Unohtumaton kesä vs Brokeback Mountain

Elokuvaa Brokeback Mountain odotellessa haluaisin vastapainoksi jakaa kertomukseni täällä koskettavien tarinoiden ystävien kanssa.
Tässä tarinassa osa on fiktiota, mutta osa on totisinta totta.
Novellin kirjoitin (harrastusten merkeissä) vuonna 2000.
Tässä yhteydessä lämpimät kiitokset minun edesmenneelle rakkaalle poikaystävälleni,
joka autoi novellin oikolukemisessa.

Hyvää joulua kaikille ja hyviä lukuhetkiä!

Terv. Aaron An

Novelli: UNOHTUMATON KESÄ








1. LUKU: ENSIMMÄINEN PÄIVÄ KARTANOLLA




Oli hyvin lämmin ja aurinkoinen päivä.
Jan istui linja-auton takaosassa katsoen ikkunasta ulos, miltei koko matkan Dublinista tänne asti.
Irlanti oli maaperältään hyvin vihreä ja tasainen.
Maisemat toivat Janille mielihyvää ja rauhaa. Hänen suonissaan sykki kesää sekä jonkinlaista,
kauniin tuntuista jännitystä, sopivin annoksin.
Jan oli nyt jo melko lähellä Presleyn perhettä, sillä linja-auto oli kääntynyt pois moottoritieltä melkein puoli tuntia sitten. Nyt se oli saapunut maastoltaan yhä epätasaisemmalle alueelle.
Tällä seudulla lähellä rannikkoa oli kallio- ja vuoristomaastoa, toisin kuin sisämaassa.
Asfalttitie kapeni. Linja-auto saapui pieneen kylään. Tien varressa oli muutamia kymmeniä taloja.
Suurin osa oli vanhoja, mutta mukavannäköisiä puutaloja. Asutusten keskellä sijaitsi pienimuotoinen ostos- ja palvelukeskus. Posti, pankki ja liikkeitä näkyi kapean asfalttitien vieressä molemmilla puolilla.
Tämä oli ilmeisesti kylän pääkatu, sillä tähän pieneen kylään ei johtanut kuin yksi tie, ja se päättyi vuoriston ensimmäiseen laaksoon. Linja-autonkuljettajan mukaan Presleyn perheen kartano sijaitsi juuri tämän tien päässä, kauniissa laaksossa.
Linja-auto kulki eteenpäin.
Asutus harveni. Siellä täällä tasaisemmilla alueilla hohti keltaisia rypsipeltoja. Joissain kohdissa, melkein tien varressa näkyi kaalipeltoja sekä kyläläisten omia puutarhoja. Matka jatkui eteenpäin.
Linja-auto kääntyi tien mukaan kahden valtavan kallion välissä olevaan mutkaan. Jan säpsähti, ”Entä jos vastapäästä tulisi kuorma-auto.”, hän mietti itsekseen, ”Tämä mutka olisi aivan liian kapea ja vaarallinen!”. Kuljettaja kuitenkin ajoi epäilyttävän itsevarmana, ikään kuin toisesta suunnasta ei ikinä tulisi toista autoa.
Mutkan jälkeen oli tasaisempaa.
Asfalttitie loppui. Eteenpäin jatkui soratie. Asuntoja näkyi enää vain yksi siellä ja toinen täällä.
Kaksi muuta viimeistä matkustajaa oli jo poistunut linja-autosta.
Jan tuli kuljettajan luokse pyytämään hieman juomavettä, sillä hänen omansa oli loppunut.
Annettuaan vettä Janille kuljettaja sanoi, vahvalla irlantilaiskorostuksellaan:
”Enää kymmenen minuuttia, niin ollaan perillä.”, hän jatkoi, ”Meidän viimeinen pysäkkimme on vain pari sataa metriä kartanolta.” Hän hymyili ystävällisesti, ”Varmasti pidät paikasta, se on nimittäin satumaisen kaunis.”, ”Ovatko Presleyt sinun sukulaisiasi?”, kuljettaja kysyi Janilta.
”Ei, vaan rouva Presley on äitini vanha hyvä ystävätär.” Jan vastasi sujuvalla englannilla.
”Olen itse Suomesta, äitini suomalainen, isäni sveitsiläissyntyperäinen.” Jan jatkoi.
”Miten olet päättänyt tulla tänne?”, kuljettaja uteli, ystävällisellä sävyllä.
”Lomalle.”, Jan vastasi, ”Äiti antoi minulle tämän loman ylioppilaslahjakseni.”, ”Hän tietää, että pidän luonnosta sekä rentoutumisesta.”
”Tämä on sitten varmasti unelmapaikkasi, et pety!”, kuljettaja väitti.
Jan kiitti kuljettajaa ja lähti takaisin istumaan omalle paikalleen.
Hän katsoi ikkunasta ulos.


Tien varressa ei ollut enää asuintaloja, vaan melko laajoja vilja- ja rypsipeltoja, jotka ulottuivat miltei rinteille asti. Tien toisella puolella, jolla kartano sijaitsi, näkyi kauempana monta vuorenrinnettä toinen toisensa takana. Yksittäisiä valtavia puita kasvoi tien vieressä, ja tiheämpiä pensaita peltojen vieressä. Tien vasemmalla puolella oli kapea kävelypolku.
Jan huomasi nyt pojan. Tämä oli kävelemässä polulta rypsipellolle kantaen suurta kuokkaa olkapäällään.
Jania harmitti, kun hän ei ehtinyt nähdä tämän kasvoja. Pojan selkähahmo oli Janista hurmaava --
suhteellisen hoikka vartalo, leveät hartiat, ruskea lyhyt tukka, ruskettuneet vahvat käsivarret, kiinteä ja kohoava takamus…Nuorukaisella oli päällä khakin värinen, hiellä kostunut T-paita ja vanhat vaaleat tiukat farkut.
”Mikä takamus!”, Jan mietti itsekseen, ”kehittynyt ja miehekäs!”, ”Täydellinen palloperse!”, hän nauroi.
Jan tuijotti ikkunasta linja-auton kulkiessa eteenpäin tätä selkähahmoa niin kauan kunnes sitä ei enää näkynyt.

Kiitettyään kuljettajaa, matkalaukkuaan kantaen Jan astui kohti kartanoa.
Äkkiä hän pysähtyi hetkeksi paikalleen katsoen kartanoa ja vuoristorinteelle päin. Maisema oli henkeäsalpaavan lumoava!
Tasaisella, vihreällä ja hyvin leikatulla nurmikolla kohosi kaksikerroksinen kauniinsävyinen sveitsiläis- tyylinen suurikokoinen puutalo. Sen seinillä, parvekkeella ja ovella roikkui punaisia, violetteja ja
oranssinvärisiä köynnöskukkia. Talolle johti noin parisataametrinen polku. Polun toisella puolella oli puutarha, johon oli taiteellisesti ja koristeellisesti istutettu kasveja aina tomaateista tilleihin asti. Polun toisella puolella, vihreällä nurmikolla oli kaksi valkoista keinua, valkoinen terassipöytä ja kymmenkunta valkoista tuolia. Kukkapenkit oli istutettu todella taiteellisesti; polun vieressä kasvoi suora rivi matalia ja tasaisia pensaita, jotka olivat täynnä pieniä tuoksuvia valkoisia kukkia; puutarhan ympärillä, ääriviivoina kasvoi vaalean purppuransinisiä pensaskukkia. Vähän kauempana keinutuoleista hohti noin satametrinen sateenkaarenmuotoinen ja –värinen matala kukkapenkki. Laajan nurmikon luona, talosta katsoen vasemmalla puolella, kohosi kymmenen riviä omena- ja kirsikkapuita, jotka olivat täynnä vaaleanpunaisia, punaisia ja valkoisia kukkia. Tämä omena-kirsikkapuutarha ulottui miltei rinteelle asti. Se antoi hohtavan kauniin sävyn vihreälle laaksolle kirkkaansinisine taivaineen.
Jan hengitti syvään pari kertaa ahmien laakson tuoksua ja käveli sen jälkeen matkalaukkunsa kanssa kohti taloa.
Talon oikealla puolella komeili kaksi valtavaa kiinalaista pajupuuta. Tuoreet ja raikkaat rönsyilevät oksat ja lehdet keinuivat miellyttävässä tuulessa tahdikkaasti. Oksilla lauloi talitinttejä.
Jan rakasti lintuja. Hän olisi voinut katsella niitä tuntitolkulla kyllästymättä.

Jan hymyili, hyvin onnellisena, ja astui kohti ovea.






* * * * *

Luku 2. Tapaaminen



Isosta olohuoneesta riensi ovelle pienikokoinen rouva, Susan, halaten Jania ja sanoen selkeällä englannin kielellä ”Tervetuloa, Jan, sinua onkin odotettu jo kovasti!”.
Susan oli hyvin miellyttävä ja lämminhenkinen pieni rouva, jolla oli aurinkoinen ja sympaattinen hymy. Jan ymmärsi melkein heti miksi hänen äitinsä oli pitänyt Susanista niin paljon.
”Meidän olisi pitänyt olla vastassa sinua jo lentoasemalle. Miten matka sujui?”
”Kiitos, hyvin. Kiitos lämpimästä vieraanvaraisuudesta, mutta kuten olin kertonut kirjeessäni, ”Jan selitti, ”koneeni saapui hyvin aikaisin tänä aamuna. Äitini halusi minun käyvän myös tervehtimässä hänen vanhaa koulukaveriansa Tarjaa Dublinissa. Toisaalta halusin ihailla samalla Irlannin kaunista maisemaa matkalla Dublinista tänne asti, joten tulin bussilla.”

Susan hymyili ja katseli poikaa useita sekunteja lämpimillä silmillään puristaen tämän kättä ”Muistutat hyvin paljon äitiäsi.”
Samaan aikaan olohuoneeseen astuivat Bob ja Jasmine, Susanin sisaren lapset.
Susan tervehtivät heitä. Jasmine oli siropiirteinen hyväkäytöksinen kaunis nuori neiti, jolla oli vaalean ruskeat pitkät hiukset. ”Varmaan koko kylä tykkää Jasminesta.” Jan mietti itsekseen.
Jasminen isoveli Bob oli taas isokokoinen nuori mies, jolla oli punaisia finnejä ja turhan iso nenä.
Kätellessään Jania Bob puristi tämän kättä niin voimakkaasti kuin voi. Jan puristi samalla voimakkuudella takaisin. Bob tuijotti tätä ”kaupunkilaisnörttiä” miltei inholla.
Vaikka Janilla ei ollut silmälasia, silti Bobista hän oli kirjoille haiseva, vastenmielinen kaupunkilainen. Tämä saattoi ehkä johtua Janin liian siististä ulkonäöstä Bobin kannalta.
Janilla oli päällään puhdas ja tiukka valkoinen T-paita sekä uudet vaalean ruskeat reisitaskuhousut. Jan taas sai Bobista yhtä negatiivisen esivaikutelman. Hänen mieleensä
juolahti parhaan kaverinsa käyttämä sana ”roskahetero”.
Käden puristuksesta Bob sanoi melkein suuttuneena ”Herra on kai harrastanut karatea!?”
”En missään nimessä.”, Jan vastasi hymyilen ystävällisesti, ”Ainoastaan pyöräilen ja käyn salilla.”
Bobin mielestä kuntosalissa käynti on vain juppien touhua, turhaa hömppää.
Nyt häntä inhotti edessään seisova, ylpeä nuori mies, ja hän käveli ikkunalle päin kysyen kiukkuisesti ” Koska se Chris tulee kotiin?”.
”Ihan pian.” Susan vastasi nopeasti.
Sivummassa Jasminea hävetti isoveljensä käytös.
Hänen sirot kasvonsa punastuivat. Samalla hän vilkaisi Jania muutaman hetken: vahvat, miehekkäät muttei liian paksut käsivarret; suhteellisen pitkä, melko hoikka mutta kiinteä vartalo. Hän hieman kadehti tämän liian kauniita kasvoja: sirot mutta poikamaiset piirteet; vaalea silkkimäinen tukka, joka oli saanut auringosta kullanväriä ja –sävyä. Tukka oli leikattu siististi, takaraivolta melko lyhyeksi, sivuissa ja otsassa jätetty pitemmäksi; siististi keskeltä kammattu suoratukka. Liian siisti, liian raikas! Jasmine mietti itsekseen.
Etenkin Janin isot kimmeltävän kauniit ja syvälliset harmaansiniset silmät saivat Jasminen tuntemaan hivenen alemmuuskompleksia siitä huolimatta, että hän tiesi hyvinkin itse olevansa kylän kaunein nuori nainen.
Myös Janin miehekkäät ja seksikkäät huulet saivat Jasminen jostain syystä kilpailunhaluiseksi, sillä hänestä ne ovat liian kauniit ja pehmeän punaiset.

Pienen tuokion jälkeen olohuoneeseen ilmestyi nuorukainen.
Hän astui reippaasti kohti Jania kätelläkseen tätä, ”Chris, 20 vee.”.
Jan tunsi lämpimän, sopivan voimakkaan ja miehekkään kädenpuristuksen.
”Jan, 18 vee.” Jan vastasi antaessaan katseensa viipyä Chrisin kasvoilla, ja hymyili.
Chriskin hymyili.
Sievänmuotoinen hymykuoppa molemmilla poskillaan, kauniit valkoiset hampaat; kaksi etummaista ylähammasta hieman muita pitempiä, suloinen ja viaton hymy, Jan mietti.
Pojat katsoivat toisiaan silmiin yhä hymyillen, käsien puristuskin kesti vähän tavallista kauemmin. He unohtivat, että huoneessa oli heidän lisäkseen kolme muuta ihmistä.
Hetkessä Chris punastui. Hän kääntyi nopeasti Jasmineen ja Bobiin päin tervehtien
”Terve, Jasmine! Terve, Bob!”, ”Muistakaakin jäädä illalliselle!”.
Bob katsoi Chrisiä isoa nenäänsä pitkin, kiukkuisena.
Juuri tällä hetkellä Jan huomasi Chrisin vaatteet, sivuprofiilin ja selän. Tuttu selkä ja takamus, Jan mietti. Hän tajusi, että Bussin ikkunasta näkynyt, polulla kävellyt maalaispoika on juuri Chris.
Jasminen kasvoille ilmestyi vakava ilme hänen katsoessaan Chrisiä ja Jania.
Hän on ihastunut ja rakastunut pienestä asti serkkuunsa, Chrisiin. Vielä murrosiässä he viettivät paljon aikaa yhdessä. Kesäisin Chris onki Jasminelle kaloja, syksyisin poimi hänelle omenoita; talvisin he menivät rinteelle katsomaan pumpulimaisia lumihiutaleita; keväisin Chris poimi kukkia tämän tukkaan. He olivat antaneet toistensa poskille lukemattomia suukkoja.
Nämä päivät ja vuodet olivat Jasminelle unohtumattomia.

Eräänä iltana, rinteellä kallioiden luona, kuvan kauniissa auringonlaskussa, Chrisin ollessa 16- vuotias, Jasminen 13, Jasmine suuteli Chrisiä rohkeasti. Hän hyväili Chrisin vartaloa vaatteiden läpi ja työnsi kielensä Chrisin huulten väliin. Pari sekunnin kuluttua Chris työnsi Jasminen pois luotaan katsoen tätä vakavalla ilmeellä, puhumatta sanaakaan ja juoksi sen jälkeen rinnettä alas kohti kartanoa. Jasmine ujosteli tekoaan. Hän mietti itsekseen ”Minun ei olisi pitänyt tehdä tätä. Olen vasta 13-vuotias… Chris on niin rehellinen, ettei hän halunnut vahingoittaa minua tai tuoda minun perheelleni pahaa mainetta…”
Jasmine tiesi hyvin isänsä olevan kuuluisan ankara. Varsinkin jos hänen isänsä olisi tiennyt Chrisin vieneen Jasminen neitsyyden jo 13-vuotiaana, hän olisi tappanut Chrisin.
”Chris on todella rehellinen ja rakastettava!” Jasmine vakuutti itselleen ja rakastui tähän yhä syvemmin.
Jälkeen päin Jasmine huomasi Chrisin alkaneen vältellä häntä. Heidän keskustelunsa jäivät useimmiten lyhyiksi. Monesti Chris sanoi kesken heidän tapaamisiensa ”Anteeksi, minun pitää lähteä tekemään kotiläksyjä…, paimentamaan lampaita…, auttamaan äitiä puutarhatöissä…”, tai ”Minun täytyy mennä, isoisä odottaa pellolla.”, tai koulussa ”Olen luvannut Baileylle ja Johnille mennä heille pelaamaan pingistä, tai vuoristopyöräilylle.”
Jasmine epäili joskus Chrisin käytöstä häntä kohtaan, loukkaantui ja itki, mutta hän oli kuitenkin aina jaksanut uskoa, että Chris oli pikemminkin vain ujo poika…, Chris on ahkera ja suloinen…
Mutta nyt he olivat jo 20-v ja toinen 17-v, oli jo korkea aika seurustella ja mennä naimisiin, Jasmine mietti Presleyn perheen olohuoneessa katsoen Chrisiä ja Jania.
Jostain syystä Chris oli tullut epäilyttävästi yhä kiireisemmäksi niin, että he tuskin näkivät toisiaan kuin kerran viikossa, vaikka asuvat vain noin neljän kilometrin päässä toisistaan. Jasminen ilme vakavoitui entisestään.
Nyt olohuoneessa Chris laittoi kätensä Janin olkapäälle ja suuntasi kulkunsa yläkertaan, huomaamatta Jasminen ja Bobin ilmeitä, sanoen Janille ”Tule mukaani.”, ja Susanille ”Äiti, vien Janin katsomaan huonettaan.”
Jan otti matkalaukkunsa ja seurasi Chrisiä kohti portaita.
Tällä kertaa Jan punastui, ja tämä punastuminen oli vaikea olla huomaamatta.
Susan seurasi poikia sanoen: ”Muistakaa, pojat, tulla alas syömään seitsemän maissa!”
”Kyllä, äiti.” Vastasi Chris.
Susan vajosi mietteisiinsä muutamaksi hetkeksi, sitten hän hymyili kääntäen selkänsä Jasmineen ja Bobiin päin, jotteivät nämä huomaisi hänen ilmettään.
Hänen mieleensä tuli vanha kiinalainen viisaus:
”Ken ymmärtäisikään pojan sydäntä paremmin kuin tämän oma äiti…”


* * * * *

Luku 3. Yläkerta


Laitettuaan matkalaukkunsa sängyn viereen ja vilkaistuaan nopeasti huonetta, Jan sanoi: ”Tosi mukava huone!”, ja hymyili.
Chris tuli Janin luokse hymyillen. Katse jumittui Janiin. Hän katsoi Jania kuin pieni poika, joka ihailee mielileluaan näyteikkunassa.
Pojat seisoivat vastakkain, lähekkäin.
He olivat melkein yhtä pitkiä, Chris noin 180 cm, Jan 178 cm.
Jan hymyili taas. Valkoiset hampaat, seksikkäät huulet…
”Täydellinen kokonaisuus!” Chris mietti. Hän ei ollut nähnyt ennen näin uljasta poikaa. Lisäksi Jan tuoksui hyvälle.


Jan katsoi nyt aiemmin näkemäänsä maalaispoikaa tarkkaan. Tämä tuoksui hieman hielle, muttei pahalle. Melko lyhyt, siististi leikattu ruskea tukka, vahvat kulmakarvat, hyvin ruskettunut ja sileä iho, isot ruskeat silmät; sopivan poikamaiset kasvot, vahvat muttei liian paksut käsivarret ja rinta; kiinteä vartalo, ihanat hymykuopat…
”Maailman suloisin ja viattomin hymy!” Jan tuumi itsekseen.

Pojat istuivat alas.
He kertoivat toisilleen opiskeluistaan, harrastuksistaan, unelmistaan…
He nauroivat, hymyilivät ja ihailivat toisiaan…
Chris näytti myös omaa huonettaan Janille.
Hän esitteli innoissaan isoisänsä metsästysasekokoelmaa Janille.
”Isoisä on kullanarvoinen minulle isäni kuoltua.” Chris sanoi.
”Hän on sotaveteraani.”, Chris jatkoi, ”Kyläläiset kunnioittavat häntä hyvin paljon.”, ”Hän omistaa tämän kartanon, joka on kuulunut suvullemme jo usean sukupolven ajan.”. ”Isoisä on opettanut minulle myös huuliharpun soittoa.”
Näin sanottuaan Chris soitti Janille kappaleen. Ääni kaikui ikkunasta ulos, hyvin kauniina. Ulkona näkyi iltarusko ja auringonlasku. Näkymä oli maalauksellisen kaunis!

Muutaman hetken kuluttua Jan kysyi Chrisiltä missä suihku sijaitsi. Hän halusi käydä ennen illallista peseytymässä. Chris näytti Janille suihkutilan. Se sijaitsi juuri Janin ja Chrisin oman huoneen välissä.
Jan alkoi riisuutua. Hän heitti valkoisen T-paitansa pois.
Hänen ylävartalonsa oli nyt alasti.
Hän vilkaisi Chrisiä ikään kuin kiusoitellen.
”Ihana vartalo,” Chris mietti itsekseen. ”Ei liian lihaksikas, eikä liian hoikka”, ”poikamaisen kaunis”, ”pyykkilautavatsa!”, ”…Ei liian bodattu, juuri luonnollisen kaunis ja kiinteä…Kuitenkin selvästi näkyvät lihakset rinnassa, käsivarsissa ja vatsalla…”,
”Huh!” Chris melkein lipsautti suustaan.
Chris pelkäsi, että Jan huomaisi hänen mietteensä. Hän oli huolissaan heräävästä libidostaan. Se oli nimittäin nousemassa hyvin äkillisesti ja jyrkästi.
Hänen oli pakko katsoa ikkunaan päin vähäksi aikaa ja ajatella jotain muuta.
Jan tuli Chrisin lähelle hakeakseen pyyhkeen tuolilta hymyillen , ikään kuin arvaten jotain Chrisin ilmeestä. Chris sai aistia Janin kehon ominaistuoksua tämän ollessa hyvin lähellä häntä. Hieman ruskettunut iho, sileä…, tuoksuu hyvälle…, apua!
Nyt Jan avasi vyönsä, sen jälkeen reisitaskuhousujensa vetoketjun ja napin.
Hän riisuutui hitaasti kysyen: ”Voitko odottaa minua täällä suihkun ajan?”.
”Öh…” Chrisin reagointi hivenen viivästyi ”…Joo!…Ilman muuta!”.
Nyt Chris seurasi Janin liikkeitä tiukasti. Hän ei pystynyt enää kääntämään päätään ikkunalle teeskennelläkseen. Jan heitti housunsa vöineen sängylle.
Nyt hänellä oli enää vain tiukat, valkoiset bokserinsa jalassaan.
”Niin puhtaat uudet valkoiset kalsarit…
Niin sileä…
Niin täydellinen vartalo…
Niin pullottava etumus!” Chris hengitti tiheästi.
Jan kääntyi suihkun ovea päin.
”Riisu nyt ne bokserit ensin!” Chrisin alitajunta huusi pakahtumaisillaan.
Nyt Jan riisui myös alushousunsa. Hän heitti ne sängylle ja otti pyyhkeen olkapäälleen, muttei kääntynyt Chrisiin päin.
”Käänny nyt vielä tänne päin!” Chris käski mielessään Jania.
Jan hymyili ”Nähdään kohta!” ja astui suihkutilaan.
”Miten suloinen takamus, niin sileä ja viettelevä, pojan takamus!” Chris tuijotti vielä pitkään suihkuovelle päin, vaikka Jan oli sulkenut oven perässään.

Suihkun jälkeen heidän keskustellessaan Chris sanoi Janille yhtäkkiä ”Jasmine on hyvin kaunis ja sievä tyttö, eikö niin?” Chris katsoi Janin silmiin ilman hymyä, kysyvästi ja odottavasti, ikään kuin haluaisi varmistaa ehdottomasti yhden tärkeän asian. Jan katsoi Chrisiä silmiin ja vastasi ”Sievä ja kaunis”, ”mutta ei muuta.” Jan katsoi entistä syvemmin Chrisin silmiin. Jan ymmärsi Chrisin kysymyksen. Chris sai vastauksensa. Hänen silmiinsä vyöryi iloa, riemua ja toivoa. Jan puristi Chrisin kättä ja hymyili. ”Maailman kaunein ja viattomin hymy!” Chris vakuutti itselleen.
Chriskin hymyili, silmiensä kimmeltäessä kuin aamukastepisarat lotuslehdellä.
”Maailman rehellisin ja suloisin hymy!” Jan julisti itselleen.

He katselivat toisiansa pitkään, ihaillen ja vaalien.

Ikkunan yläpuolella linnut lauloivat. Ne ikään kuin toivottivat onnea pojille, rakkaudelle.
Huoneessa oli kaksi sydäntä, jotka ymmärtävät toisiaan ja löysivät toisensa.
Chris ikään kuin oli odottanut Jania tässä luonnon kauniissa laaksossa jo liian pitkään. He ikään kuin olisivat tunteneet toisensa jo vuosisatojen ajan. Ehkä edellisissä elämissään, he olivat jo olleet rakastavaisia. Niin tässäkin elämässä,
jota oli jo niin kovasti odotettu. Jan ilmestyi vihdoin tänne. Chris oli hyvin kiitollinen.

Chris otti Janin syliinsä.


* * * * *




Luku 4. Illallisella



Susan oli kattanut kauniin ja vauraannäköisen illallispöydän. Kaikki herkut Susan oli itse valmistanut, vieraansa Janin takia. Jan ymmärsi sen, ja oli kiitollinen
sydämensä pohjasta.
Chrisin isoisä oli jo istumassa ruokapöydässä. Pojat tulivat kuitenkin yläkerrasta hyvin ajoissa. Isoisää vastapäätä istuivat Bob ja Jasmine. Susan kiirehti keitto-kattilansa kanssa keittiöstä tervehtien poikia.
”Itse asiassa voidaan jo syödä.”, Susan sanoi, ”Kiitos Jasminelle, joka on auttanut jälkiruoan laitossa ja pöydän kattamisessa.”
”Eipä kestä!” Jasmine sanoi hymyillen, jonka jälkeen vilkaisi nopeasti Chrisiä ja Jania.
”Tulehan, Jan, istumaan viereeni, ja Susan toiselle puolelle.” isoisä sanoi.
Jan kätteli isoisää lämpimästi nyökäten ja istui alas.
Chris meni pöydän toiselle puolelle istumaan, Jasminen viereen, Jania vastapäätä.
Chrisin olkapää oli niin lähellä Jasminen olkapäätä, että ne koskettivat toisiaan. Jasmine punastui, hän ei ollut pitkään päässyt näin lähelle Chrisiä. Jan katsoi pari sekuntia Chrisiä ja Jasminea miettien ”tämä olisi täydellinen pari, ainakin ulkonäöltään.”
Jostain syystä mustasukkaisuus valtasi Janin, vähintäänkin minuutiksi.
Hän käänsi katseensa pois Jasminesta ja Chrisistä, eikä suostunut enää katsomaan sinne päin. Chris tajusi mistä oli kyse. Hän siirtyi kauemmas Jasminesta, ja katsoi muiden huomaamatta uudestaan Jania. Jan huomasi sen, ja punastui. Ehkä Jasminekin.

Jasminen toisella puolella istunut Bob alkoi jo syödä, tuhahtaen ”Mulla on jo nälkä!”
”Tänään meillä on paitsi kotimaisia kuuluisia ja perinteisiä ruokia, myös kiinalaisia herkkuja.”, ”Jan, tiedätkö, että minä ja äitisi Riitta olemme käyneet samalla kiinalaisella kokkikurssilla asuessamme silloin vielä Sveitsissä?” Susan kysyi.
”Kyllä. Äiti on kertonut siitä.” Jan vastasi hymyillen.

Heidän ateriointinsa kesti ainakin puolitoista tuntia.
Isoisä oli ruokapöydän puheliain. Hän kertoi sotakokemuksistaan, kartanon historiasta, laakson historiasta, kylän historiasta ja melkein koko sukunsa historiasta. Jan kuunteli kiinnostuneena ja kunnioittaen.
Isoisä oli miellyttävä, 70-vuotias, mutta hyvin terve, ruskettunut pitkä mies.
Harmaine tukkineen ja kulmakarvoineen hän näytti äärimmäisen elämää nähneeltä ja kunnioitettavalta. Lisäksi tämä oli erittäin huumorintajuinen! Hän sai aina välillä koko pöydän väen nauramaan kertoessaan tarinoita.
Hän teki vielä 70-vuotiaanakin paljon ruumiillista työtä kartanolla.
Chris oli hänen paras apulaisensa.

Jälkiruoan aikana isoisä sanoi Janille ”Sinulla pitäisi olla hyvin kaunis äiti, olenko oikeassa?”
”Kyllä.” Susan vastasi.
”Jan muistuttaa hyvin paljon äitiään, etenkin hänen silmänsä.” Susan jatkoi.
Chris katsoi Jania ihailevalla katseella, itse asiassa miltei koko ajan.
Jasmine huomasi sen.
”On niin monta makua kuin on miestäkin.”, Bob tuhahti, ”Tämä jälkiruoka maistuu erittäin happamalle!”, ”Susan-täti, kiitos, nyt meidän pitää lähteä kotiin, on jo myöhä.” Sen sanottuaan Bob nousi äkkiä ylös ruokapöydästä ja melkein juoksi kohti ovea.
Jasminea harmitti isoveljensä käytös. Hän nousi ylös kiittämään tätiään tätä halaten ja seurasi nopeasti Bobia.
”Viekää terveisiä kotiin, ja olkaa varovaisia matkalla kotiin!” Susan huusi heidän peräänsä.
Sisarusten lähdettyä, Jan mietti itsekseen, miten sisarukset voivat erota toisistaan näin paljon, Jasmine on kuin jasmiinin kukka, ja Bob kuin, noh…
Chris mietti ”On niin monta makua kuin on miestäkin”, ajatellen Bobin äskeistä lausetta; Bob isoine nenineen… Hän melkein purskahti nauruun.
Hän katsoi taas Jania ja mietti hymyillen ”Jan ja Bob ovat täysin erilaisia.”

”Voi, niitä päiviä Sveitsissä!” Susan kertoi muistellen. ”Meillä oli todella hauskaa vanhempiesi kanssa.” Hän katsoi Jania ja jatkoi ”Silloin isäsi ja Chrisin isä työskentelivät suurlähetystössä. He molemmat olivat sveitsiläisiä, ja puhuivat huonosti englantia, ainakin alussa, kun tutustuimme.”, ”Minä ja äitisi Riitta olimme vuoden vaihto-oppilaina lukiossa, Sveitsissä.”, ”Muistan vielä hyvin selvästi sen ensimmäisen kerran, kun teimme ruokaa Riitan kanssa.”, ”Riitta opetti minulle miten tehdään suomalaista graavilohta ja minä Riitalle, kuinka tehdään irlantilaista verisoppaa.”,
”Minä en kuitenkaan pitänyt raa’asta kalasta, eikä Riitta veriruoista.”,
”Lopussa päätettiin, että minä söin soppani ja Riitta kalansa, ja nauroimme.”,
”Oi, niitä huolettomia päiviä!”.
”Entä miten nämä viattomat tytöt tutustuivat suurlähetystömiehiin?” Isoisä uteli.
”Baarissa.” Susan vastasi, ”Eräänä iltana lukion tanssiaisten jälkeen minä ja Riitta päätimme käydä ensimmäisen kerran baarissa, ryyppäämässä.”, ”Nämä


nuorukaiset olivat siellä töiden jälkeen kaljalla… Ja siitä se alkoi.” Susan hymyili.
”Minä ja Chrisin isä menimme naimisiin ensin”, ”Chrisin ollessa 2-vuotias äitisi odotti sinua.” Hän katsoi Jania, ”Silloin,” hän hymyili vielä aurinkoisemmin,
”äitisi ja isäsi sanoivat aina, että sinut naitetaan ehdottomasti Chrisille…”, ”jos olisit tyttö,” ”sillä Chris oli pienenä hyvin suloinen ja hellyyttävä.”
”Niin, isonakin, eikö niin, Jan?” Chris kysyi.
Jan katsoi Chrisiä punastuen, ja mietti miksi hänen oma äitinsä ei ollut kertonut tästä hänelle.
”Oi, miten vanhoillinen kiinalainen tapa!” Isoisä huomautti, ”Siellä kuulemma hyvät ystävät lupasivat toistensa lapset toisilleen aviopuolisoiksi näiden äitien ollessa vielä raskaina.” Isoisä nauroi.
”Chrisin ollessa kahden tai kolmen ja opetellessaan puhumaan, hän tahtoi sinut vaimokseen isona, vaikka kerroimme hänelle, että olet poika, ja et voisi mennä hänen vaimokseen. Chris sanoi hauskalla lapsen äänellään ’silti’ ja antoi sinulle aina parhaat lelunsa. Hän hyväili sinun pieniä poskiasi ja antoi sinulle jatkuvasti suukkoja.”
Susan jatkoi katsoen Jania ”Silloin olit vasta alle yksi vuotias, mutta hymyilit ja nauroit aina iloisesti nähdessäsi Chrisin.”
Chris ja Jan vaihtoivat katseitaan, ja hymyilivät punastuen.
”Chrisin ollessa miltei tasan neljävuotias,” Susan jatkoi, hyvin vakavalla äänellä, hymy oli hävinnyt hänen kasvoiltaan, ”Chrisin isä menehtyi leukemiaan.” Kyyneleet ilmestyivät Susanin silmiin .
Chris tuli äitinsä luokse, polvistuen lattialle hän halasi tätä hiljaisena.
Janinkin silmiin tulvi kyyneleitä. Hän yritti estää niitä putoamasta, muttei onnistunut, sillä tällä hetkellä hänen mieleensä juolahti myös hänen oma äitinsä, isänsä ja heidän tarinansa.
Isoisä ojensi Susanille ja Janille valkoista paperia ja lisäsi pannusta jokaisen kuppiin lämmintä kamomillateetä.
Koko huone oli hetken hyvin hiljainen.
Tuokion päästä Susan sanoi ”Chrisin isän kuoltua, tullessani Chrisin kanssa takaisin tänne kartanolle, Isäsi kertoi saaneensa kaukoidästä Kamputseasta viran.
Sitten te muutitte sinne, alunperin vain pari vuodeksi,…mutta Kamputseassa sattui suuri onnettomuus…, Pol Potin hirmuhallinto.”, ”Miten sen jälkeen? Haluaisitko, Jan, kertoa meille?”.
Jan nyökkäsi, ja äärimmäisen vakavalla ilmeellä, katsoen kaukaisuuteen, hän alkoi kertoa:
”Vuonna 1975, saavuttuamme Kamputseaan noin puolitoista vuotta aiemmin, ollessani yli kaksi vuotias, maahan nousi valtaan hirmuhallitsija Pol Pot.” Jan joi vähän teetä ja hänen katseensa kohdistui vieläkin kauemmas. Chris palasi lattialta paikalleen ja kuunteli tarkkaan.
Jan jatkoi ” Vuosina 1975-1979 koko Kamputsean maa oli kuin helvetin kourissa. Ihmiset ajettiin pois pääkaupungista. Koko maan kansalaiset pakotettiin metsiin, viidakkoihin ja kyliin tekemään raskasta pakkotyötä; raivaamaan metsiä, perustamaan patoja, viljelemään peltoja heidän orjuuttajiensa antamatta heille edes tarpeeksi ruokaa, lääkkeistä ja ihmisoikeuksista nyt puhumattakaan. Ihmisiä kytättiin ja vainottiin herkeämättä ja tapettiin säälimättä heti, jos he vähänkin laiminlöivät ohjeita tai olivat liian sairaita tekemään pakkotöitä. Monet hakattiin kuoliaiksi, monet kuolivat nälkään, monet menehtyivät sairauksiin.
Pol Potin jäsenet eli punakhmeerisissit olivat suuri joukko täysin aivopestyjä, lukutaidottomia oman maansa nuoria kansalaisia, jotka uskoivat täysin sokeasti Pol Potin aatteisiin. He saattoivat tappaa myös omia vanhempiaan. Heidän mukaansa tämä oli tasa-arvoa. Maassa lakkautettiin rahankäyttö, eivätkä tehtaat, koulut ym. olleet toiminnassa. Ideana oli kuulemma tehdä kaikki yhdessä kollektiivisena työnä. Kellään ei ollut mitään omaa omaisuutta. Kaikki omaisuus takavarikoitiin. Kaikille jaettiin kahdet mustanväriset peltovaatteet. Vainolaiset tajusivat, että musta väri ei likaannu helposti ja että mustat vaatteet punavalkoisine ruutukaula-huiveineen olivat heidän mukaansa täydellinen symboli. Vanhukset, lapset, miehet ja vaimot erotettiin toisistaan, majoitettiin täysin asuinkelvottomiin oloihin ja tekemään pakkotöitä ryhmittäin. Lasten työalaikäraja oli 5-vuotta, ja sitä nuorempia sysittiin epäinhimillisiin lastentarhoihin. Näännyttyään sairauksiin tai kuoltuaan nälkään tai kumpaankin, lasten ruumiit heitettiin metsään tai valmiiksi kaivattuun isoon joukkohautaan. Tuona aikana noin puolet Kamputsean väestöstä sai surmansa!” Jan kertoi tarinaansa surullisesti, mutta sujuvasti, sillä todennäköi-sesti hän on kertonut sen ennenkin ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet ja haluaisivat tietää tästä.
Chris ei tiennyt missä päin Kamputsea sijaitsee. Hän oli vain kuullut uutisista jonkin verran Pol Potista, eikä kyennyt uskomaan korviaan, mutta tiesi Janin kertomuksen kuitenkin olevan totisinta totta. Hänen ihonsa meni kananlihalle.
”Opettajat ja ylimystö teloitettiin. Ulkomaalaisia kidutettiin kuoliaiksi keskusvankilassa, isäni oli yksi näistä uhreista!”. Jan piti pienen tauon, nielaisi pari kertaa ja jatkoi ”Onneksi äiti ja minä ehdimme paeta erään vietnamilaisen perheen kanssa veneellä vietnamiin ennen omaa teloitusvuoroamme!”
Tällöin Chrisin silmistä valui kyyneleitä; ”Mitä kaikkea noin nuori ihminen onkaan kokenut!” hän mietti.
Jan jatkoi edelleen ”Vuonna 1979, Vietnamista pääsimme YK:n avulla Ranskaan ja sieltä Suomeen.”, ”Äiti-raukkani on kokenut aivan liikaa järkyttäviä kauheuksia, sekä äärimmäisen kohtalokkaita hetkiä!”.
Tällöin Susan itki ääneen. Hän otti Janin syliinsä ja itki vielä kovempaa. Chris tuli ottamaan molemmat, äitinsä ja Janin syliinsä, kyynelehtien.
Isoisä taputti heidän olkapäitä sanoen, ”Mutta, lapset, oletteko kuulleet koskaan, että kun kitkeryys loppuu makeus saapuu,”, ”Näin kiinalaiset sanovat ja tarkoittavat, että kun on koettu onnettomuuksia, on kiitoksen pakko seisoa lopussa!”
”Se on kyllä totta.” Vastasi Susan.

Kello oli jo puoli kaksitoista.
Ennen nukkumaan menoa, isoisä kertoi vielä muutaman lyhyen vitsin, joilla sai taas koko huoneen täyttymään naurusta ja ilosta.

Susan, Chris ja Jan nauroivat.
Isoisäkin nauroi.



******

Luku 5. Ensimmäinen yö


Janin ensimmäinen yö kartanolla.
Noin kello yksi yöllä, Chris livahti Janin huoneeseen.
Hän tahtoi ottaa tämän syliinsä. Jan suostui.

Chris kömpi Janin peiton alle.
Jan huomasi, ettei Chrisillä ollut kuin alushousut jalassaan.
Chrisin sileä vartalo kosketti Janin vartaloa. Se oli lämmin ja ihana!
Jan tunsi Chrisin vahvat ja lihaksikkaat käsivarret kehonsa ympärillä.
Hän huomasi, että Chris oli jännittynyt, sillä tämän kädet tärisivät hieman, ja tämän hengitys oli epätasainen. Jan rauhoitti Chrisiä silittämällä ja hieromalla tämän käsivarsia, ja puristamalla niitä kehonsa ympärille tiukemmin.
Chris rauhoittui.
Tuokion päästä Jan kääntyi Chrisiin päin ja alkoi suudella tätä. Hän antoi suukkoja Chrisin otsalle, poskille, kaulalle, leualle, sitten huulille, silittäen tämän tukkaa.
Janin kuumat ja pehmeät huulet painautuivat Chrisin lihakkaita, miehekkäitä ja pehmeitä huulia vasten.
Chris suli täysin.
Hän hukkui mielihyvään. Tuntui välillä siltä, kuin hänen kehonsa olisi ollut välillä painoton…

Ikkunan ulkopuolella paistoi kuu.
Yöstä tuli loputon.


Aamunkoitossa, väsyneenä mutta onnellisena Chris kysyi ujosti Janilta ” Olitko neitsyt?”
”Olin,”, ”mutta neljä vuotta sitten.” Jan nauroi ”Olen kundien kanssa seurustellut kahdesti, mutta kumpikaan suhde ei kestänyt kuin pari kuukautta.”
Chris katsoi aamuhämärässä hymyilevää Jania ”Kokenut mutta viaton”.
”Saahan viatonkin olla kokenut?!” Jan katsoi Chrisiä.
Chris nyökkäsi, ja hymyili.
”Noin rehellinen ja viaton hymy” Jan ihaili, ”poikuutensakin hän menetti vasta äsken, 20-vuotiaana.” Jan nauroi ottaen Chrisin syliinsä.

Pojat nukkuivat puoleen päivään asti.
Onneksi kukaan ei tullut avaamaan ovea.



* * * * *


Luku 6. Juhlakutsu


Janin neljäs päivä laaksossa.

Bobin ja Jasminen isä täytti 50-vuotta.
Juhlavieraiksi kutsuttiin Presleyn perheen lisäksi Jan ja kymmenen muuta ihmistä,
Bobin ja Jasminen ystäviä sekä näiden vanhempia.

Bobin isä otti vieraat vastaan ovella.
Jan huomasi hänen valtavan nenänsä ensimmäisenä. Bob oli isänsä melkein täydellinen kopio. Bobin äiti oli taas hyvin hoikka ja hiljainen rouva. Jasmine muistutti äitiään melko paljon.

Pöytiä oli katettu kaksi. Nuoret istuivat toisessa ja vanhemmat toisessa. Bob oli tänään yllättävän ystävällinen Janille ja Chrisille. Hän tarjosi miltei koko ajan viiniä pojille. Ruoka oli hyvää ja ilmapiiri lämmin.

Kymmenen maissa isoisä ja Susan lähtivät muiden vieraiden mukana kotiinsa.
Bob pyysi Chrisiä ja Jania jäämään heille vielä joksikin aikaa.
Pojat suostuivat.
Bob tarjosi heille yhä lisää viiniä.
Pojat sammuivat. Viinin juottamisen lisäksi Bob oli laittanut poikien juomiin tematsepaamia, unilääkettä. Hän oli suunnitellut hyvin tämän likaisen temppunsa ja nautti siitä äärimmäistä ilkeää mielihyvää tuntien . Hänen ylpeytensä vain vahvistui tästä.
Bob oli juottanut myös Jasminea, suunnitelmansa mukaan juuri sopivaan kuntoon.
Kahdentoista maissa hän sanoi Jasminelle ”Rakas sisar, nyt on sinun hieno tilaisuutesi!”. Tämän sanottuaan Bob työnsi siskonsa tämän makuuhuoneeseen, jonka sänkyyn Chris oli tuotu sammuneena. Sitten Bob sammutti valot, sulki oven, ja käveli pois.

Janille Bob teki iljettävän pilan. Hän riisui Janin vaatteet ja kirjoitti tämän selkään, rinnalle ja vatsalle ”HOMO”, ”HOMO”, punaisella tussilla. Sen jälkeen hän kantoi Janin tien viereen, linja-autopysäkille.
Jan heräsi aamuhämärässä, vilustuneena. Hän poimi pari isoa lehteä puusta peittääkseen etumustaan ja takamustaan ja sen jälkeen juoksi Presleyn perheen kartanolle. Ikkunan kautta hän kiipesi hiljaa omaan huoneeseensa ja äkkiä peiton alle. Hän tajusi mitä oli tapahtunut, ja vannoi, ettei enää ikinä haluaisi nähdä Whiten perhettä, varsinkaan Bobia! Kuitenkaan hän ei arvannut mitä tapahtui Chrisille. Hän luuli, että Chris olisi ilman muuta nukkumassa omassa huoneessaan, sammuneena. Muutenkin Jan vaipui uneen hyvin nopeasti, ehkä vilun takia.

Bobin lähdettyä Jasmine huomasi sängyssään Chrisin. Puolihumalassa, pimeässä huoneessa, Jasmine alkoi ottaa vaatteita pois päältään, ja sitten Chrisin päältä. Chris oli sikeässä unessa. Jasmine suuteli Chrisiä suulle, vartalolle ja kaikkialle.
Sen jälkeen Jasmine istahti Chrisin päälle, alamahalle…
Jasmine veti Chrisin kädet rinnoilleen ja alkoi liikutella lantiotaan, rytmikkäässä tahdissa, ja sitten yhä nopeammin.
Chris oli edelleen melko syvässä unessa. Hän halusi avata silmänsä, mutta jostain syystä hänen voimansa ei riittäneet siihen. Vähitellen hän alkoi tuntea liikettä kehonsa päällä, mutta luuli vastapuolen olevan ilman muuta Jan.

Kliimaksinsa jälkeen Jasmine puki vaatteensa ja poistui makuuhuoneesta. Poistuessaan Jasmine kuuli Chrisin sanovan unessaan ” Jan…Mihin menet…?”.
Katkeruus valtasi Jasminen.

Chrisin herätessä aamuauringon paistaessa ikkunasta, hän hämmästyi huomaten olevansa Jasminen huoneessa. Hän puki vaatteet päälleen ja juoksi ulos talosta, vauhdilla. Matkalla kartanolle Chrisillä oli hyvin sekava tunne. Hän pystyi aavis-
telemaan jonkin verran mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Hän juoksi vielä nopeammin kohti kartanoa.
Hän ei halunnut missään nimessä tietää mitä todella oli tapahtunut edellisenä yönä.

Janin huoneessa Chris huomasi tämän nukkuvan hyvin sikeästi.
”Kiitos, Luoja!”, ”Jan on kuitenkin turvallisesti täällä” Chris sanoi itsekseen.
Suudeltuaan nukkuvaa Jania, miettimättä pitempään, Chris riisui vaatteensa ja kiipesi hiljaa Janin sänkyyn, saman peiton alle.
Hän otti Janin syliinsä suudellen tämän kaulaa ja selkää, sitten nukahti.

Pojat nukkuivat puoleen kahteentoista.

”Pojat, on lounasaika!” Susan koputti ovelle.
”Luojan kiitos, ettei isoisä ole paikalla!” Susan huokasi helpotuksesta arvaten poikien nukkuvan samassa sängyssä.
”Pojat, herätys!” Susan toisti.

Luku 7. ”Hormonipiikki”


Lounaan jälkeen Chris sanoi äidilleen,
”Äiti, vien Janin katsomaan laaksoa ja vuoristoa, kun on niin hieno päivä.
Voi mennä monta tuntia, joten ei tarvitse odottaa meitä päivälliselle.”
”OK.” Äiti nyökkäsi, ”Muista näyttää Janille myös rinteen toisella puolella olevaa lampea.”, ”Odottakaa hetki, pakkaan teille vähän eväitä mukaan.” Sen sanottuaan Susan pakkasi pojille pärekoriin patonkia, makkaraa, tomaatteja, pullia, pyyhkeet…, sekä pullollisen punaviiniä ja pullollisen valkoviiniä. Sen jälkeen hän ojensi korin Chrisille ”Luulisin, tänään on juuri hyvä piknik päivä teille.”
Pojat hymyilivät ja kiittivät tätä sympaattista ja ihastuttavaa äitiä halaten.

Ulkona oli helteinen päivä, melkein kolmekymmentä astetta.
Kirkkaansininen taivas oli täysin pilvetön.
Pojat ottivat paidat pois päältään ja heittivät ne koriin.
Janilla oli nyt valkoiset, polviin asti ulottuvat shortsit. Chrisillä oli nyt Janin vaalean ruskeat, mukavat reisitaskuhousut jalassaan. Molemmilla oli kesälenkkitossut.
He hymyilivät toisilleen tyytyväisinä otettuaan paidat pois, ja kävelivät omena-kirsikkapuutarhan kautta kohti rinnettä.

Kartanosta kahden rinteen takana sijaitsi lampi. Lammen ympärillä kasvoi pensaita ja muutamia matalia lehtipuita. Lammen tasaisemmalla puolella komeili neljä korkeaa hopeapajua. Pajujen alla oli kaksi isoa kiveä. Lammen vieressä kasvoi myös melko tasainen vihreä nurmikko, jonka joukossa kasvoi lukemattomia pieniä punaisia kukkia.
”Vauh!!”, ”Ilmankos Susan sanoi, että meidän kannatti tulla tänne” Jan sanoi.
”Kaunista, eikö totta?” Chris laittoi pärekorin pajujen alla olevien kivien luokse. Sen jälkeen hän otti Janin kädestä kiinni ja suuntasi kulkunsa kohti vettä heittäen lenkkitossut pois jaloistaan. Jan teki samoin.
Lammen vesi oli kirkasta kuin kristalli ja aurinko kuin hohtava tulipallo.
Pojat kävelivät käsi kädessä, paljain jaloin, miellyttävän viileässä vedessä.
Chris riisui housut jalastaan, yllättävän nopeasti, ja heitti ne nurmikolle, sen jälkeen käveli kohti lammen syvempää kohtaa. Jan seisoi paikallaan ihaillen luontoa ja Chrisin vartaloa.
Chris oli kehonrakenteelta hieman leveämpi kuin Jan itse, vaikkakin melkein yhtä pitkä. Ehkä siitä johtuikin se turvallisuuden tunne joka kerta, kun Jan on Chrisin sylissä, Jan mietti itsekseen.
”Ennen kaikkea, kohoava ja seksikäs peppu!” Jan toisti itsekseen, ja hymyili onnellisena.
Chris ui ja sukelsi muutan kerran edestakaisin, sitten sanoi Janille ”Tulehan sinäkin uimaan…, tuntuu ihanan raikkaalta…auringon jälkeen.”
Jan heitti shortsit nurmikolle ja ui kohti Chrisiä.
Pojat uivat puolisen tuntia.

Matalikossa he rauhoittuivat.
Vesi ulottui polviin.
Aurinko lämmitti heidän vartaloitaan hyvin miellyttävästi.
Testosteronipiikki oli luonnollisesti huipussaan…

Pojat menivät lepäilemään pajupuiden alle. He söivät välipaloja ja nauttivat viineistä. He nauttivat toistensa läheisyydestä. He katsoivat toisiansa hymyillen.
”Maailma on kaunis,” he sanoivat itsekseen. Tämä luonto on luotu juuri heitä varten. Laakso, lampi…

Auringon alkaessa laskea pojat olivat lammen toisella puolella, heinien joukossa.
Seisoessaan selät lammelle päin pojat näkivät kauas tasaisen vihreässä laaksossa kilometrien päähän. Avara luonto…, ei yhtään asutusta, vain laumoja valkoisia lampaita kauempana.
Chris seisoi Janin takana, kädet Janin ympärillä, toinen adonis ja toinen atleetti, molemmat Aatamin asussa.
Heidän kehonsa muuttuivat jälleen yhdeksi.

Tänään pojat puhuivat toisilleen varsin vähän, sillä kehon kieli kylläkin riitti mainiosti.


* * * * *


Luku 8. Illan saapuessa


Pojat menivät lammelta toiselle rinteelle, missä oli kallioita, maastoltaan paljon epätasaisempaa.
Auringon laskiessa he istuivat väsyneinä mutta onnellisina kalliolla vuoristo-männikön vieressä. Jan otti Chrisin syliinsä. Silittäen tämän tukkaa hän sanoi ”Chris, rakastan sinua.”
”Minäkin sinua, hyvin paljon, koko sydämestäni!” Chris vastasi.
Pojat suutelivat.

Männikön toiselta puolelta, jyrkkien kallioiten takaa kuului susien ulvontaa.
Pojat säpsähtivät ja nousivat äkkiä ylös. ”Mennään kotiin!” sanottuaan Chris otti Janin kädestä kiinni ja juoksi kalliosta alas varovasti mutta nopeasti. ”Älä pelkää,” Chris sanoi Janille, ”vaikka ulvonta kuuluu ikään kuin hyvin läheltä, sudet ovat kuitenkin meistä monen kilometrin päästä.”, ja jatkoi juoksuaan laaksolle.
Pojat juoksivat pari kilometriä pysähtymättä.
Nyt he olivat melko kaukana männiköstä. Susien ulvonta jostain syystä loppui kokonaan.
Aurinko oli laskenut. Tuli iltahämärä.
Saapuessaan tasaisemmalle maaperälle, hieman epämääräisen näköisen pensaikon luona Chris sanoi ”Rakko ihan täynnä, pitää käydä kusella”.
”Niin minunkin täytyy.” Jan sanoi. Pojat avasivat sepaluksensa ja astuivat askeleen eteenpäin, yhä käsi kädessä. Juuri tällöin maa ”romahti”. Pojat putosivat kuoppamaiseen ansaan.
Kuopan pohjalla, tajuttuaan mistä oli kyse, Chris nousi etsimään Jania.
”Jan, missä olet? Oletko kunnossa??”
Kuopan toisesta kulmasta kuului Janin ääni ”…Olen. …Auh, toivon mukaan häntäluuni ei ole mennyt poikki…”, ”oletko sinä kunnossa?” Jan kysyi Chrisiltä.
”Olen. Vain pieni viilto tuli kämmeneeni.”
Jan vilkaisi hämärässä Chrisin vasenta kättä. Verta vuoti kuin teurastetusta porsaasta! ”Nosta käsi ylös äkkiä ja istu alas!” Jan huusi. ”Se ei ole vain pieni viilto. Jokin terävä esine voi olla mennyt kämmenestä läpi!” Jan sanoi tutkittuaan hyvin nopeasti haavaa. Sitten hän riisui salamannopeasti valkoiset shortsinsa ja repäisi ne kahtia. Sitten hän sitoi viipymättä chrisin haavan. ”Pidä käsi pysyvästi ylhäällä!” Jan käski. Veri kostutti shortsisidettä. Jan sitoi vielä shortsin toisella puoliskolla haavaa, entistä tiukemmalle. Vihdoin vuoto tyrehtyi. Jan oli nyt täysin alasti. Kori jäi männikkökalliolle poikien paitoineen. Hämärässä Chris katsoi Jania vaalien.
”Onko vielä hirveen kipeä?” Jan kysyi.
Chris pudisti päätään ja otti Janin syliinsä.
”Tämä ansa on viitisen metriä syvä.” Chris sanoi, ”emme pysty mitenkään pääsemään täältä pois ilman apua.”, ”Toivottavasti, äiti ja isoisä osaavat etsiä meitä täältä. Muuten kuolemme tähän kuoppaan!”. Chris alkoi potkia kuopan seinämiä ja kirosi ”Isoisä… Se tyhmä isoisä!…tyhmine kuoppa-ansoineen!”, hän potki yhä kovemmin. ”Mitä?!” Jan hämmästyi.
”Vain isoisä osaa keksiä tällaisia tyhmiä ideoita, ja käyttää energiaansa tällaisiin hömpötyksiin!” Chris sanoi suuttuneesti.
Janin mieleen vilahti huumorintajuinen isoisä. Hän katsoi suuttunutta mutta hellyttävää Chrisiä. Hän tuli lähemmäs Chrisiä ja sanoi hymyillen ” Kyllä joku meidät tulee pelastamaan. Olen varma.”, ”Mutta nyt,” Jan jatkoi avaten Chrisin housujen napin.
”Mitä?” Chris huusi ”Sinä, pieni hormonisika, et varmasti saa munaa multa tällä hetkellä!”
”In your dreams!” Jan vastasi ”Seksiä tällä hetkelläkö?! EVVK!!”, ”Haluan vain housuni takaisin. Itikat syövät minua.”, hän halusi jatkaa housujen riisumista Chrisiltä. Mutta Chris perääntyi kahdella askeleella taaksepäin ja nauroi hellyttävästi sanoen ”In your dreams!”. Jan ei voinut muuta kuin suojella takamustaan ja etumustaan hyttysiltä käsillään tuhahtaen ”Sinä, paksunahkainen…, maalaissonni!”
”Tulehan nyt sieltä syliin. Sinä, kaupunkilais-…, ohutihoinen, …pieni kultaseni.”
Chris sanoi ottaen Janin syliinsä.

Noin viidentoista minuutin kuluttua kuopan luokse lähestyi askelten ääni.
”Voiko olla karhu tai susi?…” Jan kysyi halaten Chrisiä tiukemmin.
”En tiedä. …Ei varmaan…” Chris vastasi.
Hetken kuluttua kuoppaan ilmestyi taskulamppuvaloa. Kuopan suusta kurkisti isoisä saalistaan. Hän järkyttyi nähdessään Chrisin ja Janin siinä. ”Pojat…, miten päädyitte tänne?…Susan sanoi, että olitte piknikillä…” isoisä jatkoi ”Minähän luulin, että tähän on jäänyt susia, kun niiden ulvonta lakkasi…, tai karhuja…”,
”Tulkaahan ylös.” isoisä heitti köyden pojille.
Pelastettuaan pojat ylös kuopasta, isoisä heitti paitansa Janille sanoen ”Onpa sileitä karhunpoikasia!…Toisella jopa pippelikin näkyy…!”, hän nauroi.
Janinkin oli vaikea olla nauramatta.
Chris tuhahti ”Kiitoksia, mutta teidän ansiostanne, isoisä!”. Sitten myös hän purskahti nauruun.

Pojat seurasivat isoisää taskulamppuineen kohti kartanoa.

* * * * *

Luku 9. 7. päivä heinäkuuta

Seuraavat kaksi viikkoa kuluivat leppoisasti.
Päivät menivät todella nopeasti. Ne olivat huolettomia ja täynnä kesäistä elämän sykettä.
Jan oli nauttinut elämästään enemmän kuin koskaan.
Hänen englannin kielen taitonsa oli edistynyt huomattavasti. Hän oppi Chrisiltä jopa irlantilaista slangia, sekä myös laakson omaa slangia.
Hän oli ruskettunut. Hän nautti luonnosta ja auringosta hyvän ruoan, Chrisin hellyyden sekä Susanin ja isoisän lämpimän seuran merkeissä.
Pojat kertoivat toisilleen unelmistaan, suunnitelmistaan ja yhteisestä tulevaisuudestaan. Chris kuunteli Jania ihailevalla katseellaan. Hän ihaili Janin määrätietoisuutta ja positiivista elämänkatsomusta, lisäksi sivistystä ja henkistä vahvuutta. Hän nyökkäsi, hymyili, suuteli ja kunnioitti Jania…
Nämä kauniit kasvot, kaunis hymy, syvälliset silmät saivat Chrisin sydämen tulvimaan onnea. Chris oli entistä energisempi.
Hän nautti Janin hellästä mutta miehekkäästä, tai pikemminkin poikamaisesta vartalosta, tuntikausia kyllästymättä. Ja Jan ilman muuta Chrisin.

Tänään oli 7. päivä heinäkuuta.
Oli enää viisi päivä Janin loman päättymiseen laaksossa.
Oli jälleen aurinkoinen päivä. Jan heräsi tänään jo puoli seitsemältä. Hän halusi nauttia aikaisesta aamusta, kuunnella ja katsella lintuja rinteellä.
Syötyään hyvän ja täyttävän aamiaisen Jan jätti Chrisin pöydälle lyhyen viestin
”Tule männikkökalliolle herättyäsi. Odotan sinua siellä. Jan.”
Chris nukkui vielä hyvin sikeästi. ”Kuin laiska koulupoika aamuisin.” Jan hymyili miettien.

Syötyään aamiaisen ja kiitettyään äitiään Chris juoksi reippaasti männikölle.
Kalliolla Chris näki Janin. Janilla oli tänään päällään melko leveät mustat reisitaskuhousut ja suhteellisen tiukka punainen T-paita.
”Seksikäs ja täydellinen!” Chris mietti.
Chrisillä oli valkoinen T-paita ja tiukat tummansiniset farkut.
”Hellyttävä ja äärimmäisen seksikäs!” Jan mietti.
”Huomenta!” Chris sanoi kävellessään lähemmäs. ” Sinä siellä, onko kalsarit jalassa tällä kertaa…, outdoorseksihullu?!”
”On. Entä sulla, korkaamatonpeppuinen sonnini?!” Jan vastasi.
”Ei ole. Mitä niillä tehdään…Vai olet kateellinen, että mulla on vielä neitsyt pylly… ” Chris nauroi ikään kuin kiusoitellen Jania, mutta suloisesti.
”Hyi, sinä likainen sika!” Jan kuittasi, ”Tämä kaunis luonto ei voi sietää ruskeaa ruusunuppuhuumoriasi millään!” Jan nauroi.
”No, katsotaan…” Chris sanoi saapuessaan Janin viereen, matalla äänellä ”Kuka käskee sun olla näin söpö ja viettelevä?!” Hän antoi Janille suukon, hieman kiusoitellen.
Jan otti Chrisin kädestä kiinni ja sanoi ”Tulehan tänne ensin. Haluan näyttää sinulle tämän.”
Männikön luona hän näytti Chrisille yhtä muita hieman suurempaa vuoristomännyn runkoa ja sanoi ” Katso tuo!”, ”Lisääpä omalla käsialallasi nimesi siihen.” Sen jälkeen hän ojensi Chrisille kädessään olevan terävän kiven.
Jan oli kaivertanut puunrunkoon sydänmuotoisen kuvion ja tekstaten ”JAN & ”.
Chris lisäsi, vakavalla mielellä, oman nimensä siihen, myös tekstaten.
Sen jälkeen hän katsoi Janin silmiin ja suuteli tätä.
Jan hymyili tyytyväisenä ja sanoi ”Nyt, jos saat minut kiinni niin saat minua niin paljon kuin haluat!” Sen jälkeen hän juoksi kallioiden joukkoon piiloutumaan.
Chris hymyili. Hän katsoi vielä kerran puunrungolla olevaa sydänkuviota, mietti hetkeksi ja lisäsi nopeasti Janin nimen perään E-kirjaimen.
Miksi Chris näin teki?? JANE on tytön nimi. Olisiko Chris toivonut tai halunnut Janin olevan tyttö. Ei. Ei missään nimessä! Chris oli vain huolestunut siitä, mitä seurauksia voi tulla kyläläisten huomattua sydänkuviossa olleen tekstin
JAN & CHRIS. Kylä on hyvin vanhoillinen, missä poikarakkaus tuomittiin hyvin jyrkästi.

Saavuttuaan kalliolle, yhden valtavan kiven takaa Chris löysi Janin.
Hän kumarsi alas ja antoi tälle kuuman suudelman, sydämensä tihkuen verta miettiessään äskeistä E-kirjainta. ”Minun sieluni, Jan.” Hän kuiskasi.
Chrisin kuuma kieli viipyi pitkään Janin kosteassa suussa. Chris mietti itsekseen
”Jan, tahdon antaa sinulle kaikkeni. En halua ikinä sinulle pahaa. Vastaanota minut, kulta!” Hänen kielensä oli yhä syvemmällä Janin suussa, ”Olet koko maailmani, Jan!” Hän toisti tänään mielessään monta kerta JAN, JAN, ikään kuin haluaisi tehdä ehdottomasti selvää JAN ja JANE nimien välillä.
Jan suli täysin Chrisin suudelmasta. Hän tunsi mielihyvää ja onnea jatkuvina aaltoina. Nämä aallot lähtivät selkäytimestä lämpimästi ja suloisesti kohti sydäntä, rintakehää, kaulaa…Ne saapuivat päähän, aivoihin, ja sieltä virtasivat jokaisiin pienempiinkin hermoihin, kaikissa jäsenissä ja koko kehossa...
Pojat siirtyivät toisen kiven taakse, jonka päällä kasvoi epäsymmetrisesti kolme tiheäoksaista vuoristomäntyä. Nämä puut kasvoivat vinosti ja hauskasti niin, että Chris ja Jan saivat niiden alta sadesuojapaikan, sillä pilvet alkoivat äkillisesti repeillä. Pojat istuivat puiden alla sylikkäin katsoen sateista maisemaa, rinteeltä alas laaksolle ja kartanolle. Pilvimuurit saivat uuden merkityksen, Jan mietti, nimittäin sateinen näkymä oli toisella tavalla kaunis!
Pojat halasivat toisiansa yhä tiukemmin. He jakoivat lämpöä toisilleen ja nauttivat toistensa läheisyydestä. Jan suuteli Chrisiä. Hän halusi Chrisin tuntevan samaa, mitä hän oli saanut Chrisiltä äsken.
Chris oli täysin sulanut.
Hän ei tiennyt paljonko oli mennyt aikaa, mutta halusi lisää ja lisää tätä suudelmaa.
Maailma oli niin kaunis, vaikka hänen silmänsä olivat miltei koko ajan kiinni, mietti Chris.
Juuri tällä hetkellä viereiseltä kalliolta ilmestyi neljä metsästäjää!
He olivat Bob, Bobin isä ja kaksi muuta isokokoista kyläläismiestä. Nämä miehet tajusivat välittömästi mistä oli kyse huomatessaan Janin ja Chrisin. Chris ja Jan tajusivat ja arvasivat heti minkälaisia seurauksia oli tulossa, varsinkin Chris. Veri katosi Chrisin kasvoilta hetkeksi ”Älkää vahingoitako häntä, pyydän teitä!”.
Chris sanoi miehille rukoilevasti, ja vaistonomaisesti hän puristi Janin käden lujemmin sanoen ”Mennään kotiin!”.
Halveksiva- ja inhoavakatseiset miehet tukkivat äkkiä poikien tien.
”Tyttöpojat, asia ei ole niin helppo ja yksinkertainen kuin luulette!” Bobin isä avasi suunsa, ”Tiedättekö, että kylässämme on omat rituaalimme,” hänen silmänsä kuin kaksi turvonnutta tomaattia, ”Ennen, viime vuosisadalla, tällaisille hävyttömyyksille langetettiin roviollapolttorangaistus juuri tässä männikössä. Mutta nyt vain kymmenen ruoskaniskua jokaiselle…”
Chris puristi Janin kättä entistä lujemmin ”Ette voi tehdä tätä meille!…Haluan nähdä isoisäni…”. Jan oli hyvin peloissaan ja mietti miten julmia ihmiset saattoivatkaan olla. Hän halusi juosta äkkiä soittamaan Suomeen, äidilleen, Suomen suurlähetystölle tai lähipoliisille, mihin tahansa. Mutta mitään ei ollut tehtävissä enää. He olivat loukussa.
”Perkele!” isonenäinen Bob avasi haisevan suunsa ” Vaikka sun isoisä olisi kuningas tässä kylässä, saatte kuitenkin ruoskaa selkäänne! Minusta se on jo liian vähän tällaisille sairaille!”
”Sä itse oot sairas, pölkkypää!!” Jan huusi loukkaantuneena.
Kaksi isoa miestä otti Chrisin ja Janin kädet selän taa ja sitoivat ne köydellä.
Bob näytti tällöin voimaansa, ikään kuin halusi näyttää miten avuttomat hoidetaan.
Hän löi nyrkillä, täydellä voimallaan, Chrisiä ja Jania mahaan, pari kertaa kumpaankin ja kirosi ”Paskiaiset hintit! Siitä saatte!!”.
Lyönnit olivat niin kovia, että pojat melkein menettivät tajuntansa.

* * * * *

Luku 10. Rangaistus?

Hetken kuluttua Jan ja Chris huomasivat olevansa sidottuina ruoskintaa varten männikön vieressä.
Chris ja Jan sulkivat silmänsä ja rukoilivat Jumalaa auttamaan heitä. He katsoivat toisiansa kyynelehtien ja sulkivat uudelleen silmänsä odottaen tätä typerää ja epäinhimillistä rangaistusta. Sadistinen Bob pyysi päästä itse ruoskijaksi, mutta vanhempi mies kielsi. Tämä oli onni Chrisille ja Janille, koska Bob olisi hakannut heidät hengiltä kymmenellä ruoskaniskulla.
”Seremonia” alkoi. Bob kiihottui äärimmilleen sairaalloisesti nauttien täysin alistettujen ja avuttomien poikien epäinhimillisistä kärsimyksistä.
Chris katsoi vielä kerran Jania ja Jan häntä. Chris sanoi käheällä ja matalalla äänellä Janille ” Jan, yritä kestä!”. Jan nyökkäsi ”Sinä myös!”, molemmat kyynelehtien.
Sen jälkeen molemmat sulkivat silmänsä ja puristivat hampaansa yhteen, maaten sidottuina vatsalleen.
”Yksi,”, ”Kaksi”, ”Kolme”…
Viiden lyönnin jälkeen Jan meni tajuttomaksi, Chris seitsemän lyönnin jälkeen.
Onneksi lyöjä käytti vain puolet voimastaan. Tajuttomuuden jälkeen hän ei suostunut enää lyömään poikia.

Aurinko oli laskenut jo kokonaan.
Tuli iltahämärää.
Linnutkin itkivät männikössä poikien puolesta.

Jan heräsi seuraavan päivän iltapäivällä, kipeine selkähaavoineen, männikön vieressä olevalta nurmikolta. Chris ei ollut samassa paikassa. Ilmeisesti hänet palautettiin Presleyn perheelle. Susan ja isoisä olivat menneet kaupungille kolmeksi päiväksi. He olivat kokousmatkalla muutamien muiden maanviljelijöiden ja heidän asiakkaidensa kanssa, joten Susan ja isoisä eivät olleet saaneet tietää Chrisin ja Janin asiasta vielä. Jan huomasi yllään peiton, ja vierestään ruokia ja juomia. Ilmeisesti hyvänsydämiset kyläläiset olivat tuoneet niitä hänelle. Hän söi ja joi runsaasti, sen jälkeen nousi ylös kävelläkseen, mutta hänellä oli kamala huimaus. Hän putosi jaloilleen, ja sulki silmänsä. Hän vajosi taas uneen.
Jan heräsi seuraavan kerran seuraavan päivän aamupäivällä. Hän söi ja joi taas herättyään ja viipymättä lähti rinteestä alas kohti kartanoa. Huimausta oli vielä jonkin verran. Selkä ja pää olivat hyvin kipeät.

Tänään pitäisi olla jo 9. päivä heinäkuuta, Jan mietti.
Kaksi päivää sitten, 7. heinäkuuta oli hänen elämänsä kohtalokkain päivä!
Jan katsoi taivaalle. Hän epäili hetkeksi, luonto on niin kaunis, mutta ihmiset ovat rumia ja julmia, äärettömän inhottavia! Sillä hetkellä hän haluaisi muuttua linnuksi. Lintuna hän voisi kuulua osana luontoon. Lintu olisi huoleton ja vapaa. Kun lintu levittää siipensä taivaalla, koko taivas on kuin valtava, sininen syli. Juuri tällä hetkellä Janin mieleen juolahti inhottava metsästäjä, joka ampuu linnun alas taivaalta. Ihmiset ovat äärimmäisen inhottavia! Samoina sekunteina Janin mieleen vilahti taas menneisyys, mitä tapahtui noin viisitoista vuotta sitten kohtalokkaassa Kamputseassa. Ei, ei! Kaksi päivää sitten, 7. heinäkuuta, ei ollut edes hänen elämänsä kohtalokkaimpia päiviä. Kun Jan muisteli, mitä oli tapahtunut hänen isälleen menneisyydessä, se sai hänen rintaansa vyörymään tuskaa ja inhoa tätä ihmiskuntaa kohtaan. Tämä inho ja tuska oli paljon kipeämpi ja sietämättömämpi kuin hänen selkänsä ruoskintahaavat.
Jan huokasi ja hengitti syvään pari kertaa. Luonnon tuoksu sai hänet piristymään.
Hän katsoi kävellessään rinteeltä Presleyn perheen kartanoa. Luonto on kaunis. Tähän kauneuteen kuuluu myös ilman muuta ihmisiä. Hänen mieleensä tuli heti rento isoisä, sympaattinen Susan…, hänen kultainen äitinsä Suomessa sekä monia, monia muitakin ihmisiä, esim. Saku ja Jonna, hänen koulukaverinsa ja parhaat ystävänsä.
”Ihmiset ovat kauniita!” Jan vakuutti itselleen, varsinkin hänen Chrisinsä, viattomine hymyineen! Hän halusi nähdä Chrisin välittömästi.
Jan käveli vielä reippaammin kartanolle. Hänen sydämensä oli taas täynnä toivoa ja elämän voimaa.
”…Sateen jälkeen on taas pouta…”.

* * * * *

Luku 11. Kirkko


Ovella osa-aikainen kodin palvelijatar kertoi Janille, ettei koko Presleyn perhe ollut kotona. Hänen mukaansa he olivat kirkossa.
Chris oli menossa naimisiin, Jasminen kanssa! Eilen illalla heillä kävi Whiten perhe. Olohuoneessa keskusteltiin pitkään, ja välillä kuului huutoa ja kiroilua. Herra White, eli Bobin ja Jasminen isä, vaikutti hyvin vihaiselta, palvelijatar kertoi Janille.
Kysymättä tarkemmin Jan juoksi heti kohti kirkkoa. Hänen olonsa oli tällä hetkellä sekavampi kuin ’seinäkello’. Chris oli menossa naimisiin Jasminen kanssa. Tämä oli Janille kuin äkillinen isku suoraan sydämeen. Hänen päätänsä huimasi. Kyyneleitäkään ei enää tullut ---Jan ei osannut enää edes itkeä.

Hääparien vihkimissuudelman hetkellä kirkon ovi avautui. Morsiuspari ja koko yleisö käänsivät katseensa oven luokse. Sisälle astui askel askeleelta hieman horjuen Jan. Katseet seurasivat Jania. Hiljaisuus hallitsi hetkeksi koko kirkkoa.
Pappi seisoi morsiusparin luona hämmentyneenä liikahtamatta, kuin puunrunko.
Jan käveli hääparien luokse, otti Chrisin kädestä kiinni ja sanoi ”Lähde minun mukaani!”. Chris seisoi jäykkänä katsoen Janin silmiin, sanomatta mitään.
Morsian alkoi hätääntyneenä itkeä. Hän otti vaistomaisesti Chrisin toisesta kädestä kiinni ja sanoi Janille ”Älä vie häntä minulta, pyydän. Olet niin kaunis…ja niin älykäs…, varmasti löydät jostain miehen itsellesi…”, hän hieman änkytti ja äänensä tärisi.
Jan ei luonut morsiameen edes yhtäkään silmäystä, hän vain katsoi syvälle Chrisin silmiin, tuntien ruumiinsa väsyneeksi mutta silmänsä hyvin kirkkaiksi ”Chris, lähde mukaani nyt, täältä pelottavasta paikasta pois!”. Chris ikään kuin seisoi yhä jäykempänä. Hän katsoi likaisissa vaatteissa olevaa Jania, tämän kauniita mutta kalpeita kasvoja, sydämensä tihkuen verta, mutta hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Hän ikään kuin halusi kertoa Janille jotain, mutta jätti sen kuitenkin kertomatta. Hänen huulensa menivät tiukasti kiinni. Jasmine kyynelehti entistä pahemmin ja sanoi ”Chris, älä lähde, rukoilen sinua. Jos et jää vuokseni niin jää tänne Herran tähden lapsemme takia, ole kiltti!” Hän vaistomaisesti kosketti vatsaansa toisella kädellä morsiuspuvun läpi ja toisella kädellä hän piti yhä tiukemmin Chrisin kädestä kiinni, kuten myös Jan Chrisin toisesta kädestä. Yleisö oli entistä hiljaisempi. Pappi seisoi suu auki, edelleen liikahtamatta. Jasminen äiti ja Chrisin äiti nousivat seisomaan silmät kosteina. Molemmilla oli äärimmäisen sekava olo, joskin ne erosivat toisistaan hivenen. Isoisä istui Susanin vieressä hyvin vakavana mutta hiljaisena. Bob ja hänen isänsä nousivat seisomaan suuttuneina, ikään kuin heidän verisuonensa voisivat räjähtää milloin tahansa, tuhoisin seurauksin.
Janin suu loksahti nyt aivan ammolleen. Hän jähmettyi täysin! Hänen silmänsä rävähtivät äärimmilleen auki. Veri pakeni hetkeksi hänen kasvoiltaan kokonaan. Hänen jalkansa olivat vähällä pettää. Useiden sekuntien kuluttua hän ikään kuin heräsi unesta. Hän nyökkäsi itsekseen tajuten mistä oli kyse, aivan kuin hän olisi jo arvannut aiemmin minkä takia Chrisiä ja Jasminea oltiin vihittämässä. Jan ymmärsi nyt täysin miksi Jasminen isä oli pakottanut heidät menemään naimisiin, sillä katollisessa kylässä ei varmasti hyväksyttäisi aborttia. Hän vihdoin sanoi matalla ja käheällä äänellä
”Lapsi?! Milloin se tapahtui, Chris?”, hyvin kiihtyneenä mutta hiljaa.
Chris oli edelleen täysin mykkänä.
Janin kasvoille veri alkoi palata, kovalla vauhdilla. Hän heilautti Chrisin käden pois, astui askeleella taaksepäin ja huusi Chrisille ”Sinä, paskiainen!” heiluttaen päätään, ”Sinä pelkuri, petturi!”, yhä kovemmalla ”Sinä, uskomaton, halveksittava kaappihomppeli…, munaton hintti…, inhottava ruskean reiän ritari…, inhoan sinua!!”
Yleisöstä kuului huutoa ja sekavaa muminaa.
Chris punastui äärimmilleen. Hän katsoi lattialle pariksi sekunniksi, sitten nosti katseensa takaisin Janin kasvoihin. Janin silmät olivat yhä suurimmillaan. Hän oli edelleen niin söpö, joskin hyvin kylmä. Hän jatkoi ” Sinusta ei ole mihinkään, tuhkaluukkupoika! Televaisuudessa sinun lapsesi on samanlainen kuin sinä, josta ei ole mihinkään!”. Kuului äkillinen pauhahdus. Jan oli jatkavinaan vielä haukkumista, mutta hän joutui sokkiin, sillä hänen kasvoilleen heilahti voimakas lyönti. Chris löi häntä. Liike oli niin äkillinen ja kova, että Janista tuntui, että veri valui hänen poskestaan ja ikeniltään välittömästi suuhun ja sieltä hänen kurkkuunsa. Hän oli täysin poissa tolaltaan. Tuokion jälkeen seurasi vain tulvivia kyyneleitä. Hän hajosi. Kiihtymys ja väsymys valtasivat hänet. Kuitenkin Jan päätti vaikka viimeisenä tekonaan, että hän ei kaatuisi kirkon lattialle. Tästä oli lähdet-tävä pois millä hinnalla hyvänsä! Hän kääntyi kohti kirkon oveen ja juoksi ulos.

Jan juoksi lujaa, kyynelehtien, ulos, pois!

Kirkossa Chris katsoi ymmällään kämmentään, jolla hän oli lyönyt Jania. Tuokion päästä hän mietti itsekseen ”Jan oli oikeassa, minä olen pelkuri ja paskiainen!”. Pojan silmistä tippui ketjuittain kristalleja, hän kyynelehti.
Chrisin äiti itki ääneen yleisön joukossa. Hän ymmärsi hyvin poikansa sydäntä.
Pappi oli edelleen sanaton…
Yhtäkkiä Chris kääntyi Jasmineen sanoen ”Olen pahoillani.”, ja odottamatta morsiamen reagointia hän juoksi ulos kirkosta.
Hän tiesi mihin rakastavansa Jan olisi voinut suunnata kulkunsa tässä tilanteessa, joten hän juoksi vuoriston rinteelle päin.

Kirkosta Jan oli juossut jo pitkän matkan. Hän ohitti tajuamatta Presleyn perheen kartanon. Hän juoksi rinteelle ohittaen lammen. Hän kiipesi kallioita, ja vihdoinkin saapui männikölle. Hän oli lähes täysin lopussa. Hänen ei olisi pitänyt juosta tänne rinteelle vaan bussille ja pois tästä sydämensä särkevästä kylästä, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hänen tajuntansa oli jossain aivan muualla.
Hän astui hengästyneenä ja horjuen männikköön. Vihdoin hän löysi hänen ja Chrisin yhteisen männyn, jonka puunrungolla oli heidän sydänkuviokaiver-ruksensa. Kaiverrus oli ennallaan. Hän kosketti sitä kyynelehtien ja hänen katkeruutensa oli huomattava.
Yhtäkkiä hän huomasi nimensä perään lisätyn E-kirjaimen. Se sai hänet täysin sekopäiseksi! Hän huusi inhosta kuin villieläin. Välittömästi hän alkoi kaivella E-kirjainta pois kynsillään ja sormillaan. Puunkuori oli melko kova, E-kirjain ei lähtenyt helposti, joten hän pillastui taas ja huusi katkerasti hakaten nyrkeillään puunrunkoa täysin voimin. Kipua hän ei tuntenut nyrkeissään, sillä hänen sydämessään tuska oli tällä hetkellä huomattavasti pahempi kuin missään hänen kehossaan, puhumattakaan siitä, että hän olisi tajunnut voivansa käyttää sormiensa sijasta kiveäkin.
Sormien ja nyrkkien iho rikkoutui ja hetkessä ne olivat täysin veressä. Jan jatkoi hakkaamista ja raapimista kunnes puunrunko alkoi vähitellen tahraantua ja kostua verestä ja puunkuori irtosi helpommin . E-kirjaimen jälki lähti vihdoinkin pois kokonaan. Jan hymyili tyytyväisenä. Hymy oli niin viaton ja onnellinen vaikka hänen koko ruumiinsa oli niin voimaton.
Jos männyllä olisi kyynelrauhaset mäntykin kyynelehtisi pojan puolesta.
Jan kosketti vielä kerran sydänkuviota. Hänen päätään huimasi, luomensa alkoivat painaa, häntä nukahti. Jan putosi polvilleen ja sitten selälleen. Hän vajosi tajuttomuuteen, liian rasituksen jälkeen.

Kirkon ovesta Chris juoksi kartanon ja lammen kautta rinteille huutaen ”Jan, missä olet?…”. Lopulta hänkin saapui männikölle. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi Janin makaavan männyn alla. Kevyesti hän taputteli Janin poskea huomaten toisen posken olevan punainen ja turvoksessa hänen lyönnistään. Kyyneleet ilmestyivät uudestaan Chrisin silmiin. Hän heilutteli Janin olkapäitä herättääkseen tätä, mutta Jan oli sikeässä unessa. Pian Chris huomasi Janin verta vuotavat nyrkit. Hän katsoi ylös puunrungolle ja tajusi asian. Tämä havainto oli kuin kova isku hänen sydämeensä, terävä ja katkera. Hän kumarsi alas suutelemaan Jania poskille ja huulille ”Voi, minun pieni kultani…”. Kyyneleet, tällä hetkellä kuin vesiputous, valuivat Chrisin poskilta alas. Chris otti Janin syliinsä ja kantoi tätä kävellen kohti kartanoa. Pian vuoriston yläpuolella kertyneet tummat pilvet alkoivat repeillä.
Taivaskin kyynelehti…

* * * * *

Luku 12. Miksi?!

Kylän terveysaseman potilashuoneessa Jan makasi rauhallisena. Kolmisen tuntia oli mennyt siitä, kun Jan oli tuotu tänne. Chris istui sängyn vieressä pitäen molemmilla käsillä Janin toista kättä, joka oli myös sidottu. Hän suuteli Janin rannetta lämpimillä huulillaan. Katse pysyi Janin kasvoilla, miettiessään itsekseen, hän ei ollut koskaan nähnyt näin poikamaisen kauniita kasvoja. Nyt hän antoi potilashuoneessa seitsemännentoista suukon Janin viattomille herkille huulille. Sen jälkeen hän sanoi matalalla äänellä ” Kulta pieni, tiedätkö, että olet minulle kuin aamunkoittoni, jota seuraa auringonnousu;
olet lämmin valoni illan pimetessä; olet viaton kuin vastakukkinut lootus
olet minulle vahva ja valtava kuin vihreä vuoristo sinitaivaineen, olet raikas kuin aamukastepisarat pajulehdillä; olet kunnioitettava kuin kirkas suisto laaksojen keskellä…. Minun suistoni, älä lakkaa virtaamasta!” Chris jatkoi ”Anna anteeksi kirkossa tapahtunut asia. Jan, olet koko maailmani! Rakastan sinua niin paljon, että haluaisin suojella sinua loppuun asti vaikka henkeni menettäisin. En haluasi ikinä vahingoittaa sinua, ei ikinä…, mutta…” Chris itki ääneen, ”…mutta nyt, löin sinua kirkossa…Anna minulle anteeksi, kultaseni, ei ollut tarkoitusta…”
Chris itki entistä kovemmin, ”Anna minulle anteeksi, ja herää, Jan! …Kuihdun ja kuolen ilman sinua…”.
Nyt Janin silmien kulmista ilmestyi pisaroita, ikään kuin hän oli kuullut mitä Chris kertoi hänelle. Jan liikahti vähitellen sormiaan ja kättään, sitten avasi silmiänsä.
Chris iloitsi huomatessaan Janin heränneen, hän hymyili kyyneleissä ja antoi tälle nopean suukon poskelle. Suukko meni ”väärälle” poskelle, että Jan sanoi ”Auh!!”.
Sitten Jankin hymyili, pitäen Chrisin kädestä lujasti kiinni, ikään kuin haluaisi sanoa ”Et saa ikinä jättää minua!…”.
Pojat katsoivat toistensa silmiin pitkään puhumatta mitään. Silmissään oli hymyä.
Silmät kertoivat kaiken.

Viitisen tunnin kuluttua sairaanhoitaja ilmoitti, että Jan pääsisi jo illalla kotiin.
Pojat iloitsivat uutisesta.
”Mene kotiin siistiytymään,” Jan sanoi Chrisille, ”muista tuoda samalla myös minulle pukuni. Mennään illalla syömään ja juhlimaan!”.
Chris nyökkäsi, silmissään täynnä iloa ja riemua.
”Nähdään kahdeksalta hotellin aulassa. Odotan sinua siellä.” Jan lisäsi.
Chris lähti kartanolle.

Suurin piirtein puolen tunnin kuluttua, juuri kesken Janin riemun sekä hänen ja Chrisin kauniin tulevaisuuden haaveilun, ovesta astui sisään lääkäri, hyvin totisena
ja vakavana. Jan kiitti lääkäriä hymyillen, mutta huomasi tämän olevan hyvin hiljainen ja hyvin vakavailmeinen. Lääkäri astui kohti Jania, surua silmissään. ”On erittäin ikävä kertoa tämä uutinen sinulle…”.
Jan avasi isot silmänsä, suu hieman auki, hengitys pysähtyi hetkeksi, odottaen lääkärin lauseen jatkoa.
”Verikokeiden ja röntgenkuvien mukaan, sinulla on leukemia!”.
”Siis luuydinsyöpä?!” Janin silmät suurenivat entisestään. Hän romahti!
”Kuinka kauan minulla on elinaikaa jäljellä…?” Jan kysyi hetken kuluttua, silmät kiinni.
”Arvion mukaan noin puoli vuotta…”, ”…mutta tämä sairaus voi myös joskus parantuakin…”. Lääkäri jatkoi, ”Lisäksi Suomessa on hyvin kehittynyt lääketiede…Kyllä, sinut vielä parannetaan…” Lääkäri puristi Janin kättä voimakkaasti.
Jan istui hiljaisena, ei kyyneleitä, katsoen kaukaisuuteen.
Lääkäri lähti.
Jan hajosi. Häntä huimasi taas.
Hän hautasi kasvonsa kämmeniinsä ”Miksi?!…”.

* * * * *

Luku 13. Hotellissa


Hotellihuoneeseen Jan oli tilannut hyvän illallisen ja pullollisen samppanjaa.
Jan yritti hymyillä ja vaikuttaa mahdollisimman normaalilta. Heidän syötyään, ja siivottuaan pöydän, Jan kietoi kädet Chrisin ympärille ja pyysi tätä keskelle lattiaa tanssimaan. Taustalla soi Celine Dionin hidas kappale. Molemmilla pojilla oli tänä iltana puvut päällään, Chrisillä tumman sininen ja Janilla tumman vihreä.
Huonetila oli mukava ja valo sopivasti tunnelmallinen.
Heidän vartalonsa liikehtivät musiikin mukaan tiukasti toisiaan vasten. Jan katsoi pitkään Chrisiä silmiin, ikään kuin peläten, että silmän räpäyksessä Chris olisi kadonnut jonnekin ja ikuisesti. Hän halasi Chrisiä vielä tiukemmin.
Jan ei ollut kertonut Chrisille lääkärin kertomasta asiasta. Hän ei halunnut, että Chris saisi tietää hänen sairaudestaan, sillä se olisi Chrisille liian suuri järkytys ja kärsimys. Hän halusi kärsiä siitä vain itse. Toisaalta hän oli päättänyt lähteä Chrisin luota Suomeen. Hänen piti lähteä heti huomenna Suomeen, koska hän halusi nähdä äitinsä. Toisaalta hän ei halunnut kuihtua kuoliaaksi Chrisin nähden. Ei missään nimessä! ---Laiha kuin luuranko, kuihtunut iho, kalpea ja sinertävä kuin kummitus, ja ilman tukkaa… Ei! Hän ei halunnut Chrisin näkevän sitä ikinä! Hän halusi jättää Chrisille kauniin muistikuvan itsestään, nuori…ja elävä Jan! Hän tiesi olevansa itsekäs tehdessään ratkaisunsa. ”Mutta, Chris rakas, anna minulle anteeksi tämä!” hän pyysi mielessään, katsoen Chrisiä. Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä.
Chris epäröi, sillä Jan oli ollut koko illan hyvin hiljainen ja vakava. Jan söi erityisen vähän. Halatessaan Janin sylissään lujemmin, hän suuteli Janin otsaa ja kysyi ”Rakas, mitä asiaa?…”
”Ei mitään. Minua itketti ajatellessani menneisyyttä, isän menehtymistä, minun ja äidin pakomatkaa, minun ja sinun ruoskintarangaistusta…” Jan vastasi.
Chrisinkin silmiin tulvi kyyneleitä. Hyvin pian kyyneleitä tippui hänen poskilleen kostuttaen Janin tukkaa ja poskea.
”Lupaan sinulle tästä päivästä lähtien kukaan ei enää vahingoita sinua. Suojelen sinua kuolemaani asti!” Chris sanoi pyyhkien kyyneleitä sekä omilta että Janin poskilta. Jan hymyili. Nähdessään Janin hymyilevän Chriskin hymyili, pari pisaraa kimmelsi yhä heidän silmissään. Vaikka maailma loppuisi, poikien hymyt eläisivät, ainakin toistensa mielessä.
Jan alkoi suudella Chrisiä. Hän hyväili Chrisin kehon joka paikkaa, ja Chris hänen,…

Poikien selät tuntuivat vielä vähän kipeiltä ruoskinnasta, kuitenkin kiihkeä yö jatkui…

Chris heräsi seuraavana päivänä yhdentoista maissa. Jan ei ollut enää paikalla.
Chris järkyttyi huomatessaan herättyään Janin poissaolon ja viestilapun pöydällä.

Hän luki viestin ymmällään :

Rakas Chris,
Minun on lähdettävä nyt Suomeen välittömästi. Äitini soitti, että on tärkeä asia. Kerron siitä myöhemmin. Saatan viipyä Suomessa ehkä kaksi viikkoa. Voi olla, että tulen sen jälkeen heti takaisin Irlantiin, sinun luoksesi. Anna anteeksi, kun lähdin hyvästelemättä.
Jan

Viestin sisältö oli myös Janista järjetön, mutta hän ei kuitenkaan pystynyt kirjoittamaan parempaa. Hän vain lähti pois, kyynelehtien.

Chris ei ymmärtänyt tätä. Hän hämmästyi suuresti. Hänellä oli täysin sekava tunne.
Hetken kuluttua hän oli kuitenkin ehdottomasti varma yhdestä asiasta, hän päätti lähteä Janin perässä Suomeen.

* * * * *

Luku 14. Suomessa

Rauhoituttuaan Chris oli päättänyt tulla Helsinkiin etsimään Jania. Hän päätti lähteä kylästä näkemään maailmaa ja kasvamaan vahvemmaksi ja itsenäisemmäksi. Hän halusi millä hinnalla hyvänsä löytää Janin takaisin ja todistaa rakastetulleen olevansa nyt henkisesti vahvempi kuin ennen. Hän tahtosi Janin ikiomakseen.
Keskustelun jälkeen Susan kannusti poikaansa. Hän antoi Chrisille osan säästöistään, ja lupasi hoitaa Chrisin ja Jasminen lasta tämän synnyttyä.

Helsinkiin lentoasemalta saavuttuaan Chris vaelsi tunnin verran Mannerheimintietä kysyäkseen monta kertaa ohikulkijoilta suuntaa. Hän vihdoin saapui Katajanokalle, missä Jan asui. Katajanokalla hän huomasi punavalkoisen Viking Linen laivan, Isabellan. Chris ihastui mielettömästi siihen. Hän ei ollut ennen nähnyt näin valtavaa ja upeaa laivaa elämässään. Sataman kadulla meni kesäinen rullaluistelija ohi. Tämä oli kehorakenteeltaan melkein samanlainen kuin Jan; vaaleat hiukset ja samanlainen kampaus. Chris pysähtyi ja tahattomasti tuijotti tätä. Teinipoika huomasi ja luisteli ohi tuhahtaen: ”Haist vittu!”. Chris luuli, että sana oli tervehdyssana. Hän hymyili ja mietti itsekseen, että pojalla ei ollut kuitenkaan niin kauniita silmiä ja huulia kuin Janillaan. Pelkästään Janin olemus mielikuvituksessa sai Chrisin onnelliseksi. Vaikka matka oli ollut raskas Chris tunsi itsensä hyvin energiseksi, koska Janin jälleennäkeminen lähestyi. Hänen suonissaan sykki riemua. Rakkaus oli paras energialähde!
Saapuessaan Janin ovelle Chris soitti pari kertaa ovikelloa, mutta huoneistosta ei ilmestynyt ketään. Chris seisoi paikallaan, hieman hämmentyneenä. Hän ei tiennyt mitä piti tehdä. Hän varmisti vielä kerran osoitevihostaan Janin sukunimen. ”Koivusaari-Dupont”, oli oikein. Hän painoi vielä pari kertaa ovikelloa. Nyt naapuriovesta ilmestyi keski-ikäinen rouva. Rouva huomasi Chrisin olevan ulkomaalainen, joten hän kertoi suhteellisen sujuvalla englannin kielellä ja ystävällisellä sävyllä, että Jan sairastui ja oli nyt äitinsä kanssa Meilahden sairaalassa. Rouva kertoi myös suurin piirtein miten pääsi sairaalalle.
Chris järkyttyi uutisista, mutta kuitenkin kiitti rouvaa kohteliaasti ja lähti kohti Meilahden sairaalaan. Matkalla Chisillä oli jälleen kerran äärimmäisen sekava tunne. Hän mietti mm. johtuiko kenties vakavasta sairaudesta, että Jan lähti pois hänen luotaan vai oliko Janille sattunut jokin muu onnettomuus…
Kyyneleet olivat vähällä tippua hänen silmistään , mutta hän pakotti kuitenkin itsensä olemaan itkemättä. Hän uskoi vahvasti, että Jan toipuisi pian. Jan ei jättäisi häntä yksin ---yksin tähän maailmaan. Jan on niin rakastunut häneen, hänen rakkautensa voisi parantaa Janin. Chris uskoi siihen, tai ainakin hän rukoili sitä koko matkansa ajan, sairaalaan asti.


Kun Jan oli palannut kotiinsa Helsinkiin, hän kertoi äidilleen matkastaan ja rakastetustaan Chrisistä. Äiti hymyili ja onnitteli poikaansa. Lopussa Jan purskahti itkuun, juoksi äitinsä syliin ja kertoi vihdoinkin mitä lääkäri oli kertonut. Äiti oli vähällä pyörtyä. Kyyneleet kostuttivat hänen omaa paitaansa ja poikansa tukkaa. Tuokion jälkeen äiti nosti Janin olkapäistä sylistään ja katsoi tämän silmiin sanoen ”Mennään heti sairaalaan. Maksaa mitä tahansa, vaikka henkeni, haluan että sinä paranet!”. Hän rukoili itsekseen jotakin matalalla äänellä, sen jälkeen sanoi Janille
”Kyllä isovanhempiemme ja esi-isiemme henget suojelevat sinua. He varmasti auttavat sinua, kuten he ovat aina näin tehnyt.”

Sairaalassa kaikkien mahdollisten ja monia tunteja kestäneiden tutkimusten jälkeen, poika ja äiti olivat istumassa hiljaisina ja rukoillen odotushuoneessa.
Hetken kuluttua ovesta astui vakavan- mutta ystävällisennäköinen silmälasipäinen mieslääkäri. Hän käveli reippaasti Janin ja hänen äitinsä luokse. Hän otti molempien kädestä kiinni "Onneksi olkoon! Rouvan luuydin sopii Janille siirännäiseksi. Ja etäpesäkkeitä ei löytynyt yhtään. Joten onneksi olkoon!”.
Kuultuaan uutisen äiti ja poika katsoivat toisiaan tuokon, silmät suurimmillaan. Äiti halasi lääkäriä kiittäen. Janin halattua lääkäriä hän pomppi uudestaan ja uudestaan lattialla. Lääkäri hymyili tyytyväisenä ja sanoi ” Operaatio voidaan tehdä jo tunnin sisällä, joten valmistautukaa.” Äiti ja Jan samaan ääneen kiittivät lääkäriä vielä kerran.
Lääkärin lähdettyä äiti otti Janin kädestä kiinni ja hymyili kyyneleet silmissään. Hän ojensi poikansa istumapaikalleen takaisin, hän itsekin istui alas Janin viereen.
Odotushuoneessa oli rauhallista, Janin ja hänen äitinsä Riitan lisäksi ei ollut muita kuin harmaatukkainen mummo istumassa toisessa kulmassa. Äiti otti Janin syliinsä sanoen rauhallisella äänellä ”Sanoin sinulle, että esi-isämme auttavat sinua. Muista, kulta, kiittää heitä.” Hän silitti poikansa tukkaa ja jatkoi ”Tiedätkö, sinä synnyit keskosena. Synnytystilanne oli meille molemmille hengenvaarallinen. Vaipuessani uneen, siinä tilanteessa, näin isoäitini eli isoisoäitisi tulevan luokseni. Hän laittoi lämpimän kätensä otsalleni ja sanoi ’Älä pelkää, pikkuseni, minä autan teitä.’ Noin tunnin kuluttua heräsin huomaten meidän olevan turvassa. Sinä painoit silloin vain noin puolitoista kiloa.” Äiti kertoi pojalleen, ” Katso, nyt sinä olet niin iso poika!”, ”Älä ikinä jätä äitiä yksin, muistatko?!” Riitta hymyili kyynelehtien.
”Muistan, äiti. Kiitos, äiti!” Jan halasi äitiään ja itki ilosta.
Riitta jatkoi silittäen poikansa tukkaa ”Ehkä tiedän myös miksi sinusta tuli ’tämmöinen’. Siksi, että kun olin raskaana eli odottaessani sinua, minä ja isäsi toivoimme liika tyttöä kai.”, ”Näin se kävi!” hän nauroi.
Jan halasi äitiänsä kysyen ” Oletko sitten katunut, että synnyin…tämmöisenä poikana?”
Äiti vastasi miettimättä ”En. Olet enemmän kuin tyttö.”
”Mitä ?!” Jan kysyi.
Äiti nauroi ja yritti korjata sanottua lausettaan ”Tarkoitin, että olet arvokas minulle sellaisena kuin olet. Itse asiassa sä oot kuitenkin niin miehekäs, että joskus on vaikeaa uskoa, että sä oot homppeli!”.
”Sitä minäkin…” Jan vastasi tyytyväisenä. Sen jälkeen molemmat nauroivat ääneen, ja onnesta.
Samassa huoneessa istunut mummo oli itkenyt kuullessaan äidin ja pojan keskustelua. Lopussa hän itki ääneen niin kovaa, että Riitta ja Jan huomasivat.
Molemmat riensivät mummon luokse. Mummo katsoi heitä kyynelehtivillä silmillään sanoen ”Teidän tarinanne kosketti minua.”. Jan ja Riitta halasivat yhtä- aikaa häntä.
Huoneessa oli edelleen rauhallista. Siellä oli kolme ihmistä, joiden tarinat olivat erilaisia, mutta siellä oli kolme sydäntä, jotka ymmärsivät toisiaan.

* * * * *

Luku 15. Loppu


Chris saapui Meilahden sairaalaan. Tiedustelun jälkeen hän löysi Janin potilashuoneelle. Tällöin Jan oli operoitu jo useampi tunti sitten.
Huoneen ovella Chris melkein törmäsi rouvaan, joka oli tulossa huoneesta ulos, Janin äiti. Chrisin pyytäessä anteeksi heidän katseensa kohdistuivat toisiinsa. Chris tunnisti rouvan heti. Nimittäin tämän silmät olivat niin tutut, että Chris oli varmasti nähnyt sellaiset ennenkin. Sekunnin kuluttua hän tajusi, että tämän täytyi olla Janin äiti. Vaikka Riitta ei ollutkaan niin vaalea kuin Jan, olivat hänen silmänsä miltei samanlaiset kuin Janin, joskin niiden kulmissa oli ryppyjä. Ne olivat kauniita, lämpimiä ja syvällisiä. Riittakin tunnisti Chrisin. Chris, hänen kummipoikansa noin viidentoista vuoden takaa Sveitsistä! Janin kertoman mukaan Riitta tunnisti hänet; ruskettunut, siististi leikattu tukka, kauniit ja rehelliset kasvot, isot ja tunteikkaat ruskeat silmät…, adonispoika.
Suloinen hymy ilmestyi Chrisin kasvoille huolestuneine katseineen, hän ojensi kättään rouvalle ”Olen Chris. Miten Jan voi?”
Rouva hymyili kätellen Chrisiä ”Mainiosti!”, ”Hänelle on tehty luuydinsiirto. Hän on toipumassa. Mene katsomaan häntä. Käyn hankkimassa vähän eväitä meille. Voin ottaa matkalaukkusi mukaan alakertaan narikkaan. Nähdään pian!” Riitta puhui Chrisille sujuvalla englannin kielellä, ja lähti hissillä alas.

Chris astui huoneeseen, tajuttuaan miksi Jan lähti pois luotaan hyvästelemättä.
”Tyhmä poika!”, hän sanoi itsekseen, ei tiedetä tarkoittiko hän ’pojalla’ häntä itse vai Jania. Mutta hän rakasti Jania vielä enemmän kuin koskaan. Chrisin silmät taas kostuivat, rientäessään Janin sängyn viereen.

Jan avasi silmänsä. Hän heräsi ja tunsi heti tutun vahvan ja lämpimän kämmenen. Hetkessä hänen katseensa kohdistui Chrisin kasvoille ja silmiin. ”Chris…”. Chris laittoi hellästi etusormensa Janin huulille ”Et saa puhua vielä, sinun pitää ensin lepäillä, olet niin heikko vielä.” Chris katsoi Janin silmiä ja jatkoi ”Ja ei saa yhtään itkeä. Hymyillä saa!”. Chris painoi huulinsa Janin huulille hellyydellä. Jan hymyili. Kauniit valkoiset hampaat ilmestyivät kauniiden huulten taakse, ”maailman kaunein ja viattomin hymy!” Chris vakuutti jälleen itsekseen. Chris katsoi atleettipoikaansa vaalivalla katseellaan. Hänen hymykuoppansa syvenivät.

Näin aika meni eteenpäin, mutta se sekä maailma ikään kuin pysähtyivät hetkeksi poikien takia. Ne pysähtyivät ihailemaan tämän hetken kauneutta.
Jan ja Chris katsoivat toisiansa hymyillen. He eivät tarvinneet sanoja, sillä he tiesivät ja ymmärsivät jo mitä tahtoisivat sanoa toisilleen.

Siinä kesänä pojat kiertelivät innoissaan Suomea, tuhansien saarten ja järvien maata. Chris ihastui suuresti Hangon kalliorantaan, Turun saaristoon ja antiikkimaiseen kaupunkiosaan, Porin Yyterihiekkarantaan, Tampereen Särkänniemeen, Kuopion toriin, Savonlinnan Olavinlinnaan, Helsingin yöttömiin öihin, ja ilman muuta Suomen kesän kauneuteen.

Jan kerran sanoi Chisille ”Varo, etteivät silmäsi putoa päästäsi!”. Chris katsoi Jania hämmentyneenä, hän ei tajunnut heti mitä tämä tarkoitti. Parin sekunnin päästä hän hymyili aurinkoisesti vastaten Janille ”Olet mustasukkainen, koska satuin katsomaan noin sekunnin liikaa ohikulkenutta nuorta ja söpöä poikaparia!”. Jan tuijotti häntä kiusoitellen, ja itsevarmana vastasi ”Kommenttisi loppuosa oli suht. oikein, mutta alkuosa täysin väärin!”.
”Olet kyllä mustasukkainen, myönnä pois!”
”Enkä oo!”
”Ootpa!”
”Enkä oo!”
”Ootpa!”
…….
…….

Kävelymatkallaan pojat puhuivat paljon muistakin asioista, kuten miltä Suomi näyttää talvella, syksyllä ja keväällä. Jan kertoi hellästi heidän yhteisistä tulevaisuuden suunnitelmistaan, Suomen elämän tavoista ja arjesta jne. Poikien silmissä hohti toivoa, lämpöä ja rakkautta.

Pojat jatkoivat kävelymatkaansa merenrantaa pitkin Helsingin Länsi-satamassa katsomaan auringonlaskua merellä.
Oli kaunis iltarusko.
Lämmin heinäkuinen yö.

Novellissa voi olla kirjoitus- ja/tai asiavirheitä, mutta kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti.
Kritiikkiä en välttämättä kaipaa, sillä olen amatöörikirjoittaja, sekä kirjoitin tämän
vain huvin vuoksi. Laitoin novellin tänne in memmoriam poikaystäväni vuoksi.

Hyvät jatkot kaikille :)

Aaron, kiitos.
Juhani

Ole hyvä, Juhani.
Tämän päivän hesarissa on artikkeli Brokeback Mountainista.

Meinasi mennä kirjoitus huomaamatta ohitse. Hyvä vinkki.

Juttu on otsikoitu: "Tuulen viemää, miesten kesken - Brokeback Mountain särkee myyttejä: lännen miehet rakastavatkin toisiaan"
Hesarin hieno kirjoitus tuosta elokuvasta on KATI SINISALOn käsialaa. Koska kaikki eivät Hesaria käsiinsä saa, lainaan tekstin loppuosan tänne.

Juhani

***********

Moni on todennut, että vaikka Brokeback Mountainin tarina päättyy 1980-luvun alkuun, elokuvan kuvaamat asenteet eivät ole menneisyyttä. Amerikassa käydään kiivasta väittelyä homoliitoista.

"Sen tähden on vaikea olla pitämättä Brokeback Mountainia uskomattoman silmiinpistävänä poliittisena lausuntona näinä vaikeina aikoina", kirjailija Rick Moody totesi The Guardian -lehdessä.

Elokuvan edetessä päähenkilöitä lakkaa kuitenkin ajattelemasta miehinä tai homomiehinä, Moody toteaa. Heistä tulee vain ihmisiä, jotka kaipaavat jotakin saavuttamatonta.

Proulx'n hieno novelli päättyy sanoihin: ". . .mutta sille ei mahtanut mitään, ja jos asialle ei mahda mitään, se on vain kestettävä."

Elokuvan lopussa katsomossa on tuskin ketään, joka ei itkisi.

Brokeback Mountain on saanut huomattavat huomiot kaikkialla.
Tämän päivän BBC:n ohjelmassa Asia Today on perusteellinen
haastattelu elokuvan ohjaajan Ang Lee kanssa.

Carpe diem, mainitset kahteen kertaan kumppanisi kuolemasta. Jäin miettimään, josko tarkoitit sillä esimerkiksi sitä, että haluaisit jakaa jotakin meidän kanssamme tuon kiinnostavan kirjoitussarjan lisäksi?

Juhani

Juhani, kiitos viestistäsi.
Tapahtumasta on ollut jonkin aikaa.
Joka tapauksessa elämä jatkuu.

Joskus kirjoitin näin:

Sumun läpi selkeä taivaanranta,
sateen jälkeen pouta;
sinitaivas, meren rauhaa____
tassu puristettu, sielu vapaa.

Vuorten takaa läpi usvan,
aurinko sydämessä jälkeenkin iltahämärän.


Itse asiassa toin kirjoittamani tarinan tänne,
koska huomasin, että vaikka Unohtumaton kesä
ja Brokeback Mountain ovat kaksi täysin
erilaista tarinaa, mutta yhteen sattuma on
luonto___ sekä raukkaus on sananmukaisesti kiistaton
"luonnon voima".
Ihminen on maapallolla miltei pienempi kuin
hiekkajyvänen Saharassa. Tässä tapauksessa jokaisella
hiekkajyväsellä on oma tarinansa, silti kaikkia paistaa
ainut ja sama aurinko_____ siis "under the same blue sky".
Ihmisyys on universaalinen.

Olemuksesi intohimon sytyttää.
Hymysi tajunnan valaistaa.
Kosketuksesi huolet sammuttaa.
Katseesi sydäntä hyväilee.

Jos en oo täysin höperö,
tämä taitaa olla se luonnonvoima-yhtälö :)

aaron -04

Carpe Diem, olen pohtinut kaikkea tätä mitä olet ilmaissut. Huomaan, että pystyn saamaan vain hyvin hennon kosketuksen tai tuntuman siihen mitä olet kokenut.

Saan sellaisen mielikuvan, että olet kokenut elämässäsi todella suuria ja kauniita asioita ja kokenut myös raskaan menetyksen. Siitä olet selvinnyt ja pystyt katsomaan elämääsi ja maailmaa valoisin tunnoin. Viestisi on se, että suurestakin menetyksestä voi selvitä ja saada oma elämä ikään kuin takaisin. Suru ja siitä nouseminen voi olla merkittävä kasvun paikka. Sellaista kohdallasi nyt tunnen.

Juhani

Juhani, elämäni polku on ollut kieltämättä erittäin epätasainen, joskin hyvin kirjava.
Pieneen ikääni nähden käsitän elämän joitakin abstraktisia ja konkreettisia
käsitteitä jokseenkin mainiosti, sillä olen itse niitä kokenut.
Aina silloin tällöin olen miettinyt kyllä kolmeen vuosikymmeneen
on mahtunut liikaakin asioita kohdallani.
Olin toki monesti lievästi sanottuna jokseenkin rikki.
Kiitos kuuluu epäilemättä lähimmäisilleni,
että psyyke on pysynyt kasassa ( tai siis jos ylipäätään on :D ).
Elämä opettaa, joskin hinta on tosiaan ollut hieman
liiankin kova kohdallani.

Toisaalta kokemusten kautta pystyn ikään kuin
sukeltamaan tietynlaisiin tunteisiin ja tuntemuksiin ja
koskettamaan niitä, kun taas monet pystyvät havainnollistamaan
niitä vain hämärästi kaukaa.

Brokeback Mountain on herättänyt positiivista huomiota, mikä
todistaa, että maailma on mennyt jollain tavalla parempaan
suuntaan sentään. Se todistaa monelle, että vaikka jotkut
asiat ovatkin vieraita ja uusia, ei silti tarkoita, etteikö niitä
ole olemassa.
Summa sammarum, jokainen on oman elämänsä sankari.
Brokeback Mountain on äärimmäisen kaunis teos,
joka vaatii aikaa sulattelemiseen.
Tämän jälkeen tuskin näyttelijät enää pelkäävät uransa
puolesta näytellessään homohahmoa.
Eikä myöskään kuulu lapsellisia huutoja, kun valkokankaalla
kaksi miestä suutelevat toisiaan.

carpe diem kirjoitti: "Aina silloin tällöin olen miettinyt kyllä kolmeen vuosikymmeneen on mahtunut liikaakin asioita kohdallani."

Mietipä elämääsi toisin päin. Entäpä, jos mitään ei koskaan olisikaan tapahtunut. Millaista elämää sellainen olisi? Mielestäni elämä on tarkoitettu elettäväksi. Valitettavasti aina ei annostelua ole mahdollisuutta säätää.

Olin joskus kurssilla, jossa jokainen joutui piirtämään ruutupaperille oman elämänsä käyrän syntymästä lähtien. Puolessa välissä paperia oli vaakasuorassa nollaviiva, yläpuolella hyviä kokemuksia, alapuolella ikäviä juttuja. Oma käyräni muistutti vuoristorataa kulkien välillä nollaviivan yläpuolella ja välillä alapuolella. Lapsena ja nuorena enimmillään viivan alapuolella. Siis melkoista haipakkaa.

Kurssikaverini, keski-ikäinen nainen näytti käyränsä. Se kulki lähes yksinomaan vaakasuoraan, nollaviivaa pitkin. Siinä oli muutamia pieniä nypyjä niin alaspäin kuin ylöspäinkin. Pääasiassa vain tasaista. Kysyin, josko käyrä oikeasti kuvasi hänen elämäänsä. Hän vakuutti niin olevan. Hänen elämässään ei koskaan oikeastaan ollut tapahtunut yhtään mitään.

Olin tuosta kuulemastani aivan järkyttynyt, ehkä hieman vieläkin. Onko se oikeaa elämää?

Juhani

Näin on, Juhani, pitää paikansa (viitaten sinun yllä olevaan viestiisi).
Eletty aika elää :)
Ja elämä on tässä ja nyt.

No niin, tänään on sitten Suomessa Brokeback Mountainin ensi-ilta.
Pieneksi pettymykseksi elokuva nähdään Suomessa vain suht. pienillä kankailla.
En tarkoita mitenkään, että se ansaitsee olla todella suurilla kankailla,
vaan että kun itse tykkään niin paljon maisemista,
ko. elokuvan elämys olisi vielä nautinnollisempi, jos se olisi suurella kankaalla
(edes pari päivää ensi-iltojen ajan).
Sitä paitsi elokuvan Suomeen tuodusta kopioiden määrästä ei voi muuta sanoa
kuin "niukka".
Mutta hei, paljon parempi kuin ei mitään :))

Lehdissä, jotka on tullut vastaan ja selailtua, on siis Suomessakin
Brokeback Mountain saanut hyviä arvosteluja.
Kuitenkaan viittä tähteä en ole vielä nähnyt.
Se koituu Match Pointin eduksi, kun moni arvostelija
on antanut sille viisi täteä. Huomaten, että mikä elokuva
tahansa harvoin saa viittä tähteä, vaikka se on kuinka
kehuttu hienoksi ja hyväksi____onko sitten tässä kyse
pienestä piilouhasta, jota kokee perinteinen/hetero
elokuvamaailma, kun Brokeback Mountainia on kehuttu
muualla niin paljon? Ja erilaisuushan on aina jonkinlainen
uhka yleensä. Mietin vain.

Niin, yksi melko hassu kommentti, mitä olen törmännyt
(muistaakseni lehdessä Presso) on:
Ang Lee on valinnut Brokeback Mountainin pääosiksi
Heath Ledgerin ja Jake Gyllenhaalin, joiden heterokin
näkee kuuluuvan tuhmien homosetien märkäuniin.

Monessakohan perinteisessä elokuvassa on naispääosissa
rutistunut mummo? Kysyisin vain.
Ehkä komentti on supisuomalaiselle ihan
itsestään selvä. Mutta kun olen ulkomaalaissyntyperäinen
jouduin hieman miettimään, miksi Heath ja Jake
eivät voisi kuulua myös kilttienkin homopoikien märkäuniin?
Ettei vaan kirjoittaja vahingossa aliarvioi homojen seksihimoa? :D
Käsittääkseni yleensähä nörtti hetero tai jopa kilttikin perheen
isä osaa haaveilla esim. Jessica Albasta, Scarlett Johansonista
tai vaikkapa jostain uutisankurista... eikö niin?
Vai mahtoiko kirjoittaja tarkoittaa, että kaikki homot ovat
tuhmia setiä, sillai summa summarum vaan? :D
Ihmettelen hivenen tässä, miksi homo yleensä osaa
ihailla myös naiskauneutta, ja kehuu naista kauniiksi,
kun taas toinen kaunis/komea mies on heteromiehille
pikemminkin uhka, kehusta nyt puhumattakaan.
Juontaako tämä juurensa testosteronipitoisten
miesten kilpailuhalusta ja voittovietistä?
Hmm... seksikästä :D

No, tärkein pointini tässä on, että suomen kielihan on "kiero kuin savolainen",
kun taas esim. englanti ja kiina ovat paljon suorasukaisempia kieliä,
vaikkakin kiina on suomalaisista ihan "kiinalainen juttu" :)).
Toisaalta suomen kieli on erittäin rikas ja kuvaileva, ja siitä pidän.

By the way, Ang Lee on ollut tosi paljon esillä myös Aasiassa.
Viime viikolla Brokeback Mountain sai ensi-iltansa Taiwanissa ja Hong Kongissa.
Haastatteluissaan (kansainvälisellä kiinankielisellä kanavalla)
Ang Lee mainitsi mm., että vaikka homoseksuaalisuus ei häntä
mitenkään koske, mutta hän kyynelehti Brokeback Mountainin käsikirjoituksen
lukemisen jälkeen. Hän lisäsi, että Brokeback Mountain on pikemminkin elokuva
inhimillisestä ihmissuhteesta kuin homoseksuaalisuudesta. Hän uskoo, että
homosuhteessa kuin missäkin tahansa suhteessa, alkuhuuman jälkeen se on
rakkaus, joka ratkaisee ja ilmenee intohimona ja jatkumona.

Hän on erityisen karismaattinen, suorasukainen ja sympaattinen ohjaaja,
jonka mietintöjä näkyy teoksissaan.
Ang Lee jatkaa parhaillaan promootiotaan Japaniin.

On erittäin hienoa nähdä, että Brokeback Mountain on tehnyt
pilottityön myös Aasiassa, jossa asenne seksuaalisuusvähemmistöä
kohtaan on vielä paljon jäykempi kuin Euroopassa johtuen mm.
kovasta sukurasitteesta ym.

Miksi et lähettänyt tätä tarinaa "ranneliikkeen" novellikokoelmiin?
Se on aika hyvä, mutta helvetin pitkä tällä pastalla julkaistavaksi.
En ole ylläpidosta, mutta silti tekisi mieleni sanoa, että mieluummin johonkin muualle.
Myöskin (anteeksi vain) Ei-ammattikirjailijan kilpailu kansainvälisen menestyselokuvan kanssa tunyuu aika oudolta...
Meilä kaikilla on unelmamme.
Minullakin on: novellin/novellien kirjoittaminen. En kuitenkaan työnnä sitä tukkimaan muiden sähköposteja. Jos joskus saan sen valmiiksi, yritän julkaista sen...

Hyvä huomautus, Pete.
Itse asiassa, en tosiaan ollut katsonut tarkemmin
tämän Webin sivuja ennen kuin
toin novellini tänne, että sori
siitä. Olin ensikertalainen täällä.
Jälkeenpäin kyllä huomasin asian.
Toivottavasti tämä ei ole
tukkinut sinun tietäsi eikä härinnyt elämääsi hirveemmin ;)
Olen tosi pahoillani, jos näin on.
Ei ollut tarkoitus.

Niin myöskin anteeksi vain, ei ollut mitenkään tarkoitus kilpailla kansainvälisen
menestyselokuvan kanssa. Siis Ang Leenkö kanssa haluaisin
kilpailla? Huh huh, että kehtasit heittää noin loukkaavaa komenttia!
Tiedätkö mitä? Mä jätän kyllä mielin hyvin tämän tehtävän sulle!! Eli onnea matkaan vaan
kilpailemaan Ang Leen kanssa! :DD

Kyseessähän on mulle silkkaa pientä ajanviettoa loman aikana.
Jatkossa tuskinpa näet mua täällä hirveemmin.

Eli ei muuta kuin julkaisuonnea vaan sulle!
Tsemppiä :)

Ai niin Pete, huomasin äsken,
että olin aloittanut kirjoitustani kenties väärällä otsikolla
(Unohtumaton kesä vs Brokeback Mountain),
siksi olet varmaan saanut siitä väärän käsityksen.
No, mut elämä jatkuu. Eikö?
Moikka :)