- 1 / 4
- stoma
- 20.12.2005 22:07
Jokainen tietää, että kun elämä potkii tosissaan nuppiin, ainut ihminen joka voi auttaa, on tämä ihminen itse. Kun kaikki menee päin seiniä ja tuntuu että samalla kertaa hajoaa sekä maailma että pää, ainut apu on oma apu. Tietysti se odotusaika hajoamisen ja itsensä kasaamisen välissä on helpompaa, jos on tukijoukkoja auttamassa päivästä toiseen jaksamisessa, mutta loppupeleissä muut ihmiset voivat auttaa vain kestämään, eivät järkiintymään. Tämän tajuaminen oli suuri pettymys.
Suhteessa toisen ihmisen kanssa täytyisi osata jakaa oma elämänsä ja luottaa kumppaniinsa. Äsken kuvailemani kaltaisen tilanteen jälkeen en ole enää pystynyt kunnon suhteisiin, koska päässä jyskyttää koko ajan ajatus, että jos tilanne joskus menee todella pahaksi, ei tästäkään tyypistä ole tippaakaan apua. Haluan pitää elämäni langat tiukasti omissa käsissäni, jotta pystyn niitä hallitsemaan. Olen toivoton kontrollifriikki. Elämää toisen ihmisen kanssa ei voi kontrolloida. Vastuu ja huolet pitäisi jakaa, mutta minä en pysty siihen. En luota enää muihin ihmisiin kuin itseeni, koska jotenkin jäi päälle se käsitys, että olen itse ainut ihminen joka minua voi missään auttaa.
Ei huvita nähdä vaivaa suhteen eteen, kun loppupeleissä mieltää sen turhaksi. Inhoan sitä miten kylmä itsestäni on tullut. En vain kykene enää päästämään ketään lähelle, koska en luota keneenkään niin paljon, että uskaltaisin päästää hänet sisään maailmaani ja jakaa elämäni. Jos rakastaa toista, tottakai haluaa auttaa rakastaan kun ongelmia ilmenee, mutta en kestä luottaa muiden apuun. Minulla on pakkomielle itsenäisyydestä. Huh, kirjoitettuna tämä näyttää paljon kyynisemmältä kuin miltä se mielessäni tuntuu.
Suhteessa toisen ihmisen kanssa täytyisi osata jakaa oma elämänsä ja luottaa kumppaniinsa. Äsken kuvailemani kaltaisen tilanteen jälkeen en ole enää pystynyt kunnon suhteisiin, koska päässä jyskyttää koko ajan ajatus, että jos tilanne joskus menee todella pahaksi, ei tästäkään tyypistä ole tippaakaan apua. Haluan pitää elämäni langat tiukasti omissa käsissäni, jotta pystyn niitä hallitsemaan. Olen toivoton kontrollifriikki. Elämää toisen ihmisen kanssa ei voi kontrolloida. Vastuu ja huolet pitäisi jakaa, mutta minä en pysty siihen. En luota enää muihin ihmisiin kuin itseeni, koska jotenkin jäi päälle se käsitys, että olen itse ainut ihminen joka minua voi missään auttaa.
Ei huvita nähdä vaivaa suhteen eteen, kun loppupeleissä mieltää sen turhaksi. Inhoan sitä miten kylmä itsestäni on tullut. En vain kykene enää päästämään ketään lähelle, koska en luota keneenkään niin paljon, että uskaltaisin päästää hänet sisään maailmaani ja jakaa elämäni. Jos rakastaa toista, tottakai haluaa auttaa rakastaan kun ongelmia ilmenee, mutta en kestä luottaa muiden apuun. Minulla on pakkomielle itsenäisyydestä. Huh, kirjoitettuna tämä näyttää paljon kyynisemmältä kuin miltä se mielessäni tuntuu.