Etäsuhde?

Kysyisin siis etäsuhteesta. Miten olette saaneet sen toimimaan ja mitä kopastuskiviä siinä on? Ei ole kokemusta vastaavasta, mutta olenpas mennyt ihastumaan. Kaipa se voi toimia, vaikka vaatinee enemmän kuin ns. lähisuhde? Kiitoksella otan vastaan näkemyksiänne.

etäsuhdetta voi elää vaikka välimatkaakaan ei olisi...olosuhteiden pakosta ja rakkaudesta. Itsellä elämäntilanne sellainen, että olen rakastunut naimisissa olevaan naiseen, joka asuu vajaan 10km päässä. Tiivis suhde puheluissa, txt ja meili rintamalla, fyysisesti nähdään pari kertaa kuukaudessa, mikä on tietysti paljon, jos vertaa siihen, että asuisi toisella puolella maailmaa. En oikein usko, että voi elää kunnon suhteessa jos näkee esim kerran pari vuodessa, kun ei tämä pari kertaa kuussakaan tee asiasta vielä kunnon suhdetta. Mutta jos rakastaa, silleen oikeasti rakastaa, niin kestää ja jaksaa odottaa. Ja jonain päivänä sen sitten tietää, onko turhaan odottanut vai ei.....

Hei Mä, miten ihmeessä sä jaksat ja kestät, jos se toinen on koko ajan lähellä mutta kuitenkin niin kaukana? Että kaikki riippuu aina sen toisen toisesta? Ja kuinka kauan sitä voi jaksaa odottaa? Musta sä kuullostat melkein yli-ihmiseltä...

Ei kait tälläistä elämää ole unelmoinut. Mä olen tälläinen myöhäisherännäinen tähän lesbouteen. Olin naimisissa 12v miehen kanssa jota en rakastut, eli menin vääristä syistä naimisiin. Halusin lapsia. Ja sainkin kolme ihanaa, jotka nyt murkkuikäisiä. Odotin että ne kasvaa ja sitten erosin. Treffipalstan kautta sitten uskalsin lähetyä naisia, joista olin haaveillut koko ikäni. 17v olin yhden kanssa ensimmäistä kertaa, mutta uskottelin vain itselleni että se oli nuoruuden harhaa. Mutta tapasin siis naisen, reilut kolme vuotta ekaan kertaa. Se ei ollut unelmien täyttymys, mutta antoi rohkeutta jatkaa. Ja sitten tapasin tämän naisen pari vuotta sitten. Tapailimme seksin merkeissä, sitähän olin hakenutkin. Ja hän myös. Aloimme kuitenkin aika pian kiintyä toisiimme. Ja yksi kaunis päivä vaan sen tajusin, että olin häneen rakastunut. Ekaa kertaa elämässäni oikeasti johonkin ihmiseen rakastunut. Siis aikuisiässä ekaan kertaa. Ja se rakkaus antaa voimaa jaksaa. Vaikka välillä tuntuu pahalta, ettei hän ole valmis jättämään miestään minun vuokseni. Vielä. Mutta uskon että se päivä tulee. Sitten kun hän on valmis. Ja tiedän, että hän rakastaan minua. Että se on totta. Siksi jaksan. Vaikka kuka sanoisi mitä, ei se tunne muutu. Jos olen uskonut turhaan niin itse sen tiedän sitten joskus. Tiedän etten ole rakastat turhaan. Jokin tarkoitus sillä on. Täytyy olla.

Luulin, että olen jotenkin poikkeuksellinen. Itse elän lähes kuin sinä "mä", sillä erolla että me nähdään tosi usein. Useita kertoja viikossa. Niin lähellä mutta niin kaukana....
En usko, että itse kestäisin elää todellisessa kaukosuhteessa. Mutta eihän sitä tiedä, jos olisi pakon sanelema tilanne, olisi pakko sopeutua välimatkaan tai pistää suhde jäihin siksi aikaa ja katsoa mitä huominen tuo tullessaa. Koska uskon, että jos rakastaa kestää kyllä mitä vaan. Mutta siihen tarvitaan molempien vahva ja todellinen rakkaus.

Ei se kaukosuhteessa eläminen mitään helppoa ole. Mulla ja rakkaallani on välimatkaa sellaset kevyet 500km ja nähdään suunnilleen kerran tai kaks kuussa =/ Me ollaan puhuttu tästä kaukosuhteen toimivuudesta paljon, ja mietitty että ei se fyysinen etäisyys ole niin paha kun voi kuitenkin olla toista henkisesti lähellä. Puhelinlaskuthan on tietty järkyttävän isot, mut onneksi pääsee jutustelemaan esim.messengerillä. On tässä tietty se hyvä puoli että tulee oikeesti puhuttua kaikesta maan ja taivaan välillä ja tutustuu toisen ajatusmaailmaan. Lähellä ollessa kun se aika taidettais käyttää ihan toisella lailla ;) Mut siis, jos pystyy luottamaan toiseen ja olemaan itsekin luottamuksen arvonen niin ei kaukosuhde mikään ongelma ole. Arvostaapa sitten entistä enemmän niitä hetkiä kun saa oikeesti nähdä toisen.

Mäkin olen rakastunut naimisissa olevaan naiseen, siks kysyin. Onneks mitään vastakaikuu ei pahemmin löydy. Muuten mä olisin kohta ihan samanlaisessa tilanteessa kuin Mä ja Silver, enkä mä usko, et mä jaksaisin sitä kaikkee epätoivoo ja kaipausta ja ikävää. Sama muuten koskee varmaan mun kohdalla kaukosuhteitakin. Kunpa sitä vaan osais kulkee rinnalla ystävänä ja viileen rauhallisesti kääntää ne romanttiset tunteet muihin mimmeihin. Et vois sanoo, et mä valitsin mun elämän, eikä mun elämä valinnu mua. Mut mä kyl ihailen teitä Mä ja Silver siitä, et te jaksatte rakastaa!

mä en halua nyt pelotella sua tipi, mut mulle ja mun tyttöystävälle taas kävi niin kun toinen muutti kauammas riidat alkoi. Me nähtii miltein joka viikko, mut se ei vaan riittänyt. En sanoisi kuitenkaan välimatkan olleen ainoa syy eroon, mutta minun osallani kaukosuhde ei toiminut. Erosta ei ole kun vasta muutama päivä ja pahalta se tuntuu. Rakastimme toisiamme, mutta pelkkä rakkauskaan ei riittänyt pitämään meidän suhdetta kasassa. toisilla se etäsuhde toimii mut toisilla ei

ei se ole siitä välimatkasta kiinni. jos molemmat on sitoutuneita ja oikeasti haluaa tätä yhteistä juttua jatkaa niin ei luulis mikään ongelma olevan. elämässä on kaksi suurta täysin vastakkaista kehityssuuntaa, joita molempia meille väistämättä tulee elikkä erityminen ja yhteen kasvaminen, näitä tapahtuu jokaisessa parisuhteessakin, joissakin jopa useita kertoja. liikojen paineiden otto ei tasan ainakaan auta.

Yli vuosi etäsuhdetta takana ja vielä ainakin vuosi jäljellä. Omalta osaltani sanon, että rakkaus kantaa.:)