Tuon kirjan erityinen ansio on siinä, että se kertoo pojille vastuullisesti ja rautalangasta taivuttamalla asioista, joista pääsääntöisesti vaietaan. Niihin kuitenkin törmää jossain, ja kirjassa tarjotaan turvalliset valmiudet niiden kohtaamiseen. Netistä kaiveltuna tai kavereilta kuultuna asiat ovat usein epämääräistä, väärinymmärrettävää ja virheellistäkin. Joihinkin asioihin voi tosielämässä törmätä "kylmiltään".
Ne asiat ovat usein "tabuja".
Nämä pääsääntöisesti uskonnollis-konservatiivit pyrkivät suitsimaan koulujen seksuaalivalistuksen omien käsitystensä mukaisiksi - jossa pääsääntöisesti pyritään pitämään nuoret mahdollisimman tietämättömänä. Tutkitusti tietämättömyys johtaa helpommin ongelmiin, esimerkiksi hyväksikäyttöön ja vahinkoraskauksiin.
Oma kokemukseni tällaisesta kirjasta on se, ettei arvokonservatiiveilla pitäisi olla mitään huolta. Eivät pojat noita kirjoja näytä juurikaan lukevan. Seksitiedon, virheellisenkin, he hakevat muualta.
Tein kokeen meillä aikanaan olleille nuorille miehille. Hankin Väestöliiton opaskirjan pojille. Se jäi "sattumalta" lojumaan näkyvästi olohuoneen pöydälle. He olivat käyneet vilkaisemassa sitä vain kohdasta "naisen sukuelimet". Sen jälkeen kirja sai olla rauhassa.
Kovin vähän miehet tuntevat omaa elimistöään. Huippu oli kun puhuin yleisesti eturauhassyövästä. Aikuinen, hyvin koulutettu mies totesi, että onko minulla eturauhanen? Se ei ollut häneltä mikään vitsi.
Voi olla, että arvokonservatiivien pelko toisiaan on aiheeton. Nyt Räsäsen ja kumppanien erikoisesta suosituksesta kaivoin kuitenkin kirjan käsiini ja hivenen lehteilin sitä. Sen verran on mehevämpää kerrontaa tarjolla kuin Väestöliiton virkailijoiden laatimissa oppaissa, että saattavat (lukemisrajoitteisiksi leimatut) pojatkin innostua, jos tuolle ”paholaisen työlle” tulevat altistetuiksi. Ehkäpä noin yleisesti kirjojen tekijät ovat vähän kujalla sen suhteen, miten kannattaisi kirjoittaa, jotta saataisiin pojankoltiaisetkin lukemaan.
Toimisikohan sellainen strategia, että tämän teoksen paheksujalle tarjottaisiin mahdollisuutta kiertää suomalaisia yläkouluja kertomassa, ettei tuota kirjaa suurin surminkaan parane lukea.
Tuollainen käänteinen tapa on toimiva. Vanha esimerkki elokuvasta Priest, joka varsin suorasukaisesti kuvaili mädännäisiä tapoja katolisen kirkon sisällä. Puolassa katolinen kirkko kävi kiivaasti elokuvan kimppuun. Seuraus: mahtavat katsojaluvut elokuvalle.
Siinäpä sitä taas ristiriitaisuutta kerrakseen, kun kristinuskomusta harrastava vaatii kansalaisjärjestöjä ulos kouluista, vaikka ihmisvastaista ja luonnonvastaista kristinuskomusta harrastavat itse tuputtautuvat huru-uskomuksineen sivistyskouluihin.
Miksei sekulaarissa nyky-Suomessa jo vihdoinkin kyetä erottamaan uskomukset valtiosta ja laittamaan ne sinne, mihin kaikki muutkin hihhulijuttuja harrastavat yhdistykset kuuluvat, eli aatteellisen yhdistytoiminnan piiriin, eikä tietenkään mitään erillisvapauksia moisille uskomushumpuukeille.
