Kävin mieheni kanssa katsomassa tämän elokuvan. Sain hänet suostuteltua mukaan viiden tähden arviointien perusteella.
Odotin olevani romanttisena henkilönä lääpälläni elokuvasta ja mieheni antavan minulle ympäri korvia raahattuani hänet katsomaan moista romanttista hömppää. Kaikki mitä olin ennakoinut omista reaktioistamme veikkasin väärin.
Hänestä tämä elokuva tuntui todella miellyttävältä ja kiinnostavalta. Se toi mieleen hänen omia teini-iän romanttisia kokemuksiaan.
Minä koin täsmälleen päinvastoin. Ahdistuin monta kertaa. Tarina nosti esille omia jo unohtuneita muistojani tuolta ajalta. Minulla oli silloin ihastuksia, joista ei voinut puhua kenellekään ilmitulon pelossa. Siihen aikaan homoseksuaaliset teot olivat laissa rangaistavia. Minulla ei ollut myöskään osaamista käsitellä noita tunteita. Eräässä ryhmätapaamisessa oli yksi noista ihastuksistani. Olin häntä kohtaan tyly ja piikikäs. Joku totesi, että "miksi ihmeessä sinä heittelet ruosteisia rautanauloja Pekkaa kohtaan". Siinä vaiheessa osasin onneksi sulkea suuni.
***
Elokuvalla on hyvä ja johdonmukainen käsikirjoitus. Kuvakerronta on viipyilevää ja romanttista juuri sopivasti. Roolisuorituksista ei voi odottaa parempaa. Teinin ihastuminen ja tunteiden kehittyminen häntä vanhempaan mieheen tuntui aidolta ja todelta. Mieltä lämmittävä oli elokuvan lopussa pojan isän pohdinta noiden kahden nuoren ihmisen rakkaudesta. Isä esitti koskettavasti hyväksyntänsä, joka saattoi sen ajan Italiassa olla harvinaista.
Elokuva sijoittuu 80-luvun alun Italiaan. Seurasimme silmä tarkkana mahdollisia lipsahduksia yksityiskohdissa. Se puoli oli hoidettu erinomaisesti. Miljöö kuvasi hyvin tuota aikaa. Joku musiikkikappale vaikutti tuota aikakautta nuoremmalta.
Kävin nyt pakkasten keskellä aistimassa kesäistä Pohjois-Italiaa. Luonnonäänet veivät oikeaan tunnelmaan. Yritin itse koko ajan uskotella, että tuolla on kesällä kuitenkin ihan liian kuuma, jotta sinne oikeasti haluaisin. Olipa jollakin tapaa virkistävä elokuva nuoruuden hapuilusta ja vapaudesta. Muistan itekin aikakauden, kun hormonipyrähdys sai ihastumaan kaikkeen liikkuvaan (puhutaan ihimisistä). ;) Leffa ei antanut suoria vastauksia suuntaan, jos toiseenkaan, vaikka olikin aikakautensa kasvutarina. Roolisuoritukset tuntuivat uskottavilta. Isän ja pojan keskustelu oli odottamaton ja avasi toisaalta tuntoja puolin ja toisin.
Suosittelen pätkää, jos selviää ilman Hollywoodin erikoistehosteita ja unelmahöttöä. Ei tarvinnut silti kertaakaan katsoa kelloa, toisin kuin eräs. Olin yllättynyt myös siitä kielien määrästä, jota tässä perheessä hallittiin suvereenisti.
Merci beaucoup et, pour la dernière fois, au revoir.
Kokkolassa paikallisen lukion oppilaat vietiin katsomaan Oscar-palkittua Call Me by Your Name -elokuvaa. Asiasta nostatettiin kohu - ilmeisesti vähän levittämällä väärääkin tietoa.
Itse olen nähnyt elokuvan. Ihan ok, ehkä realistisenakin kuvauksensa ajastaan. En ehkä kuitenkaan olisi ohjannut lukiolaisia katsomaan tätä nimenomaista rainaa, ainakaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden nimissä. Siihen kontekstiin olisi ollut parempiakin vaihtoehtoja. Oikeastaan ainoastaan loppuosan isän ja pojan väliset keskustelut ja Elionin ja Oliverin puhelinkeskustelut olivat sen suhteen merkityksellisiä. Muuten kyseessä oli oikeastaan intohimoelokuva.
Vähänkö pimeetä. Silloin kun minä olin koulussa 80- ja 90-luvuilla, satunnaisesti siellä katsottiin elokuvia enemmän tai vähemmän aiheesta ja niissä oli kaikenlaista heterotouhua (no, ei pornoa) aina enemmän tai vähemmän ja siitä ei tullut mitään juttua. Eikä elokuvissa olleesta väkivallasta. Eli Persuilla on konteksti kateissa.
