Auttaisiko joku minua ahdistuksessani?

Hei!

Olen puolessa välissä kahta ja kolmeakymppiä ja vasta kuluneen vuoden aikana olen alkanut todella pohtia sitä kuka ja mitä minä olen. En ole koskaan seurustellut sen paremmin miehen kuin naisenkaan kanssa, mutta olen jotenkin aina kuitenkin vain olettanut olevani hetero. Olen joskus ihastunut naisiin, mutta olen onnistunut kuittamaan sen vain henkisenä ihastuksena jolla ei muka ole mitään tekemistä minkään kanssa ja olen aina ajatellut, että kun se oikea mies kävelee vastaan niin siinä se sitten on. :) Nyt olen kuitenkin alkanut tarkastella asioita avoimemmin ja olen (pelottavaa kyllä) joutunut huomaamaan, että tunteeni miehiä kohtaan ovat aina täysin neutraaleja, mutta naisiin ihastun ainakin henkisesti suhteellisen usein. Kaikkein eniten onnistuin säikähtämään omia tunteitani kun yksi kavereistani (johon koin henkisesti hieman ihastuneeni) kosketti minua ja se kosketus tuntui sähkönä ihan kaikkialla. Monien unettomien öiden jälkeen olen joutunut myöntämään, että sen pienen hetken ajan olisin toivonut että se ei olisi jäänyt vain pieneksi kosketukseksi - tuon tapauksen jälkeen mikään ei ole ollut niinkuin ennen. Näen monet naiset ihan eri näkökulmasta ja uneni ovat muuttuneet ihan merkillisiksi. Yhtä aikaa tuntuu siltä, että joku muuri on kaatunut suojaamasta minua ja toisaalta, no en tiedä... En vieläkään oikein koe päässeeni selville omasta seksuuali-identiteetistäni, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni haluaisin todella päästä siitä selville. Olisi kuitenkin kiva tietää, että miten muut ovat tulleet tietoisiksi omasta seksuaalisuudestaan? Joka tapauksessa minusta tuntuu nyt suhteellisen vahvasti siltä, että suuntani on ainakin nyt naisissa. Ongelma kuitenkin on se, että piirit joissa tähän asti olen liikkunut ovat maailman heterogeenisimmät. Kavereiden kanssakaan ei puhuta juuri mistään muista kuin miehistä, avioliitoista,lapsista jne. Alkaa välillä ahdistaa kovastikin. Ainoastaan yksi ystävistäni tietää edes osittain ajatuksistani. Nyt kun kuitenkin haluaisin laittaa itseni alttiiksi "elämälle" en tiedä mitä tekisin. En ole koskaan käynyt missään baareissa yksinäni, niin en taatusti uskalla yksin epävarmuuteni kanssa "homobaariin". Ystäväni olisi periaatteessa ihan suostuvainen tuekseni, mutta ajatus tuntuu silti hurjalta varsinkin kun hän täys heterona ei ole asiasta mitenkään innostunut. En uskalla osallistua oikein muihinkaan tapahtumiin (varsinkaan yksin) kun identiteettini on yhä niin kovon häilyvä, että tuntisin oloni varmasti todella ulkopuoliseksi. Miten muut ovat toimineet tullessaan ulos kaapista (Siis itselleen)? Tai onko miitään muita ideoita? Ahdistaa ihan hirveästi! Haluaisin niin kovastu löytää itseni ja olla varma siitä mitä olen; oli se sitten mitä tahansa, mutta jos en uskalla koskaan tehdä mitään voinko ikinä olla varma. Mitä mieltä olette? Apua ja ideoita kaivattaisiin:

Heippa Hemuli!

Taidan olla jossain määrin samassa vaiheessa kuin mitä kuvasit kohdallasi...
Kovasti haluttaisi jo rikkoa ne kaavat joita on osittain pakonomaisestikkin ylläpitänyt kaikki edeltävät vuodet. Olen kolmenkympin kieppeillä mutta silti niin "alussa" itseni suhteen... no nyt voin sanoa ekaa kertaa että alan hyväksymään tunteeni naisia kohtaan, onhan niitä aina ollut mutta toi "henkiseksi ihastumiseksi" selittäminen on mullakin ollut keino paeta sisimpiä tuntojani vaikka kyllähän sitä voi niinkin käydä että henkisellä tasolla ihastuu ihmiseen -mieheen/naiseen- ilman fyysistä puolta, mutta tuskin sellaista tarvii sitten jälkikäteen puida, ongelmoida?
Joopa,aiemmat miessuhteetkin on antaneet viitteitä siihen suuntaan etten ole ihan oikeilla jäljillä, sisintäni kuunnellen kulkenut. Nyt olenkin ollut jo pidempään yksin eikä miehet kertakaikkiaan saa minussa mitään liikkeille, sen sijaan olen kokenut aika vahvan ihastumisen (yksipuolisen) naiseen muutamaan otteeseen. Toisen suhteen oli selvääkin selvempi että tunteeni olivat hyvinkin fyysisiä, tämänhetkisen tuttavani suhteen en ole niin varma (ehken siksikään, kun toinen pitää etäisyyttä, niin torjun sitten omalta kohdaltani nousevia "liian" vahvoja viboja etten pelästyttäisi häntä), mutta välitän hänestä kovasti ja ajattelen joskus ylettömän paljon häntä siihen nähden kuinka harvoin kuitenkin tapaamme... jne.

Minäkään en ihan ensimmäisenä haluaisi lähteä yksin homobaariin, ja viimeksi Hesassa ollessani kävi niin että heteroystäväni loppuillan riennoissa tempaisi minut mukaansa ja päätti että nyt sitten mennään eikä meinata ja muutenhan tuo oli ihan kiva "kynnyksenylitys" mutta ilta oli jo lopuillaan ja kaverini kuitenkin lopulta kärsivänoloinen paikanhengestä..jne. joten vähän jäi käteen tuosta kokemuksia... lähinnä harmitti moinen.

Tämän nettisivuston olen vasta hiljattain löytänyt ja kirjoitankin ekaa kertaa tänne -kynnys se on sitten tämäkin madallettu... :)
Kirjalukemiseksi tempasin muuten eilen alekorista Heli Krugerin "Olen koskettanut taivasta" joka kertoo naisten välisestä rakkaussuhteesta... Helena Sinervon "runoilijan talossa" luin aiemmin, siinähän myös viitteitä romantiikasta naisten välillä.
Joillekin lähimmille ystävilleni olen kertonut tunteistani naisia kohtaan, mutta kun ei ole niin tasan varma kaikesta, on parempi olla kuuluttamatta jokapuolella asioitaan.
Tällaista muurienmurtotyötä täällä siis... "lupa tuntea"-harjoitteluja! Ja täytyy sanoa ettei ahista enää niin paljoa kuin vaikka vuosi, pari sitten -siis ainaskaan tämän vuoksi... No, toki välillä nousee jos jonkin näköstä tunnemöykkyä pintaan mutta helpompi on jo katsoa itseään tällaisenaan.
Jos haluut keskustella asioista enempi mulla on s-postios: sailo.m@phnet.fi Tänne ei viitsi kovin yksityiskohtaisesti sepustaa aivoituksiaan kuitenkaan... ;)
Toivottavasti auttoi edes hiukan!

Hei Hemuli !
Muutaman päivän mietinnän jälkeen päätin sitten minäkin rekisteröityä ja kirjoittaa tänne muutama rivi. Olen vasta näin myöhäisemällä iällä myöntänyt itselleni tämän tosiseikan jonka toki olen tiedostanut jo monta vuotta itsessäni, että naiset ovat ne jotka minua kiinnostaa. On tosi rauhallinen mieli itselläni nyt, vaikka tästä asiasta ei tiedä kuin yksi työkaveri, joka on antanut ymmärtää että hänkään ei ole hetero, välillämme on hetkittäin sähköistä, vaikka emme ole sen pidemmälle menneet.
Niin että tuo sinun kirjoituksesi että kosketus tuntui sähkönä kaikkialla kosketti minua tosiaan.
Naisen kanssa en ole ollut, muuta kuin mielikuvituksissani, täällä missä asun ei niin helposti törmää muihin samoin tunteviin. Ja kun miehetkään ei enää saa minua syttymään, niin seksi on aika vähissä :-)
Ennen olin silti miesten kanssa ( naimisissakin 10 vuotta ) sittemmin eronnut, vaikka tiesin että se ei ole minun juttuni.
Mitään hyviä neuvoja "kaapista ulos tulemisen kanssa" en voi antaa, mutta ole iloinen siitä että olet sen itsellesi tunnustanut nyt kun olet vielä nuori, eikä näin kuin minä vasta elämän "puolivälissä".
Onnea sinulle elämässäsi, ja myös itselleni ja kaikille muille samoin tunteville ! Itse ainakin kovasti toivoisin itselleni vielä - jos ei elämänkumppania- niin ainakin kokemuksia !

Kuulostaa aika tutulta minullekin. Sillä erotuksella ehkä, etten ole kai koskaan tosissani uskonut löytäväni mitään miestä, olen kai aina tiennyt että hetero en ainakaan ole. Sen sijaan ihastumiseni ja välillä suorastaan rakastumiseni tyttöihin ja kavereihin selitin vain henkisiksi ihastumisiksi. Olkoonkin etten selvinnyt nuoruudestani ihan fyysisesti koskemattomana noiden kavereiden kanssa ;) Silti, kuvittelin ettei minulle voisi koskaan olla ketään, sillä kuka muka eläisi kanssani selibaatissa? Ajattelin että olisin aina yksin ja surin sitä.

Rakastuin taas korviani myöten 17-20 vuosieni ajaksi, taas oman filosofiani mukaan henkisesti, halusin vain kamalasti olla tuon toisen ystävä.. Kummasti ajatuksiini hiipi hyvin paljon kaikkea ei-ystävyyteen liittyvää, kunnes jossain päiväunessa meillä oli kesämökki ja yhteisiä lapsia. Että näin. "Ystävyytemme" - jossa ei ollut pienintäkään fyysistä ulottuvuutta muuten kuin ajatuksissani ja oman ilmani sähköisyydessä, eikä totta puhuen kovin paljon henkisyyttäkään - runnoi minua kovasti kunnes lopulta luovutin, kerroin ihmiselle miten asiat olivat ja lakkautin yhteydenpitomme. Hänelle kerrottuani ei ollut mikään kynnys tulla muillekin kaapista ulos.

Siitä on jo vuosi, vuoden olen rakennellut identiteettiäni hiukan uudesta näkökulmasta. Turha sitä on murehtia tai kiirehtiä, kyllä se rakentuu ihan omalla painollaan, minulla ainakin netin, kirjojen ja lopulta oman elämisen ja toisten asenteiden avulla.
Oikeastaan olin lueskellut lesbokirjallisuutta jo kauan ennen kuin myönsin mitään itselleni, mutta vasta tajuttuani olevani lesbo keksin, että kirjaston asiasanahakuun voi kirjoittaa "lesbo" tai "homoseksuaalisuus" ja se antaa pitkän listan kirjoja.

Tottakai on hämmentävää yrittää löytää paikkansa kokonaan uudesta maailmasta, mutta lopulta se on kivaakin ja ajan kanssa hyvä tulee :)

Helsingissä on esim. Lost&Found jossa käy sekä homoja, että heteroita. Se saattaisi olla sopiva paikka vähän "raotella" yksinään, ja toisaalta sinne varmasti saisi ne heteroystävänsäkin mukaan, kun kaikille voi olla jotain kiinnostavaa tarjolla.

Päätinpä minäkin vihdoin rekisteröityä tänne.

On helpottavaa huomata, että moni muukin on samassa tilanteessa. Myös minä tulkitsin pitkään ihastumisiani naisiin vain ”henkisiksi ihastumisiksi”.

Vähän kuin Katkinallekin, minullekin on ollut hyvin selvää jo melko nuorena, että en koskaan päädy naimisiin miehen kanssa. On ollut tunne, että minulta puuttuu joku sellainen ominaisuus, joka vaaditaan miehiin rakastumiseen. Minulle oli paljon ongelmallisempaa myöntää, että en ole erityisen kiinnostunut miehistä kuin sen myöntäminen, että pidän naisista. Minulla on sisäänrakennettuna aika iso tarve olla tavis =).

Lesbouden myöntäminen itselleen on vielä kuitenkin kaukana siitä, että uskaltaisi asialle tehdä jotain, joten aika pitkä matka on vielä edessä :-D.

Todella mukava huomata, etten ole ainoa laatuani... Siitäkin huolimatta, että en oikeasti toivoisi näin hirvittävän ahdistavaa epätietoisuutta edes pahimmille vihamiehilleni.
Olen Hyggeligin kanssa ihan samoilla linjoilla, että naisista pitämisen myöntäminen ei ole ollenkaan niin vaikeaa kuin se, että myöntää itselleen, että miehet eivät todellakaan herätä mitään tunteita yhtään missään.
Pitkästä prosessista taitaa olla kyse ja hätäisenä ihmisenä sitä on jotenkin vaikea hyväksyä. Ei millään jaksaisi odottaa ja odottaa, varsinkaan kun ei edes oikein kunnolla tiedä mitä se on mitä niin hirveästi odottaa!!! Tahtoo kaiken nyt ja heti. :-) Ja sitten kun ei voi olla ajattelematta, että jos vaan odottaa ja odottaa ja antaa ajan kulua, niin meneekö elämä ja hukkaan ja tapahtuuko koskaan yhtään mitään? -- jos siis ei toimi vaan vain odottaa?
Ahdistavaa tämä tällainen!!!!!

Mutta jos joku haluaa lähetellä sähköpostia ihan privaatisti niin siitä vaan. :) Oisko tämä nyt sitten sitä toimintaa? Huh!
Mutta ei siis mitään taka-ajatuksia, vaan ihan vaan ajatusten vaihtoa.

Juuri tuossa kirjoittelen tuohon jyväskylää koskevaan palstaan.. Eli suomen maa siis on pullollaan meitä kolmekymppiä lähestyvää tai jo yli olevia naisia, jotka ovat tässä samassa jamassa itsensä kanssa. Minä olisin kiinnostunut tutustumaan samanhenkisten kanssa paremmin ja vaihtamaan ajatuksia ja kenties joskus johonkin bilettämään?

Minulla on ollut samanlainen identiteetin etsiminen käynnissä.

Jo pienestä asti minusta on ollut mukava olla lähellä tyttöjä. Olin aikamoinen poikatyttö, käyttäydyin poikamaisesti ja olisin todella halunnut halailla muiden tyttöjen kanssa. Kuitenkin ainut asia mistä kaverini puhuivat olivat pojat joihin en oikeastaan koskaan ole tuntenut minkäänlaista vetoa. Lukioon asti olen sitten pitänyt asian piilossa itseltäni ja muilta. Minusta on ollut mukava katsella tyttöjä, mutta en ole tehnyt sille mitään. Nyt olen ajatellut asiaa tarkemmin. Koko asian potkaisi käyntiin keskustelu pari vuotta sitten erään uuden tuttavuuden kanssa. Puhuimme paljon siitä kuinka ihastumme helpommin tyttöihin ja muuhunkin asiaan liittyvään. Tämän jälkeen minun on ollut paljon helpompi ajatella itseäni bi-seksuaaliksi tai ehkäpä jopa lesboksi. Ongelmani on, että kun ihastun tyttöihin niin kertomisen kynnys on liian suuri. Varsinkin kun kaikki ystäväni ovat heteroita. Olen valtavan ihastunut tähän uuteen tuttavuuteeni, mutta siitä ei koskaan taida tulla mitään. Seurustelin vähän aikaa sitten pojan kanssa ja niihin aikoihin kyseenalaistin seksuaalisuuttani taas uudestaan. Kuitenkin suhteen päättymisen jälkeen tajusin, että kiinnostukseni oli vain henkinen. Nyt olen saanut lesboudelleni uutta potkua. Liityimpä tännekkin. Olen kavereiden keskuudessa antanut pieniä vihjailuja liittyen seksuaalisuuteeni, saadakseni selville millaisen vastaanoton saisin. Tulokset ovat olleet hyviä. Nyt vain toivoisin, että voisin laajentaa ystävä piiriäni ja saada mukaan joitain kohtalotovereitakin. Tämä olo heterokylläisessä tilassa on aika yksinäistä.

Samantapainen henkinen havahtuminen on ollut käynnissä minullakin, tosin varsinaisesti vasta tänä keväänä.
Ensimmäinen kokemukseni seksistä tytön kanssa tapahtui lähes samoihin aikoihin kuin ensikertani pojan kanssa. Ennen sitä en ollut koskaan ajatellut tyttöjä mitenkään "sillä lailla", vaikka läheisyydestä ja ystävien halailusta nautinkin. Kun eräs näistä ystävistä sitten kerran "kävi päälle", päällimmäisinä tunteina koin itseni lähinnä hölmistyneeksi ja imarrelluksi: ystäväni oli kaunis, hyväkroppainen, enkä itse tuolloin pitänyt itseäni kovinkaan suuressa arvossa. Annoin homman edetä loppuun asti, ja olin jopa vähän mukana, mutten jälkeenpäin osannut sanoa, pidinkö siitä vai en, koska muistan mielessäni pyörineen koko ajan vain "mitä helvettiä tässä tapahtuu?".
Tuo kerta jäi ainoaksi k.o. ystävän kanssa, ja sittemmin harrastin puolesta vuodesta kahteen vuoteen pitkiä seurustelusuhteita poikien kanssa, enkä kuvitellutkaan olevani muuta kuin ainakin 90%sesti hetero. Viimeisen kuukauden aikana olen kuitenkin tajunnut, etten ollut koskaan sen kummemmin ihastunut näihin poikiin, keiden kanssa seurustelin, enkä itse asiassa ole ollut kehenkään ihastunut ennen tätä kevättalvea. Seurustelusuhteeni ovat aina alkaneet niin, että poika on ollut kiinnostunut ja piirittänyt minua, minä olen pitkään jättänyt vastaamatta valtaosaan viesteistä ja puheluista, kunnes olen lopulta tavallaan ihastunut siihen, miten sinnikkäästi joku on ihastunut minuun, ylistää ja palvoo ja kiinnittää kaiken huomionsa. Sitten olen myöntynyt ensin yhteen tapaamiseen, sitten seuraavaan ja äkkiä huomannutkin seurustelevani ja lopulta ahdistunut tästä huomiosta ja jonkin ajan kuluttua räpiköinyt tieni suhteesta ulos. Missään vaiheessa kukaan poika ei ole muodostunut minulle tärkeämmäksi kuin (tyttöpuoliset) ystäväni.
Olen vain ajatellut, että minulta puuttuu se jokin, ihastumisgeeni, joka on saanut kaikki ystävänikin itkemään joidenkin järjettömien yhdenillanjuttujen tai varattujen tai muuten vain mahdottomien poikien ja miesten perään niin kauan kuin muistan. Olen ajatellut, että minä se vain osaan ajatella asiat järjellä, enkä ihastu, ennen kuin on aivan varmaa, että saan tunteilleni vastakaikua, enkä varsinkaan aseta mitään järjetöntä salamaihastusta pitkäaikaisten ystävieni edelle missään tilanteessa.
Niin luulin. Ennen kuin nyt talvella päädyinkin yöksi naisen luokse. Ensin kerran. Sitten toisen. Ja kolmannen. Ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, miltä tuntuu säpsähtää joka kerta, kun puhelin päästää pienenkin äänen tai odottaa koko ilta, näkyisikö sitä tiettyä ihmistä tänään tai tietää, että lähtisit hänen luokseen vaikka Timbuktusta, jos sattuisit olemaan siellä, kun hän ottaisi yhteyttä ja ehdottaisi näkemistä.

Ihastukseni selvän yksipuolisuuden (jos tätä toista osapuolta yhä kiinnostaa, niin tämän kiinnostuksen määrä on ehkä murto-osa omastani) vuoksi koen totta kai lievää ahdistusta, mutta vielä enemmän minua ahdistaa se, mitä tapaus on opettanut minulle itsestäni. En enää tiedä, pitäisikö minun tosissaan etsiä kumppanikseni miestä vai naista. Toisaalta, tiedostan ehkä itsessäni pikkuhiljaa, baareissa riekkumisen myötä kasvaneen ällötyksen koko miessukupuolta kohtaan, ja sen, miten en ole koskaan todella viihtynyt seurustelusuhteessa miehen kanssa, mutta toisaalta pidän heteroseksistä(kin).

Eniten minua kuitenkin riepoo se, että olen mm. näitä lepakkolaakson kirjoituksia lukemalla + ihan yleistä yöelämämeininkiä tarkkailemalla tullut siihen tulokseen, että tytöistä kiinnostuneita tyttöjä ei ehkä ole mitenkään helppoa löytää. Eli ei voi edes lohduttautua sillä "There's plenty of fish in the sea/Maailma on täynnä miehiä"-elämänviisaudella, jota kaikille epätoivoisesti ihastuneille yleensä tyrkytetään ensimmäisenä. Joo-o, onhan maailma täynnä naisiakin, mutta mistä sitä vaan tietäisi, ketkä niistä etsii niitä miehiä?

Sentään tajusin asian lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä ikävuotta, joten ehkä voisin vielä välttyä "hukkaamasta aikaa" parhaasta nuoruudestani turhiin (?) seurustelusuhteisiin miesten kanssa. Enkä muuten tiedä auttoiko tämä nyt ahdistukseen, ainakaan kenenkään muun ahdistukseen kuin omaani, mutta näin on minun matkani itseeni mennyt. :>

Nyt minä tekniikan ihmelapsi kaiken lisäksi postasin saman jutun tänne kahteen kertaan, eikä tätä toista pysty poistamaan, vaan ainoastaan muokkaamaan. Voiko lauantai-ilta enää epäonnistuneemmaksi mennä? :---SD

...

Moi!
Oon löytänyt tältä foorumilta paljon ihmisiä, jotka käy/on käyneet läpi samanlaisia asioita kuin itse olen ja nyt uskalsin vihdoin itsekin hypätä tänne keskustelujen sekaan. (Jee!) Oon kohta 26-vuotias ja mulle on vasta nyt pikkuhiljaa valkenemassa, että mistä tässä mun elämässä oikein on kyse. Lähinnä suurin kysymysmerkki (erityisesti ystävieni ja sukulaisteni kesken) on aina ollut se, miksi en ole löytänyt itselleni miestä, vaikka olen heidän sanojensa mukaan hyvännäköinen nainen. Jaloissani on kyllä pyörinyt jos jonkinlaista sukankuluttajaa ja sammakkoa, mutta tunnetta ei ole mun puoleltani koskaan ollut pelissä. Pari vuotta sitten tapahtui käännekohta, kun ihastuin tulisesti ystäväni kaveriin (female) ja silloin tajusin, että enhän mä edes halua miestä! Homma jäi kuitenkin ihastusasteelle enkä ole toistaiseksi vielä uskaltanut toimia tuntojeni mukaan. Kertokaapa nyt mulle, mistä löydän rohkeutta alkaa elää niin kuin itse haluan eikä niin kuin minun odotetaan elävän? Gay-baarien kynnys on etenkin ekakertalaiselle ja itsekseen kulkevalle tytsylle jotenkin hillittömän korkea eikä muutenkaan mikään lihatiskimeininki ole koskaan innostanut mua. Pitääkö mun vaan muuttaa asennettani vai onko toivoa, että vastaan kävelisi joku söpöläinen ilman tyrkylle asettumista?

On muitakin paikkoja kuin gay-baarit, joissa voit tavata unelmiesi söpöläisen. Esim. syyskuussa on tribadi-viikko, josta löydät tietoa ja ohjelman osoitteesta http://www.tribadit.fi/ Ohjelmaan kyllä kuuluu myös L-world-bileet DTM:ssä, jonne kannustan uskaltautumaan. Niissä on yleensä kiva ohjelma eikä tunnelma ole ankean lihatiskimäinen ollenkaan. Ja vaikka et törmäisikään unelmiesi söpöläiseen, voit löytää kavereita.