ja hänellä on mies ja lapsi

Kuinka monta kertaa yksi ja sama ihminen voi särkeä toisen sydämen? Kun erottiin ainoan ihmisen kanssa, jota olen ikinä rakastanut, kesti vuosia päästä surusta yli. Asiaa ei auttanut se, että toinen osapuoli lähetti vielä kaksi vuotta viestejä eron jälkeen. Kolme intensiivistä vuotta yhdessä, joita en ikinä unohda. Yhtä aikaa elämäni surullisimmat, kiihkeimmät ja onnellisimmat vuodet. Sitä eroa tulen suremaan lopun elämääni. Kun maailman tärkein ihminen on yhtäkkiä poissa, siitä selviää vain elämällä siinä kuvitelmassa, ettei sitä ihmistä ole enää olemassa. Oli liian tuskallista ajatella häntä.

Kolme vuotta eron jälkeen paras ystäväni törmää tähän naiseen entisessä kotikaupungissani. Hänellä on mukana mies ja lapsi vaunuissa. Sen jälkeen mitä meillä oli, tuntuu kuin olisin nyt vahingossa tiputtanut sydämeni ja puoli sieluani jonnekin. Sattuu niin paljon. Liikaa. Tömään siihen faktaan että hän todella on olemassa tässä maailmassa vielä jossain vain saadakseni tietää että hän oon miehen kanssa nyt. Tiedän että suhteemme oli ainutlaatuinen hänellekin, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin, että hän todella on poissa. En törmää häneen sattumalta nakkikioskin jonossa Pihtiputaalla vuosien jälkeen ja vaikka törmäisinkin, hän olisi jonkun toisen nyt.

Luulin olevani jo yli tästä ja nyt minuun koskee niin paljon etten osaa olla. Repisi edes kokonaan sydämeni irti jotta lakkaisin tuntemasta tätä. Itkenkö hullua rakasta vaimoani lopun elämääni?

Et itke loppuelämääsi. Itsellä samantapainen tarina - elämäni rakkaus+joka lähti miehen mukaan, soitteli vuoden verran kyselläkseen kuulumisia ja harrastuksen vuoksi törmäsin häneen samassa kaupungissa toisinaan.
Kaikki puhelut + törmäämiset päättyivät karmeaan raastavaan tuskaan. Kunnes hän ei enää soitellut ja emme enää törmänneet. Kului joitain vuosia, kun kuulin että hänellä on miehen kanssa lapsi ja kaikki haavat auki taas.
Vollotin yhden illan hänen lapsen tekoaan, mutta sen jälkeen juttu jotenkin meni ohi, haaleni ja haipui.
Tajusinko, ettei hän enää todellakaan tule takaisin? Järjellä sen olin toki ymmärtänyt jo aikaa sitten, mutta kai sitä vaan ei osannut päästää irti.
Tsemppiä sulle ja usko vaan, että vanha sanonta Aika Parantaa Haavat pätee tässäkin, vaikkei nyt just siltä tuntuiskaan.

Hei,

luin tarinanne ja jäin pohtimaan: mikä noiden eron jälkeen lähetettyjen viestien funktio oli? Onko ne kenties sisältäneet mitä kuuluu-jutustelun lisäksi/varjossa kaipuun menetettyyn toisin sanoen janottiko vanha suola? Useinhan vasta menetyksen jälkeen huomaa sittenkin välittävänsä, toisen tärkeyden. Entä kuka oli jättävä osapuoli, vai oliko ero yhdessä sovittu?

Meillä kävi juuri kuin arvelit, vasta eron jälkeen hän tajusi kuinka paljon hänen tukenaan olin ollut ja mitä kaikkea hänelle olin. Minä olin tyttöystävälleni yhtä aikaa rakastettu ja paras ystävä. Hän ei ollut helpoimmasta päästä ihmisiä ja luulen hänen lähtöni jälkeen huomanneen jääneensä aikaslailla yksin. Hänellä ei ollut muita läheisiä ystäviä, koska hän kohteli muita ihmisiä aika yliolkaisesti. (Siinä vaiheessa kun huomasin itse alkavani saada yhtä huonoa kohtelua, lähdin minäkin.) En tiedä olisiko hän tekstiviesteillään halunnut minut takaisin ystäväkseen vai tyttöystäväkseen, mutta sen tiedän, että joka kerta kun viesti tuli, oli vaikeampi olla vastaamatta. Mitä pidempi aika erosta kului, sitä haalistuneemmiksi kävivät mielessäni eroon johtaneet ongelmat ja sitä enemmän houkutti kipittää takaisin hänen syliinsä. Ylpeys ja pelko siitä, että joutuisin taas niin paljon hänen pauloihinsa, että kadottaisin oman tahtoni, estivät minua tekemästä sitä. Kaksi vuotta niiitä viestejä tuli parin kuukauden välein: muisteloa vanhoista hyvistä ajoista, vakuuttelua että minua hän rakasti eniten, tapaamisehdotuksia... Sitten lähetin hänelle viestin ettei ottaisi yhteyttä enää, koska en kestänyt ajatella, etteivät haavat auki repivät viestit koskaan loppuisi. Joka viesti oli shokki, koska rakastin häntä yhä ja luulen että tulen kaipaamaan häntä (tai niitä aikoja kun olimme onnellisia) aina. Onneksi hän ymmärsi pointtini ja lopetti viestittelyn. Ja nyt hänellä sitten on se mies ja lapsi. Huoh. Toivon että hän on onnellinen nyt ja on saanut elämältään ne asiat mitä halusi.

Jos kerran taskuruoho rakastit naistasi niin miksi et palannut hänen luokseen?? En oikein ymmärrä mitä naisesi olisi oikein pitänyt tehdä, itkeä perääsi koko loppuelämänsä? Ongelmat ovat sitä varten, että ne joko ratkaistaan tai niiden kanssa opetellaan elämään. Jos noista vaihtoehdoista kumpikaan ei toimi, niin silloin se ihminen ei ole sinua varten.

Koska tiesin, ettei hän olisi muuttunut. Tiesin saavani sitä samaa paskaa yliolkaista kohtelua nyt mitä häneltä muutkin ihmiset. Palaisitko itse, jos tietäisit että odotettavissa olisi ohareita, pompottelua, väliinpitämättömyyttä, valehtelua, hyväksikäyttöä... Ensimmäiset vuodet hän kunnioitti minua ja kohteli minua hyvin vaikka oli muulle maailmalle tunnevammainen hirviö. Kun menetin tuon "erikoisaseman" ei ollut enää järkeä jäädä. Vaikka rakastin häntä enemmän kuin mitään, en aikonut antaa kohdella itseäni ihan miten hyvänsä. Pahinta oli että hän itse ei koskaan ymmärtänyt pahoittavansa läheistensä mielet käytöksellään ja ajavansa ystävänsä pois. Yritin puhua ja ratkoa ongelmiamme, mutta hänen mielestään mitään ongelmia ei ollut. Suhteemme loppu muistuttaa minusta hiukan tilannetta, jossa puoliso hakkaa ja silti väittää rakastavansa ja pyytää jäämään. Jäisitkö? Tässä hakkaaminen oli henkistä osastoa. Luulen että häntä enemmän ikävöin sitä aikaa kun olimme onnellisia yhdessä ja suren sitä, että se on nyt ollutta ja mennyttä.

Hmm...jos kerran sinä jätit entisesi ja hän kohteli sianua kuin saatsaa, niin miksi ihmeessä vaivauduit tilittämään nyt siitä, että hänellä on mies ja lapsi, varsinkin jos et edes tahdo palata hänen luokseen?:D

Tämä oli hiukan outo juttu.:P

Samaa minäkin ihmettelen kuin Irmeli..Kun "niin ihana ja rakastettava" nainen onkin pelkkä tunnevammainen hyväksikäyttäjä, miksi ihmeessä miettiä häntä enää .

Minun mielestäni tässä ei ole mitään outoa:)

Luulen ymmärtäväni just mitä taskuruoho tarkoittaa ja jos sitä ei tajua hänen edellisestä kirjoituksestaan ei sitä ehkä kannata minunkaan ruveta enempää selittelemään. Kun me ollaan kaikki erilaisia ihmisiä joilla on erilaiset tunteet, tavat ja kokemukset ja sen sellaiset, niin ei sitä jokaista ihmistä voikkaan aina tajuta:)

Helpotti kuulla Suttura, että sulla on ollut samantapainen tilanne ja olet pärjännyt sen kanssa. En ole ainut tällainen hölmöläinen.

Irmelille ja Niinalle: Jos ette vielä ole huomanneet voin valaista teille, että tunneasiat eivät aina kuuntele järkeä ja logiikkaa. En osaa enää enempää tätä asiaa avata. Jos ette ymmärtäneet, ette ymmärrä vaikka selittäisin itseni hengiltä. Tein järkiperäisen ratkaisun tunneasiassa ja nyt kärsin seurauksia. Oma vika.

Niin ja tietysti anteeksi vallan kauheasti, kun erehdyin luulemaan että täällä saisi tilittää naisista naisille.

Minä olen sitä mieltä, että rakkaus osuu kohdalle niin harvoin (ainakin minun kohdalleni) että kannattaa kyllä tehdä kaikkensa sen eteen. Taskuruohon tapauksessa on toki liian myöhäistä nyt mutta tarkoitan parisuhdekursseja ja -terapiaa ym ym. Toisaalta, rakkaus voi ja saa jatkua vaikka yhteinen elämä ei syystä tai toisesta toimisikaan. Minusta olisi jotenkin kaunis ajatus, jos voisit iloita naisesi onnesta ja aidosti toivoa hänelle parasta tässä elämässä. Sen me kaikki ansaitsemme.

Sinulle taskuruoho:

Tiedän minäkin suurinpiirtein mistä puhut. Naiseni oli minua kohtaan kuin eri ihminen, verrattuna hänen yleisiin ihmissuhdetapoihinsa. Jossain vaiheessa lakkasin olemasta "erikoistapaus" ja hänelle tyypillinen välinpitämättömyys ja henkinen väkivalta alkoi. Nyt uudessa suhteessa korjaillaan niitä vaurioita jotka hänen iskunsa ovat saaneet aikaan -kiitollinen huokaus jollekin ylemmälle taholle siitä että nyt olen löytänyt ihanan naisen itselleni.

Välimatkaa olen onnistunut ottamaan ex-suhteeseen niin paljon, että tosiaan törmäsin tähän uuteen naiseen ja rakastuin häneen täydestä sydämestäni. Silti ajattelen exääni yhä paljon, koska hän kuitenkin oli todella voimakas persoona, joka jätti jälkensä minuun. Pikku hiljaa tunnemuistot silti haalistuvat ja uudet hyvät kokemukset korvaavat vanhat. Luulen silti että tulen lopun elämääni muistelemaan tätä naista jonkinlaisella tunteella, koska niin tuhoava kuin hän olikin, hän herätti minussa myös todella voimakkaita hyviä tunteita aluksi. Juuri ne alun vahvat tunteet pitävät sinutkin varmaan kiinni hänessä, vaikka järjellä tajuat että mennyt on mennyttä -onneksi.

Sinulle voin sanoa vain tämän: Keskitä ajatuksesi muihin asioihin, itke itkusi exäsi vuoksi ja rupea haistelemaan uusia tuulia. Kyllä elämä nappaa sinut mukaansa, tai joku ihana nainen ainakin, kunhan uskaltaudut ulos menneisyyden haikailusta. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty, mutta kun saat uusia kokemuksia, alat saada asiat mittasuhteisiin ja tajuat että ei mahdollisuus onneen kuollut entisen suhteesi mukana.

Voimia sinulle:)

Ymmärrän hyvin Taskuruohon ajatusta.Joku tossa sanoinkin, että järki ja tunteet eivät aina toimi yhtä kirkkaasti.

Itselläni on niin naisissa kuin miehissäkin vuosien varrelta sellaisia exiä tai voimakkaita ihastuksia, joitten ohittaminen on edelleen (tunnetasolla) jotenkin hankalaa: Jos jossain nähdään tai kuulen yhteisiltä tutuilta näistä joitan niin ajatukset jotenkin palaa niihin vanhoihin tilanteisiin jossittelemaan, että mitä jos se ja se siirto olisi ollut erilainen. Olisiko meillä sittenkin voinut olla yhtienen tulevaisuus?

Etenkin sillon, kun ollaan erottu jotenkin hyvissä merkeissä tälläsen ihmisen näkeminen saattaa olla aika vaikeaa, edelleen voisin lähteä helposti tälläsen tyypin matkaan (ainakin ajatuksissani) jne. Mutta kyllä se on vaikeaa myös sillon, kun tapaa sellasen tytön, johon olin kovin rakastunut ja jonka ehdoilla olisin voinut muuttaa vaikka maailman äärin, mutta joka sitten dumppas mut muitta mutkitta. Jotenki tuntuu käsittämättömältä, että vaikka olen hänestä, eron äkkinäisyydestä ja yksin jäämisestä yliste päässyt, niin etenkin jos kovin tiheästi tai etukäteen tietämättänii törmätään (llesbopiirit kun on kovin pienet) niin saatan jotenkin hetkeksi taantua sellaseen samaan ristiriitaisten tunteiden sokkeloon...

Voimakkaiden ihastusten kohdalla, joista syystä tai toisesta ei mitään vakavampaa ikinä tullut, on järjellä jotenkin helpompia ymmärrätää se, että miettii hetkellisesti, että "olisiko siitä sittenkin voinut tulla vuosisadan rakkaustarina", mutta jos ero on tehty yhteisymmärryksessä tai huonoissa merkeissä, en oikein ymmärrä miten se nyt vuosienkin jälkeen hetkauttaa.

Niin ja tämä tunne ja ajatusrumba siitä huolimatta, että tällä hetkellä elän erittäin onnellisessa parisuhteessa, jota en vaihtaisi hinnalla millään.

Taskuruohon kommentti siitä että tunneasiat eivät aina kuuntele järkeä ja logiikkaa pitää harvinaisen hyvin paikkaansa. Ehkä vaihe pitää käydä itse läpi ennen kuin sen ymmärtää. Kun on koko elämänsä pärjännyt sillä järkipuolella - miten kuten - on rankka paikka huomata olevansa tilanteessa jota ei järjellä hallitse. Hyvässä ja pahassa. Aika noihin auttaa, toivoisin että olisi parempia neuvoja :) Lohdullista kuitenkin kuulla että muillekin sattuu ja tapahtuu