Homoparit ja adoptiokysymys

Adoption rajaamiselle "vaan naimisissa oleville heteropareille" ei ole mitään järkiperustetta. Joka ikinen adoptioprosessi on yksilöllinen. Siihen kuuluu uskomaton määrä selvityksiä, selvityksiä ja selvityksiä. Adoption kieltäminen kategorisesti samaa sukupuolta olevilta pareilta perustuu vain ja ainoastaan ennakkoluuloon ja ajatusrakennelmaan, että heteroperhe olisi jotenkin ylivoimainen kasvualusta lapselle.

Otan nyt esimerkiksi ikävän, mutta onneksi kuvitellun tapahtuman: Matilla ja Maijalla on kaksi lasta. Matilla on läheinen veli Jukka, joka elää rekisteröidyssä parisuhteessa Riston kanssa. Maijan veli Antti on naimisissa Ritvan kanssa. Käy tapaturma, jossa Matti ja Maija menehtyvät. Lapset pitäisi saada sijoitettua ja adoptoitua näiden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.

Pitäisikö Riquman1990:n mielestä jättää kokonaan selvittämättä Jukan ja Riston muodostaman perheen mahdollisuus huolehtia em. lapsista? Miten perussuomalaissa suhtaudutaan tällaiseen tilanteeseen?

Jatketaanpa SMO:n esimerkkii: mitäpä, jos tällä Matilla on vielä toinen läheinen veli Jouni, joka on naimisissa Annan kanssa. Tai mitä, jos Maijalla on läheinen sisko Matilda, joka elää AVOLIITOSSA Mikaelin kanssa. Lisäks Matilla ja Maijalla on molemmilla vanhemmat elossa olevii n. 60-vuotiaita, terveitä ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Mitenköhän sossu mahtas sijottaa kyseiset lapset? Sijottaminen ja adoptio on käytännössä kaks eri asiaa. Adoptiopäätöksen tekee oikeus, lausunnon antaa sossu ja lapsen etu otetaan molemmissa tapauksissa huomioon. Turha kai sanoo, mikä on lapsen etu, jos vaihtoehtona on isätön tai äiditön lapsuus vs. normaali ydinperhe, jossa on äiti ja isä. Käyttännössähän myös yli 12-vuotiaita lapsii täytyy kuulla niitä koskevassa päätöksenteossa.

Käytännössähän esim. Ruotsissakaan homot ei saa adoptiolapsii ku korkeintaan tosi harvoin, vaikka on laki mahdollistanu sen jo vuodesta 2002, koska jopa sosiaalidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa ei voida polkee lapsen etuu maan rakoon.

Myös Suomessa esim. yksinelävät saa virallisesti adoptoida lapsii, mut käytännössähän niin tapahtuu vaan aniharvoin. Lapsen etu painaa siinäkin.

Eli miks turhaan laillistaa sellasta, joka ei käytännössä muutenkaan toimi niinku tietty marginaalinen osuus homoista toivos, koska käytännössä adoptioo haluuvat homot on marginaali marginaalissa?

Kuten arvata saattoi, nimimerkki Riquman1990 ei osannut vastata esitettyyn kysymykseen, vaan teki aivan oman vastakysymyksensä.

Lapsen etu on siis ennen kaikkea se, että hänen vanhempinaan on kaksi eri sukupuolta olevaa henkilöä, kaikesta muusta piittaamatta. Ja tässähän ei edes yli 12-vuotiaan lapsen mielipiteellä ole mitään merkitystä, koska vanhempien homo-/lesboparistatus on adoption ehdottomasti poissulkeva ehto Sitä ei nykyisen lain puitteissa voi ohittaa millään perusteella.

Ja lakia, joka koskisi vain pienen vähemmistön oikeutta, ei tarvita? Mikähän mahtaa olla se lukumääräinen raja, jolloin ihmisten tasavertaiset oikeudet voidaan ottaa lainsäädännössä huomioon? Etenkin kun kyseessä on tilanne, jossa vähemmistön oikeudet eivät millään tavalla vähennä enemmistön oikeuksia, vaan nimenomaan lisäävät kovia kokeneen lapsen mahdollisuuksia saada itselleen paras mahdollinen kasvuympäristö?

Heteroparisuhde ei ole adoption saamisen kannalta ratkaiseva kriteeri, jonka täyttyessä adoptio pariskunnalle ilman muuta myönnettäisiin, vaan vaaditaan myös paljon muuta. Homoparisuhde sen sijaan on pariskunnalle ehdoton adoption estävä tekijä, vaikka kaikki muut mahdolliset ehdot täyttyisivät. Mikähän logiikka tässä on, ja kenen etua se palvelee?

Sain vastauksen toisesta näkökulmasta, kuin josta kysymyksen esitin. Esimerkin jatkaminen oli tässä tapauksessa aivan turhaa, mutta lähdetään nyt Riquman1990:n mieliksi siitä ajatuksesta, että kuvailtu jatko onkin lähtötilanne.

Jouni ja Anna joutuvat työnsä puolesta reissaamaan aika tavalla. Matilda ja Mikael puolestaan eivät yksinkertaisesti halua lapsia vaivoikseen. Vanhemmilla on muita syitä, etteivät he voi ottaa lapsia huollettavakseen. Tai sitten kaikilla olisi mahdollisuus ottaa lapset huollettavakseen.

Ja kyllä, sijoittaminen on eri asia kuin adoptio. Vasta adoption kautta esimerkiksi perintöasiat järjestyvät ja elatusvelvollisuuteen liittyvät kysymykset saavat sinetin.

Yhtä kaikki; ydinkysymys on se, että miksi lain pitää estää tutkimasta tässä(kin) tapauksessa kahden samaa sukupuolta olevan vanhemmoiman perheen soveltuvuus - jopa silloinkin, kun teini-ikäisille lapsille asia olisi ok, aikuisille asia olisi ok ja palapelin palat muuten loksahtaisivat paikalleen.

Riquman1990, sinun mielestäsi ilmeisesti "normaali ydinperhe" on jo itsessään niin ylivoimainen vaihtoehto, että muita selvityksiä on turha tehdä? Mutu ei ole hyvä peruste määritellä asian hyvyyttä tai huonoutta.

Minä olen sitä mieltä, että vaikka kyse ei olisi kuin kourallisesta tapauksia, niin perustettomat kategoriset rajoitukset pitää purkaa. On eri asia, millaiseksi käytäntö muotoutuu.

***

Minun henkilökohtaisiin tarpeisiini nykyinen parisuhdelaki riittää aivan hyvin, ainakin tästä perspektiivistä katsottuna. Tuskin kumpikaan olisimme vaihtamassa sukunimeä, lapsia ei haluta, eikä minua haittaa, vaikka tietojärjestelmissä olevien tietojeni perusteella joku ulkopuolinen voisi päätellä seksuaalisen suuntautumiseni.

Näen tasa-arvoisen avioliittolain lähinnä periaatekysymyksenä, etenkin kun avioliiton muuttaminen tasa-arvoiseksi ei heikennä yhdenkään tällä planeetalla matkaa taittavan ihmisen asemaa, mutta parantaa joidenkin.

Siitä on kyse.

Kovasti mieli tekisi tarjota vastaukseksi tyyppivastaustani, eli taustalla voisi kuvitella olevan suomalaisten umpikateellisuus kaikkea mahdollista kohtaan. Eli jos homoparit nyt olisivat saamassa adoptio-oikeuden, niin se olisi SAAMISTA ilman että heteropareille tulee mitään lisää. Ja vaikka kyse olisikin vain tasatilanteeseen pääsystä, niin kyllähän sellainen silti olisi kateutta aiheuttavaa.

Toinen tyyppivastaukseni sitten on, että miesparithan ainakin taloudellisesti tarjoavat parhaimman pohjan lapselle, ovathan miesten palkat pääosin parempia kuin naisten.

Kolmantena, ja ehkä tällä kertaa tärkeimpänä, vastauksena tarjoan sitä, että kun kerran homoja on kautta aikain totuttu pitämään huonompina, niin ei kai niille nyt mitään lapsia voisi antaa. Eli kiteyttäen sanoisin, että taustalla on vain vino pino kaikenmoista ennakkoluuloa homojen elämästä ja käyttäytymisestä.

Helsingin Sanomien lukijat kysyivät Timo Soinilta lehden presidenttiehdokasesittelyssä "miksi lapselle olis parempi olla ilman vanhempia tai yhden vanhemman perheessä kuin perheessä, jossa on kaksi rakastavaa, samaa sukupuolta olevaa vanhempaa".
Tyypillisempää, etten sanoisi riqumannimaisempaa vastausta Soini tuskin olisi voinut antaa: "Jaa-a Tässä sitä taas mennään. En voi antaa kaikkia miellyttävää vastausta, eikä tarvitsekaan. Mielipiteeni on, että adoptio-oikeus pitää säilyttää nykyisellään."

Niinpä - jos kantojaan ei kykene perustelemaan, on syytä närkästyä kysymyksestä ja ohittaa se mutisemalla tyyliin "näin se vain kerta kaikkiaan on ja se siitä".

Muista erään teinin eräältä keskustelufoorumilta. Siellä keskusteltiin syntyvästä parisuhdelaista ja tämä teini oli kovasti tällaista lakia vastaan. Taivuttelin hieman rautalankaa ja pyysin perustelua tälle mielipiteelle. Suivaantuneena hän sitten ilmoitti sanasta sanaan näin: "SE ON MINUN MIELI PITEENI JA MINULLA ON SIIHEN OIKEUS". Kyllä varmasti on kullakin oikeus mielipiteeseensä, mutta mielipide pitäisi kyllä perustella, jos mielipiteensä ilmoille laskettelee. Jos mielipidettään ei kykene asiallisesti perustelemaan, on kyse ennakkoluuloista.

Tätä adoptiokeskustelua on käyty hyvinkin vahvasti juuri ennakkoluulojen takaa.

Eipä ne homotkaan käytännössä perustele vaatimustaan juuri muuten ku et "mutku, mutku, lapsii on kiva saada, mulla on siihen oikeus, kaikilla on oikeus saada lapsii (vaikkei se biologisesti oiskaan mahdollista), tässä on kyse MUN oikeudesta valita perheeni eikä lapsen oikeudesta saada isä ja äiti, mitäs niistä lapsen oikeuksista tarvii välittää, kaikilla on subjektiivinen oikeus perustaa perhe."

Asia nyt vaan on niin, et lapsella on oikeus hyvään isään ja hyvään äitiin. Se on ihmisoikeuskysymys, homoadoptio ei.

Älä valehtele, Riquman1990. Nais- ja miesparin sopivuutta kasvattajiksi ja vanhemmiksi voi perustella lukuisten tutkimusten pohjalta mutta esittämäsi kaltaista argumenttia en ole huomannut kenenkään esittävän.

PS: Jani Toivolalta tuollainen voisi tosin irrota....

Jos ihmisoikeusargumenttii ei tähän mennssä oo esitetty, niin nyt esitetään. Oikeus isään ja äitiin on ihmisoikeuskysymys.

P.s. Jani Toivola tukee homoadoptioo, joten mun ja Toivolan kannat eroo tässä ku yö päivä.

Lapsen oikeus onnelliseen lapsuuteen on ihmisoikeuskysymys. Lapsuus voi olla yhtäläisen onnellinen, kun vanhempana on heteropari, homopari, pelkästään äiti, pelkästään isä tai joku muukin. Olennaisinta on kaikkinainen turvallisuus ja turvallisuuden tunne.

Siitä vaan ajamaan lakimuutosta, jolla taataan, että jokaisen lapsen oikeus hyvään isään ja hyvään äitiin toteutuu. Taitaisi tulla pieniä vaikeuksia muotoilla tekstiä.

Sen sijaan on täysin mahdollista säätää lailla jokaiselle lapselle oikeus mahdollisimman turvalliseen lapsuuteen perheessä, jossa vanhempi tai vanhemmat sitoutuvat lain nojalla huolehtimaan lapsen hyvinvoinnista ja tyydyttämään hänen perustarpeensa mahdollisimman hyvin.

Tapauksissa, joissa yhteiskunnalla on mahdollisuus ennalta hyväksyä tai hylätä vanhemmuus, noudatettakoon lapsen edun nimissä samoja sääntöjä kaikkiin kansalaisiin sulkematta pois ketään terveydentilansa ja käyttäytymisensä puolesta lapsen huoltajuusvaatimukset täyttävää ja yhteiskunnan sääntöjä noudattavaa kansalaista. Mikä tässä on niin vaikeaa?

"Siitä vaan ajamaan lakimuutosta, jolla taataan, että jokaisen lapsen oikeus hyvään isään ja hyvään äitiin toteutuu."

Niin! Ajokortti vanhemmiksi aikoville, testit ja lomakkeet ja tutkinta- sekä mietintäaika.

Ja jos isä tai äiti kuolee/lähtee/osoittautuu tavalla tai toisella kelvottomaksi, niin katsotaan uusi tilalle? Niinkö?

Ja jos edellämainituilla tavoilla ei toimita, se on sitten ihmisoikeusrikos, vai?

Jos näin toimitaan oikein isosti ja pitkäaikaisesti, voitaneen kai puhua jopa rikoksista ihmiskuntaa vastaan?

Vai menikö sittenkin reippahasti populismin puolelle, ihmisoikeussananväännöiksi, ilman yhtäkään ratkaisuehdotusta asialle?

Hämmennetääs nyt vielä pikkaisen tätä soppaa. Täysin ilmiselvä asiahan on että jokaisella lapsella on äiti ja isä, ja jos se pitää ilmaista sellaista kiertotietä että jokaisella lapsella on oikeus äitiin ja isään, niin mikäs siinä, biologisesta totuudesta siinä puhutaan.

Kaikki lapset eivät kuitenkaan nytkään elä biologisten vanhempiensa kanssa, jotkut vain toisen kanssa, jotkut toisen ja tämän uuden puolison kanssa, jotkut kokonaan eri ihmisten kanssa.

Tärkeintä on koittaa löytää jokaiselle lapselle sellainen elinympäristö ja perhe, jossa hän voi kasvaa aikuiseksi hänen lähellään olevien ihmisten tuella.

Minä en näe mitään väliä sillä, onko lapsella vanhempia yksi vai kaksi, ja mitä sukupuolta he ovat. Tärkeintä on hoitaa vanhemmuus kunnolla.

Ja loppujen lopuksi vanhemmuuskin on tärkein asia maailmassa, joka on lähes täysin amatöörien käsissä.

Tuo k_ma:n sanoman viimeinen lause on aivan naulan kantaan. Olen itse todennut monta kertaa, että lapsen hankintaan pitäisi olla jonkinlainen kypsyyslisenssi. Osa armeijan aikaa pitäisi käydä avioliittokoulua tms.. Monella naimisiin menevällä ei ole hajuakaan siitä, kuinka elää yhdessä toisen ihmisen kanssa. Näitäkin asioita voisi opettaa.

Adoptiosta on ollut puhetta niin täällä kuin omien tuttavienkin kanssa, joskin vain teoreettisellä tasolla. Joten ajattelin koettaa, josko aiheesta irtoaisi vielä keskustelua.

Eniten olen miettinyt kuinka moni HLBT-ihminen oikeasti kuvittelee saavansa adoptiolapsen, jos laki muuttuisi?
Ennen en ollut kummemmin perehtynyt perheen ulkoiseen adoptioon tai sen maakohtaisiin kriteereihin. Kun huvin vuoksi lueskelimme eri maiden kriteereitä, oli aika yllättävää huomata, että moneen maahan emme todennäköisesti olisi kelvanneet edes heteroparina. (Kävimme tosin vain Pelastakaa Lapset ry:n kontaktimaat läpi (Filippiinit, Thaimaa, Kiina, Venäjä.)) Maasta riippuen mahdollisia esteitä olivat mm. krooninen perussairaus ja se, etten kuulu kirkkoon. Nämä yhdistettynä naispariin (tai miespariin) olisi todennäköisesti "ei" varsin monella kielellä.

Toki monien maiden kriteerit ovat paljon "löyhempiä", mutta olisi mielenkiintoista kuulla, onko ylipäänsä olemassa maa, joka luovuttaa adoptiolapsia "ei niin täydellisille" (terveydellisesti, uskonnollisesti, miten vain) mies- tai naispareille?

Pieni ja keskituloisen homoparilla ei ole mitään mahdollisuutta saada lasta laillisin keinoin ilman naista. Rahat ei riitä millään. Muissa tarvitaan iso summa rahaa eikä sekään takaa lasta. Adoptiossa sekaparilla jolla ei ole paljon rahaa on myös tosi vaikeaa, suomessa kyllä päteviä vanhempia löytyy mutta adoptiomaat vaativat täydellistä paria jolla vakityö, oma kallis talo ja rahaa paljon tilillä. Sekä tietenkin pitää olla uskova oikeistolainen.

jos lapsia haluat niin helpointa olisi yrittää saada nainen raskaaksi ja sopia lapsenluovutuksesta? En minä tiedä kun ei kiinnosta, mutta todennäköisesti menee vuosia ennenkuin lapsi on kotona rakastavien vanhempien luona...

Kuten puppeliassi tiedoistani huomaat, minun on vähän paha saada ketään raskaaksi :D Ihan teoreettisesti vain puoliskon kanssa puhuttiin, että oman lapsen/omien lapsien jälkeen meiltä olisi paikka voinut löytyä adoptoidullekin lapselle, jos se olisi mahdollista (lakien ja maiden kriteerien pohjalta).

Seuraavaksi ihmettelin sitä, miten homomiehet ajattelevat adoptiolain korjaavan tilannetta mitenkään - uskooko joku täälläkin lakia kannattava sinisilmäisesti siihen, että kun vain Suomen hallitus näin ja näin päättää, niin meillekin tulee lapsi?

Aa ok... Mutta ei suomen päätös sallia homoille adoptio toisi niitä lapsia, mailla on omat säännöt kenelle annetaan adoptioon ja jos Se on 10 vuotta naimisissa oleva uskovainen sekapari jotka on miljonäärejä, ei suomi voi muuta kuin leikata kehitysavusta.

tottakai täytyy olla standardit ettei lapset joudu ojasta allikkoon mutta suurimmilla osalla maista Se on kielletty jos on nais tai miespari adoptoimassa.

No ei nyt ihan 10 vuotta, jos kyseessä on ensimmäinen liitto niin vain pari vuotta. Käsittääkseni miljonäärikään ei tarvitse olla, olen kuullut enimmäkseen sellaisista reilun 15 000-20 000 maksuista, joista kela korvaa osan. Toki kohdemaassa asuminen/vierailu prosessin aikana maksaa.

Draconfly ihmettelee: "miten homomiehet ajattelevat adoptiolain korjaavan tilannetta mitenkään - uskooko joku täälläkin lakia kannattava sinisilmäisesti siihen, että kun vain Suomen hallitus näin ja näin päättää, niin meillekin tulee lapsi?"

Toki sinisilmäisiäkin varmasti on joukossa (kuten minä :), mutta eiköhän adoptiolakien "kuntoon saaminen" tarkoita yleisesti tasa-arvoisia oikeuksia (ja sitä kautta myös velvollisuuksia) kaikille, mutta erityisesti nykyisen hyvin monimutkaisen ja sekavan säännöstön siivoamista yksinkertaisemmaksi.

Olisihan se tietenkin kiva ajatus, että laki muuttaisi kaiken kuntoon samalla, mutta eihän sitä mikään tosiasia muuta, että Suomessa adoptioon tulee kovin vähän lapsia (mikä omalta osaltaan toivottavasti kertoo hyvästä tilanteesta täällä).

Itse olen kummastellut kohdunvuokrauskeskustelun vähäisyyttä, sisältääkö se niin paljon tabuja, ettei siitä voi tai saa keskustella? Itse tiedän naisia, jotka olisivat kiinnostuneita kokemaan raskauden ja synnyttämisen, mutta lapset eivät heitä pätkääkään kiinnosta. Mutta onko se yhteiskunnalle liian iso asia saattaa tässä kohtaa kysyntä ja tarjonta kohdakkain?

Kohdunvuokraukseen todennäköisesti liittyy liian isoja pulmia, jotta niitä pystyttäisiin ihan heti ratkaisemaan. Ensimmäinen liittyy juuri tuohon, mitä sivusit. Nainen haluaa kokea raskauden, muttei juuri sillä hetkellä ole kiinnostunut lapsista. Entä, jos hän muuttaa mieltään ja haluaa pitää lapsen? Hyvin moni äiti on aikoinaan vierastanut ajatusta lapsista, kunnes on tullut raskaaksi. Entä, jos vauva ei ole terve, eikä pariskunta halua sairasta lasta, mutta nainen haluaa silti synnyttää vauvan?

Oma lukunsa ovat sitten kaikki mahdolliset väärinkäytökset. Mutta käsittääkseni Suomessa harkittava laki sisältää ainoastaan tilanteet, joissa nainen ei rahallisesti hyötyisi lapsen kantamisesta mitenkään, vaan tekisi sen puhtaasta auttamisenhalusta.

Adotio on Suomessa ja kansainvälisesti tiukasti säädeltyä. Keskeinen on Haagin kansainvälinen lapseksiottamista koskeva sopimus (http://www.hcch.net/index_en.php?act=text.display&tid=45), lisäksi mm. Lapsen oikeuksien sopimus ja pari muuta. Adoptiovanhempien kotimaassa viranoamiset, Suomessa Adoptilautakunta (http://www.valvira.fi/luvat/adoptio/adoptiolautakunta), myöntävät melko perinpohjaisen menettelyn jälkeen adoptioluvan. Sen voi nykyisin saada aviopari tai yksinhuoltaja, mitään tulorajoja tms. EI ole, kuitenkin esimerkiksi opiskelijan tai pitkäaikaistyöttömän olisi vaikea saada lupaa. Käytännön adotioasioita hoitavat sekä vanhempien että lapsen kotimaassa viranomaisilta luvan saaneet toimijat: Suomessa näitä on kolme, Pelastakaa Lapset ry, Interpedia, ja Helsingin kaupunki (http://www.stm.fi/sosiaali_ja_terveyspalvelut/sosiaalipalvelut/adoptio). Nämä tahot myös antavat adoptioneuvontta kaikille kiinnostuneille (edellytys adoptioluvalle). Näillä adoptiopalvelujen antajilla on yhteyksiä tiettyhin vastaaviin toimijoihin lasten kotimaissa, joiden kanssa yhteistyössä vanhemmat ja lapset saatetaan yhteen. Adoptioneuvonta maksaa, mutta ei hirveästi, matkat lasten kotimaahan ja oleskelu siellä ja sikäläisten viranomaisten kulut maksavat, mutta eivät hirveästi, ja niihin on mahdollista saada avustusta. Hieman kankean menettylyn tarkoituksena on turvata lapsen etu ja erityisesti ehkäistä lapsikauppaa.

Tällä hetkellä Suomessa voi avoimesti homo tai lesbo tai transihminen saada adoptioluvan, yksinhuoltajana. HLBTI ihmisten syrjintä on meillä kiellettyä. Käytännössä kansainvälisessä adotiossa ongelma on lasten kotimaiden viranomaiset ja adoptiopalvelujen antajat. Haagin sopimus ei kiellä adoptioita homoille tai lesboille, mutta ei myöskään kiellä asettamasta hakijoille, vanhemmille, erilaisia rajoituksia. Nämä vaihtelevat tapauskohtaisesti: jossain hyväksytään vain aviopareja ja edellytetään kristillisen seuurakunnan jäsenyyttä. Tiedossani ei ole yhtään toimijaa, johon Suomesta olisi yhteyksiä ja joka antaisi lapsia homo- tai lesbopareille adoptioon. Etelä-Afrikka olisi potentiaalinen kohdemaa, mutta suomalaisten yhteyskumppani siellä on kristillinen lastenkoti.

Monissa maissa homo- ja lesboparien adotiovanhemmuus on yleistä. Tämä perustuu kuitenkin erilaiseen lastensuojelulainsäädäntöön. Toisin kuin Suomessa esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa huostaan otetut lapset usein annetaan adoptoitaviksi, myös "ei toivotut raskaudet" ovat suhteellisen yleisiä ja niissä syntyneet lapset annetaan monesti adoptoitaviksi. Periaatteessa voisi olla mahdollista EU:n sisällä saada Suomessa adoptiolupa, ja sen jälkeen kääntyä esimerkiksi Englannin adoptiopalvelujen tarjoajan puoleen; he ovat kuitenkin ilmoittaneet että Englannista ei luovuteta lapsia muihin maihin eikä järjestetä yhteyksiä muiden maiden kansalaisille kolmansiin maihin (e.g. Etelä-Afrikkaan). Myös Suomen adoptiolautakunta on ilmoittanut, että lupa kansainväliseen adoptioon edellyttää suomalaisen palvelujen tarjoajan käyttämistä. Minun tulkintani mukaan nämä ratkaisut ovat vastoin EU:n vapaan liikkuvuuden periaatteita ja Palveludirektiiviä.

Nykyisen lainsäädännön puitteissa rekisteröidyssä parisuhteessa olevat voivat adotoida yksinhuoltajina, mutta kansainvälisen adoption luovuttajamaissa tähän suhtaudutaan kielteisesti eikä sitä käy salaaminen. Periaatteessa sen jälkeen kun "yksinhuoltajan" adoptio on vahvistettu voi rekisteröity puoliso adotoida saman lapsen.

Tasa-arvoinen avioliittolaki, ja vastaava muutos adoptilainsäädännössä, mahdollistaisi kotimaiset adoptiot. Käytännössä nämä ovat lähes poikkeuksetta sukulaisadoptioita, esimerkiksi menehtyneen sisaren lasten adoptio. Onneksi ei kovin yleinen tilanne homo- tai lesbopareillekaan, mutta lain muutos toisi tähän pientä tasa-arvoa. Toiseksi kansainvälinen tilanne muuttuu: en pitäsi kovinkaan mahdottomana, että lähi tulevaisuudessa jossakin Etelä-Amerikan maassa johon Suomesta on adotioyhteyksiä, hyväksyttäisiin homo- ja lesboparit adoptiovanhemmksi. Tärkein peruste ajaa aviliitto- ja adoptiolakien muuutosta on tasa-arvo: hlbti ihmiset on hyväksyttävä kaikilla elämän alueilla yhdenvertaisiksi.

Silläkin uhalla, että jälleen ajaudun tarpomaan sanallisessa suossa tässä asiassa (kuten taannoisessa ketjussa), niin menen ja lisään tuohon Kristerin esiin tuomaan tasa-arvonäkemykseen sen, että asia voidaan nähdä myös sukupuolten välisenä tasa-arvoasiana (sen lisäksi, että asian voi nähdä heteroseksuaalien ja HLBT-ihmisten välisenä tasa-arvokysymyksenä).

Ei voi olla niin, että kun lainsäädännöllisesti toisaalla pyritään tasoittamaan biologian tuomia eriäväisyyksiä sukupuolien välillä - raskaan erityiskohtelu työelämässä (esim. säteilytyö ja sen sijaissuorittaja), äitiysloma, eriävät vaatimustasot fyysisessä suoriutumisessa vaikkapa armeijassa jne. - niin toisaalla näin ei edes yritettäisi toimia. Näkisin, että miesten ja naisten sukusolut ovat lähtökohtaisesti yhtä arvokkaita ja molempien luovuttamiseen ja vastaanottamiseen tulisi suhtautua vastaavalla tavalla. Näkisin myös, ettei kohtuajan luovutus ole niin poikkeavaa/vaikeaa ihmistoimintaa, etteikö sitä voisi mahdollistaa, toki tarkan säätely- ja suojalainsäädännön puitteissa.

Toki nainen voi matkan varrella muuttaa mielensä tekemänsä sopimuksen suhteen, mutta aivan samoin voi mieskin. Molemmat voivatkin haluta ihmissuhteen lapseen, joka on saatettu alulle hänen sukusoluillaan/kohtunsa avulla. Sopimuksista täytynee kuitenkin pitää kiinni vähintään 14-16 vuotta, sen jälkeen voitaneen toimia lapsen toivomalla tavalla.

Saanko kysyä, miten miehen tai naisen sukusolujen luovuttamiseen ja vastaanottamiseen mielestäsi suhtaudutaan eri tavalla? Naisilla se on tosin hankalampaa (hormonit, punktio jne.)

Nousihan tuo kohdun vuokraaminen/lainaaminen ja sijaissynnyttäminen esiin. Ja sehän on asia, johon minä suhtaudun kielteisesti. Kielteistä suhtautumistani perustelen lapsen oikeudella siihen ihmissuhteeseen, joka lapselle (sikiölle) on raskauden viimeisten viikkojen aikana alkanut kehittyä kantajaansa ja synnyttäjäänsä.

Adoptioon liittyvissä oikeudellisissa ja käytännön ihmissuhteiden muutoksissa arvotan lähtökohtaisesti lapsen kannalta tärkeimmäksi ja eniten suojelun tarpeessa olevaksi ihmissuhteeksi lapsen yhteyden tätä kantaneeseen ja tämän synnyttäneeseen ihmiseen. Sen suhteen katkaiseminen ilman ehdottoman pakottavaa syytä on lapsen oikeuksien rikkomista.

Minäkin koen munasolut ja siittiösolut yhtä arvokkaina. Minun käsittääkseni ne ovat kuitenkin vain sukusoluja siihen asti, kunnes siittiö hedelmöittää munasolun. Luovutettu sukusolu ei kanna korvaamatonta yhteyttä sukusolun luovuttajan ja syntyneen lapsen välillä, vaikka geneettinen yhteys ei tietysti ole täysin merkityksetönkään.

Hedelmöittyneen munasolun kasvuympäristö onkin sitten jotain ihan muuta, etenkin siitä eteenpäin kun alkiosta on tullut sikiö.

Minusta ei voi jättää huomiotta sitä tosiasiaa, että sikiö viimeisten raskausviikkojen aikana kykenee kuulemaan; sen uskotaan kuulevan kantajansa puheen, sydämenlyönnit ja hengityksen rytmin, muun muassa. Uusien havaintojen perusteella lapsen uskotaan jopa (esi)oppivan äidinkieltään (ts. äitinsä kieltä) jo sikiöaikanaan. Siksi on aivan perusteltua otaksua, että sikiön hermoverkon kypsyessä sikiöaikana sikiön kuulemalla on merkitystä, myös syntymän jälkeisessä suhteessa kantajaansa ja synnyttäjäänsä. Äitiinsä.

Kun puhutaan yleensä ulkoisesta adoptiosta, niin tämä tärkein lapsen suhde äitiinsä ja muihin lähimpiinsä on jo muista syistä katkennut.

Tällä kertaa voisin minä pyytää referenssejä sellaiseen otaksumaan, että merkittävä määrä leimautumisesta/kiintymyksestä ensisijaisiin vanhempiin tapahtuisi kohdussa.

Pyytäisin tässä yhteydessä melko tarkkojakin referenssejä nimenomaa sikiöaikaisen sosiaalisen erottelukyvyn suhteen, astinvaraisten havaintojen ja näiden havaintojen muistumien suhteen.

Vaikka olisikin niin, että sikiö kykenisi tallettamaan edes vähän tietoutta henkilöstä, jonka sisällä kasvaa, niin tämä tieto lienee vähäistä verrattuna siihen syntymästä käynnistyvään laajakaistavirtaan, jota keskeneräiset, mutta vauhdilla kypsyvät aistit alkavat tallettamaan neuroverkkoon, joka sekin vasta pääsee tässä vaiheessa toden teolla tehtävissään käyntiin.

Kiintyminen voinee alkaa vasta, kun vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä on mahdollista laajemmalla otteella. Lisätietoa löytyy hakusanalla kiintymyssuhdeteoria, joka näyttäisi olevan tällä hetkellä vallalla oleva käsitys lapsen ja vanhemman kiintymissuhteen kehittymisestä.

Minulla ei sellaisia referenssejä ole, enkä näin ollen voi pyyntöäsi toteuttaa. En osaa arvioida raskausaikaisten kokemusten merkityksen suuruutta, eikä minulla ole asiasta tutkimustietoa. Eikä minulla ole tarvetta sellaista lähteä etsimään. Minä en ole alan ammattilainen.Kertomani otaksumat ovat lähtökohtaisesti omiani. Jos jonkun mielestä olen hakoteillä, näyttäköön sen toteen. Muutan mielelläni kantaani tosiasioiden edessä. Otaksumiani on kuitenkin turha lähteä mitätöimään pelkällä vähättelyllä, sillä sen verran uskon omaan päättelykykyyni ja tekemiini tulkintoihin.

Tutkimustietoa on olemassa siitä, että raskaudenaikaiset aistihavainnot eivät ole lapselle pelkkää ilmaa. Tiedetään, että sikiö kuulee kohdussa äitiinsä liittyviä ääniä. Tiedetään, että lapsen aivot alkavat kehittyä jo raskauden aikana. Tiedetään, että niillä ensimmäisillä ärsykkeillä on paljonkin vaikutusta siihen, miten hermoyhteydet alkavat kehittyä. Ymmärtääkseni jo vastasyntynyt kokee uudessa ympäristössä nimenomaan synnyttäjäänsä liittyvät äänet turvallisempina ja minun ymmärtääkseni tuollaisella varhaisella turvallisuuden tunteella ja jatkuvuudella on merkitystä tulevaisuutta ajatellen.

Kiintymiseen liittyvät prosessit voinevat alkaa jo ennen varsinaisen "laajakaistaisen" vuorovaikutuksen alkua. Sen suhteen on ihan viime aikoina tehty sellaisia havaintoja, joiden aavistelen jollain tavoin jopa muuttaman kiintymyssuhdeteoriaa, jos ei perustavasti, niin kuitenkin antamalla sille uutta väriä. Tässä tilanteessa on parempi tutkia lisää ja miettiä sitten uudelleen, jotta ollako vai eikö olla.

Tällä hetkellä äidin riistäminen lapselta ei minun sympatioitani saa.

Itselle ei ole osunut kohdalla kuin tutkimuksia äidin kiintymyssuhteen kehittymistä sikiöön (maternal-fetal attachment). Huonosta suhteesta on tietysti usein huonoja seurauksia,, koska vaikutukset näkyvät yleensä syntymän jälkeisessä ns. varhaisvuorovaikutuksessa. Mutta siitä, vaikuttaako äidin vajaa kiintymyssuhde lapseen (oletan, ettei sijaissynnyttäjän pitäisi kovin syvästi sikiöön), jos lapsi ei jää synnyttäjänsä huostaan, en ole ainakaan itse ole löytänyt tutkimustuloksia.

http://yle.fi/vintti/yle.fi/akuutti/arkisto2008/180308_d.htm

Tuolla on joitakin asioita, joita sikiö oppii ja tunnistaa.

Mitä itse olen raskautta sivullisena kokenut, niin henkilökohtaisesti en ymmärrä ihmisiä, jotka tulevat raskaaksi omasta tahdostaan ja omasta tahdostaan antavat lapsen pois. Noh, tietysti minun ei tarvitsekaan ymmärtää. Äiti-lapsisuhteen muodostuminen on kuitenkin ollut eloonjäämisen kannalta niin merkittävässä osassa, että ihmettelen, miten sen muodostuminen on mahdollista estää. Käyvätköhän nämä synnyttäjät kuuntelemassa sydämen lyöntejä tai ultrassa katsomassa pikkuista?

Olen läheltä nähnyt useampia näitä "läheisyystarinoita", ja näin miehen silmin ne ovat aika surullista katsottavaa. Kuvio kun kulkee aika yleisesti näin: Raskausaikana äidistä on herttaista kun isä haluaa olla lähellä ja kuunnella mahaa ja nähdä ultraäänikuvia jne. Mutta jossain vaiheessa äitä alkaa kyllästyttää. Samalla äiti alkaa pohtia että kyllä hänen väkisinkin täytyy olla sille lapselle tosi läheinen, kun se kerran viettää koko aikansa tuolla hänen kohdussaan. Sitten kun raskauden myötä mielialat vaihtelevat, niin nehän on silloin helpointa purkaa isään, se kun sattuu olemaan siinä käden ulottuvilla. Mutta samalla isä alkaa etääntyä lapsesta. Synnytyksen jälkeen äiti (luonnollisestikin) on väsynyt, vaikkakin iloinen, mutta väsyy entisestään kun joutuu tunnin välein heräilevää lastaan. Isä yrittää auttaa, mutta minkäs teet, äitihän se on se ainoa joka tässä tilanteessa voi lapsen hätää helpottaa. Menee kuukausia, lapsi pärjää pikkasen enemmän itse, mutta äiti edelleen torppaa isän yritykset auttaa, kun hän on kuitenkin sen lapsen täysin viimeiset puolitoista vuotta hoitanut. Isä turhautuu, keksii muuta tekemistä. Status quo jatkuu aikansa kunnes äiti tajuaa, että isä puuttuu kokonaan lapsen hoidosta. Parhaassa tapauksessa ymmärretään että asia kävi juuri noin ja siitä kyetään siirtymään tilanteeseen, joissa kummallakin vanhemmalla on sopivan kokoinen vastuu. Valitettavan paljon olen kuitenkin nähnyt esimerkkejä että niin ei ole käynyt vaan tuloksena on yh-äiti/isä ja sitten se viikonloppuvastapuoli...

Onko tarinalla jokin opetus? Tämä tarina heräsi smo:n ajatuksesta että äiti on ja tulee aina olemaan lapselle tärkeämpi, mutta rohkenen epäillä sitä. Uskoisin että adoptiovanhemmuudesta löytyy tutkimusta vaikka kuinka. Vaikuttaisi siltä, että suurimmat ongelmat tulevat siitä, ettei lapsi pysty ottovanhempiensa kanssa käymään rakentavasti sitä, että hän ei ole kasvanut biologisten vanhempiensa kanssa. Ja sen taas uskoisin olevan aika lailla eri asian kuin puhtaasti biologiassa pysyttäytyvä keskustelu.

Ja vaikka olenkin toisaalla naulinnut kantani jo aika voimakkaasti kiinni, niin kyllä minä olen vakaasti esim. "vuokrakohtu"-ratkaisujen kannattaja. Toki sen tulee olla hallittua ja kaikille osapuolille yhdenvertaista (tarkoitan siis että kaikki ihmiskaupan viitteet ovat poissa). Se ratkaisu kun kumminkin olisi ollut minulle oletettavastikin ainoa tapa saada omia lapsia,, kun adoptiotie on ja tulee olemaan niin pystyssä. Toki minun osaltani alkaa biologinen kello olla jo siinä kohdassa että en kovin vakavissani enää usko omia lapsia elämääni tulevan.

Mutta mitä tulee itseäni nuorempien elämään, tulen kyllä jatkuvasti kannustamaan heitä tekemään lisää lapsia, mikäli vähänkin siltä tuntuu. EI sateenkaariperheisiin yhtään vahingonlaukauksia osu... Tuskinpa myöskään koskaan lopetan tekemästä työtä tasa-arvoisen lainsäädännön puolesta, koskee se sitten mitä elämän osa-aluetta tahansa.

Ja jatkettakoon vielä sen verran, että olen adoptiolapsivanhemmilta kuullut, että lastenkodeista ja suoraan perheistä tulevat lapset eroavat mm. siinä, miten ne suhtautuvat vieraisiin ihmisiin. Lastenkotilapset luottavat kaikkiin ja lähtevät kenen tahansa mukaan, kun taas perheissä kasvaneet ovat varauksellisempia.

Kasvoiko muinaisissa ylhäisöperheissä jotenkin erilaisia lapsia, kun niissähän lapset vieroitettiin imettäjille jo hyvin varhaisessa vaiheessa?

Olisiko nyt kuitenkin niin, että suoraan perheistä tulevat ovat suoraan ongelmien keskeltä? Eihän sieltä muuten pois tultaisikaan? Lastenkodissa on ollut mahdollista ehtiä sosiaalistumaan ongelmien jälkeen uudelleen, ja siellä on myös ollut ammatikseen lapsia kasvattavia aikuisia.

Oletettavasti muinaisissa ylhäisöperheissä lapset kasvoivat eri tavoin kuin ylhäisöön kuulumattomat lapset. Mitä korkeammalla hierarkiassa, sitä suuremmin, Yleensäkin ylhäisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien elämää sääteli varsin tiukka etiketti kohdusta hautaan. Tervettä? Mene tiedä.

k_ma,

on ihan normaalia, että raskaus alkaa kyllästyttää/ärsyttää tulevaa äitiä. Kuka nyt ei kyllästyisi siihen, että on jatkuvasta epämiellyttävä olo. On lisäksi varsin tavallista, että äiti tuntee huonoa omaatuntoa, kun esimerkiksi kauan haaveiltu raskaus ei tunnukaan niin ihanalta, kuin oli ajatellut. Sitä sanotaan paluuksi takaisin maanpinnalle. Toki tällöin helposti purkaa oloaan läheisiin, vaikkei se kovin fiksua olekaan. Tuskin on liikaa pyydetty, että saa raskauden aikana vähän tukea toiselta, vaikkei itse käyttäytyisikään mallikelpoisesti. On kuitenkin ihan suositeltavaa kertoa puolisolle miksi on niin v-mäinen. Sitä taas en tajua, ettei isän anneta auttaa, ei ole onneksi tullut vastaan juurikaan tällaisia tapauksia.

Adoptiovanhemmuudesta löytyy varmasti paljon tutkimusta, kuten totesit. Adoptiossa lasta ei kuitenkaan varta vasten "tehdä" annettavaksi pois (ellei kyse ole laittomasta toiminnasta) vaan kyse on enemmänkin olosuhteiden pakosta - esim. vahinkoraskaudesta tai sitten perheen elämäntilanne on muuttunut raskauden aikana niin, ettei lapsen pitäminen ole mahdollista.

Ai niin, lapsen vierastaminen - eli lapsi ei lähde kenen tahansa mukaan - on merkki siitä, että lapsi on luonut kiintymyssuhteen vanhempiinsa/huoltajiinsa. Silloin lapsi kokee omat vanhempansa luotettaviksi ja turvalliseksi.

Tärkeä huomata, että smo:n käsitys ihmisalun kiintymisestä jo sikiövaiheessa perustuu mutuun eikä tietoon.

Muutenhan joku voisi luulla, että adoptiovanhempi olisi lapselle jollakin tapaa eriarvoinen vanhempi kuin biologinen. Joku voisi vieläpä ajatella, että isä olisi lapselle eriarvoinen vanhempi kuin äiti.

Tutkimustieto ja siitä muodostunut kiintymyssuhdeteoria tukee sitä ajatusta, että lapsen kannalta painavampi määra kiintymyssuhteesta kehittyy vasta syntymästä alkaen, joten huoleti adoptiota pohtivat ja isät.

Tärkeää on myös huomata, ettei tuohon "mutuksi" kutsuttuun syiden ja seurausten miettimiseen ole vastattu kuin esitetyn huomion merkitystä vähättelemällä. Mutun pohjalta.

En väitä, että kiintyminen tai edes osa itse kiintymisestä tapahtuisi sikiöaikana. En kiistä sitä, etteikö valtaosa kiintymyssuhteiden kehittymisestä tapahtuisi syntymän jälkeen. Sen sijaan eräät prosessit joilla voi hyvinkin olla myöhemmin vaikutusta kiintymiseenkin, näyttäisivät käynnistyvän jo sikiöaikana.

Sikiöajan aistihavaintojen merkitys kiintymisprosessissa on julkaistuissa teorioissa sivuutettu toistaiseksi melkolailla kokonaan. Syytä siihen en tiedä. Ehkä asiaa ei ole koettu merkittäväksi?

Eipä tuollaisen päättelyketjun mukaista tapahtumasarjaa ole kyllä missään asiallisesti ottaen kumottukaan. Syytä siihenkään en tiedä. Suhteellisen tuoreet löydöt kumminkin viittaisivat siihen, että tiedot vielä karttuvat ja ymmärrämme tulevaisuudessa lisää.

***

Adoptiovanhempi on lapsen kannalta ihan yhtä arvokas ja tärkeä vanhempi kuin biologinen vanhempi. Kriittinen suhtautuminen syntyneen ihmissuhteen tarkoitukselliseen katkaisemiseen on aivan eri asia kuin erilaisten vanhemmuuksien pistäminen paremmuusjärjestykseen.

Yesman, epäilen, että on varsin mahdotonta mitata sikiön kiintymystä synnyttäjäänsä. Se taas on todistettu, että vastasyntynyt tunnistaa oman äitinsä ja esim. isänsä äänen. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, kuka synnyttää, vaan sikiö oppii tunnistamaan synnyttäjänsä läheisen ihmisen äänestä, kuten isänsä (tai äidin kumppanin tai kenet tahansa).

Perheen ulkoinen on tietysti eri asia, sillä adoptiovanhemmuus on jo lähtökohtaisesti erilaista kuin biologinen vanhemmuus - joskin samanarvoista. Adoptiohan ei ole mikään raskauden "korvike" minä sijaissynnytystä saattaisi pitää. Pariskunta saa neuvontaa ja tukea eikä ketä tahansa hyväksytä adoptiovanhemmiksi. Klinikalla lahjasoluja saavat parit (käsittääkseni myös heteroparit) joutuvat myös "hyväksyttämään" itsensä psykologin luona. Jälkimmäisessäkin käydään läpi kaikki parisuhteen tilasta, valmiudesta vanhemmuuteen aina siihen, miten lapselle kerrotaan hoidoista ja mahdollisesta isättömyydestä jne. Sukusoluja luovuttavatkin käyvät psykologilla.

Jos siis saataisiin jokin systeemin, jossa pariskunnan ja synnyttäjän pitäisi "läpäistä" esimerkiksi psykologin käynnit, niin suhtautuisin asiaan paljon positiivisemmin. Homoparien kohdalla pidän vähiten siitä ajatuksesta, että lapsi ei saisi tuntea kumpaakaan äitiään. Ei synnyttäjää eikä sitä naista, joka on munasolun luovuttanut. Tässä lähden siis siitä lähtökohdasta, ettei sijaissynnyttäjä joudu kantamaan biologista lastaan, mikä tekenee luovutuksesta helpompaa. Yksi tuntematon ihminen vielä menee, mutta kahta en haluaisi ainakaan omalle lapselleni.

Tämän sijaiskohtu- tai sijaissynnytys-aiheen suhteen kiinnostavia asioita "mutuni" tueksi näyttäisi olevan mm. Minna Huotiaisen kirjoituksessa "Sikiöaikainen oppiminen valmistaa tien syntymänjälkeiseen elämään". Tuo kirjoitus ei käsittele adoptio- tai sijaissynnytys-asiaa, vaan näkökulma on yksinomaan sikiön oppiminen kohdussa. Kirjoituksessa myös sivutaan tuon oppimisen merkityksiä.

Erityisen kovasti omaa käsitystäni tukee seuraava lainaus Huotiaisen tekstistä: "Vastasyntynyt pystyy tunnistamaan puheäänen perusteella myös sellaiset henkilöt, jotka ovat puhuneet äidille jatkuvasti loppuraskauden aikana. Tällaisen muistin tehtävänä on liittää vauva yhteisöön. Vauva tunnistaa omansa ja suosii heidän äänensä kuulemista. Vauva ei siis synny ikään kuin tyhjänä tauluna, vaan tietyn äidin, tietyn perheen ja tietyn yhteisön lapseksi."

Huotiainen on kognitiotieteen dosentti ja tutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Kirjoitus löytyy osoitteesta http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/huotilainen.pdf

Kiitoksia referenssistä.

Jos mennään muutama hetki taaksepäin.

Lainaus smo:ta: "Kielteistä suhtautumistani [kohdun vuokraamiseen/lainaamiseen ja sijaissynnyttämiseen] perustelen lapsen oikeudella siihen ihmissuhteeseen, joka lapselle (sikiölle) on raskauden viimeisten viikkojen aikana alkanut kehittyä kantajaansa ja synnyttäjäänsä. Adoptioon liittyvissä oikeudellisissa ja käytännön ihmissuhteiden muutoksissa arvotan lähtökohtaisesti lapsen kannalta tärkeimmäksi ja eniten suojelun tarpeessa olevaksi ihmissuhteeksi lapsen yhteyden tätä kantaneeseen ja tämän synnyttäneeseen ihmiseen."

Lainaus omasta kommentistani: "Vaikka olisikin niin, että sikiö kykenisi tallettamaan edes vähän tietoutta henkilöstä, jonka sisällä kasvaa, niin tämä tieto lienee vähäistä verrattuna siihen syntymästä käynnistyvään laajakaistavirtaan, jota keskeneräiset, mutta vauhdilla kypsyvät aistit alkavat tallettamaan neuroverkkoon, joka sekin vasta pääsee tässä vaiheessa toden teolla tehtävissään käyntiin.
Kiintyminen voinee alkaa vasta, kun vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä on mahdollista laajemmalla otteella. Lisätietoa löytyy hakusanalla kiintymyssuhdeteoria, joka näyttäisi olevan tällä hetkellä vallalla oleva käsitys lapsen ja vanhemman kiintymissuhteen kehittymisestä."

Minna Huotiaisen teksti käy läpi ihmissikiön neurologista kehitystä about viimeisen trimesterin aikana. Siinä käydään läpi myös se, että sikiö stimuloituu erilaisista ärsykkeistä. Kirjoituksenkin perusteella stimuluksen merkittävyys on sen voimakkuudessa ja kestoajassa, ei sen lähteessä. Toki sikiö useimmin varmaan tulee esim. kuulleeksi kantajansa puhetta. Kurkunpään tulehdusta 3 kuukautta sairastavan äidin jälkeläinen puolestaan todennäköisesti reagoisi isänsä ääneen. Mielenkiintoisena pidin samanmunaisten kaksosten toisiaan stimuloivaa vaikutusta, hehän periaatteessa voisivatkin olla jonkinaisteisessa kiintymyssuhteessa toisiinsa (ja äidin suuntaan kiintymyssuhde kehittyisi vasta kakkosena). ;)

Niin tai näin, kaikki sikiöaikaiset neurologiset stimulaatiot taitavat kuitenkin kalveta niiden rinnalla, jotka alkavat syntymästä. Varsinaiseen kiintymyssuhteeseen puolestaan tarvittaneen paljon muutakin. Lisää hakusanalla kiintymyssuhdeteoria. Sellaiset asiat kuin "lapselle tärkeimmäksi katsotut ihmissuhteet" puolestaan menevät tosiaan arvomaailman puolelle. Edelleen olen sitä mieltä, että lapsen tärkeimmät ihmissuhteet ovat ne, joista lapsi kokee saavansa eniten turvaa ja myöhemmin ne, jotka lapsi itse nimeää. Tämä ei ole riippuvainen siitä, kuka hänet on kantanut, vaikka kieltämättä useimmiten nämä osuvat yksiin, joskin länsimaiden nykylapset tuntuvat yhä useammin ja useammin nimeävän isän ja äidin yhtä tärkeiksi.

Sitä, ettei vastasyntynyt ole vielä leimautunut emoonsa tavataan eläinmaailmassakin: vaikkapa vastasyntynyt paviaani-, mursu- tai pingviini saattaa erehtyä emostaan pyrkiessään lähimmälle nisälle tai lämpöön (ja toisaalta vanhempainvaisto voi kohdistua toisen jälkeläiseen tai muuhunkin kohteeseen). Tämänkin voi nähdä tietyissä tilanteissa parantavan eloonjäämisen todennäköisyyttä.

Kiintymyssuhdeteorian "iso kuva" on maalattu 1970-luvun loppuun mennessä. Kun tarkastelee mm. tuota Huotilaisen kirjoitusta, käy ilmi, että vasta 1980-luvulla on alettu laajassa mitassa ymmärtää sikiön todella kuulevan ja rekisteröivän kohdun ulkopuolelta kantautuvia ääniä. Vieläkään ei juuri tiedetä, mikä merkitys sikiöaikaisilla aistihavainnoilla todella on lapsen kehitykselle ja vaikkapa kiintymyssuhteelle äitiinsä.

Jo siitä syystä kohdunvuokrauksen tai -lainauksen ja sijaissynnyttämisen suhteen on paras ottaa vähintäänkin aikalisä.

Minusta ei ole eettisesti oikein edes lähestyä asiaa sillä ajatuksella, että jos vaikutus on vähäisempi kuin jossain toisessa yhteydessä, niin sen vaikutuksen voisi tyystin sivuuttaa.

Kuten aikaisemminkin olen maininnut, äitiin liittyvät äänet ovat puheen lisäksi esimerkiksi hengityksen rytmi ja sydämen syke. Kuinka "laajalla otteella" ja mitä kaikkea pitäisi aistien kautta tulvia sisään, että sitä voisi pitää merkityksellisenä? Aivojen rakentuessa ja aistien herätessä minä en usko, että paljonkaan. Hyvin vähälläkin on merkitystä siinä kehityksen vaiheessa.

Noh, minä olen nyt ilmaissut kantani kohdunvuokraukseen tai -lainaukseen ja sijaissynnyttämisen sallimishaluihin tämän adoptioaiheisen keskustelun osalta, eikä minulla ole enää tarvetta jatkaa, ellei mitään selvästi uutta tule vastaan.

"Vauvan kiinnittyminen äitiin alkaa tapahtua jo raskausaikana, jolloin vauva tutustuu
äidin tuoksuun, maistelee lapsivettä, kuulee äidin äänet ja erottaa äidin äänen muista
äänistä. Tässä suhteessa biologia antaa äidille etulyöntiaseman isään nähden. (Korhonen,
Sukula 2004, 18.)Myös isä voi olla mukana dialogissa vauvan kanssa koskettelemalla
vauvaa vatsan läpi ja puhumalla vauvalle.
--
Vauvalle annetaan ”työnimi”, vauva alkaa elää vanhempien puheissa ja mieli alkaa kääntyä kohti vauvaa.
Kaikella tällä luodaan suojaa tulevalle perheenjäsenelle. (Broden 2006, 45–47.) Raskausajan
mielikuvatyöskentely ja kiinnittyminen luovat herkkyyttä tulevaa vauvaa
kohtaan. Ne ovat osa vauvan ja vanhempien välistä kiintymystä. Vauvan syntyessä
vanhemmille syntyy lapsi, jonka he jo tuntevat. Raskaudenaikaiselle tunneperäisellä
kiinnittymisellä vauvaan on suuri merkitys siihen, millaiseksi vastasyntyneen ja vanhemman
vuorovaikutuksen laatu muodostuu. (Broden 2006,91,95.) "

http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/22647/susanna_sillanpaa.pdf?sequence=1

Kun tämän löytäminen kesti näin kauan, niin voin myöntää, että olen perehtynyt tähän raskauden osa-alueeseen häpeällisen vähän. Tutkimusten tasolla olen enimmäkseen keskittynyt vain biologiseen kehitykseen, hormonien vaikutukseen ja siihen, mitä vauva milloinkin "osaa". Kiintymyssuhteen muodostumista koskeva tieto on taas käsitellyt eniten syntymän jälkeistä vuorovaikutusta. Toki on jotenkin pitänyt itsestään selvänä, että oma lapsi on pikkuisen kiintynyt niihin ihmisiin, jotka sille ovat puhuneet ja lukeneet satuja päivä hedelmöittymisen jälkeen (ei ole vitsi) ja jotka ovat "leikkineet" sen kanssa. Mutta se on ollut aika mutua :)

Tuskin on kovin vaikea tunnustaa että maailmassa on edelleen paljon asioita joista ei tiedetä juuri mitään, mutta silti asioita tapahtuu. Näin näyttää olleen mm. lasten syntymisen kanssa, sillä maailman sivu on syntynyt lapsia jotka eivät ole päässeet elämään biologisten vanhempiensa kanssa ja siitä sitten on aiheutunut murheita tai sitten on ollut aiheutumatta.

Toinen seikka joka tässä keskustelussa on jäänyt sivuun on, että tavallaan tässä on vastakkain lapsen oikeus biologiisiin vanhempiin ja sitten oikeus ylipäätään syntyä maailmaan. Ja tässä kohtaa minä ainakin voin tunnustaa käsitykseni rajat, uskallan kyllä luovuttaa ongelman syvällisemmän pohdinnan filosofien haltuun.

Sinänsä kyllä vastustan sitä ajatusta että homomiesten pitäisi kantaa kaikki se syntitaakka, mitä muut perhemuodot ovat aikaansaaneet. Ja homomiehethän ovat se ainoa ihmisryhmä, jotka eivät voi lasta ilman keinotekoisia apuneuvoja saada.

Kun kiintymyssuhdeteoriasta on puhuttu, niin millähän perusteella homopari päättäisi, kumpi jää ensimmäiseksi vuodeksi kotiin eli kumpaan muodostuu ensisijainen kiintymyssuhde? Biologinen isäkö? Olisi mielenkiintoista kuulla kommentteja tästä.

Ymmärtääkseni heteropareissa se vähemmän tienaava yleensä jää kotiin.

EDIT: Ja ymmärtääkseni tuo raha on myös keskeinen tekijä valinnassa.

Ei raha vielä siinä vaiheessa ole raskaiseva tekijä, kun lapsi on alle 9kk, siihen asti tuella ja toisen palkalla elää ihan kivasti, ellei täysin vararikossa olla. Siksi hyvin tienaavat äidit ovat yleensä ainakin sen yhdeksän kuukautta kotona ja sitten vähemmän tienaava jää kotiin (kumpi sitten onkaan) ja saa hoitorahaa, joka on vanhempainrahaa huonompi.

Kiitoksia myös Draconflylle referenssistä.

Oikeasti, löydän itseni jälleen keskustelemassa äitiyspsykologiasta...

Noh, tämän olen nyt tällä kertaa saanut selville aiheesta.

Se, mitä täällä on ounasteltu, näytetään tuntevan anglo-amerikkalaisessa maailmassa nimellä "maternal fetal attachment", nykyisin myös "paternal fetal attachment". Molemmat konseptit ovat oikein urakalla kiistanalaisia. Kannattaa guuglata. Ennenkaikkea ongelmaksi tulee määritelmät ja mittaus. Alkuperäinen "attachment theory" (joka ei näyttäisi olevan 70-luvun meininkiä, vaan teorialla menee kiihtyvällä tahdilla lujaa, mitattuna julkaisumäärissä), ei voi koskea prenataalivaihetta. Eräs "Attachment theoryn" keskeisiä tarkastelukohteita ovat nimittäin negatiiviset elämäntilanteet, eli kun lapsi joutuu kohtaamaan pelkoa, surua, kipua jne. Näissä on mielenkiinnon kohteena se, miten lapsi ja huoltaja reagoi toisiinsa. Suuri osa on psykologiaa ja prenataalista psykologiaa ei oikein voi tutkia. Osa on neurologiaa, ja jotain osaa voidaan prenataalistikin tutkia.

Yleinen lääketieteellis-psykiatrinen käsitys prenataalivaiheesta lienee seuraava (Nancy Eichorn, lokakuu 2012): "Research into maternal-fetal attachment is increasing yet has not yielded substantive scientific results due in part to the lack of a clear definition of the word “attachment.”...Current research demonstrates that fetuses perceive pain, react to touch, smells, and sounds, and display different facial expressions in response to external stimuli. Yet, these reactions may be preprogrammed with subcortical nonconscious origins—they are not universally considered true conscious cognitions." ja "Studies investigating fetal brain development have demonstrated that fetuses do not acquire brain structures necessary for consciousness until 24 weeks gestation age; however, studies have not ruled out the existence of a subcortical consciousness."

Tämän valossa näyttäisi kyllä siltä, että "attachment theory" (kiintymyssuhdeteoria) on edelleen johtava teoria lapsen ja ensihuoltajan välisen suhteen kehittymisessä. "Maternal/paternal fetal attachment" näyttäisi tällä hetkellä olevan kiistanalainen / tutkimustuloksia ei juuri ole.

Yesmanin edellisen kirjoituksen kaltaiseen johtopäätökseen minäkin olen osittain tullut hyvän aikaa sitten.

Meillä on siis ihan pätevä teoria kuvaamaan syntymän jälkeisen ajan kiintymismekanismeja. Hyvä niin. Siihen ei kuitenkaan sisälly varausta siihen, että syntymän hetkellä peli olisikin jollain tavalla jo avattu. Kiintymyssuhdeteoriassa näytettäisiin lähtevän siitä, että pöytään ei ole syntymän hetkellä lyöty ainuttakaan korttia. Se, ettei meillä ole pätevää ja yleisesti hyväksyttyä teoriaa syntymää edeltävän ajan mekanismien vaikutuksesta syntymän jälkeiseen aikaan, kertoo vain siitä, että asiaa ei ole tutkittu tarpeeksi, ei oikein tiedetä mitä ja miten edes tutkitaan. Asiaa ei ymmärretä vielä tarpeeksi.

Näyttää siis myös siltä, että johtava teoriamme lapsen ja ensihuoltajan välisen suhteen kehittymisestä olisi sen rajoittuneen näkökulmansa vuoksi tietyiltä osiltaan vaillinainen. Johtopäätökseni on, ettei kiintymyssuhdeteoria tarjoa työkaluja tämän asian arvioimiseksi.

Itsehän en ole esittänyt, että nämä raskausajan asiat liittyisivät sillä hetkellä tunnetason kiintymiseen yhtään mitenkään, koska mitään tunnetasoa ei tuossa vaiheessa uudella ihmisellä vielä liene. Enkä ole olettanut, että sikiö hahmottaisi, ymmärtäisi, mitenkään tietoisesti käsittelisi kuulemaansa, tai että tästä olisi jokin jäsentynyt muisto. Sen sijaan aivojen yhteyksien kehittymisen alkuvaiheissa vastaanotettava informaatio voi vaikuttaa hyvinkin syvälle.

Sitten kun syntymän jälkeisinä aikoina kiintymyssuhdeteoriassa kuvatut prosessit käynnistyvät, voi noilla asioilla olla vaikutusta. Tämähän antaisi jopa mahdollisuuden pyöritellä sellaista ajatusta, että lapsella voisi olla syntyessään äitinsä (eli kantajansa) antama "nimikirjoitus" aivojensa rakenteissa!


Alan jo olla liian vanha hyppäämään nykyisestä kelkasta ja hankkiutua opin tielle, mutta jos olisin nuorempi, niin tästä olisin saanut varmaan kiinnostavan motivaation hakeutuakin tällaista tutkivalle uralle... :)

Kohtua (vaginaa) on sivuttu tässä keskustelussa. On varmaankin oikea hetki tarkistaa mitä mieltä homomiehet ovat oikeasti vaginasta.

Nettivideo sen kertoo. Homomiehillä on vaginasta syvällinen käsitys: useilla ihmisillä on sellainen, taikka ilman vaginaa ei olisi homomiehiä.
Suosittelen:
http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=Bd3gw3caSEk

asiantunijay eivät osaa päättää kantaansa sijaissynyttämiseen. Onko niin, että kun naisparit sai oikeuden hedelmöityshoitoihn, kiinnostus tasa-arvon edistämiseen tältä osin lopahti esim Setassa?
http://www.om.fi/Etusivu/Ajankohtaista/Uutiset/1347274092900

Tasa-arvoisesta avioliitosta puhutaan nyt paljon, mutta tästä ei. Sinänsä henkilökohtaisesti asia ei koske, mutta tasa-arvoa kannatan tässäkin asiassa. Miksi sperman luovutus on ongelmatonta mutta sijaissynnyttäminen niin valtavan ongelmallista?

Kaipa siksi, että spermanluovuttaja luovuttaa spermaa ja sijaissynnyttäjä taas vauvan...

Sperman tai munasolun luovuttamisessa on kyse sukusolu(je)n luovuttamisesta. Sijaissynnyttäminen johtaa lapsen luovuttamiseen, käytännössä elävän ihmisen esineellistämiseen. Kantajaan raskausaikana alkaneen ihmissuhteen kehittymisen katkeamisen vaikutukset lapsen kehitykseen ovat käytännössä yhä täysin tutkimatta.

Tutkimatta? Eikö muka maailman sivu lapsia ole kasvanut myös muilla kuin biologisilla vanhemmilla ja eikö mukamas tätä ilmiötä ole tutkittu?

Ja vähän vielä bensaa liekkeihin: Perätön ei myöskään liene väite, että jonkinmoinen osa meistä ei ole peräisin siitä isästä, jota biologiseksi isäksi väitetään. Ja kun sukututkimusta tehdään, niin esi-isä-määrän kasvaessa on hyvin todennäköistä ettei joku kirkonkirjoihin merkitty mies olekaan esi-isä. Mutta onko sillä sitten väliäkään, sukulaisuus lienee kumminkin enemmän sosiaalinen konstruktio kuin biologinen.

Vastatkaa huviksenne mielipidekyselyyn homoliittoi koskien. http://www.kyselynetti.fi/vastaa/?kohde=b61e1181

On lapsia toki kasvanut monenlaisissa perheissä. Kyse ei nyt kuitenkaan ole siitä asiasta lainkaan.

Kuten olen aiemminkin (tässä ketjussa) todennut, en pidä kovin olennaisena sitä, mistä ihmisen sukusolut ovat peräisin. Ennen hedelmöittymistä siittiöt ja munasolut ovat vain sukusoluja. Sen jälkeen tilanteen voi ajatella muuttuneen.

Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana on tajuttu, että sikiö todella kykenee kuulemaan kohtuun kantajansa äänen ja myös erottavan jollain tasolla tämän äänen muista heti syntymänsä jälkeen - ja ilmeisesti myös vaistonvaraisesti kokevan sen erityisen turvalliseksi, ympäristön muututtua radikaalisti. Tuon siteen katkaiseminen tuossa vaiheessa huolestuttaa minua - eikä asiasta tunnu löytyvän perusteellisesti tutkittua tietoa ja koeteltua näkemystä.

Kyse on lapsen oikeudesta siihen ihmissuhteeseen, joka on alkanut kehittyä jo sikiöaikana. Sijaissynnyttäminen johtaa kantajan ja synnyttäjän (siis oman äidin) riistämiseen tahallisesti pois lapselta, ilman että on mitään tietoa siitä, miten syntyneen siteen katkeaminen lapseen vaikuttaa.

"Sijaissynnyttäminen johtaa lapsen luovuttamiseen, käytännössä elävän ihmisen esineellistämiseen. "

Yläpuolinen on henkilökohtainen näkemys. Kohtuajan lahjoitus pariskunnan perheenlisäyksen aikaansaamiseksi ei äkkiseltään tuntuisi esineellistävän ketään sen kummemmin, kuin mitä tämänhetkinen lainsäädäntö esineellistää. Tilanne voisi olla vaikka se, että syntyjään kohduttoman naisen sisko haluaa synnyttää sisarensa perheeseen lapsen. Ei kai tässä esineellistetä ketään sen enempää kuin esim. esineellistetään lasta adoptiossa tai alkioita keinohedelmöityksessä. (Jokaisessa keinohedelmöityksessä tuotetaan useita ihmisalkuja.)

"Kantajaan raskausaikana alkaneen ihmissuhteen kehittymisen katkeamisen vaikutukset lapsen kehitykseen ovat käytännössä yhä täysin tutkimatta. "

Fetal-maternal attachment ilmiön olemassaoloa ei ole todistettu. Ihmisen primääristen ihmissuhteiden kehitys alkaa tämän hetken valtateorian ja lääketieteellisen käsityksen mukaan syntymästä ja on toden teolla käynnissä n. 6kk:n iästä alkaen. Kiintymyssuhdeteoria = attachment theory. Wikipedian artikkelissa 'sijaissynnytys' on joitain viitteitä tutkimuksiin tässä asiassa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Sijaissynnytys

Korjaus: Jokaisessa hedelmöityshoidossa ei, Yesman hyvä, tuoteta useita ihmisalkuja elimistön ulkopuolella. Inseminaatiossa, josta hoidot aloitetaan ja joka ainakin terveillä naisilla yleensä onnistuu parin yrityksen jälkeen, sperma ruiskutetaan kohtuun. Ilmeisesti tarkoitit koeputki- tai mikrohedelmöitystä, joissa alkioita voidaan pakastaa.

Olet oikeassa. Inseminaatiossa alkiot syntyvät kohdussa. Tosin lienee niin, että tässäkin (keino)hedelmöityksen muoto johtaa verrattain usein spontaaniin aborttiin.

Sinänsä inssillä saavutetun raskauden ei pitäisi päättyä helpommin, mutta koska raskaus selviää silloin hyvin varhain (verrattuna yllätysraskauksiin, jossa testejä ei yleensä tehdä menkkojen alkamisaikana) myös suurempi osa saa tietää keskenmenosta. Jotkuthan ovat arvioineet, että jopa yli puolet raskauksista päättyy ja suurin osa niin varhain, ettei nainen tiennyt olevansa raskaana.

Noh, hyväksytkö alkioiden pakastuksen? Ja voivathan heteroparit omia alkioitaa luovuttaakin.

"Noh, hyväksytkö alkioiden pakastuksen? "

Kaiken kaikkiaan olen tässä koko lapsensaannissa (tavalla tai toisella) emotionaalisesti kovin vieraalla maaperällä. Suhtaudun tähän asiaan biologiselta näkökantilta ja sitten näköjään vähän tasa-arvonkin suunnalta.

Spontaani arvotukseni kuuluu jotakuinkin seuraavalla tavalla: biologinen lisääntyminen ei ole sellainen ihmisoikeus tai ihmiselon kulmakivi, jonka puolesta tulisi tehdä kaikki mahdollinen. Kaikilla ihmisillä tai ihmisparivaljakoilla ei ole tarpeellisia biologisia edellytyksiä lisääntymiseen. Ihminen joutunee hyväksymään monta muutakin "epäreilua" asiaa elämässä.

Kuitenkin kun kerran on niin, että maailmassa on sylejä, jotka kaipaavat lasta ja lapsia, jotka kaipaavat syliä, niin sitten mielestäni tässä lapsenhankkimisessa tulisi tehdä se pienin paha: sallia adoptio kaikille huolenpitoon kykeneville ja haluaville ihmisille, valvotusti ja säädellysti.

En pidä alkiota pyhänä asiana enkä oikein ihmisenä. Kyseiseen solurykelmään on kuitenkin vaikea suhtautua kuin mihin tahansa solukkoon. En perää yksittäisen alkiosolukon oikeuksia tai usko sen sieluun tms. mutta näemmä näen asiassa jonkilaista... laajempaa heijastumaa yleisestä suhtautumisesta ihmiseen. Samalla tavalla kun voimme hiljentyä kunniotuksesta menehtyneen lajitoverimme (ruumiin) äärellä (vaikka tätä ei tietyssä mielessä enää ole olemassa), niin aivan samoin voimme kunnioittaa ihmisen alkua.

Hmm.. eli vastaus: jos alkiolla ja pakastuksella mahdollistetaan jonkin lajitoverimme elossasäilyminen, niin taidan hyväksyä alkion pakastuksen (tarkoittaa vaikka alkion "sisaren" vaikeaa sairautta). Muihin käyttöihin - hedelmöityshoidot mukaan luettuna - suhtaudun varauksellisesti. Haluaisin ainakin pitää alkioiden tehtailun ja pakastamisen minimissään. Jep, en oikein lämpene myös alkion kantasoluilla tehtävään tutkimukseen ja soisin, että käytettäisiin muita omnipotentteja solulinjoja.

Lisäys: Jos kuitenkin on niin, että katsotaan jonkin ihmisryhmän (biologisen) lisääntymisen olevan niin tärkeeä, että tällaisia eettisiä rajapyykkejä ylitetään, niin sitten en näe syytä valikoida sitä, minkä ihmisryhmän biologista lisääntymistä pidetään tärkeämpänä kuin jonkin toisen. Vapaaehtoisesta toiminnasta joka suuntaan tottakai lähdetään.

Niin, lapsettomuuden ei pitäisi olla ihmisen elämässä se asia, jonka kautta hän itsensä määrittelee. Mutta sanopa se tahattomasti lapsettomille. Jotkut eivät pysty hyväksymään lapsettomuuttaan koskaan eivätkä kaikki negatiiviset tunteet edes mene simbsalabim ohitse, kun oman lapsen saa. Jos et ole koskaan vauvakuumetta saati lapsettomuutta kokenut, niin sori, mutta et välttämättä ymmärrä tätä. Sama koskee tuota adoptioväitettäsi, josta olemme varmaan jo aiemmin keskustelleet riittävästi?

Kantasolututkimukset hyväksyn, kunhan lakeja noudatetaan.

"Jotkut eivät pysty hyväksymään lapsettomuuttaan koskaan eivätkä kaikki negatiiviset tunteet edes mene simbsalabim ohitse, kun oman lapsen saa. Jos et ole koskaan vauvakuumetta saati lapsettomuutta kokenut, niin sori, mutta et välttämättä ymmärrä tätä." Onko lapsettomuuden kokemus niin pyhä, että sitä ei voi käsitelä kuin vertaisryhmissä? Sori, tällä logiikalla moni asia jäisi kovin yksipuoliseen käsittelyyn. Keinohedelmöityksessä, tavalla tai toisella, on aina kyse aikuisen halusta saada lapsi. Tämän oikeuden pitäisi koskea tasaveroisesti kaikkia. Keinogedelmöityksessä mikään muoto ei ole "luonnollinen".

Kauneuspilkku: " Onko lapsettomuuden kokemus niin pyhä, että sitä ei voi käsitelä kuin vertaisryhmissä? Sori, tällä logiikalla moni asia jäisi kovin yksipuoliseen käsittelyyn."

Sanoin, ettet välttämättä ymmärrä. Yesman on jo kauan sitten - tästä on keskusteltu ennenkin - tehnyt kirjoituksillaan selväksi, että hän ei pysty samaistumaan tässä asiassa riittävästi toisen ihmisen osaan. Se, ettei asiaa ymmärrä ei tietenkään estä siitä keskustelua. Tähän aiheeseen on helppo liittää yleviä mielipiteitä, kuten juurikin tuo adoption ensisijainen asema verrattuna lapsettomuushoitoihin. Kaikkihan me kuvittelemme miten itse toimisimme missäkin kriisissä, mutta kun se osuu kohdalle, tilanne ja tunteet ovatkin usein ihan eri kuin mitä oli näissä "olen hyväntekijä, kun annan orvolle lapselle kodin" -kuvitelmissaan ajatellut.

"Keinohedelmöityksessä, tavalla tai toisella, on aina kyse aikuisen halusta saada lapsi. Tämän oikeuden pitäisi koskea tasaveroisesti kaikkia. "

Tietenkin. Halu saada lapsi on kaiken lisääntymisen lähtökohta. Kaikilla ei kuitenkaan ole tähän yhteneviä mahdollisuuksia, sillä kaikki eivät joko pysty tulemaan raskaaksi ilman apua tai ollenkaan, eikä kaikilla ole varaa. Kun lähdetään ns. normaalin lisääntymistavan ulkopuolelta hakemaan keinoja lisääntymiseen törmätään väistämättä eettisiin ongelmiin, jotka pitää ratkaista. Oma mielipiteeni on, että sukusolujen ja alkioiden luovuttamisen kohdalla näitä on huomattavasti vähemmän kuin vastasyntyneen lapsen luovuttamisen kohdalla, joten jälkimmäiseen liittyvän lain rustaamisessa menee väistämättä kauemmin.

"Keinogedelmöityksessä mikään muoto ei ole "luonnollinen"."

Noh, mikrohedelmöitystä lukuunottamatta hedelmöittyminen on täysin luonnollista, mutta ymmärrän kyllä mitä haet takaa.

Musta taas lain pitäisi olla yhteneväinen kaikkia kohtaan eli jos on jotain kysymyksiä, joita ei osata/haluta ratakaista, ei ihmisiä pitäisi sen takia saattaa eriarvoiseen asemaan. Minusta tässä haiskahtaa se, että heteropari/yksin elävä nainen/ naispari ovat lainssäätäjien mielestä "luonnollisempia" vahempia (juurikin mainitsemassani järjestyksessö) kuin miespari. Perustelut voidaan aina löytää ja tutkimustuloskia suuntaan tai toiseen. Jos kerran adoptiolapset voivat ihan hyvin adoptioperheessään, en ainakaan tuon sikiön/vastasyntyneen vuorovaikutussuhteen vuoksi olisi kieltämässä asiaa. Ihmiskauppa on varmaan se hankalin asia.

Jospa pyrittäisiin "et ymmärrä" -kaltaisten yliruksaamisen sijaan perusteltujen näkemysten esittämiseen?

"Yesman on jo kauan sitten - tästä on keskusteltu ennenkin - tehnyt kirjoituksillaan selväksi, että hän ei pysty samaistumaan tässä asiassa riittävästi toisen ihmisen osaan."
- Henkilön ei tarvitse tuntea ketään kuolemaantuomittua tai kuolemaantuomitun läheistä tai murhattua tai tällaisen omaisia voidakseen muodostaa perustellun käsityksen kuolemantuomion lainsäädännöstä tai eettisestä ongelmatiikasta. Itse asiassa luulen jopa olevan osin päin vastoin: mikäli lainsäädäntö tai argumentaatio kuolemantuomiosta annettaisiin vain edellämainittujen henkilöiden käsiin, vinoutuisi lainsäädäntö tai dialogi nopeasti. Kenenkään ei myöskään tarvitse "pystyä samaistua riittävästi" keinohedelmöityksen tai lapsensaannin ongelmatiikkaan muodostaakseen näistä perustellun näkökulman. Saattaapa tämäkin asia olla osaksi juuri päin vastoin.

"Se, ettei asiaa ymmärrä ei tietenkään estä siitä keskustelua."
- Tarkoitat varmaan: "Se, ettei asiasta ole omakohtaista kokemusta."

"Tähän aiheeseen on helppo liittää yleviä mielipiteitä, kuten juurikin tuo adoption ensisijainen asema verrattuna lapsettomuushoitoihin. Kaikkihan me kuvittelemme miten itse toimisimme missäkin kriisissä, mutta kun se osuu kohdalle, tilanne ja tunteet ovatkin usein ihan eri kuin mitä oli näissä "olen hyväntekijä, kun annan orvolle lapselle kodin" -kuvitelmissaan ajatellut."
- Adoptio ei edelleenkään ole ensisijaisesti hyväntekeväisyyttä vanhempia tai lasta kohtaan. Siinähän vain kaksi intressiä kohtaavat. Se tuntuu järkevältä, perustellulta tominnalta. Tähän peilaten lienee relevanttia kysyä, antavatko ihmiset ja sitä kautta lainsäädäntö biologiselle lapsensaannille epäsuhtaista painoarvoa ja lääketieteellistä huomiota. Kysymyksessä ei ole tappava tauti. Elämänlaadullisesti se puolestaan saa merkityksiä, joita sille itse ja muut ihmiset antavat.

"Kaikilla ei kuitenkaan ole tähän yhteneviä mahdollisuuksia, sillä kaikki eivät joko pysty tulemaan raskaaksi ilman apua tai ollenkaan, eikä kaikilla ole varaa."
- Lainsäädännöllisesti ja yhteiskunnan koheesion suhteen tärkeää lienee tosiaan se, että jos kerran tehdään päätös tukea biologista lapsensaantia tieteen keinoin ja mahdollisesti jopa (osin) yhteiskunnan tuin, niin katsotaan, ettei jokin tähän halukas ryhmä jää näiden pyrkimysten ulkopuolelle perusteettomasti.

"Oma mielipiteeni on, että sukusolujen ja alkioiden luovuttamisen kohdalla näitä on huomattavasti vähemmän kuin vastasyntyneen lapsen luovuttamisen kohdalla, joten jälkimmäiseen liittyvän lain rustaamisessa menee väistämättä kauemmin."
- Samoin minä otaksun, etteivät alkiot tai sukusolut herätä ihmisissä vastaavia tunteita kuin vauva. Tällainen ei voine kuitenkaan jarruttaa tai estää pyrkimyksiä säädeltyyn biologiseen lisääntymiseen myös vaikkapa miehen/miesten kohdalla tai kohduttomien naisten osalta. Sijaissynnyttäjäkokemusten suhteen voi muuten ensialkuun kahlata läpi wikipedian artikkelin lähteet.

"Noh, mikrohedelmöitystä lukuunottamatta hedelmöittyminen on täysin luonnollista, mutta ymmärrän kyllä mitä haet takaa."
- Luonnollinen hedelmöittyminen nisäkkäällä tapahtuu naaraan munatorvessa siittiösolun tunkeuduttua munasoluun sen jälkeen, kun uros on saattanut sukusolunsa oman lisääntymiselimensä avulla naisen lisääntymiselimistöön parittelussa. Muut keinot toteuttaa hedelmöittyminen ei liene sitä, mitä yleensä ajatellaan 'luonnollisena'.

Yesman hyvä, olen monia kertoja selittänyt, ettei adoptio läheskään kaikille lapsettomille korvaa oikeaa lasta. Adoptio voi tuntua fiksulta ja perustellulta vaihtoehdolta, jonka luulisi käyvän kaikille, mutta kun ihmiset eivät toimi näissä asioissa pelkän järjen perusteella. Lastensaantia ei ajatella sillä tavalla, että "nyt kaksi intressiä kohtaavat", kyse ei ole bisnesasioista, joista noin voisi ajatella. Ei seurustelemaankaan aleta siltä pohjalta, että toisen asunto on hyvässä paikassa ja minä taas voin lainata hänelle rahaa = molempien tarpeet tyydytetty, ellei juttu tunnu tunteidenkin tasolla siltä omalta. Adoptio ei ole vaihtoehto niille ihmisille, jotka eivät tunne sitä omakseen, eivätkä he silloin onneksi edes adoptiojonoon pääse.

Minäkään en rehellisesti sanottuna oikein ymmärrä, miten joku voi surra viikkoja kissaansa. Silti mieleeni ei todellakaan tulisi vähätellä jonkun tunteita, en sanoisi, että "sehän oli vain kissa, eikä ihminen" tai "voithan ottaa löytökissan tilalle" tai "turha sitä on surra". Tämän on sinun ongelmasi, Yesman. Et osaa tai pysty ottamaan vakavasti sellaisen henkilön tunteita, joka on valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen lapsen. Tai joille negatiivinen raskaustesti tuntuu maailmanlopulta. Ehkä se on sinusta ylireagointi tai ajattelet, että tuon ihmisen arvot ovat vääristyneitä. En syytä sinua siitä, se on läheisillekin vaikeaa - ja me olemme varmasti heidän mielestään välillä aika vaikeita. Tiedän miten hullulta kuulostaa, että ihminen on valmis kiduttamaan itseään henkisesti ja vähän fyysisestikin saadakseen lapsia.

Tietenkin asiaan liittyvistä eettisistä ongelmista voidaan keskustella, mutta silloinkin kannattaa kunnioittaa toisen ihmisen tunteita. Vaikket sinä haluaisi omaa lasta enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, sinun on ymmärrettävä, että joku muu voi haluta. Toisaalta taas lapsettomille pitää tehdä selväksi, etteivät he voi tehdä mitään eettisesti hyvin arveluttavaa lapsia saadakseen, jolleivat he sitä itse ymmärrä.

Hedelmöityshoitolailla tuetaan kaikkien niiden ihmisten biologisen lapsen saantia, jotka pystyvät raskautumaan (plus heidän kumppaninsa). Sijaissynnytyksessä on vielä liian paljon selvittämättömiä asioita, pitäisi ratkaista synnyttäjän oikeudet (oikeus vaihtaa mieltään), mitä tehdään mahdollisessa erotilanteessa, pitääkö synnyttäjän olla joku pariskunnan lähipiiristä, pitääkö lapsella olla oikeus tavata synnyttäjää tai saada hänestä tietoa, miten estetään ihmiskauppa, saako rahaa vaihtaa, mitä tehdään ylijääneille alkioille, mitä tehtäisiin homoparien tilanteessa, joilloin lapsella olisi "kaksi äitiä" eli munasolun luovuttaja ja synnyttäjä, saisiko lapsi ehkä tietää molemmista jne. Hedelmöityshoidoissa tämäntapaiset kysymykset on jo ratkaistu. Uskon kuitenkin, että sijaissynnytyskin jossakin vaiheessa saadaa lailliseksi.

Miksi sijaissynnytyksessä pitäisi miettiä mahdollista eroa? Eihän sitä mietitä muissakaan tapauksissa. Keinohedelmöityksellä tai adoption kautta lapsensa saaneet parit eroavat eikä se ole mikään ongelma. Suurin osa nykyisiin solmittavaista tai muodostuvista parisuhteista päätyy any way eroon. Ei kannata tehdä enempää ongelmia. Ihmiskauppa on minusta todellakin relevantti ongelma. Minusta kaikenlainen oikeus tietää biologisesta alkuperästä on tarpeeton, paitsi sikäli, että perinnölliset sairaudet yms seikat pitää olla teidossa. Mutta lapsen ei minusta tarvitse tietää luovuttajan henkilöllisyyttä. Koska keinotekoisesti alkuunsaatettu lapsi on vanhempiensa toivoma, muut ovat vain luovutajia. Miksi ylijääneet alkiot olisi ongelma?

En myöskään ymmärrä miksi tässä asiassa pitää erikseen korostaa tunteiden merkitystä, kaikkiin asioihin voi ihmisillä liittyä voimakkaita tunteita, ei lapsettomuutta voi nostaa muiden asioiden yläpuolelle, niin kuin jotkut nyt näyttävät tekevän. Se on yksi mahdollinen tragedia ihmisen elämässä. Toisille se on koko elämää määrittävä asia, toisille ei.

"Miksi sijaissynnytyksessä pitäisi miettiä mahdollista eroa?"

-Vaikkapa siksi, että tiedetään ketkä ovat lapsen vanhemmat, jos pariskunta eroaa kesken prosessin ennen lapsen syntymää tai tämän adoption voimaanastumista. Onko synnyttäjällä sananvaltaa, jos hän ei halua antaa lasta keskelle eroriitaa? Tai luovuttaisiinko sijaissynnyttäjien kohdalla kokonaan siitä pykälästä, jonka mukaan synnyttäjä on lapsen äiti?

"Mutta lapsen ei minusta tarvitse tietää luovuttajan henkilöllisyyttä."

-Onneksi laki on toista mieltä. Se, saako lapsi tietää luovuttajan henkilöllisyyden on vain ja ainoastaan lapsen itsensä päätettävissä oleva asia, ei vanhempien.

"En myöskään ymmärrä miksi tässä asiassa pitää erikseen korostaa tunteiden merkitystä."

-Kunhan vain valotin asiaa Yesmanille, jolla ei ilmeisesti ollut mitään ideaa siitä, miksi ihmiset edes haluavat lapsia ja miksi kaikki eivät halua adoptiolasta biologisen sellaisen sijaan.

Tarve tietää biologiset vanhempansa on perustavaa laatua oleva inhimillinen ominaisuus. MLL:n mukaan valtaosa adoptoiduista lapsista haluaa aikanaan tämän tiedon saada, ja uskoisinpa että tämä perusoikeus on tärkeimpiä syitä, miksi hedelmöityshoidoilla alkunsa saaneella lapsella on Suomessa mahdollisuus saada tietoonsa biologinen taustansa, useimmiten kai isänsä. Tämä tosin ei valitettavasti taida olla mahdollista lapsille, joiden sukusolut on hankittu ulkomaisesta pankista. Olen tästä aiemminkin vaahdonnut, mutta nykyinen hedelmöityshoito- ja isyyslaki jättävät apilaperheissä lapsen äidin niin tahtoessa isän täysin lapsensa elämän ulkopuolelle. Tässäpä olisi esim. Sateenkaariperheet ry:lle purtavaa.

MLL onkin mielenkiintoinen auktoriteetti tähän keskusteluun. Muistaakseni MLL kannatti keinohedelmöitystä aikoinaan vain heteropareille. Heidän kohdallaan vioi puhua ehkä hoidoistakin, naisparit ja yksinäiset naisethan saattavat olla täysin terveitä. Itse en todellakaan haluasi 18 vuoden päästä saada yhteydenottoa ventovieraalta, toki sen voi välttää, kun ei luovuta. Ihmettelen kuka haluaa, mutta ehkä se jostainkin on "jännää" ja ehkä joku haluaa luoda jopa siteen biologiseen jälkikasvuunsa sitä huolimattaa, että tämän elämän 18 ensimmäistä vuotta on mennyt ohi tuntemattomuudessa.

Yleisin perustelu, jonka minä olen kuullut/lukenut on auttamisen halu. Itse luovuttaisin enemmän kuin mieluusti munasoluja, mutten täytä vaadittavia kriteerejä.

Minunkin kohdallani kaikki luovuttamispohdiskelut ovat täysin hypoteettsia. en tiedä, mutta olen melko varmasti liian vanha. Korostan edelleenkin, että lainsäädänössä on kyse aikuisten haluista ja toiveista. Lasten saaminen ei ole ihmisoikeus. Nyt lainsäädäntö asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan perustuslain vastaisesti. Jostain syystä se ei ole ongelma, kun laki syrjii miehiä. Jos asia olisi toisin päin, voin vaan kuvitella miten vakava epäkohta olisi kyseessä.
Ehkä tulevaisuudessa teknolgiat kehittyy ja sikiö voi kasvaa muualla kuin naisen ruumiissa, silloin varmaan näitä asioita ei tarvii enää miettiä.

"-Kunhan vain valotin asiaa Yesmanille, jolla ei ilmeisesti ollut mitään ideaa siitä, miksi ihmiset edes haluavat lapsia ja miksi kaikki eivät halua adoptiolasta biologisen sellaisen sijaan."

Tämä kommentti näyttäytyy pahansisuisena. Se näyttäisi vähättelevän toisen ihmisen kykyä myötäelämiseen ja tekee perusteettomia olettamia toisen elämäntarinan ja kapasiteetin suhteen. Lisäksi kommentti ei vastaa Kauneuspilkun tiedusteluun tunteiden roolista argumentaatiossa, vaan kommentti siirtyy eristämään joukosta yhden keskustelijan sekä ohjaa negatiivisen sisällön tähän yksittäiseen suuntaan sen sijaan, että oma aiempi kommentti perusteltaisiin keskustelijoiden ryhmässä.

Tässä teemassa näyttävät tunteet tosiaan olevan pinnalla. Jos lapsettomuusasiat katsotaan valtaosin tunnemaailmaan kuuluviksi ja tiettyjä ihmisiä koskeviksi tai ne tieten tahtoen halutaan ajaa näihin raameihin, lienee jotakuinkin ajanhukkaa yrittää edetä mielipiteenvaihdossa selkeästi muodostettavin argumentein ja vasta-argumentein, eli keskustellen. Entäpä jos minulla olisi miehenä (tai partnerini kanssa) halu saada biologinen lapsi ja tämä tahtotila riipisi minua sydänjuuriani myöten? Olisiko tahtotilani hyvä argumentti sijaissynnytyksen puolesta?

Edelleen otaksun, että sijaissynnyttämiseen voidaan ulottaa vastaavat lainalaisuudet, eettinen pohdinta ja tasa-arvon periaatteet, kuin muuhunkin lapsensaantiin. Mikään toistaiseksi kuulemani argumentti ei näyttäisi äkkiseltään tekevän kohdullisten ihmisten biologista lastensaantia merkittävässä määrin arvokkaammaksi, ongelmattomammaksi tai turvallisemmaksi kuin kohduttomien ihmisten biologista lastensaantia. On totta, että kohduttomilla ihmisillä asetelmaan tulee uniikilla tavalla mukaan lisätaho (sijaissynnyttäjä), mikä tulee ottaa huomioon eettisessä pohdinnassa ja lainsäädännöllisesti. Myös adoptiossa (ja jossain määrin myös sukusolu- / alkioluovutuksessa) mukana on jossain määrin vastaava tai vastaavat "kolmannet tahot". Lisäksi esim. kansainvälinen elimenluovutuslainsäädäntö tai periaatteet on pystytty muodostamaan samansisältöisestä eettisestä lisäkuormasta tai hyväksikäyttöhuolista huolimatta.

Tuntuisi siltä, että kaikissa "luonnollisen" lisääntymisen ulkopuolisessa lastensaannissa törmätään monimutkaisiin käytännön järjestelyihin, henkisen ja fyysisen terveyden kysymyksiin ja eettiseen kuormaan. En kuitenkaan heti näe, että jokin näistä luonnollisen lisääntymisen ulkopuolisen lastensaannin muodoista voisi mennä toisen yli toteutettavuudessa, tärkeydessä tai turvallisuudessa tai ettäkö jonkun tahon tahtotila lastensaannista olisi tärkeämpi kuin jonkin toisen tai etteikö monimutkaisesta tilanteesta huolimatta kyettäisi luomaan reilulta vaikuttavat yhteiset pelisäännöt ja lainsäädäntö kaikkia näitä koskemaan. Henkilökohtaisesti näen jonkinlaisen rajanpyykin adoption ja hedelmällisyyshoitojen välillä. Koska tuollainen rajapyykki on kuitenkin jo toisaalla ylitetty, niin seuraava askel lienee ikäänkuin ulottaa vastaavanlainen "lakihorisontti" koskemaan kaikkia lainsuojaa nauttivia perheyksiköitä vastaavassa määrin.

Kauneuspilkku: Eriarvoiseen asemaan? Hedelmöityshoitolaki ei huomioi miehiä, koska nämä eivät pysty raskautumaan, joten tästä saat syyttää biologiaa. Ikävä kyllä lasten saaminen on yksinäisille miehille ja homopareille monimutkaisempaa kuin heteroille, yksinäisille naisille ja naispareille, joten lienee selvää, että lain rustaaminenkin on monimutkaisempaa. Lasten takia kaikki pelisäännöt, kaikkien oikeudet, mahdolliset rajaukset ja väärinkäytön valvomiset pitää selvittää. Hedelmöityshoidoissa se on tehty, sijaissynnytyksessä ei. Olisiko hedelmöityshoidotkin pitänyt ottaa käyttöön ennen kuin olisi varmasti päätetty, mitä tietoja luovuttajasta annetaan, mitkä ovat luovuttajan oikeudet, kuka päättää alkioiden pakastamisesta ja luovuttamisesta jne.? Ei ainakaan minusta, se ei olisi ollut kenenkään etu. Sama pätee sijaissynnytykseen.

Kaiken muun paitsi ns. normaalin lisääntymisen kohdalla eettisiä ongelmia tulee miettiä, myös silloin kun jonakin päivänä keksitään miten munasolu hedelmöitetään munasolulla tai kun aletaan käyttämään tekokohtuja.

Yesman: Pahoittelen, jos kommenttini oli sinusta pahansisuinen, mutta olen saanut sinusta aiempien kirjoitustesi perusteella juuri sellaisen kuvan kuin kerroin.

"Entäpä jos minulla olisi miehenä (tai partnerini kanssa) halu saada biologinen lapsi ja tämä tahtotila riipisi minua sydänjuuriani myöten? Olisiko tahtotilani hyvä argumentti sijaissynnytyksen puolesta? "

-Se on yksi argumentti. Sen lisäksi vaaditaan pitkä selvitys siitä, miten kaikkien oikeudet, mahdolliset velvollisuudet, synnyttäjän "rajoitukset" (pitääkö olla lähipiiristä, pitääkö olla jokin tietty ikähaitari, tarvitaanko millainen terveystarkastus jne.) ja niiden valvominen otetaan huomioon ja toteutetaan, kuten selitin Kauneuspilkulle. Aivan kuten elintenluovutuksessa, hedelmöityshoidoissa luovutetuilla sukusoluilla ja adoptiossakin. Kun ne on sijaissynnytyksenkin osalta ratkaistu eikä ole tutkimuksia, joiden mukaan lapselle aiheutuisi haittaa, ja synnyttäjä olisi esimerkiksi joku pariskunnan tuttu, en näe mitään syytä, miksi sijaissynnytys tulisi kieltää sitä haluavilta miespareilta. Ymmärtänet kuitenkin, että esimerkiksi elintenluovutuslainsäädäntökään ei ollut mikään "lisätään nyt sinne jonnekin kohtaa lakiin tällainen pikku merkintä eikä se sen kummempia selvityksiä vaadi" -juttu, eikä se tarkoita, etteikö elintenluovutus olisi hieno asia.

"On totta, että kohduttomilla ihmisillä asetelmaan tulee uniikilla tavalla mukaan lisätaho (sijaissynnyttäjä), mikä tulee ottaa huomioon eettisessä pohdinnassa ja lainsäädännöllisesti. "

-Olitkin jo sanonut sen, mitä itse hain takaa. Olisiko siis oikein jättää nämä asiat kunnolla pohtimatta ja hirveällä kiireellä koettaa saada jonkinlainen epätäydellinen laki kokoon, etteivät kohduttomat vain ole epätasa-arvoisia? Arvaat varmaan mitä mieltä itse olen.

Miksi on ruvettu puhumaan hedelmöityshoidoista, kun koko teema on käsittääkseni keinotekoinen lisääntyminen? siksikö, että epätasa-arvoine lainsäädäntö on voitu perustella? Niiden kohdalla, joilla kyseessä on jokin biologinen "vamma" "vika" tms. kyse on hoidoista, mutta keinohedlemöitystä yhtä kaikki. Sijaissynnyttäminen on vain yksi sen muoto ei mikään erilliskymys.
Jos ei pysty lisääntymään ns "luonnollisesti", kaikki muu on keinotekoista. Vaikka kuinka selität siittiöt ja munasulot alkiot jne. ei "hedelmöityshoito" ole sen "biologisempaa" kuin sijaissynnyttäminen. Eli kyse on ihmisten halusta lisääntyä, vaikka hei eivät biologisesti siihen kykene. Ja nyt toisten lsiääntymsihalu laitetaan lainsäädänössä toisten edelle. Miksi tätä on niin vaikeaa myöntää?
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että ihmiset hankkivat lapsia näin, nämä lapset tulevat olemaan toivottuja ja rakastettuja ihan varmasti, soisin vaan saman mahdollisuuden myös sijaissynnyttämisen kautta. Ja ennen kaikkea kun kerran ajetaan tasa-arvoa, silloin sitä pitäisi ajaa johdonmukaisesti kaikille.

Minusta tässä vaan haiskahtaa biologiaa ja lapsen etua enemmän äiti-myytit, kulttuurisesti on "luonnollista" että naiset saavat ja hoitavat lapsia ja kun nyt naisparit ja yksinelävät naiset ovat tämän oikeuden saaneet, hups asia on hoidettu. Sitten voidaankin vedota, että ei ole tutkimuksia.

Kauneuspilkku, luitko sanaakaan mitä kirjoitin sinulle? Pitäisikö sinusta ottaa laki heti "käyttöön" vaikka se olisi miten puutteellinen eikä kukaan tietäisi miten se käytännössä tulisi toimimaan? Kukaan ei tietäisi kuka saa olla synnyttäjä, pitääkö hänelle tehdä millaiset terveystarkastukset, onko hänellä mitään oikeuksia lapseen vai painaisiko hänen sanansa paljonkin mahdollisissa riidoissa, pitääkö hänellä maksaa vai onko se kenties kiellettyä. Ja ihan tasa-arvon takia haluat tätä?

Ihmisten käyttäytymistä voi havaita ja kuvata tieteellisesti, mutta ihmisten toiminta perustuu tunteisiin. Siksi on hyvä ymmärtää noiden asioiden ja näkökulmien suhde.

***

Minun suurin syyni olla hyväksymättä kohdunvuokrausta/sijaissynnyttämistä on se, että haluan asettaa tässä asiassa omaan päätöksentekoon kykenemättömän ja kaikella tavalla puolustuskyvyttömän (vastasyntyneen) lapsen oikeuden kantajaansa lasta haluavien aikuisten edelle.

Se taas liittyy siihen, miten koen vanhemmuuden, lapsen suhteen vanhempiinsa ja mahdolliset ristiriidat osapuolten oikeuksissa.

Minusta sukusolujen lähteenä oleminen ei tee kenestäkään vanhempaa - siis munasolun luovuttajasta äitiä tai siittiön luovuttajasta isää. Aikuisille vanhemmuus voi alkaa raskauden myötä tai lapsen muunlaisen saamisen myötä. Molemmissa tapauksissa on eväät aivan yhtä hyvään vanhemmuuteen ja lapsen hyvinvointiin.

Sukusolujen hedelmöittyminen johtaa yleensä lapsen elämään.

Yleisesti näyttää olevan ristivetoa siitä, missä vaiheessa lapsen olemassaolon oikeus ohittaa raskaana olevan naisen oikeuden päättää omasta ruumiistaan. Siihen liittyvät aborttiasiat, siihen liittyy vaikkapa äidin riskikäyttäytyiminen (mm. alkoholi ja tupakka) ja siihen liittyvät myös syntyvän lapsen oikeus kantajaansa.

Joskus on tilanne, ettei lapsen synnyttäneen (ja tämän mahdollisen kumppanin) ole mahdollista huolehtia syntyneestä lapsesta niin pitkään, että tämä on valmis tulemaan toimeen omillaan. Tällöin on lapsen edun kannalta syytä pohtia muita ratkaisuja; onko muiden lähimpien mahdollista huolehtia lapsi aikuiseksi tai tehdä radikaalimpia ratkaisuja, kuten adoptio aiemmin täysin vieraille ihmisille.

Kaikki ne ratkaisut voivat olla täysin tyydyttäviä ja tehdä lapsen elämästä standardit täyttävän ja onnellisen.

Mutta lapsen saattaminen alulle sillä oletuksella, että tältä heti syntymän jälkeen riistetään tarkoituksellisesti yhteys kantajaansa eli äitiinsä, on minulle mahdoton asia hyväksyä, ennen kuin on riittävällä varmuudella todistettu se, ettei tällaisella toiminnalla ole kielteisiä vaikutuksia lapseen.

Minun näkökulmani on se, että lapsen synnyttänyt on tälle syntymän hetkellä ihminen numero yksi ja tasapainottuu ajan myötä mahdollisen toisen vanhemman aseman kanssa, etenkin lapsen hoitamisen kautta. Myös sisarusten asema alkaa kehittyä.

***

Jankkaamiseksihan tämä on vähän osaltani mennyt. Minustakin on tavallaan ajanhukkaa yrittää mielipiteenvaihtoa, jos toinen osapuoli ohittaa esitetyn argumentin vähättelemällä huomion merkitystä ja suorastaan mitätöimällä koko ajatuksen. Kykenemättä kuitenkaan antamaan minkäänlaista perusteltua vasta-argumenttia.

Mutta asiat eivät muutu olemattomaksi ne vain ohittamalla. Minusta on kestämätöntä ajatella, että jos jotain ei ole ns. pätevästi todistettu, niin sitä ei tarvitsekaan huomioida mitenkään.

Edellinen huomioni kohdisuu Yesmanin jatkamaan asenteeseensa esiinnostamaani sijaissynnytyksen eettiseen ongelmaan. Siis siihen, että lapsen suhde kantajaansa katkaistaan tarkoituksella.

Yesman mitätöi tuota huomiota vetoamalla kiintymyssuhdeteoriaan, joka ei kuitenkaan anna vastauksia sikiöaikana mahdollisesti tapahtuvaan siteen syntyyn ja vaikutukseen (koska teorian suurten linjojen syntyessä ei lainkaan ymmärretty, että sikiöllä olisi ylipäätään selviä kuulohavaintoja ja jopa kykyä erotella niitä).

Silti Yesman suoriltaan ilmaisee, että sikiöaikaisten aistihavaintojen vaikutusta vastasyntyneen siteeseen synnyttäjäänsä ei ole todistettu. Viitteitä mekanismien olemassaolosta näyttäisi kuitenkin olevan, mutta siitä Yesman ohittaa sulavasti sen tosiasian, että asiasta ja vaikutuksista ei ole vielä edes kunnollista tutkimustietoa, mistään teoriasta puhumattakaan.

Minusta tuollaisella näkökulmalla olisi aika helppo hyväksyä vaikkapa vastasyntyneen jälkiabortti, vetoamalla siihen, että vastasyntyneelle ei olisi ehtinyt kehittyä mitään sidettä tähän maailmaan. Toki tämä on kärjistys, mutta sillä polulla jo kuljetaan.

***

Jotta osaltani saisin rauhan ja voisin kokea tämän asian loppuun käsitellyksi, niin esitän kohdallani olennaisimmat kaksi kysymystä Yesmanille (ja toki muillekin) lyhyesti näin:

Mikä on kantasi kohdunvuokraukseen/sijaissynnyttämiseen, mikäli syntyy laajasti hyväksytty teoria, jonka mukaan sikiöaikana syntyy niin vahva side kantajaan, että siteen katkeaminen heti syntymän jälkeen aiheuttaa lapsen myöhemmässä kehityksessä ongelmia?

Mikä on kantasi siihen, että tällaisen siteen olemassaolo huomioitaisiin kuitenkin kohdunvuokraukseen/sijaissynnyttämiseen liittyvissä asioissa, vaikka siteen olemassaoloa ei ole pätevästi todistettukaan?

Omalta kohdaltani tämä adoptio/keinohedelmöitys on täysin marginaalinen asia. Ja niin se on yhteiskunnallistestikin. Montakon keinohedelmöitystä tehdään vuodessa? Mutta minusta taas olisi kiinnostavaa tietää onko todella sikiön ja kantajan suhde niin erityinen, että sen katkeamisilla olisi jotain haitallista vaikutusta lapsen myöhempään elämään? Näin on kuitenkin käynyt istorian saatossa runsaasti, joten sinänsä mitään kovin uutta ja ihmeellistä ei le. Tietysti voidaan mystifioida kantajan ja sikiön suhdetta, mutta sen osoittaminen suuntaan tai toiseen onko sen katkaisemisessa lienee aikaa vaikeaa.
Mutta periaatteessa siis, jos sijaissynnyttäminen ei ole mahdollista, nin sitten ei pitäisi käyttää muitakaan keinohdelmöityksen muotoja. koska keinohedelmöityksessä on kysymys aikuisten haluista, ne pitäisi olla samalla viivalla, metodista riippumatta. Tämä olkoon viimeinen viestini tästä aiheesta;Lopetin jäsenmaksuni SETAlle, kun siitä tuli lapsesta haaveileivien ja lapsiperheiden etujärjestö. Toivoisin, että adoptio ja keinohdelmöitysasiat saisivat vähemmän huomiota yleensäkin, koska koskettavat nin harvoja lopulta, mutta ehkä vaikuttavuutta mitataan tässä sitten sillä tunneskaalalla. Siksipä oma aktiivisuuteeni tässä keskustelussa on myös ollut ylimitoitettua.

Asiat ja käsitteet näyttäisivät sekoittuvan. Esim. "kantajan" sijaan lapsuuteen liittyvissä ihmissuhteissa puhutaan kai useammin vanhemmista. Vanhemmuus lienee vaikea yksiselitteisesti määritellä ja se voi olla monimuotoinen, mutta näyttäisi siltä että sekä tieteellisessä kirjallisuudessa että vaikkapa suomalaisessa sosiaalitoimessa asiaa tarkastellaan pääosin kiintymyssuhdeteorian puitteissa.

Yleisenä huomiona seuraavaa: Todistustaakka missä tahansa hypoteesissa on kyseisen hypoteesin keksineellä tai koonneella taholla tai hypoteesin propagoijalla. Todistustaakka ei ainakaan voi olla sellaisella, joka katsoo toisen hypoteesin tai teorian olevan asiassa yleisemmin käytetty tai merkittävämpi. 'Fetal-maternal attachment' näyttäisi olevan hypoteesi, jolle ei ole kertynyt todistustaakkaa, joten se jouduttaneen jo pelkästään tämän vuoksi jättää toistaiseksi vähäiselle huomiolle.

Mitä tulee lainsäädäntöön hedelmöityshoidossa, esim. tieto jättihormoniannosten munasarja- ja rintakudoskarsinogeenisyydestä on tullut empiirisesti tietoon vasta lainsäädännön ja suurempimuotoisen toiminnan alkamisen jälkeen (teoriassa asia on ollut tiedossa, mutta käytännön esimerkkejä on alkanut kertyä myöhemmin). Toinen esimerkki: Edelleenkään ei tiedetä, miten keinohedelmöitys vaikuttaa tällä tavoin alkuun saaneeseen ihmiseen tämän koko elinkaaren aikana (onko tällaisen ihmisen sairastavuus korkeampaa, onko eliniänodote erilainen tms.) Tällaisesta epävarmuudesta huolimatta laki hedelmöityshoidosta on tehty. Moni laki on tälläkin hetkellä käytössä tai valmisteilla tämän hetken tietoon, ilmapiiriin ja käsityksiin perustuen tai koska ei ole "parempaa tietoa". Tämä lienee ihan normaali asioiden tila.

Smo:n esittämiin kysymyksiin:
"Mikä on kantasi kohdunvuokraukseen/sijaissynnyttämiseen, mikäli syntyy laajasti hyväksytty teoria, jonka mukaan sikiöaikana syntyy niin vahva side kantajaan, että siteen katkeaminen heti syntymän jälkeen aiheuttaa lapsen myöhemmässä kehityksessä ongelmia?"
- En näe tällaisen yleisen "fetal-maternal attachment teorian" syntyvän, kovin läheisessä tulevaisuudessa ainakaan. Vielä ei ole keinoja tarkkailla sikiön emootioita, turvallisuudentunnetta, uhan kokemuksia, surun ja lohdutuksen tunteita, sosiaalista kompetenssia tms. Tällainen vaatinee jo pelkästään teknologiaa, jonka kehittämiseen menee useita vuosikymmmeniä. Lakeja tehdään tämän hetken käsityksiin ja tietoon perustuen. Ei sijaissynnytystä säätävien lakien tai periaatteiden pidä olla yhtään sen kummemmassa asemassa kuin muidenkaan lakiesitiysten.

"Mikä on kantasi siihen, että tällaisen siteen olemassaolo huomioitaisiin kuitenkin kohdunvuokraukseen/sijaissynnyttämiseen liittyvissä asioissa, vaikka siteen olemassaoloa ei ole pätevästi todistettukaan?"
- Tämän hetkisen tiedon perusteella kyseistä hypoteettista sidettä on vaikea ottaa huomioon, kts. edeltä. Suurempia merkityksiä tässä dialogissa saanevat mekanismit, jotka ovat kiintymyssuhdeteorian piirissä. On vaikea kuvitella tilannetta, että lakeja säädettäisiin tulevaisuuden tietoon perustuen tai että jokin asia jätetään säätämättä tulevaisuuden tietoon vedoten. Toki sitten, jos lisätietoa kertyy, niin lakeja voi muuttaa.

Kauneuspilkku: Jaa vähän niin, että kun me ei saada syödä karkkia niin ette tekään tai se on ihan epistä?

2011 hoitoja tehtiin Suomessa noin 15 000. Kaikista ei tietenkään synny lasta.

Yesman: Riskejä on jonkin verran, kuten tuo mainitsemasi kohonnut syöpäriski sekä äidillä että lapsella. Tosin jossakin uusimmassa tämän vuoden tutkimuksessa ei oltu pystytty löytämään mitään yhteyttä syöpien (äidin sellaisten) ja hoitojen välillä, mutta tällaistahan tämä näiden riskeihin liittyvien tutkimusten kanssa yleensä on toinen sanoo toista ja toinen toista. Tähän asti plussia on kuitenkin ehdottomasti ollut miinuksia enemmän.

Toisaalta on tutkimuksia, joiden mukaan ns. pas-lapset (ne, jotka on alkioina pakastettu ja sulatettu) olisivat muita terveempiä.

Ja muistuttaisin, että sijaissynnytyksessä altistutaan yhtälailla suurille hormonipitoisuuksille, sillä munasolujaan luovuttava nainen joutuu niitä käyttämään kuten ivf:ssäkin.

Yesman, mielestäni väistit kysymyksistäni ensimmäisen. Toisen kysymyksen osalta olen tyytyväisempi.

Eivätkä käsitteet ole ensinkään sekoittuneet, vaan nimenomaan on (ainakin osaltani) käytetty sellaista käsitettä, joka viittaa yksiselitteisesti siihen henkilöön, joka on lasta kantanut ja tämän synnyttänyt. Valitsin aivan tarkoituksella kyseisen käsitteen, jotta asiassa ei olisi mitään tulkinnanvaraista. Näköjään kuitenkin ollaan ajautumassa täysin toisarvoisen yksityiskohdan pariin.

Mitä tulee mainittuun todistustaakkaan, on myös niin, että mikäli vallitseviin käytäntöihin (tässä tapauksessa sijaissynnyttämisen kohdalla) tehdään muutoksia, on muutosta ajavilla velvollisuus pitää huolta siitä, ettei muutoksella ole kielteisiä vaikutuksia ja selvittää asiaa mieluiten myös vallitsevia teorioita syvemmältä.

En ole tutkija, enkä näillä näkymillä ole alaa vaihtamassa. Toivonpa, että joku havaitsee tämän asian selvittämisen arvoiseksi, ettei tarvitse tyytyä teoriaan, joka jättää vastaamatta sijaissynnyttämisen/kohdunvuokrauksen kohdalla ehkä olennaisiinkin kysymyksiin. Etenkin, kun ei näytä olevan viitteitä siitä, että hypoteesissa sikiöaikana syntyvästä siteestä kantajaan olisi jotain pielessä.

Sijaissynnytyksen/kohdunvuokrauksen sallimiselle ei ole erityistä tarvetta, joten tässä epävarmojen faktojen tilassa on paras odottaa vaikka vuosikymmeniä, että varmoja faktoja saadaan.

smo: "Sijaissynnytyksen/kohdunvuokrauksen sallimiselle ei ole erityistä tarvetta, joten tässä epävarmojen faktojen tilassa on paras odottaa vaikka vuosikymmeniä, että varmoja faktoja saadaan."

Tästä rohkenen nyt olla eri mieltä. Tarvitsevia tuskin on monia, mutta eihän se tarpeellisuutta vähennä.

Ilmaisin asian jyrkemmin kuin oikeastaan tarkoitin. Korjaan: Sijaissynnytyksen/kohdunvuokrauksen sallimiselle ei ole sellaista välitöntä tarvetta, että olisi tarkoituksellisesti syytä asettaa tässä asiassa lasta haluavien aikuisten etu ensi sijalle tällä tavoin syntyvän lapsen etuun nähden. Tässä epävarmojen faktojen tilassa on paras odottaa tarpeen vaatiessa vaikka vuosikymmeniä, että varmoja faktoja saadaan.

Rikon lupaukseni. DraconFly, vaikka sitten niiin. Mkä on sinun käsityksesi tasa-arvosta ja siitä miten sitä edistetään lainsäädänöllä? Minusta keinohdelmöitys on yksi kokonaisuus ja se, että se palastetaan lainsäädännöllisesti näin, luo epätasa-arvoa. Odotellaan nyt sitten vuosikymmeniä niitä Smon kaipaamia tuloksia. Kenenkään tarve ei voi olla oikeutetumpi kuin toisen.

Minusta keinohedelmöitys-aihepiiriä ei pidä väkisin käsitellä kokonaisuutena, vaan tapauskohtaisesti, yksittäiskysymyksiä. Käytännölliset ja eettiset kysymykset voivat jossain asiassa olla ihan jotain muuta kuin jossain toisessa kysymyksessä.

Oma mielipiteeni on, että tasavertaisuus ei saa mennä lapsen tai muiden mukana olevien osapuolten oikeuksien edelle. Lapsensaannin auttamisen hyväksyn niille, joiden kohdalla voidaan luoda sellainen järjestelmä, joka mahdollistaa auttamisen ilman riskiä kenenkään osapuolen hyväksikäyttämisestä tai oikeuksien polkemisesta. Uskon, että tämä toteutuu sijaissynnytyksenkin kohdalla tulevaisuudessa, mutta vielä niin ei ole tapahtunut. Joten vielä ei ole lainkaan aika.

Minulla ainakin on tämän hedelmöityshoitokeskustelun tuloksena melkoisesti pohdittavaa. Toki olen ollut tietoinen siitä, ettei ihmisten välinen tasa-arvo ole aina selkeästi määriteltävissä. Otaksuin silti jotenkin, että kyse olisi aste- tai painotuseroista. Ei kokonaisista suuntaviivoista. Pidän tätä saittia yllättävänä esiintymispaikkana osalle siitä, mitä tämän keskustelun tuoksinnassa olen ollut näkevinäni.

Jos olen ymmärtänyt oikein, tässä keskustelussa toistuvat seuraavat argumentit:

1) ihmisen merkittävin ihmissuhde on suhde biologiseen äitiin. Kyseinen suhde alkaa sikiön taholta jo kohdussa ja tästä eteenpäin suhde muokkaa ihmistä merkittävässä määrin tämän lopun elinkaaren ajan. Kohdun kiintymyssuhteella on painoarvoa, joka ohittaa kiintymyssuhdeteorian kentän.
2) tahto saada oma lapsi on perusteltu argumentti mahdollistaa keinotekoinen lisääntyminen. Mutta vain tietyin ehdoin.
3) on perusteltua huolehtia ensisijaisesti kohdullisen tahon vanhemmuuspyrkimyksistä. Osana tätä, on perusteltua suorittaa keinohedelmöityksiä kohdulliselle sukupuolelle. Toisen sukupuolen suunnalta helpommin lahjoitettava sukusolumateriaali puhuu tämän kannan puolesta.
4) on toissijaista yrittää huolehtia kohduttoman tahon vanhemmuuspyrkimyksistä. Osana tätä, ei ole perusteltua sallia kohtulahjaa. Toisen sukupuolen suunnalta hankalammin lahjoitettava sukusolukko puhuu tämän kannan puolesta.
5) koska ihmisen merkittävin ihmissuhde solmitaan kohdussa biologisen äidin kanssa, on arveluttavaa sallia kohtulahja. Jo epäily, että edelläoleva pitää paikkansa on riittävä argumentti estämään kohduttoman tahon tahtotilan toteutumisen siitäkin huolimatta, että kohtulahja annetaan vapaaehtoisesti.

Nämä argumentit näyttäisivät muodostavan itseensä sulkeutuvan ympyrän, jonka voi summata näin: lapset ovat ensisijaisesti kohdullisten asia.

Yksinkertaistetaan tilanne ja unohdetaan se, että edellä olevissa kohdissa on sellaista, joka ei kestä päivänvaloa tieteellisessä mielessä. Unohdetaan, että osa näistä kohdista voi loukata adoptiolapsia, adoptiosisaria ja adoptiovanhempia ja naisia, joilla ei kongenitaalisesti ole kohtua tai joutuvat sairauden takia luopumaan siitä.

Makustelkaamme sitä, josko ylläolevat kohdat ja niiden summaatio sittenkin edustaisi epätasa-arvoisuuden ilmentymää.

En ymmärrä miksi adoptioäitien ja muiden pitäisi loukkaantua siitä, että suhde bioäitiin on jonkun mielestä vauvan tärkein ihmissuhde? Sanotaanko, että biologisella äidillä on biologisesta näkökulmasta katsottuna parhaat edellytykset vauvan hyvälle hoidolle. Äiti on tuttu, vastasyntynyt tunnistaa hänen äänensä ja elää muutenkin äidin kropan "mukaan" - äidin rinta lämpenee ja viilenee lapsen lämmöntarpeen mukaan jne. Mutta tämä on vain biologinen näkökulma ja varmasti vauvat selviävät muidenkin vanhempiensa/hoitajiensa kanssa, etumatkaa pitää vain ottaa vähän kiinni. Adoptioäiti voi jopa imettää.

Muistan lukeneeni, että kiintymyssuhteen paras lähtökohta olisi se, että saa kokea vastasyntyneen virkeän ensimmäisen tunnin ja ottaa tällöin vauvaan ihokontaktia. Joten suosittelen menemään mukaan synnytykseen riippumatta siitä kuka omassa yhtälössä on luovuttaja, kantaja, isä tai äiti.

"En ymmärrä miksi adoptioäitien ja muiden pitäisi loukkaantua siitä, että suhde bioäitiin on jonkun mielestä vauvan tärkein ihmissuhde? Sanotaanko, että biologisella äidillä on biologisesta näkökulmasta katsottuna parhaat edellytykset vauvan hyvälle hoidolle."

Hmmm.. jos et tätä itse hoksaa, niin onko nyt minun vuoroni syyttää sinua ymmärtämättömäksi, tunteettomaksi tai miten aiempi kommenttisi menikään?

Väite, että biologinen sukulinja johtaa vääjäämättä tai lähtökohtaisesti erityisempään / syvempään vuorovaikutukseen tai kiintymykseen vanhemman ja lapsen välillä kuin mihin adoptio voi johtaa, saattaisi aiheuttaa loukkaantumista esim. perheessä, jossa on sekä biologisia että adoptoituja lapsia.

Tällaisen perheen äidille voi olla loukkaavaa vihjata, että hänen suhteensa biologisiin lapsiin olisi tälle erityisessä asemassa verrattuna vapaaehtoisesti adoptoimiinsa lapsiin. Tällaisen perheen biologiselle lapselle voi olla loukkaus, että hänen adoptoidun sisaruksensa suhdetta vanhempiin pidettäisiin eriarvoisena. Tällaisen perheen adoptoidulle lapselle voi olla loukkaus, että hänen suhdetta äitiinsä pidetään eriarvoisena kuin sisaren (biologinen jälkeläinen) suhdetta samaan äitiin. Itse lisään näihin myös isän.

Tuo jälkimmäinen lause kuulostaa jo suoraan sanottuna myyttiseltä. Toki lienee niin, että tätä nykyä suuri osa biologisesti hankituista lapsista länsimaissa on suunniteltuja, haluttuja, "hyvin" ajotettuja ja syntyvät pareille, jotka ovat ikäänkuin raivanneet elämäänsä lapsen mentävän tilan ja kasvualustaa ja siten yleisin vanhemmuus (biologinen) saattaa näyttää kävelevän käsi kädessä "hyvän" (kypsän ja valmistautuneen) vanhemmuuden kanssa. Että näin olisi aina ja kaikkialla ja että nimenomaa biologia (yhteiset geenit? imetys?) olisi se tärkein tekijä, joka liimaa lapsen ja aikuisen toisiinsa tuntuu sekin liioittelulta. Kun aika ja olosuhteet stemmaavat, niin yhtä vankka emotionaalinen side voinee syntyä kenen tahansa lapsen ja aikuisen välille. Toki tämä saattaa edellyttää lapsen nuorta ikää ja aikuisen mielen elastisuutta sekä erityisiä olosuhteita ja äidinmaidonvastikkeen/maitolahjoitusten käyttöä.

Puhut nyt adoptioäidille :)

Kuten viestistäni voit lukea, en väittänyt mitään tällaista. Puhuin biologisista edellytyksistä. Muut edellytykset ovat ihan toinen juttu. Jos lasta hoitaa sekä biologinen että adoptiovanhempi, jälkimmäinen joutuu todennäköisemmin tekemään enemmän töitä, jotta kiintyy lapseen (ja lapsi sitten häneen). Näin ainakin täällä.

Sitä en usko, että biologia vaikuttaisi mitenkään merkittävästi vauvaiän jälkeen.

Viimeinen lause ei ollut myytti, vaan biologinen tosiasia, joka ei (edelleenkään) liity siihen, onko lapsi haluttu, ajoitettu vai kenties vihattu tai suunniteltu annettavaksi pois. Ymmärsit nyt joko vahingossa tai tarkoituksella minut täysin väärin. "Biologisesta lähtökohdasta katsottuna parhaat lähtökohdat vauvan hyvälle hoidolle " tarkoittaa sitä, että äidin kroppa on valmistautunut tuottamaan ravintoa, osaisi antaa vauvalle sen tarvitseman lämpömäärän jne. vaikka hän ei lasta haluaisikaan eikä koskaan tule kehittämään siihen minkäänlaista suhdetta. Hänellä on siis kaikesta huolimatta synnyttämätöntä ihmistä paremmat edellytykset pitää vauva hengissä. Se on biologiaa, jolla ei nykyaikana pahemmin ole väliä, ennen oli senkin edestä. En viitannut sanallakaan, että tästä seuraisi automaattisesti se, että äidin ja lapsen välille muodostuu emotionaalinen side.

Jeps.

Ja jeps.

Ajattelin yrittää saada Sinut silmäämään vauvan 'hoivan' (nurture, lapsensaannin biologia) suunnalta myös laajempaan horisonttiin ottamalla puheeksi 'vanhemmuuden' (parenthood), joka kuitenkin lienee lopulta 'aikuinen-lapsi' -ihmissuhdeasetelmassa se asia, joka kulkee ihmisen mukana pitkäkantoisemmin. Yhtään väheksymättä niitä turvan, rauhan, lämmön ja hyvien ravintoaineiden peruselementtejä, joita vauva (synnyttämisfysiologiaankin perustuen) hoivasta saa.

1) Minä en ole pitänyt erikoisasemassa geneettistä/biologista jälkeläisyyttä (ja sukusoluja), mutta kylläkin raskauden aikana kehittymään alkavaa sidettä. Sillä siteellä voi olla vaikutusta myös niiden mekanismien toimimiselle, joita kiintymyssuhdeteoriassa kuvataan. Syntyvän lapsen näkökulmasta tämän suhteen tarkoituksellinen katkaiseminen ei ole eettisesti oikea ratkaisu.

2) Käsite "keinotekoisuus" ei ole ihan yksiselitteisesti määriteltävä asia. Ainakaan siihen liittyvät eettiset ongelmat eivät ole syntyvän lapsen näkökulmasta samaa suuruusluokkaa kuin sijaissynnyttämiseen/kohdunvuokraukseen/kohtulahjaan liittyvät.

3) On perusteltua mahdollistaa niitä asioita, jotka on mahdollista toteuttaa eettisesti kestävin keinoin. Keinohedelmöitys onnistuu suuremmalla todennäköisyydellä niiden ihmisten kohdalla, joilla on kohtu.

4) On perusteetonta kytkeä erilaisia haasteita ja toisaalta erilaisia mahdollisuuksia toisiinsa. Sijaissynnyttämiseen liittyy eettisiä ongelmia.

5) Juuri näin. Raskausaikana sukusoluista kehittyy elävä ihminen, ja raskauden loppuaikoina sikiö on jo hyvin "valmis". Samoista syistä myös raskauden keskeyttämiselle on katsottu parhaaksi säätää aikarajoja.

On asioita, joiden kohdalla on vain hyväksyttävä se, että useammasta eettisyyteen liittyvästä näkökulmasta jotain asiaa tarkasteltaessa jokin johtopäätös on kestävin.

Minun on itse asiassa vaikea nähdä, että sijaissynnyttämiseen/kohdunvuokraukseen/kohtulahjaan liittyviä eettisiä ongelmia pystyttäisiin lapsen näkökulmasta täysin tyydyttävästi ratkaisemaan tulevaisuudessakaan.

Mitä enemmän sikiöajan kehitystä ja vuorovaikutusta mm. kantajansa kanssa ymmärretään, sitä selvemmäksi näyttää muodostuvan kuva siitä, että ne ovat merkityksellisempä asioita kuin aiemmin on tiedetty.

Aivot kehittyvät fyysisesti ja samalla aistit kehittyvät ottamaan vastaan informaatiota. En pidä lainkaan mahdottomana, että tuloksena olisi jopa pysyväisluontoisia jälkiä kehittyvään hermoverkostoon.

Tällaiselta pohjalta ratkaisuja tehtäessä ei laiteta paremmuusjärjestykseen biologisia lapsia ja adoptiolapsia tai biologisia vanhempia ja adoptiovanhempia. Tai mitään muitakaan syntyneitä perhe- tai muita ihmissuhteita. Minusta muun väittäminen on joko tarkoitushakuista tai tahatonta jonkin näkökulman huomiotta jättämistä.

Tärkein asia, mikä sijaissynnytyksen kohdalla laitetaan paremmusjärjestykseen on se, että katkaistaanko tarkoituksella (aikuisten tarpeiden tähden) lapsen side kantajaansa/synnyttäjäänsä (siis henkilöön, jonka minä katson lapsen äidiksi) vai ei katkaista. Minulle noiden kahden asian paremmuusjärjestys on selvä. Mielestäni se käy aikuisten maailman tarpeiden ja tasa-arvonäkökulman yli.

Smo:n kommentti toistaa pitkälti niitä pointteja, joita olen yllä ruotinut.

Tyydyn tässä kohtaa kommentoimaan seuraavasti: smo:lle biologinen äiti näyttäisi olevan se "aito" äiti (lainaus: "...kantajaansa/synnyttäjäänsä (siis henkilöön, jonka minä katson lapsen äidiksi)". Tämä on subjektiivinen käsitys. On esim. lukemattomia ihmisiä, jotka ovat tietoisia biologisesta äidistään ja silti pitävät muita henkilöitä ensisijaisina vanhempinaan. Se, mitä tieteen ja sosiaalityön taholla käsitetään vanhemmuudella, on muotoutunut teoriaksi nimeltä kiintymyssuhdeteoria. Tässä teoriassa ei erotella lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta tai kiintymystä sen suhteen, miten kukakin on saanut alkunsa.

Mm. seuraavissa maissa sijaissynnyttäminen on lain hyväksymä ja säätelemä (osoituksena siitä, että näkemykset tässä asiassa vaihtelevat, niinkuin missä tahansa asiassa), lähde Wikipedia:
Australia, Kanada (paitsi Quebec), Intia, Israel, Belgia, Alankomaat, Venäjä (äidin sairaus edellytys), Etelä-Afrikka, jotkin USA:n osavaltiot, Yhdistyneet Kuningaskunnat (sijäisäiti antaa lapsen adoptoitavaksi tuleville vanhemmille, muutoin hän säilyy laillisena vanhempana).

"On esim. lukemattomia ihmisiä, jotka ovat tietoisia biologisesta äidistään ja silti pitävät muita henkilöitä ensisijaisina vanhempinaan."

Onko tämä tavoiteltavaa?

Kiintymyssuhdeteoria on mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi, että sillä on ollut vahva rooli äitimyytin vahvistamisessa. Sehän käytännössä kieltää isän vanhempainvapaan, jos äiti on ollut esim. ensimmäisen puoli vuotta kotona (jolloin äidistä on tullut ensisijainen kiintymyskohde ja seuraava kiintymyssuhde voidaan muodostaa vasta 1-vuotiaana.)

"Onko tämä tavoiteltavaa? "

Ei. Erityisen tavoiteltavia eivät liene tietyillä keinohedelmöityksen menetelmillä aiheutetut ylimääräiset syövätkään, myös syöpäkuolemat. Kuten olen kertonut, esim. nämä molemmat ovat sellaisia syitä, miksi pidän adoptiota eettisesti perustelluimpana ja järkeenkäyvimpänä keinotekoisen lastensaannin muotona.

Tämäkin toki lienee arvokysymys. Jotkut arvottavat ylimääräiset rintasyöpä- tai munasarjasyöpäkuolemat tai keinohedelmöityksellä aikaansaadun ihmisen mahdolliset syöpäkuolemat "pienemmäksi pahaksi" kuin kohtulahjan avulla maailmaan saatetut lapset. (Ja ennenkuin ehdit, niin: Munasolun keräämiseen ei välttämättä tarvitse käyttää jättihormoneja eikä terveen reproduktiivisen systeemin omaavan naisen elimistöä tarvitse välttämättä kuormittaa jättihormoneilla.)

Puhuit nyt riskeistä. Se, että vauvan suhde katkaistaan heti hänen synnyttyään hänen bioäitiinsä ja hän oppii pitämään muita ihmisiä ensisijaisina vanhempinaan, ei ole sijaissynnytyksessä mikään "muutaman prosentin lisääntynyt riski" vaan tämä suhde katkeaa lähes kaikilta. Ellei äiti ole esimerkiksi vanhempien sisarus tai hyvin läheinen ystävä. Hormonienkin kanssa olisi tietenkin eri asia, jos epätoivottavien seurausten riski olisi suunnilleen 98%.

Ymmärsit oikein.

Vertasin - yksinkertaistaen - pelkkiä ylimääräisiä syöpäkuolemia ja syöpäsairastavuutta jonkin ryhmän lapsensaannin hintana siihen, että lapsi saa syntymästään kolme vanhempaa, joista yhden rooli jää kolmikon sovittavaksi, toisen ryhmän lapsensaannin hintaan.

Se, että automaattisesti pidetään ensimmäistä "vähäisempänä pahana", koska ehkä lapsensaanti yhdistetään voimakkaammin kohdullisen tahon "roolitukseen", "oikeuteen", "tehtävään", ja sitä katsotaan "helpommaksi tieksi" (ja täten perustellummaksi) lienee arvokysymys ja tästä omalta osaltani tässä keskustelussa on kyse. On paikkoja, joissa kohtulahjaa, kohtulahjan antajaa tai kohtulahjan seurauksena syntynyttä ihmistä arvioidaan ikään kuin samalla skaalalla kuin spermanlahjoituksen / ovarionlahjoituksen tms. avulla aikaansaatua lapsensaantia.

Uusimman tutkimuksen mukaan syöpäriski ei muuten oikeastaan nouse - tai sitä ei ainakaan pystytä osoittamaan. http://www.reuters.com/article/2013/02/18/us-ivf-cancer-idUSBRE91H00020130218

Oli miten oli, on monia paljon turhempia tapoja kohottaa syöpäriskiään kuin lasten saaminen hoidoilla. En myöskään suosittelisi elämän elämättä jättämistä vain pienten riskien takia.

Voi kun siihen riittäisikin pelkkä kohdun lahjoittaminen. Mutta kun tarvitaan koko elimistö, joka pitää sikiön elossa. En siis vertaisi pelkkien solujen lahjoittamiseen.

Jahas, nyt mennään sitten terminologian nyansseihin. Sanalle kohtulahja voi vapaasti miettiä vaikka mitä termejä tyyliin "elämänlahja", "keholahja", "sijaissynnyttämisen lahja", "surrogatismi", "kohdun vuokraus" jne. Myös sanalle spermanluovutus voi etsiä niitä vastaavasti jos haluaa: "elämänlahja", "sukusolulahja", "sijaishedelmöittämisen lahja", "sijaisparittelun lahja", "keinoastumisen lahja", "spermalaina" tai "spermapalvelu" "spermavaihdoke" tai "spermahyödyke" (jo selvästi provokatiivisemmin). Terminologia lienee asiassa toissijaista. Luulen, että keskustelumme on jo ilmaissut toisillemme, että molemmilla on tietoa siitä, millaisia asioita sekä sukusoluluovutus toisessa ääripäässä että sijaissynnyttäminen toisessa pitää käytännössä sisällään "keinotekoisen lapsen hankinnan" kentällä.

Mutta ei kai lapsen saannissa ole kyse "jonkun tahon elämän elämisestä"? Lasten "saapuminen" parisuhteeseen lienee ikäänkuin tuon "perhekokoonpanon" yksi mahdollisista muodoista/"jatkeista". Lapset tulevat, jos ovat tullakseen. Eivät lapset ole kenenkään elämän edellytys (ei siltikään, vaikka joku näin päättää ajatella ja kokea). Ei terveyskään ole kenenkään elämisen arvoisen elämän edellytys. Jne. Joskus asiat vain menevät niin, ettei lapsia kuulu tai sairastutaan tms. Kumpikaan ei ole "toivottava" tai tavoiteltava elämäntilanne, mutta kummastakaan ei tule yrittää pois keinolla millä hyvänsä. Josta päästään sitten näihin arvoasetelmiin sekä persoonan että yhteisön tasolla. Ja sitten siihen tasa-arvoisuuteen myös. (Ja nyt Sinä voit kirjoittaa, etten tiedä tai ymmärrä mitä emootioita fertiliteettiongelmiin liittyy, koska ei ole kokenut ja sitten kierros alkaa taas alusta).

Edit 3: Jotta pohdintojani ei ymmärrettäisi väärin: ymmärrän sijaissynnyttämiseen liittyvän eettisen taakan. Perustuen tietoihini, en ole tässä yhteydessä kovin huolissani siitä, miten asia vaikuttaa tällä tavoin alkunsa saavan vauvan (miten sen ilmaisisi) "psyykkiseeen tulevaisuuteen", vaan sen sijaan olisin huolissani siitä, että sijaissynnyttäjälle (ja toki vauvalle) koituisi raskaudesta tai synnytyksessä terveyshaittaa. Nykyäänkin kaikkiin raskauksiin liittyy riskejä. Silti, jos nainen on informoitu asiasta ja haluaa tästä huolimatta antaa kohtulahjan, en pysty pitämään tätä erilaisena asiana, kuin jos nainen tieten tahtoen ottaa kantaakseen riskejä hedelmöityshoitojen saralla.

En tarkoittanut sitä, että lapset olisivat ainut elämään sisältöä tuova asia vaan sitä, että jos jostakin asiasta haaveilee, haaveita kannattaa lähteä tavoittelemaan eikä jättää niitä pelkojen tai esimmäisten vastoinkäymisten vuoksi. Maailmanympärimatka ei välttämättä ole tuhoon tuomittu ajatus, vaikka kärsisikin lentopelosta. Änkyttäminen ei ole ylitsepääsemätön este lähteä ulkomaille opiskelemaan. Nykyään hedelmättömyyttäkään aiheuttavat seikat eivät välttämättä tarkoita sitä, ettei toivottua lasta voisi saada.

Eiköhän tämä ollut tässä, tai muuten tosiaan aloitamme kierroksen alusta? Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta!