Kuinka 'tulla kaapista?'

Olen vasta aivan äskettäin tiedostanut olevani, jos en lesbo, niin vähintäänkin bi seksuaali. Ajatus on aivan vieras, sillä en itse tunne ketään homoseksuaalia ja minulla ei ole aavistustakaan kuinka tällaisessa tilanteessa pitäisi menetellä. En myöskään osaa lainkaan arvioida kuinka kaikki tuttuni, perheeni ja kaverini, oikein suhtautuisivat, joten en ole puhunut tästä kenellekkään. Luonnollisesti se tuntuu ahdistavalta, sen jälkeen kun puhuisin tästä, takaisin ei olisi menemistä. Halusin kuitenkin kertoa tästä jolle kulle, joten päätin kirjoittaa tälle kesustelupalstalle. Tämä on kai tuttua muillekin homoseksuaaleille, joten toivoin että joku voisi jakaa ajatuksiaan tästä asiasta?

Kun on oikea hetki niin on oikea hetki. Minä odotin oikean hetkeni yli ja minut väkisin outattiin ja sitten kun päätin tulla ulos, sitä ei noteerattu minään. Toisin sanoen, pitää ehtiä ennen kuin sinut outataan, mutta vasta sitten kun uskoo olevansa kypsä kohtaamaan kaiken maailman mustasotnialaiset, niin kuin Hentilä niitä nimittää.

Minun omalle suvulleni ei varmasti ole oikeaa aikaa tulla ulos, mutta ihmisille olen tullut ulos varsin mutkattomasti ja nopeasti.

kannattaa katsoa joku yksi tyyppi, johon luottaa täysillä.
Tuollaisessa tilanteessa on tarpeen pohtia syvästi asiaa myös jonkun toisen kanssa, muuten voi tulla kriisi.
Sitten, kun on pitkän aikaa mittaillut asiaa sen läheisen ihmisen kanssa, on helpompaa tulla kaapista ulos muillekin...
Itse ainakin toimin näin; ensin hyväksyy itsensä, sen jälkeen ei ole niin valtavan herkkänahkainen sille, ettei moni ehkä hyväksykään.
Mutta jos joku tosissaan välittää, niin kyllä se hyväksyy. Vaikka sulattelemisessa menisikin mahdollisesti aikaaa.

Mulla on justiinsa tämä projekti käynnissä, vähän jänskättää. Aikoinaan vuonna nakki kerroin parille parhaalle kaverille olevani bisse, joten tää on oikeastaan uusintakierros. Monta vuotta meni hukkaan kun yritti pakolla deittailla miehiä, ja vuos sitten tuli lopullinen tympääntyminen ja löysinpä samalla ensimmäisen tyttöystävänikin. Ja kuinkas ollakaan, kun pysty myöntämään itselleen tykkäävänsä enemmän tytöistä niin joutukin pohtimaan uudestaan että kiinnostaako miehet lainkaan. Hirveetä myllytystä pään sisällä :)

Mutta tulen siis ulos ihan avoimena siitä etten tiedä olenko bisse vai lesbo, ei mua kiinnosta enää odottaa täyttä varmuutta kertoakseni asiasta. Kaverit on suhtautuneet oikein hyvin, vaikka välillä hatuttaakin vastailla kysymyksiin kuten "Kumpi teistä on sitten mies?" ja "Miten te teette sen?". Vanhemmille en ole vielä uskaltanut sanoa mitään ja se vähän pelottaa. Tiedän että isälle asian hyväksyminen tulee olemaan todella vaikea paikka, äiti on luultavasti jo jotain arvaillutkin.

Mut avoimuudella pärjää, ja asiasta ei kannata tehdä hirveää haloota.

Kiitos vastauksista! Olen tätä asiaa nyt miettinyt, mutta vieläkään en ole päättänyt mitä tehdä. On muutenin vaikea olla aivan varma tästä koko lesbo asiasta, mieleen tulee aina, etää jos en minä kumminkaan ole lesbo, vain vähän bi? Tai olenko minä nyt ihan varma että minä EN halua miestä? Minä en ihan oikeasti nyt oikein tiedä mitä mieltä minä olen miehistä, kokemustakaan minulla ei ole kuin yhden poikaystävän verran (ja suhteeni häneen tuntui aina kovin platoniselta). Koska jos minä ikinä todella myöntäisin olevani homoseksuaali, ei sitä oikein viitsis sitten ruveta syömään sanojaan 'voi en minä mikään lesbo olekkaan, se nyt vain oli sellainen vaihe'.

Minulla pyörii tällä hetkellä aivan samanlaisia ajatuksia! Yhtä vuoristorataa, välillä olen ihan varma että olen lesbo ja sitten toisena hetkenä ajattelen olevani bi tai hetero. Olen myös miettinyt että minun täytyy löytää poikaystävä ja kokeilla millaista seurustelu pojan kanssa on (en ole koskaan seurustellut vaikka ikää jo on 19 vuotta) ja sitten vasta voin olla täysin varma itsestäni.

Päätin ruveta kirjoittamaan tänne kun nämä asiat alkavat ahdistaa jo aika paljon eikä kenenkään kanssa voi puhua, sen verran syvällä kaapissa vielä olen :/.

19 ei ole "jo".

no joo eihän se ole, mutta välillä siltä vaan tuntuu kun joka puolelta ihmetellään miksei sillä jo ole poikaystävää...

Wow, janlin teksti voisi olla melkeinpä sanasta sanaan itse kirjoittamani :o!
Olen saman ikäinen, enkä ole myöskään tähän ikään mennessä seurustellut (luulin olevani lähes ainoita, jotka eivät ole...).
Pohdinnat ovat myös samanlaista sekasortoa suuntaan jos toiseen,
enkä itsekään ole voinut/uskaltanut jakaa ajatuksia aiheesta kenenkään tuttuni kanssa.
Hetken aikaa olen seuraillut keskusteluja tällä sivustolla ja löytänyt paljon omani kaltaisia ajatuksia,
mutta vasta nyt uskaltaudun ehkä itsekin liittymään mukaan keskusteluun.

kiva kuulla että muillakin samoja tuntemuksia :) ei olo tunnu niin yksinäiseltä.

moips. kuulostaa kyllä tutulta. mä oon jo pari vuotta tiennyt et tytöt kiinnostaa, mutta vasta pari kuukaut sitten on päässy tosissani puhuu ystäville, ja jopa "itse asiaan." emmä kyl tiiä miten mä perheelle rupeen asiaa selittämään, tai jos on ees aihetta vielä. ei että ne suuttuis, tai ees yllättyis. äitiki on joskus nauranu et mä näytän ihan lepakolta :D faijaa taas tuskin naurattais... mut sit toisaalt emmä tiiä onks mulle mitää hyötyy siit et yhtäkkii ilmotan et huom huom mä oon bi, tai ehkä lesbo, ku seki saatta ajan myötä muuttua. oon kellanu et sit jos/kun mul on tyttöystävä, vien sen kotiin näytille. eiköhän asiat siinä selviä :)