Hei, ihanat ihmiset. Kaipailisin kipeästi apua erääseen ongelmaan. En ole varma, onko tämä ihan oikea saitti, mutta koska ongelmani koskevat pääasiallisesti lesboutta ja naisiin kohdistuvia tunteitani, koen tämän ehkä parhaaksi paikaksi.
Tarinani on kuin käänteinen tuhkimotarina. Tajusin ihastuvani tyttöihin, kun olin peruskoulun kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla. Ihastumiset olivat kuitenkin yksipuolisia. Sen takia tuli itkettyä monet itkut. Sen, että pidän vain tytöistä tajusin kuitenkin vasta 09 joulukuussa, kun jätin poikaystäväni huomatessani, etteivät tunteeni häntä kohtaan olleet läheskään yhtä vahvat kuin erästä tuntemaani tyttöä kohtaan. Oikeastaan; poika olisi ollut enemmänkin kaveri. Seurustelu hänen kanssaan oli lähinnä vain siksi, että sitä kaikkien mainostamaa seurustelua oli pakko kokeilla. Minua ei edes kummemmin harmittanut, että jätin kyseisen pojan. En ajatellut häntä hirveän romanttisesti. Suhde oli melko yksipuolinen. Kaveriani kohtaan tuntemani tunteet taas vain vahvistuivat.
Lukiossa olin vielä siihen aikaan aika suosittu ja kaveripiirin ympäröimä tyyppi. Tuntuu, ettei kukaan vieroksunut minua silloin; Olenhan sellainen, joka sai pojilta paljon positiivista huomiota ja tulen toimeen aika monenlaisten ihmisten kanssa. Vahinko tapahtui kouluvuoden päättäjäisbileissä, kun minulta kyseltiin, miksi olin jättänyt 'ihanan' poikakaverini. Itse olin juonut jo sen verran, että täräytin totuuden päin kavereiden naamaa; Kerroin, että pidän vain tytöistä. Mitään en kadu. Inhoan sitä, että itseään pitäisi piilotella jotenkin ja itsehän he halusivat tietää. Kaveripojat suhtautuivat parhaalla mahdollisella tavalla. Tyttöjen reaktiot vaihtelivat. Kesäloma lähensi minua ja ihastustani melkoisesti. Päätin kertoa hänelle tunteistani noin viikon koulun alkamisen jälkeen. Ystäväni reagoi parhaalla mahdollisella tavalla; Pakit tulivat niin hienovaraisesti ja kiltisti, kuin hyvä ystävä osaa ne antaa. Seuraavana viikonloppuna kun näimme, hän ei ollut moksiskaan, halasi minua ja vietimme mahtavan illan ihan kaveritunnelmissa. En voi kieltää, etteikö se olisi sattunut, mutta samalla olen mahdottoman iloinen ystäväni suvaitsevaisuudesta ja ymmärryksestä.
Koulussa ihmisten käytös tuntuu silti satuttavan eniten; Pojat ovat kavereitani, kuten aina. Ongelma onkin siinä, että osa tytöistä muuttuu todella kummallisiksi lähelläni. Osa taas on ihan korrekteja ja ystävällisiä. Silti tuntuu siltä, kuin heidän silmissään olisin jotenkin vinksahtanut. Aina kun suuntautuminen, seurustelu jne. tulee puheeksi, enkä mielelläni itse välttämättä ota niitä asioita esiin, piiri sulkee minut ulkopuolelle. Silloin tunnen itseni muita huonommaksi, vaikka ei pitäisi. Tuntuu kaikesta huolimatta, että itsessä olisi jotain vikaa. Lisäksi ainakin yksi tytöistä on muuttanut suhtautumistaan minuun todella vahvasti. Se vahva vastenmielisyys, jota hän tuntee minua kohtaan suorastaan huokuu hänestä. Vasta vuosi sitten hän puhui kanssani kuin olisin yksi muista ryhmäläisistäni.
Mieleeni on noussut tarve omanlaiselleni seuralle. Haluaisin porukkaan, jossa ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä, että tulee sanomaan jotain, joka saa muiden olon epämukavaksi. Asun pääkaupunkiseudulla ja täytän 17 tänä vuonna. Olisi mukava kuulla neuvoja ja ajatuksia miten saisin tilannettani paremmaksi. Lisäksi minua askarruttaa muutama juttu ja toivon tosiaan, ettei osa kysymyksistäni loukkaa ketään, mutta tässä olisi muutama:
1. Onko olemassa 'piirejä', ryhmiä tai muuta sellaista, jossa voisi tutustua muihin vähemmistöjen edustajiin?
2. Kuinka vaikeaa 'piireihin' pääseminen on? Siis ihan oikeasti. En ole uskaltanut mitään nuortenryhmiä, mitä näitä nyt onkaan kokeilla, sillä olen aika nyyppä tässä kaikessa.
3. Onko totta, että lepakkoympyröissä on paljon kyräilyä ja ihmisiä luokitellaan helposti 'rekkoihin' ja 'femmeihin', vai onko tämä vain tylsä heterojen keksimä stereotypia?
4. Onko hallaa olla lepakko ja samaan aikaan olla katsomatta L-koodin kaltaisia ajankohtaisia ilmiöitä?
5. Koska olen nuori ja tajunnut nämä asiat vasta nyt, onko mahdollista, ettei minua oteta todesta?
6. Olen lueskellut muutamia kirjoja. (kaunokirjallisuutta: rakkaustarina Z, punainen erokirja, Baby Jane...) Ovatko muut lukeneet niitä? Kuinka realistisesti ne mielestänne käsittelevät homoseksuaalisuutta?
7. En ole kertonut suuntautumisestani vanhemmilleni: He eivät ole kyselleet, enkä usko termiin "tulla ulos kaapista", vaan kerron heille siinä vaiheessa, kun olen varmasti löytänyt sen oikean. Mielipiteitä tästä?
Tämä sivusto ja foorumi on tuonut lohtua ja tukea minulle. Kiitos jo etukäteen jos joku vaivautuu lukemaan ja vastaamaan kilometripostaukseeni. Olen kaikesta hämmennyksestä ja vaikeasta sosiaalisesta tilastani huolimatta todella onnellinen, että löysin sisälläni piileksivän rakkauden naisia kohtaan. Maailma on pullollaan kauniita ja uniikkeja tyttöjä, joihin voisi ihastua joka päivä. :)
Tarinani on kuin käänteinen tuhkimotarina. Tajusin ihastuvani tyttöihin, kun olin peruskoulun kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla. Ihastumiset olivat kuitenkin yksipuolisia. Sen takia tuli itkettyä monet itkut. Sen, että pidän vain tytöistä tajusin kuitenkin vasta 09 joulukuussa, kun jätin poikaystäväni huomatessani, etteivät tunteeni häntä kohtaan olleet läheskään yhtä vahvat kuin erästä tuntemaani tyttöä kohtaan. Oikeastaan; poika olisi ollut enemmänkin kaveri. Seurustelu hänen kanssaan oli lähinnä vain siksi, että sitä kaikkien mainostamaa seurustelua oli pakko kokeilla. Minua ei edes kummemmin harmittanut, että jätin kyseisen pojan. En ajatellut häntä hirveän romanttisesti. Suhde oli melko yksipuolinen. Kaveriani kohtaan tuntemani tunteet taas vain vahvistuivat.
Lukiossa olin vielä siihen aikaan aika suosittu ja kaveripiirin ympäröimä tyyppi. Tuntuu, ettei kukaan vieroksunut minua silloin; Olenhan sellainen, joka sai pojilta paljon positiivista huomiota ja tulen toimeen aika monenlaisten ihmisten kanssa. Vahinko tapahtui kouluvuoden päättäjäisbileissä, kun minulta kyseltiin, miksi olin jättänyt 'ihanan' poikakaverini. Itse olin juonut jo sen verran, että täräytin totuuden päin kavereiden naamaa; Kerroin, että pidän vain tytöistä. Mitään en kadu. Inhoan sitä, että itseään pitäisi piilotella jotenkin ja itsehän he halusivat tietää. Kaveripojat suhtautuivat parhaalla mahdollisella tavalla. Tyttöjen reaktiot vaihtelivat. Kesäloma lähensi minua ja ihastustani melkoisesti. Päätin kertoa hänelle tunteistani noin viikon koulun alkamisen jälkeen. Ystäväni reagoi parhaalla mahdollisella tavalla; Pakit tulivat niin hienovaraisesti ja kiltisti, kuin hyvä ystävä osaa ne antaa. Seuraavana viikonloppuna kun näimme, hän ei ollut moksiskaan, halasi minua ja vietimme mahtavan illan ihan kaveritunnelmissa. En voi kieltää, etteikö se olisi sattunut, mutta samalla olen mahdottoman iloinen ystäväni suvaitsevaisuudesta ja ymmärryksestä.
Koulussa ihmisten käytös tuntuu silti satuttavan eniten; Pojat ovat kavereitani, kuten aina. Ongelma onkin siinä, että osa tytöistä muuttuu todella kummallisiksi lähelläni. Osa taas on ihan korrekteja ja ystävällisiä. Silti tuntuu siltä, kuin heidän silmissään olisin jotenkin vinksahtanut. Aina kun suuntautuminen, seurustelu jne. tulee puheeksi, enkä mielelläni itse välttämättä ota niitä asioita esiin, piiri sulkee minut ulkopuolelle. Silloin tunnen itseni muita huonommaksi, vaikka ei pitäisi. Tuntuu kaikesta huolimatta, että itsessä olisi jotain vikaa. Lisäksi ainakin yksi tytöistä on muuttanut suhtautumistaan minuun todella vahvasti. Se vahva vastenmielisyys, jota hän tuntee minua kohtaan suorastaan huokuu hänestä. Vasta vuosi sitten hän puhui kanssani kuin olisin yksi muista ryhmäläisistäni.
Mieleeni on noussut tarve omanlaiselleni seuralle. Haluaisin porukkaan, jossa ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä, että tulee sanomaan jotain, joka saa muiden olon epämukavaksi. Asun pääkaupunkiseudulla ja täytän 17 tänä vuonna. Olisi mukava kuulla neuvoja ja ajatuksia miten saisin tilannettani paremmaksi. Lisäksi minua askarruttaa muutama juttu ja toivon tosiaan, ettei osa kysymyksistäni loukkaa ketään, mutta tässä olisi muutama:
1. Onko olemassa 'piirejä', ryhmiä tai muuta sellaista, jossa voisi tutustua muihin vähemmistöjen edustajiin?
2. Kuinka vaikeaa 'piireihin' pääseminen on? Siis ihan oikeasti. En ole uskaltanut mitään nuortenryhmiä, mitä näitä nyt onkaan kokeilla, sillä olen aika nyyppä tässä kaikessa.
3. Onko totta, että lepakkoympyröissä on paljon kyräilyä ja ihmisiä luokitellaan helposti 'rekkoihin' ja 'femmeihin', vai onko tämä vain tylsä heterojen keksimä stereotypia?
4. Onko hallaa olla lepakko ja samaan aikaan olla katsomatta L-koodin kaltaisia ajankohtaisia ilmiöitä?
5. Koska olen nuori ja tajunnut nämä asiat vasta nyt, onko mahdollista, ettei minua oteta todesta?
6. Olen lueskellut muutamia kirjoja. (kaunokirjallisuutta: rakkaustarina Z, punainen erokirja, Baby Jane...) Ovatko muut lukeneet niitä? Kuinka realistisesti ne mielestänne käsittelevät homoseksuaalisuutta?
7. En ole kertonut suuntautumisestani vanhemmilleni: He eivät ole kyselleet, enkä usko termiin "tulla ulos kaapista", vaan kerron heille siinä vaiheessa, kun olen varmasti löytänyt sen oikean. Mielipiteitä tästä?
Tämä sivusto ja foorumi on tuonut lohtua ja tukea minulle. Kiitos jo etukäteen jos joku vaivautuu lukemaan ja vastaamaan kilometripostaukseeni. Olen kaikesta hämmennyksestä ja vaikeasta sosiaalisesta tilastani huolimatta todella onnellinen, että löysin sisälläni piileksivän rakkauden naisia kohtaan. Maailma on pullollaan kauniita ja uniikkeja tyttöjä, joihin voisi ihastua joka päivä. :)