan ole yhtään paha juttu, vaan päinvastoin todella reilua, että kasvien juuristojen kanssa elävät bakteerit popsivat minutkin kultuani parempiin suihin. Näin eläessäni ajattelen olevani silloin kuoltuani ihan juurevan hyvissä käsissä.

Ajattelen myös, ihan realistisesti ja kaikella kunnioituksella sitä, että pienet bakteerit uurastivat tällä planeetalla ja pitivät elämää yllä vähintäänkin 2/3 tuntemastamme elämän historiasta, miljardeja vuosia, olivat sinnikkäitä sissejä, syntyivät, elivät, kuolivat, kasvattivat elämän määrää, muuttivat vedestä happea ilmakehään, nostaen ilman happipitoisuuden alle 1%:sta nykyiseen yli 21%:iin. Ne taistelivat tappavaa auringon uv-säteilyä vastaan rantavesissä ja rakensivat mineraaleista itselleen asumuksia ja mahdollistivat sen, että tuosta ilmakehän hapesta syntyi myös otsonikerros, suojaamaan auringon uv-säteilyltä, jota muulle elämälle avautui mahdollisuus kehittyä ja nousta maille elämään. Myös meille. Jos niitä bakteereja ei olisi, täällä ei olisi elämää. Jos meitä ihmisiä ei olisi, täällä olisi elämää.
Meistä ihmisistä on vain kehittynyt aika kovia retostelijoita ja uskottelijoitakin.
Itse elämän mittakaavassa meillä ei ole siihen edellytyksiä, eikä meriittejä. Me emme ole vielä toistaiseksi kyenneet kehittämään elämälle mitään likikään yhtä merkittävää, kuin mitä yksisoluiset bakteerit ovat tehneet. Ei siis kannata sortua kuolemansa lähelläkään mihinkään itsesääliin eletyn elämänsä suhteessa muihin ihmisiin, sillä aina pikku bakteerit ovat panneet heitäkin paremmaksi kuitenkin.
Voi siis hyvin kuolla pistesijolla kans, muitten ihmisten lailla.

Mulla on pienenä haaveena elämässäni vielä joku päivä päästä katsomaan noita elämän alun, yhä samanlaisina eläviä bakteereja, jollekin niiden tunnetuista nykyelinpaikoista, Karibialle, Persianlahdelle, Australiaan. Saas nähdä.

Tämän lähemmäshän "ikuista elämää" emme pääsekään. Näitä eli täällä jo 5 miljardia vuotta sitten. Ihmiselle vaivattomin paikka nähdä ja tavata heitä on Länsi-Australiassa http://www.youtube.com/watch?v=uzwvjOSS2Pc
http://www.youtube.com/watch?v=syZfjuRQsIc http://www.youtube.com/watch?v=DvZBjt_O58I
http://www.youtube.com/watch?v=wvHyhktAaRs
Muistomerkki-kivettymiä heistä on kuitenkin kaikkialla maailmassamme.

Emmehän edes elä kokonaisuutena tätä koko elämämme aikaa. Ihmisen solut uusiutuvat noin 2 - 7 vuoden välein, luita myöten, hiuksissa ja kynsissä vielä paljon nopeammin. Kaiken kaikkiaan soluja uusiutuu päivittäin miljardeittain, vanhat solut kuolevat pois ja uusia syntyy. Karvaa syntyy valtava määrä; keskimäärin n. 11 km vuodessa - karvaisemmilla rutkasti enemmänkin! Sen kasvua ei juuri voi säädellä, mutta esim. lihassolujen kasvua tai aivojen muistirakenteita voi. Ihmisessä on 650 luustolihasta ja keuhkorakkuloiden yhteenlaskettu pinta-ala peittäisi tenniskentän!
Ihosoluja syntyy jopa 40 000 solua minuutissa. Pallitkin täyttyvät tavan takaa uusista miljoonista siittiöistä. Ihan kaikki solut eivät kuitenkaan uusiudu. Esim. silmän mykiön solut säilyvät sellaisina kuin ne ovat meillä syntyneet jo lapsena. Tutkijat ovat viime aikoina tulleet siihenkin tulokseen, että jopa aivojen solut uusiutuisivat. Omien solujemme lisäksi meissä pörrää iholla, suolistossa ja muissa paikoissa valtava määrä kanssaelämää, bakteereja. Koko paketti pannaan kasaan syntymästä, pääosin dna-rakennuspiirustuksilla. Levitämme eläessämme moninverroin itsemme kokoisen massan soluosiamme ympäristöömme.

Kuriositeettinä se, että naisen munasolu on ihmisen suurin solu, mutta miehen siittiö sen sijaan pienin solu. Elämä on siis varsin suhteellista, äärimmäisyydestä toiseen :P

Kun on erehdytty palvomaan "syntien sovitusta" kuolemantuomiolla tai itsemurhalla tappotuomiopuulla ja jääty sitten ikäänkuin viettämään päättymättömiä hautajaisia siihen keskittyen, unohtuu todellinen olennaisen arvokas asia, eli elämä.

Moniko murehtii syntymäänsä? - Ennen sitäkin oltiin "kuolleita", ei olemassa. Tai oli elämää yhtä lailla, kokonaisuutena, kuin kuoleman jälkeenkin. Jotkut meistä on niin brainwashattu pyörimään elämässä oman navan ympärillä, että kuuluminen suurempaan kokonaisuuteen ihan unohtuu.

En tiedä muista, mutta itse ainakin muistelen kuolleista läheisistä ja tutuista sitä kaikkea, mitä heidän kanssaan oli heidän eläessään. Ja minä ainakin olen iloinen ja hyvilläni siitä elämästä heidän kanssaan, enkä tunne mitään tarvetta keskittyä suruajan jälkeen ikuisesti suremaan heitä - koen että suremiseen keskittyminen murentaa heidän elämäänsä, joka kuitenkin on se olennainen asia heistäkin. Omasta mielestäni on parasta, heidän muistolleen, iloitakin elämästä heidän kanssaan, jopa yhä nauraa hyville sattumuksille, tapahtumille ja vitseillekin heidän kanssaan. Koen että heidän merkityksensä ja muistonsa on heidän elämässään, ei heidän kuolemassaan, eikä etenkään sen kuvitteellisessa jatkamisessa, jolloin heillä eletty elämä päättyi.

"Lähi-Idän Ihmemaan" uskomukset ja muutkin ovat sitten menneet tekemään pirullisen tempun ja luomaan luulon, että koko elämä olisi valmistautumista kuolemaan ja että kuoleman jälkeen "joutuisi tuomittavaksi" ja kaiken kamalana huippuna vieläpä vain kahteen vaihtoehtoon, joko ikuisiksi ajoiksi laulamaan virsiä uskovaisen kanssa tai sitten liiankin hottiin porukkaan mukaan.

Kyllä ne tuomiotkin, pahoista teoista on parasta tulla tässä ja nyt, elävässä elämässä, sillä muutenhan niitä pahoja tekoja ei millään ehtisi sovittamaan, hyvittämään - ei millään ehtisi kokea sitä hyvää oloa, mikä tulee, kun saa toiselta anteeksi vahingossa tai tarkoituksella tehdyt tekonsa. Toki kannattaa muistaa tuossa se, ettei yhtä oikeaa ja yhtä väärää monestikaan ole, vaan on omia ja toisten tarpeita ja näkökulmia, eikä toisen vääräksi hänelle kokema ole aina ehdottomasti väärä teko itseltä. Elämä kun on paljolti myös välttämättömiä kompromisseja.

Tietääkseni tämä pyhäinpäivä, kuolleitten muistopäivä, jopa "pyhäin _miesten_ päiväksi" tituleerattu, Skandinaviassa ja Euroopassa ei pohjaa alunperin kristinuskomukseen, vaan ajankohdan perustana on juhlayhdistelmä sadonkorjuuajan päättymisestä, sadonkorjuujuhlinta, huoahdusaika työuurastuksesta maanviljelyn kesäajan jälkeen, sekä ajatus siihen liittyen, että silloin edesmenneet tulevat kuolemasta päiväksi myös juhlimaan elävien pariin - ja siksi tänä aikana kaikkia olisi kohdeltava hyvin, koska ei tiedä varmaksi, onko toinen elävä vaiko edesmennyt, jota ei pitäisi suututtaa.

Ajankohdan juhla on siis painottunut juhlintaan, sadonkorjuujuhlaan, johon on tuotu edesmeenneetkin ajatuksellisesti mukaan juhlimaan. Tänä ajankohtana siis syötiin hyvin, juhlittiin ja oltiin erityisen hyviä kanssaihmisille.

Mutta sitten, koska "Lähi-Idän Ihmemaan" uskomus painottuu vähemmän estoitta juhlimiseen, vähemmän iloitsemiseen riemumielellä, se omi tämän juhla-ajankohdankin omiin tarkoituksiinsa ja typisti tämän hartaaksi juhlaksi, jossa ei niinkään juhlita elämää, eikä ruokaa todellisen elämän ylläpitäjänä, vaan elävät viedään ajatuksissa kuolleiden luokse. Eli täysin päinvastoin, kuin sadonkorjuujuhlassa iloitseminen elämän ravinnosta ja elämästä on perinteisesti ollut.

Uutisessa on tekstiä, jossa perusteitta tehdään eroa lapsellisen ja lapsettoman kuolemasta - kyllä kummallekin kuolema on ihan samanlainen asia, eli ajankohta, jossa luonnollinen elämä kohtaa luonnollisen kuoleman. Kannattaa muistaa, että jos lapseton kokee, ettei jälkeläisiä jää, niin lapsellisellehan voi olla yhtä vaikeaa taas puolestaan erota niistä jälkeenjäävistä - eli tuossa kuolemisen vaikeudessa "puntit ovat aika tasan" kuitenkin. Ja kummankin jälkeen elämä silti jatkuu. Yksi eliö ja ihminen on arvokas ja toisaalta elämä on yhtä kuin kaikkien eliöiden ja ihmisten elämä. Eli ollaan ainutkertainen osa kokonaisuutta.

Se ajatus, uskomus, että eräs joku ihminen olisi sovittanut kaikkien synnit kuolemantuomiolla tai itsemurhalla, itsekohtaisesti, on hieman perverssi - sillä mitä hyötyä on syntien tekemisten sovittamisesta, anteeksiannosta vain syntien tekijälle itsekeskeisesti, kun syntien uhreista ei puhuta mitään? Sovittamisen ja hyvittämisen pitäisi kyllä kohdistua syntien teon kohteiisin, uhreihin ja anteeksianto olisi hyvä saada heiltä, eikä yrittää hankkia sitä ulkopuolisilta tahoilta, tai peräti mielikuvitusolennolta synnintekijälle itselleen. Itse vierastan juuri tuon perverssin ja äärimmäisen itsekeskeisen ajattelumallin takia tuota "Lähi-Idän Ihmemaan" uskomuksen aatetta. Siinä on omanapaisuus mennyt äärimmilleen.

Sitten, koska on tosiasia se, että ihminen on vain kerran oikeasti lapsi ja nuori, minusta on typerä ajatus koko ikuinen elämä - sillä käytännössähän se tarkoittaa sitä, että oikeasti lapsia ja nuoria olisi koko ajan vain vähemmän ja vähemmän ...
- enkä ainakaan itse halua uskotella niin "julmaan" maailmaan nuoria kohtaan, yhä suuremma ja suuremman porukan olemiseen oikeasti nuorten perään, heidän nuoruuttaan edesvastuuttomasti anastamassa.

Kun ajattelee järjen kanssa, hoksaa myös helposti että "ikuinen elämä" täyttyisi vain enemmän ja enemmän rutiineista, joiden tiedämme olevan pidemmän päälle melko epämotivoivia elämästä todella nauttimiseen - ja ikävimmillään jopa aiheuttavan ja lisäävän huonoa elämää muitten elämää kohtaan.

Tosiassa maailmassammehan ei ole yhtään mitään ikuista, vaan kaikki on ja on ollut tietyn, erinäisen pituisen ajan. Itse en ainakaan keksi edes, mitä parempaa ikuisessa jonkin olemisessa olisi, verrattuna kehittymiseen ja uusiutumiseen nähden.

Ihan kaikki meistä myös tekevät elämässään paljon ainutkertaisia asioita, joista jää jälkeä, eli sen varaan on helppo laskea ihan jokaisen.
Muhammed, Leonardo da Vinci, Katariina Suuri, Mahatma Gandhi yms ovat jääneet tietyistä asioista maailmanhistoriaan - mutta tietääkseni itselläni on ollut mukavammat vanhemmat kuin heillä, itse ainakin olen rakastellut nautinnollisemmin, kuin mitä olen koskaan mistään lukenut heidän rakastelleen. Tietääkseni olen tavannut mukavampia ihmisiä, kuin mitä olen mistään lukenut tai kuullut heidän tavanneen. Enkä noistakaan ilosta haluaisi vaihtaa paikkaa heidän kanssaan.

Jos tavoittelee "ikuista elämää" tai elämän aloittamista vasta kuoleman jälkeen tai jossei arvosta elämän erilaisia asioita, siinä voi helposti käydä niin, että elämä jää elämättä ja nauttimatta.

Itse en yhdy tähän uutisessa esitettyyn ajatukseen: "Yhteisöllisyyden väheneminen hautajaisissa on valitettavaa. "Siunattu lähiomaisten läsnäollessa". Hautajaiset on jälkeenjääneiden tilaisuus, ja aina olisi toivottavaa, että oikea ja aito ystäväpiiri saataisiin koolle."

Sillä, mitä merkitystä tuolla on? Luoda arvostusta ruumiille, kuolleelle?
Tai jopa palvoa hänen kuolemaansa.
Kyllä se yhteisöllisyys on parasta ja viisainta löytyä elämässä, ihan siksikin että kuolleen jälkeen vielä eläville jää muistoja siitä elämästä kuolleen kanssa, silloin kun hän eli, eikä muistoksi jää porukka hänen hautajaisistaan. Tai sillä ei ainakaan ole kuolleelle yhtään mitään merkitystä. Muistoksi kuolleesta, elämään yhä jääneille, on parasta jäädä ilo kuolleen elämästä, eikä kääriytyä suruun kuolemasta, koska siinä kuolemassa on täysin turhaa alkaa piehtaroimaan, koska se on asias, joka ei siitä miksikään muuksi enään muutu, ei millään elämällä.

Erityisesti "Lähi-Idän Ihmemaan" uskomuksessa on aivan hirvättävän paljon kaikkea "juhlintaa" ja palvontaa kuolemaan liittyen. Se on varsin hirvittävä asia - sillä elämään soisi kuuluvan aitoa iloa, ihan mielinmäärin. Iloitkaamme siis elämästä, arvostakaamme elämää, jopa palvokaamme elämää, yhteistä elämää - sillä kaikella on konkreettista merkitystä, elämälle. Ja aivan jokainen voi vaikuttaa yhteiseen elämäämme ja sen jatkumiseen.

Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Kommenttia muokattu: 04.11.2012 klo 17:37