Lesbonainen ortodoksisen kirkon kanttoriksi kiistan jälkeen (juttukommentit)

Harmillisia rinnastuksia - ehkä tahattomia - tunnetusti avarakatseiselta arkkipiispalta. Viime vuosikymmenten saatossa ortodoksien yhteisö Suomessa on hiljaa näyttänyt hyväksyvän moninaisuuden, eikä siitä ole tehty samalla lailla numeroa kuin muissa uskonyhteyksissä. Ikävää jos sopu on nyt koetuksella.

Huoh. Arkkipiispa sanoo, että samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa parisuhteessa oleva henkilö ei voi olla pappi, mutta silti hän vaatii että kaikkia kohdeltaisiin tasavertaisina ihmisinä. Ilmeisesti hän näkee tasavertaisuuden yksisuuntaisena katuna: "homojen pitää suvaita meitä, mutta meidän ei tarvitse suvaita homoja".

Ja kysyttäessä suhtautumista samaa sukupuolta olevien liittoihin, hän puhuu seksuaalisuuden ylikorostamisesta ja seksuaalisuuden tuomisesta työn keskiöön. Ilmeisesti hän on tosiaan tavannut piispuutensa aikana useita homoseksuaaleja pappeja, mutta ei ole oppinut tuntemaan ketään heistä. Ennakkoluulot paistaa hänen lävitseen. Miksi homo toisi seksuaalisuuttaan esille sen enempää kuin heterokaan?

Tuskin ortodoksinen kirkko voi välttyä kohtaamasta muuttuneen yhteiskunnan kaikkia jäseniä ja kaikkia heidän ominaispiirteitään. Naiskanttorille ja hänen kumppanilleen pitää nostaa hattua.

Miksi sitten ortodoksisessakin kirkossa on niin keskeisenä kuvataide, missä on puolialaston, vain lannevaatteinen, yleensä melko timmikroppaiseksi kuvattu miekkonen?

ortodoksinen kirkkokin taitaa palvoa kolmiyhteyttä ja pitää jesseä sen jumalallisena osana - mutta, oliko jesse jumala? vai harrastaako ortodoksikirkkokin epäjumalanpalvelusta?

Toisaalta sitten myös, epäjumalanpalvonnan suhteen, roomalaisaikaan teloituspuu, jolla se jessekin mahdollisesti tuomittiin oli maahan pystytetty paalu, jonka aivan yläpäähän laitettiin poikkipaalu, johon tuomittu ripustettiin - kyse ei ollut siis rististä lainkaan. Ristimuotoa palvoivat itäisen välimeren muutamat muut uskonnot, joiden t-nimialkuisten jumalien nimiin risti-t-malliset palvontaesineet liittyivät.
Alkukristity pitivät sitä jessen mahdollista tuomiopuuta pahana asiana, eli se puu ei ollut palvonnan kohde, vaan ne jessen mahdolliset jutut.
Sittemmin ortodoksinenkin kirkkosuuntaus alkoi palvoa "pakanoitten" ristiä, otti muitten uskontojen palvontasymbolin keskeiseksi.

arkkipiispa leolta voisi kysyä, eikö vain miesten kesken oleminen, kuten ortodoksipapit ovat vain miehiä, ole symbolisesti jo varsin homoa?

Ehkäpä suomenkin ortodoksikirkko on imenyt vaikutteita sekä venäjän että konstantinopolin/balkanin ortodoksisuuntien nykyisestä yltyneestä homofobiasta - kirkoillahan on älyllisiä vaikeuksia erottaa kirkkoaatteissakin harrastettua pedofiliaa aikuisten ihmisten vastuullisesta rakastamisesta ja seksuaalisesta kanssakäymisestä, eli homoista ja lesboista. Jos arkkipiispalle tulee homoista mieleen vain seksi, miksiköhän arkkipiispa leolla on niin herkästi vain seksi mielessään - miksi hän heti ylikorostaa seksiä, eikä malta ajatella ihmissuhteen kokonaisuutta? Homosuhteessa kun nyt kuitenkin rakastellaan - eikä pidetä seksiä minään harrastuksena.

Kommenttia muokattu: 22.09.2012 klo 01:21

Homovastaisen kultin johtajuus on varmaankin saanut Leo Makkosen jämähtämään pimeän keskiajan käsitysten tasolle:
”Keskiajan kristillisessä ajattelussa kristittyjä varoitettiin perversioista. Niihin kuuluivat myös avioliiton ulkopuoliset suhteet, sukurutsaus, pedofilia…”
Pedofilia- ja sukurutsauskortin esiinveto puhuttaessa vakituisessa parisuhteessa elävistä on mielestäni loistoesimerkki uskonnollisen fundamentalismin järkiperäistä ajattelukykyä voimakkaasti typistävästä vaikutuksesta.

Makkonen on näköjään asunut aina Suomessa, mutta perussivistys on jäänyt silti pelkiksi harhaluuloiksi. Kun hän puhuu homojen parisuhteista, hän liittää asiayhteyteen suoraan fundismaisen sopivasti myös seksuaalisuuden ylikorostamisen: ”Kirkko suhtautuu kriittisesti seksuaalisuuden ylikorostamiseen yhteiskunnassa.”
Makkosen seuraavakin lause ”kirkko ei hyväksy homokulttuuria eikä muutakaan leimallista alakulttuuria kirkon sisälle” kertoo selvästi myös tahalliseen tietämättömyyteen perustuvasta typeryydestä, sillä hänen mielestään homojen eläminen tasavertaisina kansalaisina on muka jotain merkillistä homokulttuuria tai alakulttuuria.

Ortodoksien niin rakastamasta homoja solvaavasta agendasta löytyy runsaasti tietoa. Olemme ortodoksiagendan mukaan vaihtelevasti joko vammaisia, vaurioituneita tai häiriintyneitä ynnä muuta vastaavaa ja ennen kaikkea suuria syntisiä. Ortodoksipiispat ja -papit pähkäilevät ympäri maailmaa ja internettiä, mistä tällainen hirveys kuin homous voi johtua. Koska he ovat korvanneet ihmiskunnan keräämän tiedon ihmiskunnan keräämillä luuloilla, pimeän keskiajan loppuminen ortodoksikirkoissa ajoittuu vasta dinosaurusten tulevaan sukupuuttoon, johon voi vielä mennä muutama tovi.

Makkosen kummalliset kannanotot kruunaa loppukaneetti: ”Ortodoksinen kirkko arvostaa Suomessakin YK:n perusoikeuksien periaatteita.”
Makkonen puhuu palturia. Ortodoksikirkot eivät missään maassa kunnioita perusoikeuksiamme, eivät ihmisyyttämme eivätkä ole koskaan toimineet eivätkä toimi täyden tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta, päinvastoin.

***
Kaikkialla itäisessä Euroopassa ja muualla maailmassa toimivat ortodoksikirkot alempiarvoistavat, synnillistävät, syyllistävät ja solvaavat meitä niin hyvin kuin pystyvät.
Venäjän homovihalakien laatijoihin kuuluu kiihko-ortodokseja, muun muassa Pietarin ”homopropagandalain” kirjoittanut, ja Venäjän ortodoksikirkko haluaa homovihalait voimaan koko Venäjällä:

http://www.dn.se/nyheter/varlden/ny-lag-i-st-petersburg-pressar-homosexuella

Bulgariassa ortodoksikirkko on myös pääosassa homovihan lietsonnassa ja Bulgaria onkin siksi EU:n vihamielisin maa homoille. Ortodoksipapit kehottivat kesällä ryhtymään sanoista tekoihin eli heittämään kivillä Pride-kulkueeseen osallistuvia. Ortodoksikirkko käyttää apunaan äärioikeistolaisryhmiä kiihottamalla niitä homoja vastaan.

Bulgariassa on onneksi älyllisiä poliitikkoja, jotka haluavat ajaa meidän ihmisoikeuksiamme vihamielisestä ortodoksikirkosta välittämättä. Tässä muun muassa Bulgarian konservatiiviedustajien ryhmänjohtaja kehottaa kaapissa olevia poliitikkoja tulemaan ulos, jotta painostus ja kiristys saadaan loppumaan:

http://www.queer.de/detail.php?article_id=17439

Kreikan Thessalonikissa homovihaa lietsovat ortodoksit hyökkäsivät tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ajavaan Pride-kulkeeseen:

http://www.back2stonewall.com/2012/06/orthodox-greek-protestors-attack-gay-pride-parade-thessaloniki-greece-video.html

Venäjän homofobinen ortodoksikirkko rynnii länteenpäin.
Itävallassa vastustetaan julkisoikeudellisen aseman antamista demokratia- ja ihmisoikeusvastaiselle ortodoksikirkolle, sillä se on kiinteästi sidoksissa Venäjän totalitaariseen hallintoon, joka rajoittaa kansalaisten ja tiedotusvälineiden ilmaisunvapautta. Ortodoksikirkko kyseenalaistaa yhä kovaäänisemmin perus- ja ihmisoikeudet, erityisesti meidän, ja painostaa oikeusvaltiota sekä levittää uskonnollista suvaitsemattomuutta.

Kiireellisen vetoomuksen liittohallituksen opetusministerille ortodoksikirkon tunnustamisen estämiseksi on lähettänyt myös hlbt-kansalaisten oikeuksia ajava valtakunnallinen Hosi.
Opetusministeri Schmiedin vastausta odotellaan.

http://gayösterreich.at/austria/austria-news/vienna/3730-hosi-wien-fordert-keine-anerkennung-der-russisch-orthodoxen-kirche-als-religionsgemeinschaft.html

Islannissa herätti suuttumusta Pride-juhlan aikaan ortodoksipapin julkaisema homot tuomitseva ilmoitus päivälehdessä. Ortodoksit eivät häpeä edes täysivaltaisten kansalaisten solvaamista:

http://religionsvetenskapligakommentarer.blogspot.fi/2012/08/prast-fran-rysk-ortodoxa-kyrkan.html

Amerikassa toimiva ortodoksikirkko edustaa myös pimeää keskiaikaa ja kunnostautuu päivittäin homofobian levittämisessä:

http://oca.org/holy-synod/statements/holy-synod/synodal-affirmations-on-marriage-family-sexuality-and-the-sanctity-of-life

Ukrainalaista homovihaa:

http://www.kyivpost.com/content/ukraine/violence-against-gays-in-ukraine-captured-for-whol-1-128231.html
http://www.dailykos.com/story/2012/05/21/1093574/-This-is-What-Hate-Looks-Like

Kommenttia muokattu: 23.09.2012 klo 01:17

Kannattaa muistaa kirkkokunnista puhuttaessa, että ne muodostuvat ihmisistä ja noiden ihmisten joukossa on oikeasti ja aidosti uskovaisia, jotka ottavat suosituksen lähimmäisenrakkaudesta todellisena ja kaikkia kattavana.

Jotkin kirkkokunnat näyttävät olevan myös kanava poliittisille äärimielipiteille. Homo on Raamatun sanalla ryyditettynä se sopiva kohde, jonka ääreen äänekkäät ääriainekset kerääntyvät. Me olemme tämän päivän neekereitä!

En tunne tapausta, mutta rekisteröidyssä parisuhteessa eläminen ei ole seksuaalisuuden ylikorostamista vaan kaikinpuolista vastuun ottoa kumppanista niin hyvinä kuin huonoina päivinä arjessa ja juhlassa. Kun keittää rakkaalleen aamupuuroa ei korosta seksuaalisuutta tai siivouspäivän yhteisissä puuhissa. Terveessä yhteiskunnassa ei tarvita mitään homojen alakulttuuria vaan on yksi ainoa varioiva ihmisyyden kulttuuri. Enemmistön ei pidä luoda alakulttuuria ratkaisuillaan.

En tuosta ylläolevasta arkkipiispan soosauksesta oikein ota tolkkua. Se herättää pelkoa. Kuten aina sellainen puhe missä on vahva kaksoisviestinnän tuntu. Välitetään eikä välitetä kuta kuinkin samassa lauseessa. Se ei herätä turvallisuutta eikä luottamusta ortodoksista kirkkoa kohtaan.

Myös selibaatissa elävät homopapit aiheuttavat pelkotiloja. He ovat jotenkin moraalisella korkkiruuvilla. Miten he voivat toimia sielunhoitajina kun käsitellään seksuaalisuutta koskevia asioita? Ovatko he taivaaseen päästäkseen tuominneet seksuaalisuutensa ja sitten markkinoivat sitä ratkaisuna muillekin?

Seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden teemoihin liittyen kristillinen kirkko herättää hyisiä ja ahdistavia tuntoja. Rakkaus ja armollisuus ovat kaukana.

Toivottavasti kyseinen kanttori jaksaa tehtävissään sillä hän joutuu vaikeisiin tilanteisiin - en oikein pysty muutenkaan ajattelemaan. Julkinen rehellisyys ei ole kaikkien mieleen eikä juuri siinä välttämättä nähdä arvostettavaa ristin kantoa.

Inhoan salakähmäilyä ja peittelyä kristillisissä piireissä. Väitän että juuri tekohurskaudesta, kimmeltävistä julkisivuista ja yrityksistä itsekieltäymykseen sikiää erilaisia perversioita, joista arkkipiispa voi olla todellakin huolissaan.

Useimmat kommentit vaikuttavat neuroottisilta ja yliherkiltä.

Muun ortodoksimaailman homokielteiset ilmiöt ovat juttu sinänsä.

Arkkipiispa Leon puheenvuoroa pitää lukea irrallaan niistä ja keskittyä siihen mitä hän sanoo: Suomen kirkon sisälle hän ei kaipaa homoliikettä, ei pro eikä kontra. Vastaavaa listaa muista liikkeistä voisi jatkaa. Toki äänekäs hyväksyminen olisi parempi kuin hiljainen, tämä on yhtä itsestään selvää kuin homojen kohtelun pöyristyttävyys muualla. Mutta näistä aineksista nyt ei nyt kerta kaikkiaan voi syntyä enempää ja sikäli Leon kannanotto on kunnioitettava – jopa avaus. Joissakin asioissa kirkko ei voi tehdä päätöksiä muuten kuin yhdessä muiden ortodoksisten kirkkojen kanssa ja jos tekee, se ei määritelmän mukaan ole ortodoksinen (katolinen = yleinen). Tästä kehästä ei ole ulospääsyä. Tämä on ota tai jätä –tilanne.

Mitä tulee erilaisten paheiden luetteloon, viestihän on selkeästi, että älköön homoutta osoiteltako enempää kuin luultavasti yleisempiä ”heteropaheita”.

Eivätkö homoaktivistit muka ole ihan samaa mieltä seksuaalisuuden (tässä: seksin) ylikorostamisesta? Siitähän homostreotypiossa useimmiten on kyse. Ja kirkkojen suhtautumisessa homoavioliittoihin.

Homous ei ole pahe. Heti kun homous kytketään johonkin paheiden luetteloon ollaan hakoteillä. Jos jokin uskonnollinen dogmatiikka tekee niin - silloin se on elävän elämän vastaista opillisuutta. Voisi sanoa, että silloin oppi ylittää tietomme ihmisestä. - Olisi outoa, jos esimerkiksi siniset silmät silmien värinä pitäisi hyväksyä vähitellen ja joittenkin monimutkaisten päätösten kautta. Siniset silmät hyväksytään niin sanotusti kerta myöntämisellä. Pitääkö homojen odottaa jotakin vähittäistä prosessia ortodoksiselta kirkolta seuraavat tuhat vuotta? Että pikkuisen myönnetään ja ollaan realisteja tuon oppinsa kanssa. - Seuraavat tuhat vuotta ihmiskohtaloita, jotka odottavat ja odottavat oikeudenmukaisuutta. Niinkö? Riittääkö sekään. Hiipistely tosiasoitten kanssa on erikoista. Ja tosiaan kaikki homopapit katsokoot peiliin... selibaatti ei poista seksuaalista suuntautumista. Eikä tarvitse. Sen voisi ihan reilusti itselleen myöntää. Homolla on kaikki oikeus olla kunnioitusta herättävä pappi. Sitä tarkoitan. Inhottavaksi asian tekee vaikeneminen ja siihen liittyvät omasta julkisivusta annettavat harhaluulemukset. Seksuaalinen olemus on se mitä ihminen on riippumatta siitä mitä seksuaalisia tekoja ihminen tekee tai on tekemättä. Homoseksin harjoittamattomuus ei pappeja pelasta - jos ollaan tiukan tuomiopäivän ja opillisen hysterian jyrkkyydessä. Me olemme mitä olemme ja siihen olemukseen voi itse kukin rukoilla Jumalan armoa ja hyväksyntää. - Minä uskon, että Jumala suhtautuu ymmärtäväisesti kiltteihin homoihin, jotka kaikin tavoin edistävät rakkaudellisuutta maailmassa, jonka pitäisi tiukimmille uskovaisillekin olla realiteetti. Pahuus ja julmuus ovat todellisia ongelmia ihmispopulaatiossa.

”Leon kannanotto on kunnioitettava”

Makkosen kannanotto vaikuttaa lähinnä sekavalta ja homofobiselta. Makkonen osoitti halveksuntansa minua, ystäviäni ja kaikkia muitakin homoja kohtaan liittämällä meihin heti kättelyssä pedofilian, insestin, seksuaalisuuden ylikorostamisen ja jonkin kuvitteellisen ”homokulttuurin”. Käyttääkö Makkonen yhtä typeriä rinnastuksia silloin kun käsitellään vaikkapa saamelaisten oikeuksia?

”Joissakin asioissa kirkko ei voi tehdä päätöksiä muuten kuin yhdessä muiden ortodoksisten kirkkojen kanssa ja jos tekee, se ei määritelmän mukaan ole ortodoksinen (katolinen = yleinen). Tästä kehästä ei ole ulospääsyä. Tämä on ota tai jätä –tilanne.”

Nyt on siis niin, että jos on valinnut epäinhimillisen ja homovihamielisen uskon kuten ortodoksisuuden, joka ei perustu järkeen eikä tietoon vaan omaksuttuihin harhaluuloihin, se sitten näemmä vaatii järkisyiden korvaamisen homofobialla.
Fiksu ihminen pystyy luopumaan epäinhimillisestä uskosta ja uskonnosta, mutta monet eivät halua, sillä he ihan oikeasti vihaavat minua ja muita homoja.

”Muun ortodoksimaailman homokielteiset ilmiöt ovat juttu sinänsä.”

Ihmisarvo ja ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia. Ortodoksikirkon avoin vihanlietsonta homoja kohtaan alkaa muutaman kilometrin päässä Lappeenrannasta, mutta se ei näköjään Makkosta ja muita kiihko-ortodokseja hetkauta.

Uskontojen ihmisvihamielisyydestä on todisteita vuosisatojen ajalta eri puolilta maailmaa. Eihän piispa Mäkistäkään hetkauta kirkkokuntien ja niiden lähetysjärjestöjen parisataa vuotta jatkunut homoviha-agenda Afrikassa, niin miksipä piispa Makkonen ja muut ortodoksifundikset välittäisivät homojen vainoamisesta naapurimaassamme.

”Mitä tulee erilaisten paheiden luetteloon”

Kiihkouskovaisuus sammuttaa näköjään järjen valon myös siinä mielessä, että faktoista ei välitetä. Homoseksuaalisuus on normaalin, terveen seksuaalisuuden yksi muoto. Se ei ole pahe, ei synti, ei vammaisuus eikä sairaus.
Tämänkin faktan Makkonen ja muut fundisortodoksit varmaan tietävät, mutta sokea usko harhaluuloihin estää tiedon sisäistämistä.

”Eivätkö homoaktivistit muka ole ihan samaa mieltä seksuaalisuuden (tässä: seksin) ylikorostamisesta? Siitähän homostreotypiossa useimmiten on kyse.”

Makkonen ja muut kiihkouskovaiset korostavat seksiä, ei homot. ”Homostereotypiat” ovat pelkästään Ortodoksi-nimimerkin päässä, ei todellisuudessa, mikä sekin on ymmärrettävää, sillä ääriuskovaisuus estää tehokkaasti ihmisen normaalielämään kuuluvan seksuaalisuuden hyväksymisen.

”Ja kirkkojen suhtautumisessa homoavioliittoihin.”

Kirkkojen suhtautumisella ei ole väliä, sillä maallinen valta on säätänyt avioliittolain Ruotsi-Suomessa vuodesta 1734, ja Suomessa on vain yksi avioliittolaki, joka koskee niin luterilaisia, ortodokseja kuin muslimejakin. Avioliitto on täysin maallinen sopimus, jonka voi solmia myös tietyissä kirkoissa.
Eri kirkkokuntien ja lahkojen pappien ja piispojen höpinöillä avioliiton pyhyydestä ja ikuisuudesta ei ole mitään merkitystä; vain lakiteksti pätee.

Edistyneissä maissa ja osavaltioissa on voimassa tasa-arvoinen avioliittolaki, joka on estänyt osaltaan tiettyjen kirkkojen ihmisyyden- ja homovastaisen agendan levittämistä ja inhimillistänyt täten yhteiskuntia.
---

Itä-Euroopan ihmisoikeustilanne pysyy huonona pitkään, sillä siellä ortodoksikirkko on vasta päässyt kunnolla vauhtiin homovainoissaan.
Länsi-Euroopassa meidän ihmis- ja kansalaisoikeutemme edistyvät, sillä vainoharhaisimman eli katolisen kirkon arvovalta on romahtanut ja tutkimusten perusteella suurin osa katolisista niin Irlannissa, Skotlannissa, Ranskassa jne. ei hyväksy Vatikaanin käsityksiä.

Suomessa ortodoksikirkon vaikutus on onneksi vähäinen ja lisäksi lainsäädäntö estää sitä levittämästä pimeän keskiajan agendaa venäläistyyliin.

Nimimerkki Fear: "Pahuus ja julmuus ovat todellisia ongelmia ihmispopulaatiossa."

Kirkot pappeineen ovat osa tätä ihmispopulaatiota. Pahuus ja julmuus ovat todellisia ja ongelmallisia myös monissa kirkkokunnissa.

Homo ei sano: "Minä rakastan sinua saadakseni olla kanssasi paheellinen." Eikä homo myöskään sano: "Minä himoitsen sinua." - Silloin kun hän sanoo: "Minä rakastan sinua." - Lauseet on otettava sellaisina kuin ne ovat eikä liittää niihin opillisia jälkikaikuja. Ihmiselämän tärkein lause on Minä rakastan sinua ja juuri homouden historiassa homoilta kielletään heidän lauseensa pyhyys, sillä minulle ainakin rakkauden peruslause sielun syvyydestä ja koko olemuksen voimalla sanottuna kytkeytyy siihen mitä aavistelen pyhäksi. En nyt käsittele seksuaalisuutta tässä. Kun homo kumartuu kuiskaamaan kuolinvuoteen äärellä poisliukuvalle kumppanilleen Minä rakastan sinua on siinä mukana murtuvan hetken pyhyyttä. Homo ei kihise paheellisuutta kun hän laskee kimpun kukkia rakkaansa haudalle. Rakkaan menetyksen hetkellä homo ehkäpä kaikkein vähiten pystyy tuntemuksissaan ajattelemaan olevansa tunteittensa vuoksi ortodoksien syntilistalla. - Mutta ikuinen rakkaus pitää kyllä itsestään huolen eikä salli monimuotoisuutensa häpäisyä millään keinoin.

Fear, kirjoitat koskettavasti ja hyvin perustellen.

Minulle tulee mieleen eräät hautajaiset ja se pieni hiljainen hetki, kun homomies on hetken arkun ääressä sen kantta koskettaen jättäen jäähyväiset rakkaalleen, joka kuoli pitkän sairauden jälkeen. Siinä tilanteessa kenelläkään läsnäolleella ei varmasti ollut pienintäkään kielteistä ajatusta tuon parin suhteesta. Olen varma, että jokaisen silmät kostuivat. Tuota tapahtumaa ajatellen koen syvää surua siitä, että on vielä olemassa ihmisiä, korkeissakin asemissa yhteiskunnassa, jotka saattavat kyseenalaistaa nuo parisuhteet.

Kommenttia muokattu: 26.09.2012 klo 11:45

Hmmm...

Jos haluaisin saada aikaan rakentavan keskustelun, olisi aiheellista kysyä jokaisen perusolettamuksia ennen homokysymykseen (ja oikeastaan mihinkään muuhun aiheeseen) perehtymistä.
Kuten:

Mitä rakkaus mielestäsi on?
Mikä on mielestäsi Ortodoksisen kirkon ihmiskuva? Positiivinen/negatiivinen?
Onko mielestäsi vapaata tahtoa olemassa?

Nämä kaikki asiat ovat luultavasti hyvin vahvasti esillä arkkipiispa Leon mielipiteissä, sillä nämä asiat ovat ortodoksisen uskon perimmäisolettamuksia.

Kun nämä kysymykset ovat saatu selvitettyä, voi periaatteessa alkaa puhumaan jo seksuaalisuudesta ja siitä mikä ortodoksisen kirkon kanta on homoseksuaalisuuteen.

En missään nimessä haluaisi aloittaa homokysymyksestä keskustelua ennen kuin ensiksi mainituista kysymyksistä on keskusteltu, sillä minun kannaltani on hedelmätöntä keskustella sellaisen henkilön kanssa jolla on mahdollisesti täysin eri perusolettamukset kuin minulla, koska silloin keskittyisimme vain oman mielipiteemme esiintuomiseen emmekä niihin asioihin jotka itse asiassa muodostavat mielipiteemme.

Esimerkiksi: kaksi autoihmistä keskustelevat; toisen mielestä Saab on ylivertainen merkki; toinen pitää Volvoa kaikin tavoin ylivertaisena muihin nähden. Olisiko näiden kahden keskustelu rakentavaa, jos ei missään vaiheessa keskustelua otettaisi puheeksi sitä miksi he ovat päätyneet kyseisiin johtopäätöksiinsä?

En oikein käsitä vapaan tahdon kysymystä tässä yhteydessä. Palaan sinisiin silmiin. Ihminen ei voi päättää silmiensä väristä. Sen sijaan hän toki pystyy päättämään mitä silmillään tahtoo katsoa (ainakin osittain).

Homous on perustavaa laatua olevaa - kuten silmien väri. Homous ei ole korviketta. Homous on sitä itseään.

Ortodoksinen kirkko tarjoaa homolle elämäntavan ratkaisuna yksinäisyyttä - yksin elämistä. Emme tiedä kuinka paljon homoutta purkautuu munkkilaisuudessa luostarielämän puitteissa. Siis homo kieltää itseltään seksuaaliset toiminnot ja parisuhteen. Mutta hän ei kuitenkaan pysty kieltämään homouttaan, jos on homo.

Pidän kuitenkin epäinhimillisenä ja tarpeettomana vaatia luostariratkaisua homolta. Tai luostarimaista ratkaisua, jolloin homo on luostarin ulkopuolella yksineläjä.

Ihmisessä on muutakin kuin homous. Jotkut ovat sosiaalisia ja kuolevat elävältä, jos eivät saa halia toista ihmistä tai nukkua hänen lähellään samassa vuoteessa. En ymmärrä miten katkera ja elävältä kuollut ihminen voisi jakaa muilla muodoin rakkautta, kun hän on itse vajeessa ja tyhjä.

Ortodoksinen ihmiskuva on puhdas raamatullinen ihmiskuva, jolloin sukupuolisesti ihminen on dikotomia: mies ja nainen - ja seksuaalisesti hyväksytään vain ja ainoastaan heidän rakkaudellinen vuorovaikutuksensa. Esimerkiksi venäläiset ortodoksit ovat raamatullisia eivätkä ymmärrä miksi heitä moititaan, jos he tuomitsevat homot.

Ortodoksi lukee Raamattua niin kuin se on kirjoitettu: kirjaimellisesti. - Ja silloin törmätään ongelmiin tieteen muuttaessa sekä käsitystä todellisuudesta kokonaisuudessaan että ihmisen osasta siinä.

Jos tiukassa paikassa ortodoksin on valittava Raamatun ja tieteellisen galaktisen käsityksen välillä niin ortodoksi valitsee Raamatun. Toivon ettei Suomen ortodoksinen kirkko tahallisesti sumenna tätä käsitystään ja että se julkistetaan painokkaasti silloinkin kun ns. katekumeeneja opetetaan heidän liittämisekseen ortodoksisen kirkon jäseniksi.

Jos haluaa saada aikaan rakentavan keskustelun on tiedettävä vain ja ainoastaan mitä käsitteellä homo kukin tarkoittaa. Minä en käsitä homoudella jotakin paheellisuuden tulitikkuleikkiä, jossa saattaa polttaa oman taivaspaikkansa. - Homous löydetään ja oivalletaan itsestä perusolemuksena. Joskus se on vaikeaa. Esimerkiksi silloin kun on kasvatettu homofobiaan ja vaikkapa isä on irvaillut homoudella. Jotkut kaivavat aarrearkun maasta ja löytävät siitä tiedon itsestään, mutta eivät uskalla elää aarteensa kanssa vaan kaivavat sen kiireesti takaisin maan uumeniin. Miten elää tyydyttävää elämää itsepetoksen kanssa on mielenkiintoinen kysymys. Ehkä alkaa kiukutella niille, jotka eivät petä itseään.

Homous on hyvin vaikea asia silloin kun sattuu syntymään ortodoksiseen perheeseen. - Ortodoksisuus ei näytä rakastavaa ja myötätuntoista peiliä homopojalle. Se yllyttää salailuun ja itsensä kieltämiseen. Myös kulissiavioliittoon. Ortodoksisuudessa on kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa. 1) Vihkimys munkiksi tai 2) vihkimys avioliittoon (tietenkin vain miehen ja naisen kesken). Haljuilu ja valjuilu sinkkuna on ryppyjä papiston ja seurakunnan otsiin nostavaa. Elämäntavan ratkaisut ovat tiukkoja priorisointeja.

Asioita tietysti on - mutta vaikenemisen periaate on kultainen.

Miten tämän kommenttikeskustelun alkusysäyksenä ollut kanttori tulee selviämään tehtävissään on mielenkiintoinen asia. - On niin hienovaraisia keinoja osoittaa penseyttä ja ottaa etäisyyttä ja vaikeuttaa olemista.

Ranneliike.netin toimitus ottaa Fearin kommentin uutisvihjeenä ja koettaa tavoittaa uuteen tehtävään valitun naiskanttorin haastatteluun. En ole vielä selvittänyt mistä seurakunnasta ja kenestä henkilöstä tuossa on kysymys. Ehkä se onnistuu pikkuisen kyselemällä.

Kun ortodoksipappi istuu lentokoneessa hän ei voi myöntää istuvansa lentokoneessa, koska Raamattu ei tunne siinä muodossa lentokonetta kuin sen käsitämme. Kun hän puhuu kännykkään hänen on ajateltava pitävänsä kädessä puun palaa ja että tuhannen kilometrin päässä sijaitseva keskustelukumppani seisoo siinä vieressä. Sellainen on ortodoksian suhde tieteeseen ja tieteelliseen edistykseen.

Arkkipiispa Leo suoriutuu kanttorista sillä, että tämä sijoitetaan maallikoksi, jolloin raamatullinen absolutismi koskee papistoa eikä kanttoria. - Kanttori on kuitenkin erittäin merkittävä hahmo ortodoksisessa seurakunnassa olletikin, että kirkosta puuttuvat urut ja kaikki musiikki on kanttorin johtamaa ihmisen laulua.

Mikäli kanttoria haastateltaisiin niin totta kai hänen täytyy olla diplomaattisen varovainen asemassaan. En muuta "taktiikkaa" ymmärtäisi.

Vasta sitten jos mitta tulee täyteen - ja kuppi voi täyttyä pienin kärsimyspisaroin - voisimme kuulla tapahtumien kulun historian.

Joka ortodoksiasta tietää niin oivaltaa heti että tilanne on vaikea. Ortodoksinen kirkko ei ole uskonpuhdistuskirkko kuten luterilainen kirkko. Se ei ole koskaan realisoinut suhdettaan maailmaan ja maailma on aina jotain mikä tahdotaan ohittaa. Ja silloin helposti syyllistytään kaksoismoraaliin. Toisin sanoen maailma kielletään ja samalla maailmasta nautitaan sumeilematta. Lentokone kielletään mutta lentokoneella tehdään pyhiinvaellusmatkoja ympäri maailman.

Ortodoksia on kiva niille joille se on kiva. Se on hurmaavan kiinnostava eloonjäämislokero ja pensas johon päänsä työntää galaktisen tiedon pyörryttäviltä myrskyiltä. Ja samaan myrskyyn kuuluu myös fakta ihmisen monenlaisuudesta sukupuolisuudessa ja seksuaalisuudessa.

Ortodoksit ja homot käyttävät eri kielipeliä Wittgensteinia mukaillakseni. Nämä kielipelit eivät koskaan ikinä milloinkaan kohtaa toisiaan. Tässä homojen ei pidä oletella hyväuskoisesti jotain. Miksi aikuisen homon tulisi pyrkiä aktiivisesti ortodoksisen kirkon jäseneksi on sekin mielenkiintoinen kysymys. Siis lyödä päätä seinään, joka on pari tuhatta vuotta vanha eikä siitä murru. Kirkko on aina voimakkaampi kuin yksittäinen jäsen. Myös homopappi. Olisi itsemurhaa ryhtyä julkistautumaan homopapiksi, jos olisi homopappi. Huh! Virallisesti voi ainoastaan tuomita homopappeuden, jos on homopappi. (En tiedä mitä tästä sanoo Pyhä Henki, joka Totuuden Hengeksikin mainitaan).

Rajuin ja lastensuojelullisesti mietityttävin asema on homonuoria koskeva, sillä he eivät voi valita syntymäperhettään. Jos he syntyvät ortodoksiseen perheeseen - miten heitä ja heidän seksuaalisuuttaan silloin kohdellaan? Uskosta ei löydy myönteisiä välineitä. Rakkaus ja armollisuus toki mainitaan Raamatussa mutta eivät ne kohdistu homouteen. Kuinka monesta homopojasta yritetään saada homous pois harjoittamalla henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa? - Lapsi on riippuvainen kodin turvasta ja sen menettämisellä on helppo painostaa.

Mutta edelleen kaiken ytimessä on tämä kanttorivalinta. Onhan se kuitenkin sävähdyttävä fakta. Toivon ettei hän näin ollen joudu hivuttavan nakerruksen kohteeksi vaan todellakin on valittu tehtävään hyväksynnällä ja tervetulotoivotuksin. Mutta tiedän ettei se joka suunnassa mitenkään ole totta vaan että lähellä on aktiivista pahuutta sillä ihmisen seksuaalisuuden monenlaisuuden kieltävä toiminta on aktiivista pahuutta.

Vielä jotakin: Ihmisillä on valtava tarve tulkita ortodoksisuutta väärin. Isä Mitrolle oli kansakunnassamme sosiaalinen tilaus. Siis myhäilevälle ja hyväntahtoisuutta säteilevälle ilmeelle. - Keskiverto luterilainen viehättyy piipahtaessaan kirkossa ortodoksisen kirkkotaiteen koreudesta. Ikoneista ja suitsukkeen tuoksusta. Mutta ortodoksisuus on ankara oppi. Raamattu on Pyhä Kirja ja sen sanat kyseenalaistamattomia. - Elämän kysymyksissä ortodoksinen kirkko on päässyt huomattavasti helpommalla kuin luterilainen kirkko, jolta vaaditaan katu-uskottavuutta ja jatkuvaa opin päivitystä suhteessa arkeen. Homous on ihan toisella tavalla kantaa vaativa realiteetti luterilaisessa kirkossa kuin ortodoksisessa kirkossa. - Ortodoksinen kirkko sijaitsee korokkeella ja luterilainen kirkko kaduilla ihmisten joukossa. (Minä muuten olen ortodoksi.) - Arvelen että ortodoksia viehättää tätä nykyä tietynlaista yhteiskunnan vallasväkeä ja taiteellista eliittiä. - On vähän niin kuin parempi ihminen kun on ortodoksi.

Käsittääkseni on niin, että jokaisen kristityn - ja muunkin uskovan - on kysyttävä itseltään peruskysymys: Kelpaako hän Jumalalleen ihmisenä, joka kokee elävänsä onnellista elämää muita vahingoittamatta?

Tähän kysymyksen ei saa vastausta muilta ihmisiltä, ei seurakuntalaisilta, ei ystäviltä eikä hurskaimmaltakaan lähimmäiseltään. Uskova saa vastauksen elämällä kokonaisen elämän itseään kaventamatta ja kieltämättä. Tai oikeastaan häneltä vaaditaan vielä enemmän: on elettävä itsensä, ihmisyytensä ja uskonsa koko ajan ylittäen ja uudelleen määrittäen.

Kristillisyyden kohdalla tämä ksittääkseni tarkoittaa armon koettelemista: missä sen rajat kulkevat; missä määrin armoon on oikeutettu? Armon rajoja halutaan innokkaasti määritellä katsannosta riippuen, mutta mielestäni sen mittana voi olla vain yksityisen ihmisen elämä. Ja tulosten julkaisu tapahtuu tietenkin eletyn elämän jälkeen, koska sen kuuluu tämän uskonnollisen "pelin henkeen"...

Armon asettamaan haasteeseen siis kukaan ihminen tai yksikään raamatun kohta ei vastaa (muiden uskontojen suuria kirjoja en ole lukenut). Väittely liberaalin ja fundamentaalin tulkinnan kesken ei tuo sekään vastausta vakkapa sitten taivaan ja helvetin kysymyksiin, kun kummankin edustajat lukevat Raamattunsa liian valikoivasti tuodakseen ratkaisua elävän ihmisen ongelmiin. Siksi Jumalaansa uskovan, homon tai heteron,on heittäydyttävä uskoonsa ja sen kielipeleihin (k)arvoineen päivineen. Vaikkapa sitten sen pelottavan kadotustuomionkin uhalla... Sillä vain uhmaamalla annettua sääntöä voi maistella armon todellista laatua.

Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan uskovan kohdalla tämä kysymys nousee mielestäni tavallista perustavammaksi, jopa uutta uskonnollista filosofiaa ja kielipeliä luovaksi. Hänen on valittava itsensä sellaisenaan aina yhä uudelleen oppineiden tai muiden uskovien neuvoista piittaamatta; ylitettävä valmiina tarjotun olemuksensa suoraan siihen Jumalaan katsomalla, johon vakaasti uskoo, ei esimerkiksi vilkuilemalla liberaaliin tai fundamentaaliin seurakuntaansa tai edes uskonnottomien suvaitsevaisuuteen. Hänen on itse puhuttava suoraan omasta situaatiostaan: "Tässä ja tällaisena olen, Jumalani. Tee mitä tahdot minun suhteeni. Heitä vakka tuleen jos kehtaat. Silti uskon ja rakastan." Ei vähempää kuin nämä sanat minun on kuviteltava hänen suuhunsa. Siinä puhuu ihminen kirkkaimmalla mahdollisella tavalla armosta ja omasta uskostaan.

Kuka koettelee ja myös omalta osaltaan luo armon ja kristillisyyden käsitettä fundamentaalimmin kuin tämä ihminen? Ikään kuin hän perustaisi sisäänsä jonkin alati häilyvän ja olemassaoloaan vaarallisestikin kysyvän yksityisen seurakuntansa. Tätä ihmistä ajatellessani nousee mieleeni väkisinkin kysymys, olisiko nietzscheläinen armo sittenkin mahdollista?

Niin. Homo ei voi valita muuta kuin itsensä. Kun muuta ei ole. Kaikki muu olisi teeskentelyä. Tosiaankin itsepetosta. Eikä kysymyksessä ole valinta vaan rehellinen myöntymys sen suhteen mitä on. Kun on homo niin on homo. Kristus sentään! Huudahdukseen liittyy armon parahdus ja on viisainta kun emme yritä käsittää armoa, riittänee kun käsitämme mitä olemme. - Mitä on ei ole toisella tavalla olevaa.

Hmm... rukoileminen tarkoittaa ja on aina tarkoittanut suoraa yhteyttä homon ja Jumalan välillä. -Ihmispersoonan ja Jumalan välillä.

Vieläkin tekisi mieli kirjoittaa asiassa, joka toisaalta on lähtokohtajuttunsa perusteella perin käytännöllinen. - Voisimme ehkä ohittaa kiireellisyysjärjestyksessä mietiskelyn siitä pelastuuko kanttori Jumalalle (vaikka kysymys on uskonelämän mielekkyyden kannalta ykkösprioriteetti) ja keskittyä siihen pelastuuko hän työpaikkakiusaamiselta ja työn vaikeutamiselta ja erilaisilta ihmisten aiheuttamilta mielipahoilta.

Tässä mielessä keskeisiä haastattelun kohteita ovat kanttorin sosiaaliseen ympäristöön kuuluvat. Kirkkokuorolaisilta olisi kysyttävä, aikovatko he edelleen pysyä kuorossa ja työskennellä kanttorin johdolla niin että homma toimii liturgisissa tilanteissa.

Kirkkoväeltä taas olisi kysyttävä, menevätkö he vähintään huulet pitkällä kirkkoon vai aikovatko he käyttäytyä vieläkin tympeämmin ja vihamielisemmin. Miten on? Mitä on kirkkoväen armon käytäntö? Miten kanttori hyväksytään ortodoksisen meisyyden tasolla?

Kanttorin työn käytännön edellytykset ovat niitä, jotka mietityttävät minua.

Olisi todella kovin armollista, jos julkisuuteen ilmaantuisi kanttorin tukijoita ja ymmärtäjiä.

Kanttorin ympärillä tehdään konkreettisia valintoja, joissa otetaan kantaa seksuaalisuuden muodon hyväksyntään.

Miten työn johto toimii? Miten papisto ja ortodoksisen kirkon johto luo toimivia edellytyksiä nyt nimenomaan kyseisessä tapauksessa?

Mikä on kanttoria suojeleva aktiiviprosessi ortodoksessa kirkossa ja arjen seurakunnallisessa elämänmenossa?

Kanttori on valittu tehtäväänsä Suomen lakien edellyttämällä tavalla. Samat lait suojaavat häntä työssään. Aivan toinen juttu on Fearin tuossa osoittama ympärillä pyörivän yhteisön toiminta. Siihen ei lailla ole helppo puuttua. Se voi olla neulanpistoja selkään, jonka tekijää ei edes saata tunnistaa. Toisaalta se voi olla oppi noille ihmisille, että hän onkin ihan tavallinen ihminen, vaikka elääkin hiukan eri tavalla kuin standardiuskovainen uskottelee elävänsä.

Jos homo halutaan ajaa työyhteisössä hulluuden partaalle niin se valitettavasti onnistuu ilman, että syntyy näyttöä lain rikkomisesta.

Pahimpia asioita on se, jos alkaa itse oireilla ja kiukutella. Silloin asia kääntyykin niin, että homo on yhteistyökyvytön. Häntä sanktioidaan.

Onneksi kanttori on parisuhteessa. Rakkaus antaa voimaa. - Homoksi tiedetty mutta rakkautta vailla oleva ihminen on paljon heikommalla selvitymisen mahdollisuuksien suhteen.

Kirkossa tehtävä vapaaehtoistyö periaatteessa vaatii sitoutumista, mutta vapaaehtoistyö on kuitenkin äkkinäisempää - siellä tapahtuu pikaisia irtisanoutumisia.

On muistettava sekin, että ortodoksiset seurakunnat ovat hyvin kansainvälisiä ja niissä liikkuu äärifundamentaaleja aineksia. Suomeen tulee jatkuvasti myös meidän yhteiskuntamme tilasta päin katsellen tiukan taantumuksellista porukkaa. Kaikki kansainvälistyminen ei edistä homojen asiaa Suomessa.

On totta että kun asia konkretisoituu lähelle niin on mahdollista tulla uusia ahaaelämyksiä ja homoihin ja lesboihin liittyvät pilakuvamaiset asetelmat murtuvat. - Vanhenevien seurakuntien vaarit ja mummelit käsittävät ettei tämä nyt niin ihmeellistä ole; työ hoituu ja yksityiselämässä kukin eläköön tavallaan. - Jokainen on sen armon tarpeessa, jonka olemuksesta emme mitään käsitä.

Kun asiat etenevät tyylikkäästi ja kunnioittavasti niin tilanne on ilman muuta voitto ortodoksisille homo- ja lesbonuorille. Pelko vähenee eikä minunkaan valitsemani nimimerkki ole arjessa niin lihavoitunut. - Mutta pelon tietää se, joka on todella joutunut pelkäämään ihmisyytensä takia.

Luulen ettei minulla ole enää tarvetta tässä yhteydessä kommentteihin. Mutta kiitän sivustoa mahdollisuudesta kirjoittaa julkisuuteen sen minkä kirjoitin.

Fear: "Vanhenevien seurakuntien vaarit ja mummelit käsittävät ettei tämä nyt niin ihmeellistä ole; työ hoituu ja yksityiselämässä kukin eläköön tavallaan. "

Usein toistamani tarina tapahtumasta pääkaupunkialueen seurakunnassa, jossa pidin luennon seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä vanhusten kahvitilaisuudessa. Kiinnostus oli odottamattoman hyvä. Joku jopa kertoi nuoresta sukulaisestaan, joka kuuluu sateenkaari-ihmisiin. Vain yksi nainen osoitti mieltään kääntymällä minuun selin koko esityksen ajaksi. Hän joutui kuitenkin kuulemaan kaiken mitä tilaisuudessa sanottiin. ;)

Yhä lisään kuitenkin. - Ortodoksisen kirkon on hyvin vaikea käsitellä homojen arkista onnea. Luin juuri jonkun ortodoksipapin kirjoituksen, joka epäilee tätä onnen mahdollisuutta. Hykerryttävä ilo samaa sukupuolta olevan kumppanin läsnäolosta on jotakin mikä tahdotaan kyseenalaistaa ja masentaa.

Nimimerkkini pelko tarkoittaa reaktiivista pelkoa. Siis ympäristön pelkäämistä.

Eheyttämisen logiikka on tietenkin pahinta onnen terrorismia, joka tiedetään. Eiköhän vain näitä eheyttäjiä löydy ortodokseistakin ihan tarpeeksi.

Onnen muotojen epäily ja onnen salliminen itselle mutta ei toiselle siinä muodossa kuin se on hänelle selvyys on lievästi sanoen röyhkeää - mutta se on myös pelottavaa ja kauhua herättävää.

Jos oma isä puhuisi homopojalleen samat sanat mitä arkkipiispa Leo tuossa alun jutussa - niin mikä on tunnelma kotona. Pitäisikö pojan kiittää isäänsä? Onko isä antanut oikeata matkaevästä pojalleen? Minun mielestäni sanat henkivät kaksoismoraalia, joka tuhoaa pojan ellei tämä ole muutoin henkisesti hyvin vahvoista aineksista tehty ja pääse ajoissa ortodoksista kotiaan pakoon. - Isä, tahtoisin että sinä vilpittömästi voisit jakaa onneni kun tuon rakastettuni ensimmäistä kertaa meillä kotona käymään. - Siinä lienee homoseksuaalin pojan sisimmän parahdus ja suurin toive.

Painotan tämänkin: Onnen jakaminen on eri asia kuin seksin jakaminen. Me voimme eläytyä erilaiseen onneen ja niin meidän pitäisikin tehdä - mutta meidän ei suinkaan tarvitse eläytyä erilaiseen seksiin. - Heteroilta ei odoteta, että he eläytyisivät homoseksiin, koska se on heille vierasta. Tässä on oikein eräs ikuinen sudenkuoppa yhteiskunnan ja ihmispopulaation elämän edistämisessä. Kun puhutaan erilaisesta onnesta niin eiköhän pidetä ihan kaikki housut jalassa. Seksiä ei tarvitse mielikuvaharjoitella. Sen sijaan voimme empaattisesti eläytyä erilaiseen onneen. Asioita pitää siis lähestyä onnen eikä seksin kautta. Heteroitten ei näin ollen tarvitse katsoa kuvia homoakteista yhtä vähän kuin homojen heteroakteista. Heteroilla seksi on osa elämän mosaiikkitaulua ja samoin on homoilla. Mutta ymmärrettävyyden ja yleisinhimilliseen meisyyden parantamiseksi voimme yksinkertaisesti tutkia rakkautta ja onnea sisimmässämme ja ajatella, että sallimme ne eri tavoin toisillekin. Hyväksyäkseen homot heteroilta ei siis edellytetä halukkuutta homoseksiin tai sen ymmärtämiseen. Mutta ihana rakastumisen onni ja kannattelu... eiköhän hyväksytä se kaikille. - Edellisessä kommentissa tarkastelin tuota homopojan tragediaa ortodoksisessa perheessä, jossa ollaan näennäisen sivistyneitä ja hyväksyviä arkkipiispa Leon tapaan. Väitän että homopojan itsemurhaan johtavien sanojen ei periaatteessa tarvitse olla sen kummempia kuin mitä arkkipiispa Leo käyttää.

Liitän tämän vielä tähän yhteyteen. Olin jossain tilaisuudessa jossa tahdottiin painottaa "kuinka kovilla me olemmekaan kun meitä oikein homotellaan". Tämä ei ollut ortodoksinen tilaisuus. Se antoi periaatteessa lohtua, koska muutkin ovat raakalaisia, he paljastavat raakalaismaisuutensa paineen alla. Kun kerran olen ortodoksi. Oli kysymys maamme avarakatseimmista ihmisistä (oli kysymys suomalaisen eliitin tilaisuusuudesta, kuulun eliittiin) he eivät yhtään käsittäneet mitä he puhuivat silloiin kun he käsittelivät homoutta. Heidän vilpitön sokeutensa sai haukkomaan henkeä. Nämä ihmiset ovat petoja ymmärtämättä että ovat petoja. Minä liitän alkukantaisuuden petouteen. Hetero jota homotellaan on usein kammottava regressiivinen peto, joka tietenkin kaikkein alkeellisimmin keinoin pelastaa itsensä. Myös elvistellään sillä kun on tultu homoteltuiksi vaikka sitä ollaan niin hetero ja sitten sitä puhutaankin siitä kuinka ollaan niin hetero. Nämä joita on homoteltu odottavat että sen tiedon kuulujat ovat kaikki heteroita. He eivät siis ollenkaan käsitä mitä pahaa he tekevät aidosti homoille. Kun homo joutuu kuuntelemaan miten hetero kertoo kuinka häntä on homoteltu on kidutusta, se on murskaamista, se on häpäisemistä, se on syvintä häpäisemistä mitä ikinä saattaa tapahtua.

Kirjoitin yllä olevan kommentin oman raivon vallassa kuten siitä näkyy... ei pitäisi sortua sellaiseen. Mutta kun nuo maamme kehityksen kärkikaartiin kuuluneet hahmot eivät oivaltaneet viestinsä piilomerkityksiä. Kun he joutuvat aiheetta homottelun kohteeksi tehtävissään niin he näkevät vain itsensä tilanteessa. Juuri homottelun hetki voisi olla valistamiselle niin oivallinen tapahtuma-aika. Siinä pystyisi pysäyttämään homottelijan. Voisi ottaa rauhallisesti ja jämäkästi tilanteen haltuun ja todeta. "Kuulehan minä en ole homo, mutta jotkut ovat ja minä hyväksyn homouden. Miksi sinä haluat nostaa homoutta esiin tuolla homottelullasi? Tahdotko mahdollisesti tietää homoudesta enemmän?" (Sellainen olisi ammattilaisen unelmapuhetta, jokainen jota homotellaan ikään kuin ärsyttämis- ja kirosanamielessä ja häpäisytarkoituksessa voisi pysäyttää homotteljan ja kasvattaa ja oivalluttaa häntä. - Ärsyynnyin edelliseen kommenttiin, koska yksinkertaisen asian tajuaminen tuntuu niin mahdottomuudelta siellä missä on muutoin paljon tunneälyä ja muuta älyä.

Ajattelen että tämä homottelu - lesbottelu - myös osaltaan salpaa ja tukahduttaa edistysaskeleita kirkollisissa piireissä, mikä toki liittyy tämän keskustelun lähtökohtaiseen tematiikkaan.

Meidän on puhdistettava homottelu kirosanamerkityksestä ja otettava aseet pois homottelijan käsistä muuttamalla homottelutilanne valistukseksi homoudesta. Aikuisilla lasten ja nuorten kanssa tekevillä ammattilaisilla on tässä huima vastuu... mutta oivaltavatko he vastuunsa silloin kun näkevät itsensä yhtäkkiä pelkkänä tavallisena ihmisenä jolle ilkeillään.. Tiivistäen: Täytyy ajatella - en ota vastaa homotteluasi ilkeilynä vaan homouteen liittyvänä väärinkäsityksenä ja niinpä tahdon kertoa sinulle homoudesta kaikessa rauhassa enemmän, sillä homous on seksuaalisen suuntautumisen muoto ihmispopulaatiossa.

Miten sen vielä vääntäisi? Kun homottelua ei hyväksytä enää vittuiluna vaan homottelijan säälittävyytenä ja väärinymmärryksenä on saavutettu suuri yhteiskunnallinen edistysaskel. - Homottelijan pysäyttäminen tulisi säätää perustuslakiin kansalaisvelvollisuudeksi.

Yhä:

Suomessa on voimassa laki lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämiseksi. Sehän on oikein. Meillä pitäisi säätää myös jonkinlaisesta soveltuvuuspassista, jonka saisivat vain ne, jotka sitoutuvat hyväksymään ihmisen seksuaalisen ja sukupuolisen monimuotoisuuden ja myös sitoutuvat tekemään niitten hyväksymisen puolesta työtä. Passin saamisen perusvaatimuksena olisi lähdeaineistoon perustuva kirjallinen koe ja suullinen haastattelu. Seksuaalinen kirjo ja sukupuolinen kirjo ovat faktoja sisältäviä isoja asioita, joten täytyisi olla varma siitä, että lasten ja nuorten parissa työskentelee ihmisiä, jotka hallitsevat faktat. Onhan niin, että virkoja varten hankitaan kielitodistuksia ja jos ei todistustaineistoa löydy ei saa virkaa. Myös muutoin ammattilaisia saattaa olla ällistyttäviä luulemuksia ja fiilistelyjä, jotka eivät vastaa totuutta.

Yhä silmistä: Voisimmeko päästää lasten kanssa työskentelemään ammattilaista, joka on muuten ammattilainen, mutta ei hyväksy sinisilmäisten oppilaitten sinisilmäisyyttä tai ahdistuu sinisistä silmistä tai vaivautuu niistä tai esittää sinisilmäisille toivomuksen, että kunpa te olisitte vihreäsilmäisiä. Nuoret ovat hyviä lukemaan mahdottomia toivomuksia rivien väleistä. – Yhtä hyvin kuin arkkipiispa Leonkin totuus näkyy rivien väleistä.

Yhä 2: Tahtoisin tehdä kehittämistyötä mitattavaksi. Siksi mielestäni tänne sivustolle pitäisi perustaa kehittämishankepankki, johon kirjoitetaan tietoja niistä hankkeista, jotka edistävät seksuaalisen ja sukupuolisuuden monimuotoisuuden ymmärrystä ja hyväksyntää maassamme. Hankkeet ovat rahoitettuja ja resurssoituja.

Nyt puheena oleva ortodoksinen kirkko on itsenäinen toimija. Mutta jokainen ortodoksi on oikeutettu kysymään mainittujen hankkeitten olemassaoloa. Jos niitä ei ole niin ei myöskään kehitystä ole.

Mitä sitten esimerkiksi koulumaailmaan tulee niin suomalainen peruskoulun opettaja on täysin villi toimija. Meillä ei ole heihin kohdistuvaa laadunvarmistusta nyt puheena olevissa asioissa. Tarvittaisiin kehittämishanke - jonka sisällöstä ja olemassaolosta tahtoisin lukea täältä.

Edistyminen ja kehittyminen ovat mitattavissa olevia. Jos jotakin on niin sen määrästä on kvantitatiivista tietoa. Siitä tahtoisin tietää. - Kun nolla on nollla niin se on nolla. Jos on jotain suurempia lukuja niin niistä on syytä tietää.

Yhä 3: Lastensuojelulaki ja ortodoksisen kirkon oppi ovat ristiriidassa keskenään. Mistä muista uskonnollisista opeista ristiriita löytyy - en välitä siitä tässä, koska kirjoitan vain omastani. Lapsen ja nuoren etu edellyttävät sitä että heidät hyväksytään ja heitä tuetaan ja turvataan kokonaispersoonallisuuksina. Seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden monimuotoisuus on ihmispopulaation empiirinen totuus, joka siis näkyy jo varhaisessa vaiheessa. Se mitä arkkipiispa Leo perversoi yllä homouteen ja lesbouteen liittyen on lastensuojelulain hengen vastaista puhetta. Jos ortodoksisuus olisi ainoastaan aikuisten oma vaihtoehto poistaisi esiinnostamani ongelman. Mutta ortodoksisiin koteihin synnytään lapsina ja lasten tilanne on vaihtoehdoton. Haluaisin että oikeusoppineet kommentoisivat sitä mitä tässä kirjoitan. Jos jonkin opin mukainen kasvatus vaarantaa pojan kehityksen iloiseksi ja rakkaudelliseksi homoksi - niin mitä tehdä?

Yhä 4: Kun virallisessa opissa on ongelmia ei kenenkään tulisi ottaa vastaan mitään epävirallista hyväksyntää. Vähän niin kuin erotuksella "hyvä pappi" ja "paha pappi", jolloin hyvä pappi yrittää siloitella virallista oppia ja jakaa taustalla hyväksyntä homoillekin. Virallinen oppi on oleellista ja muutokset tapahtuvat vain jos virallinen oppi muuttuu. Ortodoksinen oppi ei hyväksy seksuaalista ja sukupuolista monimuotoisuutta selvyydellä ja kakistelematta. On erittäin vaikea nähdä, että opin virallisuus olisi muutettavissa koskaan. Enemmänkin se voisi jyrkentyä ja jyrkentymisen uhkakuvat ovat nimimerkkini mukaisia isoin luvuin kerrottuna. Venäläinen fundamentaaliortodoksisuus saattaisi kasvattaa vaikutustaan Suomessa.

Ortodoksia kirkkokuntana on hierarkkinen ja ylhäältä johdettu. Yksittäinen ortodoksi ei pysty haastamaan kirkon johtoa dialogiin. Suhde kirkon jäseneen on julistava ja ylhäältäpäin katsova. Papit eivät tarvitse omaa ajattelukykyä vaan heidän tehtävänsä on olla piispojen käsiä paikallisissa seurakunnissa. Täydellinen tottelevaisuus vie papin kultarattailla ikuiseen onneen Jumalansa luokse. Totuudellisuus ja sen puolesta toimiminen rohkeasti olisi liian suuri riski heille tässä esillä olevissa asioissa.

Ortodoksisuus korostaa traditiota. Arkkipiispa Leo kertoo tuossa alkujutussa keskiajan kristillisestä ajattelusta ja sinänsä hän on vilpitön sillä keskiajan perversioluettelo on kirkossa tärkeämpi kuin nykyinen lastensuojelulakimme ja tieteellinen tietämys ihmisestä.

Yhä 5: Homokeskustelua valtakulttuurissa niin ortodoksisuudessa kuin muuallakin leimaa ns. kyllästymisen prinsiippi. Teema saattaa nousta esiin, mutta sitten enemmistö katsoo oikeudekseen kyllästyä siihen. Siirretään asia sivuun niin sanotusti tärkeämpien asioitten tieltä, vaikka mikään ei ole sen tärkeämpää kuin tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ymmärryksen edistämiseen ei voi eikä saa kyllästyä sillä se on moraalitonta. Tavoitetilaan ei suinkaan olla päästy ja taantumus kerää aktiivitoimijoita kaikkialla uskonnollisten muinaisoppien ja muitten nimissä. Tietovälineet ja korkea teknologia muuttuvat lihakirveiksi taantumuksen kourissa. Pyövelit vaihtavat kuulumisia kännyköitten välityksellä. Taantumus verkostoituu ja onko mikään terhakkaammin globalisoitunutta kuin juuri taantumus?

Ortodoksisuudesta on puhuttava hyvin vakavasti, sillä ortodoksisuus on ihan toisella tavalla elämäntapauskontoa paastonaikoineen kuin luterilaisuus. Lapsi ortodoksisessa kodissa on kodin hengellisen opin totaalisen vaikutuksen alainen.

Dogmatiikan päivitys on kerta kaikkiaan edessä mikäli lähdetään siitä, että myös järki, järkevyys, kyky oppia lisää ihmisestä kuuluvat Jumalan lahjoihin.

Tällä hetkellä kirkolle hyvä homo on homoutensa kieltävä homo, itsekieltäymyksessä kilvoitteleva homo. Perverssiksi itsensä mieltävä homo. Saastaisuuden ajatuksessa kiehnaava homo. Itsepetokseen sortuva homo, joka houkuttelee muita samanlaiseen itsepetokseen. Itseään patouttava homo ymmärretään. Homoudestaan kiusaantunut homo on ok. Homouttaan pälyillen salaileva kaappijumalikas kuuluu vertaispiiriin. Tässä tapauksessa hiljainen tieto on salaamista ja bysanttilaisesti koreilevien julkisivujen pystyttämistä. - Näin homous menettää alkuperäisen luonteensa sillä seksuaalinen monenlaisuus on yksinkertaisesti Jumalan lahja kun sitä uskalletaan tarkastella reaaliaikaisesti.

Miksi minkään kirkkokunnan pitäisi salpauttaa ihmisessä olevaa voimaa, jonka ilo ja oman minä hyväksyminen vapauttavat? Ja aina voisi toivoa että tämä voima on yhteisvoimaa, koska ihmiskunnalla totta vieköön on valtavia haasteita edessään luonnon resurssien vähetessä.

Yhä 6: 2000 vuotta ortodoksisuuden historiaa sisältää toki kaiken mahdollisen. Kaikkeen löytyy toimintamalli. Miten nämä toimintamallit soveltuvat tähän päivään on pääkysymys. Kanttorin valinnan ympärillä on oraallaan jonkinlainen uusi toimintamalli, joka on ytimeltään kuitenkin varauksellinen ja patologinen, kaksoisviestintää sisältävä. Tämä malli ei ota reilusti hyväksyvää kantaa vaan se mahdollistaa erilaista luentaa. Fundamentaalisin ortodoksinen ääriaines ei sitäkään hyväksy.

Homorakkaus ja lesborakkaus eivät ole toisen luokan rakkautta. Niiden vaikutus ei ole homoille ja lesboille toisen luokan vaikutusta. Homot ja lesbot eivät tunnista rakkauksiaan joksikin vähemmäksi. He eivät pelkää rakkauksiaan, jos heihin ei istuteta ulkoapäin jotakin tuomion historiaa tai tuomion oppia. Homot ja lesbot eivät kykene paikantamaan rakkauksiaan synniksi ja väärin sellainen olisikin. Perversioita on etsittävä muualta kuin rakastavasta homoudesta ja lesboudesta. Homot ja lesbot haluavat että rakkaus näkyy heistä ja sen on saatava näkyä.

Kommenteillani ei ole pyrkinyt syyttämään enkä myöskään tavoitellut itseisarvoista dramatiikkaa. Nykytieto ihmisestä ja ihmisen olemuksesta asettautuvat vain yksinkertaisesti Raamatun kanssa vastakkain silloin kun on kysymys ihmisen muuntelusta populaation sisällä seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden ulottuvuuksilla.

On pakko suodattaa Raamatusta jokin keskeinen pääajatus ja seurata sitä. Minulle todellisuudentajuisena ortodoksina se on rakkaus ja armollisuus, ilo onnen erilaisuudesta ja sallivuus löytää rakkautta elämäänsä eri reitein.

Olipa kysymys homoista tai heteroista niin yhteisesti meitä koskee velvollisuus pelastaa maailma voimavaroineen tuleville sukupolville. Maailma ei ole kaikki, mutta me emme voi myöskään sivuuttaa maailmaa, jonka haasteisiin olemme sittenkin syntyneet.

Itsekkyys ja pelkkä oman navan tuijottaminen on minulle vierasta. Kammoan itsekkäitä heteroita yhtä paljon kuin itsekkäitä vain oman hyvinvointinsa näkeviä homoja.

Kaikkia homoja ja lesboja ei koske tuskallinen kamppailu ortodoksisen argumentaation puitteissa. Joillekin se on alituista, hivuttavaa, taakoittavaa. Voisi sanoa niin että kamppailu Totuuden Hengessä on sitä mitä ortodoksisuudessa nimitetään kilvoitteluksi.

Yhä 7: On tajuttava sekin, että homo ja hyvä ihminen ovat eri käsitteitä. Seksuaalinen suuntautuminen on vain ja ainoastaan seksuaalista suuntautumista kuten sukupuolisuus on vain sukupuolisuutta. Minä en kirjoita ylevöittääkseni ja ihannoidakseni homoutta. Tahtoisin ainoastaan että populaation ulottuvuudet hyväksytään sillä tavoin miten ne tieteellisin havainnoin ovat todennettavissa.

Heteroissa on murhaajia ja niin on homoissakin. Heteroissa on typeryksiä ja sadisteja ja niin on homoissakin.

On vain alkeellista kieltää ihmisen seksuaalinen variointi, koska se on totuuden kieltämistä. Homouden horisontissa tehdään homolle pahaa silloin kun tämä todellisuushorisontti kielletään.

Kuinka paljon Adolf Hitlerin lähellä oli natsihomoja - en tiedä. Voin pahoin ajatuksesta. Tietysti toivoisin, että kaikki homot olisivat erinomaisia ihmisiä, korkeatasoisia ja välittäviä kaikissa toimissaan.
Natsihomot tuomitsivat homoja keskitysleireille ja kulissien takana toteuttivat homouttaan. Sellaisessa käsityksessä elän. Se riipaisee. Kuten ortodoksihomopappi, joka tukistaa homonuoria homouden vuoksi ja maalailee heille helvetin kuvia.

Työpaikkakiusaajissa on sekä heteroja että homoja. Rankka asia sekin oivallettavaksi. Narsismin patologiaa on sekä heteroissa että homoissa.

Homous on näin ollen vain ja ainoastaan seksuaalisuutta - kuten heterous. Ihmisestä täytyy tietää paljon enemmän tietääkseen hänen kokonaispersoonallisesta vaikutuksestaan yhteisössään ja laajemmin yhteiskunnassa.

Mutta on selvää ettei seksuaalinen suuntautuminen ole hyvän ihmisyyden este!!!

Yhä 8: Hieman suhteellisuudentajua. Kaksi mieletöntä lausetta: "Homomies on mies, joka rakastuu kaikkiin miehiiin." Ja: "Heteromies on mies, joka rakastuu kaikkiin naisiin." - Tiedämme ettei kumpikaan lause ole totta. Homomies unelmoi miehestä, joka ei välttämättä todellistu hänen elämässään koskaan. Samoin on heteromiesten naissuhteitten kohdalla. Rakkaus on ihmeellistä, rakkaus on traagista, rakkaus on huumaavaa - jos se elämässä toteutuu. Aina ei toteudu. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi ortodoksinaisten ei tarvitse olla huolissaan siitä, että ortodoksinen homomies olisi kaiken aikaa iskemässä miehiä, jotka vain kulkeutuvat näköpiiriin (esimerkiksi heidän aviomiehiään). Rakkaus edellyttää niin sanotusti monien muittenkin seikkojen natsaamista kuin samanlaista seksuaalista orientaatiota. - Heteromies voi olla työpäivänsä aikana vaikka kuinka monien heteronaisten kanssa tekemisissä eikä siinä ole kysymys muusta kaikessa syvyydessään kuin siitä mitä työ edellyttääkin - asiallisesta vuorovaikutuksesta yhteistyökumppaneitten kesken. Hetero ei syty kaikkiin naisiin. Homo ei syty kaikkiin miehiin. Vain joskus rakkauden ihme tapahtuu, löytyy sielun ystävyys, johon kuuluu myös yhteinen seksuaalinen onni. Kun itse rakkaus on näin harvinaista - sitä painokkaammin sen erilaisia muotoja tulisi hyväksyttää ja suojella ihmispopulaatiossa.

Tarvitaanko eroottisen metsän harvennusta? Jollakin on metsässään mäntyjä ja koivuja. Mutta ei ole koivujen vika, jos metsänomistaja kärsii niistä. Koivuisuuteen ei sisälly vian, vamman tai sairauden laatua. Tämä kaikki on sovellettavissa homoseksuaalisuuteen. Se on ilmiö ja itse ilmiönä se ei ole edes dramaattinen. Se yksinkertaisesti vain on olemassa. Ortodoksinen metsänhoito tarkoittaa sitä, että koivu on paha ja perverssi puu verrattuna mäntyyn. Ajattelutapa tuntuu mielettömältä sellaisesta joka pyrkii näkemään todellisuuden ohi dogmatiikan ja dogmatiikasta huolimatta. Joskus pysähtyy miettimään kuinka valistus on ollut mahdollinen ja voidaanko se menettää. – Koska homoseksuaalisuus on eräs ilmiö ilmöitten joukossa niin siihen reagoidaan eri tavoin. Me suhtaudumme ilmiöihin eri tavoin. Ei ole ilmiön vika, että se aiheuttaa kirjon reaktioita. Ilmiö pitää osata erottaa siitä miten siihen reagoidaan. Tämä pitäisi muistaa eheyttämiskeskustelussa. Homoseksuaalisuuden ilmiö ei tarvitse eheyttämistä. Mutta on tietysti ihmisiä, jotka ahdistuvat homoseksuaalisuudesta. Omasta tai toisten. – Ei ole porkkanan vika jos jotkut pelkäävät sitä voitaneen huokaista kokkipuolella. Tai jos kaikki eivät uskalla maistaa porkkanaa vaikka mieli tekisi. – Ihmistä pitää auttaa kaikenlaisessa hädässä, mutta eheyttämispuuhissa on taustalla ortodoksisen tai jonkin muun uskonnollisfundamentaalisen ihmiskäsityksen hyväksyttäminen manipuloimalla todellisuutta ja hyväksikäyttämällä ahdistuneita ihmisiä niinkin että he alkavat todistaa rakkauden tapaansa vastaan. On selvää, että joillekin ihmisille on heidän psykososiaalisen tilanteensa kokonaisuuden kannalta parasta, etteivät he uskaltaudu sallimaan itselleen homoseksuaalisuuttaan, koska se aiheuttaisi musertavan sisäisen tuomion, jossa kuuluvat hurskaitten ortodoksisten vanhempien Raamatun luku ja helvetin käry. Suotakoon apua hakeville ihmisille heidän henkilökohtaiset pelastustarinansa - mutta ei ohi eikä yli toisten hyvinvoinnin ja populaatiossa vallitsevan totuuden.

Jos tätä nyt sattuisi joku ortodoksi lukemaan niin voisi kysyä mikä on homon pääongelma? Onko se itsensä hyväksyntä? Painokkaasti: EI. Pääongelma on löytää itselleen riittävän tasokas kumppani, sielun ystävä, jonka kanssa jakaa oma elämä. Lienee niin että homokulttuuri ja homososiaalisuus on nuoruutta painottava ja palvova ja tässä on kritiikin paikka. Homot ovat homopoikia ja homopaikat homopoikien paikkoja. Keski-ikäisen sivistyneen homon asema on aika armoton Suomessa. Hyvinkin armoton. En tiedä kaiken alkuun panneesta lesbokanttorista mitään, mutta voi kuinka onnellinen olenkaan siitä, että hänellä on parisuhde. Yhteinen elämä rakkaan kanssa. Teen sen vuoksi juuri tätä kirjoittaessani ristinmerkin näin maallikkosiunauksena.

Mutta monilla ei ole ketään. Niin arvelen. Itsensä pelleyttäminen suhteessa heteromiehiin ja joihinkin alkeellisiin yriityksiin liittyen ei ikinä tulisi kyseeseen. Kukaan ei tahdo muuttua pilakuvaksi. Kukaan ei tahdo olla yhteisönsä ilkuttu klovni.

Tässä yksinolemisen osassa siis todellisella rakkaudellisella diakoniatyölläkin olisi paikkansa. Ortodoksisia homomiehiä jää hyytävään kylmyyteen. Jos kylmyys jalostuu munkkeuden idealla niin ehkä siinä on jotain lohdullista ja ansioittavaa. Kun merkitset elämäsi munkin kaavulla ja kieltäymyksellä ehkä rauhaannut. En tiedä. Minä yritän tehdä totuustyötä jonkin enenevän rakkauden näyssä, jonka valossa näen onnellisia homojakin. - Siis miesrakastajia. Joka on käypä käsite. Kysymys: - Ketä sinä rakastat? Vastaus: - Minä rakastan miestä, jota minulla ei ole.

Mielestäni homouteen liittyen tulisi järjestää globaalit draamanpurkutalkoot. - Siis jos joku tahtoo väitellä kanssasi älä väittele hänen kanssaan. Jaa tietoa. Suuttuminen ja ärhäköityminen ovat lähellä kuten itsekin eräässä kommentissa tuossa ylhäällä osoitin. Ymmärrän esimerkiksi Pridekulkueet, mutta samalla niissä myös dramatisoidaan homoutta. En usko että homovalistusta edistää maanisdepressiivinen asenne, jonka enemmistön vastavoima synnyttää. - Sorretun asemassa oleminen tietysti synnyttää vahvoja tunteita. - Työpaikkakiusaamisesta tiedämme, että peli on sitä pahemmin menetetty mitä enemmän kiusattu alkaa tunteenomaisesti oireilla. Selviytyäkseen täytyy olla yhtaikaa kylmä ja kuuma. - Valistus ja valistaminen muistuttavat sodankäyntiä. Siksi tarvitaan strategia ja erilaisia operatiivisia taktiikoita. Pienikin - vähemmistö - pärjää jos ei panikoi. - On selvää että esimerkiksi ortodoksinen kirkko ei odota mitään systemaattista toimintaa. Ilmiön edustajat tahdotaan käsitellä yksittäisinä tapauksina. Unelmoimani dogmatiikan päivitys on kuitenkin seurauksena vain ja ainoastaan systemaattisesta toiminnasta, jossa luodaan strategia ja mietitään operatiiviset toiminnot. - Ovatko alistetut yksimielisiä jostain on tärkeä kysymys. Halutaanko edetä performansseista strategisesti ja operatiivisesti mielekkääseen kansalaisvalistukseen on viestini pointti. Pridekulkueet ovat performanssi - eivät enempää eivätkä vähempää. Pussy Riot oli performanssi ortodoksikirkon sisällä tietysti toisin motiivein kuin mitä tässä puhutaan. Pussy Riotin kaltaisella toiminnalla ei ole vähäisintäkään vaikutusta ortodoksisessa konteksissa. Sellaisesta voi oppia vain sen mitä ei pidä tehdä. - Joskus minusta tuntuu että homokulttuurissa tahdotaan puuhastella kaikenlaista oikeastaan haluamatta vaikutusta.

En käytä tässä yhteydessä sanaa edunvalvonta. Ei jokin todellisuuden ilmiö tarvitse edunvalvontaa vaan se tarvitsee myöntämistä. Emmehän puhu heterouden edunvalvonnasta. Heteroushan myönnetään itsestäänselvyytenä, jota sitten myös kristillisyys oppina tukee.

Heterous ja homous ovat kumpikin itsestäänselvyyksiä.

Venäjällä ilmeisesti kuitenkin tahdotaan katkoa väyliä valistamiseen. - Sitä mahdollistaa siellä kuten muuallakin reflektiivisen ajattelun taantuma, jossa ihmiset suosiolla hyväksyvät itselleen markkinaobjektin aseman. Sellaisessa ilmapiirissä uskomuksilla ja rihkamoituneella todellisuuspakoisella uskonnolla on sijansa.

Koko ajan teknistyneempi ihminen ei ole koko ajan valistuneempi.

Taantumuksessa on sekin ikävä puoli että se on tarttuvaa.

Arkkipiispa Leo ei positiossaan oikein voi muuta kuin myötäillä taantumusta. - Siksi minä en haluaisikaan olla hänen paikallaan.

- Edistys ja kommunismin sortuminen ovat eri asioita nekin. Venäjällä kommunismin historia oli vähäinen ajanjakso verrattuna pitkään ortodoksisuuden värittämään vuosisatojen kulkuun. Nyky-Venäjä voidaan tiivistää ilmaisuun: Back to the Basics. Se merkitsee hysterisoitumista ja erilaisten unennäkijöitten esiinmarssia, taianomaista uskonnollisuutta ja ilmestysten luentaa. Tältä perustalta kaikki homojen vastainen toiminta on täysin helposti käsitettävissä. Se että jollakin uskonnollisella loitsijalla on käsissään nykyaikainen läppäri tai uutukaisin kännykkä ei muuta vuosisatojen perimää muuksi, sillä juuri se on aktivoitunut uudelleen.

Kunpa homot jätettäisiin yksinkertaisesti Jumalan haltuun. - Eikö siinä olisi kylliksi niin Venäjällä kuin muuallakin, että jokainen huolehtii omasta pelastuksestaan?

En itse ikinä uskaltaisi ajatella niin, että Raamattu antaa oikeutuksen kiusata, piinata, lyödä, haavoittaa tai jopa tappaa toisen ihmisen tai tuhota hänen paikkojaan ja omaisuuttaan.

Rukouksessa ei ole mieltä ellei sitä katsota jumalalliseksi yhteydeksi. Jokaisella rukoilevalla ihmisellä on siten jumalallinen yhteys, jota toinen ihminen ei pysty kiistämään muuta kuin käyttämällä valtaa, jota Jumala ei hänelle anna.

Joskus ajattelen että historian hirveyksillä on jokin mieli tai positiivinen seuraus. Ja se on tietenkin toistopakosta vapautuminen. Netti pursuilee esimerkiksi keskitysleirien kammotusvalokuvia. Jokainen voi tutkia niitä.

En todellakaan usko, että taivaaseen pääsee tuhoamalla toisia ihmisiä.

On oikeutettua itsekkyyttä uskon elämässä huolehtia itsestään. Jos joku heteroudessaan on varma homojen kadotukseen menosta niin jättäköön asian Jumalalle. Kristityt homot ajattelevat tietysti toisin. Mutta ylläpidettäköön ihmisten välinen elämän rauha tässä asiassa.

Pelkkä pahuus ei tarvitse hyvää syytä toteuttaakseen pahuuttaan, se tarvitsee jonkin syyn. Sillä tavoin piru pääsee irti. - Tuho viehättää joitakin. Rukoilen etteivät papit olisi missään siunaamassa pirua. Tässä ei saisi kysellä kansan tahtoa... Kristus ristiinnaulittiin kansan tahdon vuoksi.

Jokaiselle sanoisin: - Pidä huolta itsestäsi suhteessa Jumalaan. Siinä on sinulle kylliksi.

Miksi niitten jotka todennäköisesti pääsevät taivaaseen täytyy kiinnittää niin paljon huomiota niihin jotka todennäköisesti eivät pääse. Miksi taivaaseen suurella todennäköisyydellä pääsijöitten täytyy puhkoa silmät niiltä jotka todennäköisesti eivät pääse. Miksi taivaaseen hyvien täytyy käyttää kaikkia sadismin piinoja niihin jotka todennäköisesti eivät pääse? - Näihin joitten todennäköisyyksien yli ja ohi on luotettava armoon.

Eivätkö taivashyvät voi keskittyä laulamaan kiitollisuutta Jumalalle? Eikö heillä omassa kiitollisuudessaan ja otollisuudessaan ole riittämiin?

Eikö heidän pelastusvarmuutensa ole heille riittämiin?

Miksi he pelottelevat ja repivät kappaleiksi niitä, jotka tässä elämässä elävät epävarmuudessa ikuisuuden suhteen?

Joku kirjoitti:
"Miksi niitten jotka todennäköisesti pääsevät taivaaseen täytyy kiinnittää niin paljon huomiota niihin jotka todennäköisesti eivät pääse."

Taivasta ja helevettiä ei ole olemassa, joten kannattaa lopettaa olemattomien pohtiminen ja alkaa elää normaalia elämää.
Uskonnot ovat pelkkiä ihmisvihamielisiä harhaluuloja ja uskomuksia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen elämän kanssa.

Kristityn homon dilemma ei raukea kristinuskon totaalisella kieltämisellä. Olen kirjoittanut dogmatiikan päivityksestä ja se on se mihin kristillinen ihminen voi tähdätä. Kristityt homot katsovat että kumpikin on osa heidän minuuttaan ja osa elämää. Toisin sanoen kristillisyys ja homous eivät ole toisiaan poissulkevia. Jumala on luonut vaihtelun ihmispopulaatiossa. Sekä sukupuolisen vaihtelun että seksuaalisen. Ortodoksiseen kotiin syntynyt homopoika ei lainkaan ymmärrä miksi hänen homoutensa asettautuisi vastoin ortodoksista elämäntapaa, joka sinänsä on niin paljon oikeita ja tärkeitä asioita sisältävä. Myös sellaista missä täytyy sitten kilvoitella. Ortodoksia on askeettisuuden ja kilvoittelun uskoa, jokapäiväisen leivän eikä mammonassa piehtaroinnin uskoa. Dogmatiikan uudistus tarkoittaa sitä, että todelliset himot ja paheet säilyvät himoina ja paheina, mutta homoutta vain ei enää nähdä himona ja paheena. Mutta homouskin voi kääntyä himoksi esimerkiksi silloin kun homo ei ole kumppanilleen uskollinen parisuhteessa vaan harrastaa sen ulkopuolella seksiä monien eri miesten kanssa. Minähän olen nimenomaan kirjoittanut homorakkaudesta, johon liitän ilman muuta uskollisuuden käsitteen ja vastuun kumppanista esimerkiksi silloin kun tämä sairastaa ja on avun tarpeessa. Rakkaus ilmenee rakastetun sosiaaliturvana. Tässä suhteessa olen hyvin konservatiivinen peruskristitty.

Ortodoksisuus on elämäntapauskonto kuten olen kai jo yllä korostanutkin. Ortodoksisuudessa ei ole vapaatunteja uskosta vaan usko kattaa kaiken ajan maailmassa ja elämässä. Tämä on syytä käsittää oikein silloin kun mietitään kuinka valtava pyrkimys tämä dogmatiikan päivitys on. Sen tarkoituksena ei ole sulkeistaa homoseksuaaleja ortodokseja kristillisyytensä ulkopuolelle ehkä kaunailemaan ja sättimään uskoaan. Olen vakuuttunut että ortodoksisen uskon elämänpiirin kerran sisäistänyt ei pysty siitä täysin vapautumaan. Hän ei kykene jättämään sitä silleen. Ikään kuin usko olisi yhtä tyhjän kanssa. Jos vihaa uskoa antaa uskolle suuremman merkityksen kuin täyden nollan.

Ortodoksista tietä kerran kulkenut kyllä käsittää mitä tarkoitan. Sillä tiestä on kysymys ja siitä ettei ortodoksiselta tieltä sysätä sivuun ketään heidän seksuaalisuutensa ja sukupuolisuutensa vuoksi.

Pieni selvennys - dogmatiikan päivityksellä tarkoitan tässä yhteydessä dogmien uusluentaa nykytieteellisen tietämyksen kontekstissa ilman että uskon perustoista pitäisi luopua.

Ortodoksinen dogmatiikka ei voi uudistua ilman metodologista suurennuslasin puhdistamista. - Jos nähdään se mitä halutaan nähdä käytettävissä olevin välinein ei tietenkään päivitystä pysty tapahtumaan.

Keskustelun aloittanut kanttorivalinta sisältää arkkipiispan puheen tasalla jonkinlaisen dogmien sekahedelmäkeiton, jossa on myrkkyä mukana. Myrkky tarkoittaa sitä, että arkkipiispan puhe mahdollistaa paluun menneeseen silloin kun menneeseen paluu koetaan sopivaksi.

Vielä tätä täytyy hieman selventää - Raamattua ei tietenkään pidä kirjoittaa uudelleen. Siitä ei ole kysymys. - On kysymys uudelleentulkinnasta. Missä se sitten pitäisi tehdä? Se pitäisi tehdä Pyhässä Hengessä, joka on Totuuden Henki. - Kristillisyys ei ole kirjanlukua mukavassa kirjastossa. Kristillisyys ei ole sanasaivartelua. Kristillisyys on elävää elämää kussakin ajassa sille tyypillisine ongelmineen ja kysymyksineen, jolloin kaikkia ratkaisuja ei pystytä tekemään kehittämättä traditiota. Juuri siinä, että meidän on kohdattava ajan haasteet sellaisina kin ne ovat tarvitsemmekin armollisuutta. Kun elämää eletään sellaisena kuin se on niin ei ole absoluuttista varmuutta. Jokainen aikakausi sisältää myös vain sille tyypillisiä ainutlaatuisia osioita. Meidän aikaamme kuvastaa tieteellisen tiedon räjähdys ja sen jatkuminen ulottuen mikroskooppisen pieneen ja galaktiseen huimaavaan suuruuteen, joka antaa mahdollisuuden asettaa hypoteesin, että elämää on muuallakin kuin maapallolla. Ehkäpä jossain steppaa pieniä vihreitä homoja antennit päässä meidän tilannettamme surkutellen ja ihmetellen. - Tietämys Jeesuksen aikana oli alkeellista ja samanlaisuutta korostavaa Hänen toimintaympäristössään. - Todennäköisesti homoja kaihdettiin pelkästään heidän erilaisuutensa takia. Me tiedämme että on harmitonta toisenlaisuutta. - Ortodoksiaan kyllä tosiaan kuuluu se, että tieteellisen tiedon valtavuus pystytään täysin sivuuttamaan ja lukemaan kakistelematta Pyhien Isien kirjoituksia tähän päivään yksi yhteen soveltaen. - Kaikki eivät siihen enää pysty muuta kuin valehtelemalla itselleen ja tästähän päivitystarve nousee. Ja mielestäni tällainen kirjoittaminen sopii tähän yhteyteen, jolloin Suomessa kanttoriksi on valittu naisihminen, josta tiedetään että hänen ihmisyyteensä kuuluu myös parisuhde toisen naisen kanssa.

Kristityt homot eivät elä vailla synnintuntoa. Nyt on vain niin että ihmisen olemukseen perustavanlaatuisesti kuuluvaa seksuaalisuutta muunnelmineen he eivät katso synniksi. Eri asia kaiken aikaa on mihin seksuaalisuutta käytetään. Sitä voidaan käyttää rakkauden ja välittämisen puitteissa tai esineellistämällä toinen ihminen tyydytyksen välineeksi, joka sitten on jo synnillisyyttä.

Homous ei edusta yhteiskunnan rappeutta - sitä edustaa hekumallisuus johon syyllistyvät sekä heterot että homot; pahimmillaan.

Homous ei ole syntiä, mutta valehtelu on. On traagista, että heteroenemmistö ahdistaa homoja valehtelemisen syntiin, jolloin homoja elää tilanteissa, etteivät he uskalla myöntää homouttaan ja valehtelevat sen paikalle jotain muuta. - Homo joutuu näin ollen selviytyäkseen ja pärjätäkseen rakentamaan valehtelemisen kautta kulissin ja heteronormatiivisessa yhteiskunnassa hyväksytyn roolin.

Muutama kommentti hieman monologiseksi käyvään keskusteluun.

Ylempänä nimimerkki Ortodoksi (24.9.) kiteyttää mielestäni erinomaisesti arkkipiispa Leon esittämän kannan: ortodoksinen kirkko ei hyväksy homo*kulttuuria* kirkon sisälle, mutta homoihmiset hyväksytään hiljaisesti. Kyse on armon ekonomiasta, jota kirkko ei voi ohittaa. Muuten se toimisi kuin kivitystuomiota vaativat Uuden Testamentin jerusalemilaiset, pysähtymättä ollenkaan miettimään Kristuksen esimerkkiä.

Pitää myös paikkansa, että joissakin asioissa kirkko voi tehdä päätöksiä vain yhdessä muiden ortodoksisten kirkkojen kanssa. Virallinen kanta homoseksuaalisuuteen kuuluu näihin asioihin.

Nimim. Fear kirjoittaa, että sinkkuna oleminen herättää närää papiston ja seurakunnan silmissä. En oikein ymmärrä näkökantaa. Heijastaako kirjoittaja tässä omat ulkopuolisuuden tuntemuksensa seurakuntaan? Suhtaudun sinkkuuteen (kuten elämään yleensä) optimistisesti kokematta otsan rypistelyä seurakunnan suunnalta. Rippi-isän näkemys on oma lukunsa ja voi huonossa rippisuhteessa tehdä paljon vahinkoa.

En liputa homoutta työpaikalla enkä näe, miksi niin pitäisi tehdä kirkossakaan. Muut näkevät minussa nelikymppisen bisnesnaisen, itse tiedän, mihin uskoni ja olemukseni perustan. Se riittää ja sitä kautta tunnen olevani hyväksytty.

Vielä nimimerkille Fear: miksi maailma olisi se, joka ortodoksisessa kirkossa tahdottaisiin ohittaa? Eikö Kristus rukoillut - ja seurakunta rukoile joka sunnuntai - "maailman elämän edestä"? Eikö maailman ohittaminen ole uusplatonistinen pikemminkin kuin ortodoksinen näkemys?

Lopuksi linkki niille, jotka tahtovat lukea Mikkelin seurakunnan kanttorivalintaa vastustaneiden seurakuntalaisten kirjeen:

http://andrei-platonov.livejournal.com/376939.html

Ensittäin - on hävettävää jonkun keskustelun monologisoiminen. Sitä nyt kyllä pyydän anteeksi. Toisaalta on kysyttävä miksi ne tärkeät asiat joita minäkin nostan esiin eivät herätä keskustelua? Kirkon autoritaariseen johtamistapaan tietysti kuuluu se, ettei se ryhdy keskusteluun muuta kuin itse valitsemillaan foorumeilla. Ja valitsemanaan aikana.

- Tuo hiljainen hyväksyntä on ihmistä sairastuttavaa ja silloin ihminen alkaa todellakin osallistua alakulttuuriin, joka on salakähmäilyn alakulttuuria. Seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kysymyksissä on saatava julkinen hyväksyntä.

Ortodoksinen virallinen elämäntavan oppi julistaa, että yksilöllä on kaksi päävaihtoehtoa. Joko avioliitto miehen ja naisen välillä tai sitten munkkeus. Niin vain yksinkertaisesti on. Avosuhde ei ole hyväksyttävä millään tavoin. - Eri asia sitten on jos joku todella elää munkki- tai nunnamaisesti maailmassa luostarin ulkopuolella. Ehkä siinä nähdään hyväksyttävyyttä. Se on sitten selibaatissa elämistä.

Ortodoksinen oppi on maailmaan varauksellisesti suhtautuva. Munkkilaisuus juuri tarkoittaa sitä, että ihminen kuolee maailmalle ja elää luostarissa niin sanottua enkelielämää rukouksessa ja työtä luostariyhteisön hyväksi tehden.

Ortodoksisuudessa on hyvä selvittää kaiken aikaa sitä mitä virallinen oppi sanoo ettei ole siinä käsityksessä että oma oivallus edustaa opin näkemystä.

Mutta lopetan kommenttini tähän ja kiitän jos joku jaksoi niitä lukea.

"Arkkipiispa Leo muistutti kuitenkin, että rekisteröidyssä parisuhteessa elävä henkilö ei voi toimia Suomen ortodoksikirkon pappina."

Entäpäs rekisteröimättömässä parisuhteessa elävä???