Herääminen
Onko teille tuttua tälläinen "heräämisen" tunne? Olen 19-vuotias ja tähän asti minulle on ollut yhdentekevää saako ystävät tai perhe tietää, että olen homo. Miksi ihmeessä hankaloittaa elämää entisestään?
Nyt kuitenkin olen ruvennut ajattelemaan miten ihanaa elämä voisikaan olla, jos voisi olla täysin oma itsensä, nyt olo on jotenkin tyhjä. Miten voin saada rakkautta, jos olen kaapissa?
Miksi tässä kesti näin kauan? Olen lukenut tätä sivustoa tämän päivän ja huomannut, että monet muutkin ovat vasta "myöhemmin" tulleet ulos kaapista. Olemmeko nyt kypsempiä asian suhteen ja rohkeus vihdoin riittää? Olisko se ollut helpompaa pari vuotta sitten.. ehkä, ehkä ei.
On ollut inhottavaa, kun vieraita on kylässä ja jotkut rohkeimmat rupeavat utelemaan mahdollisesta tyttöystävästä: siihen yleensä aina hymähtää jotain ja koittaa vaihtaa puheenaihetta - en minä tyttöystävää kaipaa!
Edessä on siis varsin mielenkiintoinen kesä. Ei ole vielä mitään suunnitelmaa miten tulla kaapista ulos. Muutenkin on ihan sekava olo näistä tunteista - ennen kaappi tuntui niin turvalliselta paikalta.
mulla oli aivan samanlaisia tuntemuksia vielä pari vuotta sitten! voin sanoa että helpotti oikein olan takaa kun tuli ulos. ite rentouduin aivan täysin eikä tarttenu aina keksiä jotain ihme tekosyitä kun kysyttiin missä oli edellisenä iltana oltu, jne. lähipiiri ja sukulaiset eivät olleet millään ja meno jatkuu aivan normaali. sä et muutu ihmisenä mitenkään kun tulet ulos, olet ehkä hiukan vapaampi! ;)
Osa ottaa tämän nyt varmaan whinetyksenä, tai säälin kerjuuna, mutta heille sanottakoon, ettei kyse ole kummastakaan, vaan omasta valinnastani.
Eli olen 23v homopoika, ja tähän mennessä olen tullut johtopäätökseen että kaapista tuleminen ei ole vaihtoehto. Sillä jos vertaillaan hyviä puolia ja huonoja, vaikuttaa siltä että huonoja on sen verran enemmän kuin hyviä. Esimerkiksi vaikka näin: Kaverit alkavat karttamaan, vanhemmat eivät enää edes tunnusta pojakseen, tai "sietävät" käyntiäni kotona typerin huomautuksin. Sosiaalisena henkilönä tämä olisi kyllä varsin rankka taakka kannettavaksi yksistään, mutta sen lisäksi mitä olen homokulttuurista tajunnut, niin siellä ei ole ns. perhe-käsitystä ollenkaan. Siis sitä, että oikeasti välitettäisiin omista kavereista. Lähinnä homma tuntuu olevan hyvää-päivää-kirvesvartta-menoa ja ulkonäön mukaan arvostelemista jne.
Tietenkään, ei pitäisi alkaa yleistämään kaikkia homoja samaan kastiin, tokihan varmaan niitäkin on, jotka oikeasti välittävät ystävistään, ja mahdollisesti elävät onnellisesti parisuhteessa, mutta ilmeisesti nämä jälkimmäiset ovat niin paljon vähemmän äänessä, että heidän lukumääristään on hankalaa ottaa selvää.
Eli siis, mitä ajattelen antaa noin neuvoksi, olisi että mieti, keitä sinulla tällä hetkellä jo on. Rakastatko heitä, ja miten lujasti, sillä valintasi voi vaikuttaa siihen että saatko enää olla heidän kanssaan. Oletko valmis ottamaan sen riskin, että menetät osan kavereistasi ( ja mahdollisesti vanhempasi )? Monille tämä valinta on itsestäänselvyys, joko puolesta tai vastaan, mutta eräät ( kuten allekirjoittanut ) välittävät vanhoista ystävistään niin paljon että heidän menettämisen rinnalla seksuaalisuuden menettäminen on kuin hiekanjyvä saharassa...
- Huonon homon halpa ideologia (c) Tiko '03
Moi!
Korjaisin edellistä sanojaa että kavereistaan ja sukulaisistaan välittävät eivät todellakaan ole sateenkaarikansan vähemmistö vaan enemmistö. Toisaalta jos tutkimuskohteeksi otetaan joku lihatiski valomerkin jälkeen tai dark room niin huomiosi saattaa jotenkin pitää paikkansa. Tai no ei kyl sillonkaan, got the point?
Itse ainakin ajattelen niin, että jos joku ei hyväksy mua tällaisena kuin olen, niin ko. henkilö ei ole oikea ystävä, eikä välitä musta. Oikea ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.
Jos kaapista tulon jälkeen menetät ystäviä, niin ainahan löytyy uusia ystäviä.
Jep jep!
Itse olin pitkään samaa mieltä ton Tikon kanssa ja pysyttelin visusti kaapissa kavereilleni. Seksiä teki kuitenkin kovasti mieli ja löysin kuin löysinkin itseni aika ajoin jos mistäkin mestasta helpotusta hakemasta. Tuli väkisinkin sellainen käsitys, että tätä se homoelämä visiin muillekin on. Pikaiset panot jossain ja moro.
No josain vaiheessa kyllästyin ja kerroin parhaille kavereilleni. Yleensä kännissä ja kauheessa angstissa... No, yhtään kaveria en oo menettäny ja heteromiehet "uskaltaa" yhä pyytää mut mukaan saunailtaan jne. jne. Kaiken kaikkiaa elämä on paljon rennompaa ja mukavampaa, kun voi olla oma itsensä. Terassillakin on kivempi istua jätkäporukassa, kun ei tarvii kokoajan "kuolata" muijien perään, vaan voi rauhassa katsella ohikulkevia komeita miehiä ;-)
Ja oma kultakin lopulta löytyi eikä tää miehinen perhe-elämäkään tunnu hullummalta!
Jos ei tavalliset homot itse kehtaa myöntää olevansa homoja niin miten voidaan odottaa heteroiden pitävän meitä normaaleina ja hyväksyvän tän elämäntavan???
Ei ihme, jos suuurin osa heteroista luulee homojen kulkevan käsilaukku kainoslossa ranne vipattaen...
Tikolle:
Tosi hyviä ystäviäpä ovat ne josta niin kovin välität, jos oletat heidän katoavan tai lakkaavan olemasta ystäviäsi jos kerrot heille itsestäsi yhden asian lisää.. Välittäminen taitaa siis olla vain yksipuolista...
Ensinnäkin 19-vuotias ei vielä ole kovinkaan vanha, joten et nyt niin jälkijunassa ole. Monet ovat odottaneet paljon pitempään.
Toiseksi, valinta on täysin sinun. Tulet ulos kaapista silloin kun tunnet että aika on siihen sopiva. On niin helppoa sanoa mitä toisen pitää tehdä, mutta käytännössä päätös tuntuu vuonna 2003 edelleen vaikealta, joillakin jopa mahdottomalta.
Yleensä se on prosessi, joka lähtee käyntiin jossain vaiheessa ja aika nopeasti alkaa tulemaan sinuiksi itsensä kanssa ja tunnustaa muillekin. Täältäkin olemme lukeneet, että mitä myöhemmäksi sen jättää, sitä hankalammaksi se saattaa tulla. Joskus menee iso osa elämää pihalle.
Tsemppiä kaikille tuon jutun kanssa painiskeleville.
eemeli- : Kenties, mutta parempi sekin kuin ei mitään. =)
Kun ikää kertyy, alkaa ympäristö epäillä homoksi tai pitää luuseriheterona, jos naista ei ala ilmaantua kainaloon. Jonkinlaisen ikävän leiman saa joka tapauksessa, ellei hätäpäissään luisu heterosuhteeseen viimeistään tyypillisessä vakiintumisiässä. Omakohtaista kokemusta on. Nuorena poikana menin kiireellä naimisiin. Avioliitto päättyi pian vaimoni kuolemaan ja jäin yksinhuoltajaksi. Nyt olen kolmevitonen ja ympäristö on alkanut uudelleen painostaa, koska lapsenikin on jo teini-iässä. Kokkapuheita ja kiusoittelua tulee suunnalta jos toiseltakin lähes päivittäin. Koko sukupuolisuuteni ja seksuaalisuuteni on nostettu ympäristöni toimesta nöyryyttävällä tavalla näyteikkunaan kaikkien vapaasti tarkasteltavaksi ja arvioitavaksi. Vaimoni kuoleman jälkeen en ole naisen kanssa maannut. Miesten kanssa olen viettänyt varastettuja hetkiä tyypillisen kaappihomon tapaan. Omin käsin olen seksuaaliset paineeni purkanut juuri siinä iässä, jolloin seksuaalinen aktiviteetti on yleensä suurimmillaan. Kädellä käynti purkaa fyysiset paineet, mutta on henkisesti raskasta, sillä symboloihan se epäonnistumistani ja syrjäytymistäni. Naisen kanssa en enää suhdetta aloita, mutta miehen löytämisen vaikeus pelottaa. Kaapista en kyllä astu ulos, ennen kuin minulla on käynnissä vähintään seurustelusuhde miehen kanssa.
No onko sillä merkitystä milloin sieltä kaapista lopullisesti tulee. En ollenkaan kadu, vaikka tulin tai jouduin tulemaan kaapista 29-vuotiaana. Mielikuvitus kehittyy ja fantasiatkin auttavat seksuaalisen tasapainoisuuden löytämisessä. Vieläkin nautin katsella täydessä vaatetuksessa olevia miehiä ja rakentaa mielikuvituksessani omat ”märätpäiväuneni” Onko se sitten hienoa saada heti nuorena jätkänä huoran maineen. Vois se huonossa tapauksessa tarkoittaa sitä, että silloinkin tulee paikkakunnan vaihto, jos porukat eivät usko tuon jätkän todella sitotuvan pidemmäksi aikaa.
Ainahan homoja on kiusattu ja paritettu. Sanoisinpa, että aina pikkulapsesta minullekin on sovitettu erilaisia tyttöystäviä. Herttaiset, muistini mukaan, mummonnäköiset naiset ovat keksinee jos millaisia morsianehdokkaita tuolle kalpealle ja hintelälle pojalle, jollainen silloin olin. Härskeimmät paritusehdotukset tehtiin muistaakseni eräälle nuorelle tytölle, jonka isoäiti oli juuri hetki sitten siunattu mullan alle. Ei kukaan muistanut että parittaminen oli silloin ja tietääkseni on yhä edelleen rikos ja nuo sukkelat lieromaiset juoruämmät senkun osasivat vihastumisenkin muuttaa harmittomaksi leikiksi. Kai sitä ihmiset ovat nykyisinkin samanlaisia kuin minunkin nuoruudessani, ja mikä ettei tarpeet ja tunteet ovat ihmiselle ja ihmiselle aina olleet samanlaisia. Aina vaikeammaksi asian tekee nykypojalle, koska nuo suloiset myrkynkeittäjät jo tietävät, että joku poika saattaa myös tykätä toisesta pojista. Ainakin media on näin heille opettanut.
En ole koskaan tavannut ketään tai kuullut kenestäkään, joka olisi pari vuotta kaapista ulostautumisen jälkeen katunut sitä. Ja voin sanoa, että havaintomateriaalia minulla on _paljon_.
Näillä sivustoilla saa usein lukea aika hurjia kommentteja siitä, mitä kaapista ulos tulo voisi aiheuttaa. Huoran tai perverssin maineen, ystävyys- ja sukulaissuhteiden menetyksen, näyteikkunalle nostamise jne. Pääsääntöisesti nämä ovat kuitenkin niiden ihmisten pelkoja, jotka vielä miettivät kaapista tuloa.
Jostakin voi nyt tuntua, että hänen seksuaalisuutensa on nostettu kaveripiireissä puheenaiheeksi. Syy tunteeseen voikin olla se, että oma seksuaalisuus häiritsee ja mietityttää tällä hetkellä niin paljon, että jokainen seksiin, ihmisuhteisiin tms liittyvä kommentti särähtää omaan korvaan.
Joku toinen taas pitää sosiaalisempia homoja huorina siksi, että heidän vapaampi käyttäytyminen häiritsee, koska ei vielä itse uskalla toteuttaa omia halujaan. Pitäisi myöskin muistaa, ettei ihminen, jolla on paljon seksikokemuksia, ole huonompi ihminen, kuin se jolla kokemuksia on vähän. Eivätkä vähäiset kokemukset tee kenestäkään ihmisenä toisesta parempaa.
Jospa mietittäisiin välillä näinkin päin: Kuinka monta ihmistä tunnette niin hyvin, että voitte oikeasti luokitella hänet huoraksi? Kuinka paljon oikeasti tiedätte ystävienne seksielämästä? Kuinka paljon se teitä edes kiinnostaa? Montako tapausta tiedätte, jossa sukulaissuhteet ovat katkenneet läheisen tultua kaapista? Eivätkö suhteet koskaan parantuneet? Miksi omalle kohdallenne kävisi näin? Mitä vanhempienne pitäisi tehdä, että hylkäisitte heidät? Entä hyvien ystävienne? Olisiko tällainen teko rinnastettavissa seksuaaliseen suuntautumiseennei?
Jos tutuille ihmisille seksuaalisuudesta kertominen tuntuu vielä liian vaikealta, voikin oikein hyvin kirjoittaa vaikka tänne Ranneliikkeeseen. Se voi olla hyödyllistä terapiaa monelle ja ensimmäinen tärkeä askel kaapista ulos. Mikä olisi seuraava?
Voin kyllä kuvitella tilanteesi, ei kovin herkullinen... Joo, kun on ylittänyt 3-kympin iän niin alkaa pikkuhiljaa tulla kommentteja todellakin jokapaikasta että miksei sitä muijaa jo ole. Selitä siinä sitten... Fyysisiä tarpeita voi purkaa mutta noita henkisiä paineita ei voi purkaa kuin toinen mies vierellä! Mulla ei ole lapsia tai perhettä mutta tuntemukset samoja ja sitten kun on tuo rimakin aika korkealla, niin onhan tässä olemista.
Kaapista ulostulon kait jokainen saa halutessaan tehdä tai olla sitten sisällä. Omalta kohdaltani olen muutamalle hyvälle kaverille kertonut ja sitten taas joillekin jättänyt kertomatta... ovatko he sitten hyviä kavereita, ei ehkä niin kovin läheisiä kuitenkaan.
Itse tulin kaapista vanhemmilleni ulos vasta 34-vuotiaana! Veljelle, kavereille ym. paljon aikaisemmin.
Kenelläkään ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa homouteni suhteen. Mutta... sanoisin, että ensin kannattaa turvata selustansa: asua yksin ja olla taloudellisesti riippumaton. Samoin työpaikalla kannattaa olla niin hyvä, että kenelläkään ei ole varaa aukoa enää päätään.
Näin on! Sampan puheissa on järkeä.
DAWN miten kävi? Uskalsitko kertoa ja jos kerroit niin mitä seuramuksia oli? vai edellenkin mietit?