Homolapset tietävät jo pieninä taipumuksistaan (juttukommentit)

Kiinnostava aihe. Omalla kohdallani nuo kolme taitekohtaa ovat suurin piirtein 12, 18 ja 25.

olenkohan outo kun itse tiesin olevani homo jo esikoulussa? tosin kehityin muita nopeammin esim jalankokoni 9-10v oli 45 ja olin silloin jo sukukypsä, sekä taisin olla myös henkisestikin edellä ikäisiäni, tosin sen voi laittaa aspergerin piikkiin.

edit ja itse olen aina tiennyt ihan pienestä asti ettei tytöt kiinnosta. ja ala aste ikäisenä oli selvää että olen homo, tosin mutta en uskaltanut puhua asiasta kenellekkään ainoastaan netin varassa olin tosin ihan käypää tietoa löyty jo silloin, en katsonut näitä homofobien juttuja koska tiesin ettei homous ole väärin, vain syrjittyä ja itse pikkupaikkakunnalla kiusaamista oli paljon vaikken kaapista ulkona ollutkaan. ja vanhemmille 16v kaapista ulkona, nykyään suurinosa joiden kanssa olen kuukausittain tekemisissä tietää eikä ole vielä tullut haulikosta...

Kommenttia muokattu: 28.06.2013 klo 21:43

Olen poika, jolla menivät nuo vaiheet tasan 12, 13 ja 14.

Nuo uutisen sanamuodot ovat hieman kummallisia.
Vrt "heterolapset tietävät jo pienenä taipumuksistaan" - ? taipumus

"ensimmäinen hetki, jolloin he kuvittelivat tuntevansa vetovoimaa samaa sukupuolta olevaan henkilöön" ? kuvittelivat tuntevansa, höh.
Olisin kirjoittanut "ensimmäinen hetki, jolloin he tunsivat vetovoimaa samaa sukupuolta olevaan henkilöön"

Itse vierastan noita "suuntautuminen", "suuntautua" yms ilmaisuja, sillä eihän niitä käytetä juurikaan heteroista. Miksi siis meistäkään.
En itse ainakaan ole suuntautunut homoksi, vaan olen homo, miehestä pitävä mies.
Koulussa ei ollut kiusaamista, enkä oikeastaan ole erityisen selvään henkilökohtaiseen negatiivisuuteen törmännyt juuri koskaan - riippuu varmasti aika lailla omastakin käyttäytymisestä, koska itse olen suhtautunut aika lailla vapaan vastuullisen sukupuolineutraalisti senkin tyyppisiin asioihin, että sekstailut eivät kuulu mun mielestäni esim. julkisiin uimahalleihin tms, joissa on lapsiakin ja joissa heterot eivät voi harrastaa samaa. Erivapauksia kun ei kannata haalia riesaksi meidänkään.

Kommenttia muokattu: 29.06.2013 klo 00:52

Olen paikantanut ensimmäiset homoeroottisiksi tunnistettavat ajatukset jonnekin viiden vuoden ikään. Ymmärrys siitä, että asialle on jopa nimi ja se on syntistä, sijoittuu kenties tuonne 9-10 ikävuoden paikkeille. Jatko kaapista ulostuloon ja pariutumiseen kestikin sitten todella pitkään.

Omaan kehitykseeni ovat merkittävästi vaikuttaneet lakimuutokset. Niiden vaikutus on ollut todella suuri. Muistan homoseksuaalisten tekojen poistumisen rikoslaista vuonna 1971 olleen samanlainen suunnaton helpotuksen tunne kuin kenties Yhdysvalloissa nyt DOMAn ja Proposition 8:n hylkäämisellä on ollut sikäläisille ihmisille.

Kommenttia muokattu: 29.06.2013 klo 07:30

Omalla kohdallani voin jälkikäteen tarkasteltuna löytää joitain merkkejä ei-heteroudesta jo lapsuudestani, mutta voin tulkita asiaa luovasti yhtä hyvin. Tunnistettavien ajatusten aika oli vasta murrosiän tultua. Kun täysi-ikäisenä sitten koin suuntautumiseni selvänä asiana, olin varsin tietoinen ilmiöstä, joskaan 1990-luvulle tultaessa tulevaisuus ei näyttänyt kovin homomyönteiseltä, eikä homoseksuaalisuus ollut mielessäni yhdistettävissä keskiluokkainen taustaani - vaikka taustaksi ei olekaan lainkaan uskonnollinen tai (muuten) tiukkapipoinen. Minun omaan maailmani asia ei vain tahtonut mahtua. Kun olin löytänyt paikkani työelämässä ja muuttanut omilleni, alkoivat palaset loksahdella kunnolla paikalleen.

Myös meillä transsukupuolisilla on havaittu samanlaista "kehitystä": Hetki jolloin huomaa ensimmäistä kertaa jonkin olevan väärin, tilansa tiedostus/itsensä hyväksyminen ja muille kaapista tulo. Itselläni 5, 13 ja 16.

Aloin tunnistaa itseni homoksi joskus kuudennen ja seitsemännen luokan välissä, eli noin 13-14 vuoden ikäisenä. Lapsena minun oli aina helpompi tutustua ja ystävystyä tyttöjen kanssa. Pojat ujostuttivat minua. Muistan etten koskaan sisimmässäni mukautunut ajatukseen heteroparisuhteesta ja perheestä. Se ahdisti minua. Pitkään ihmettelin myös piirretyissä sitä kuinka mieshahmon silmät lensivät päästä aina kun kaunis naishahmo astui ruutuun. Yläasteen aikana homouden tunnistaminen oli helpotus, enkä muista koskaan sen vaatineen mitään erillistä "hyväksymistä" itseltäni. Ajatus siitä, että saisin olla pojan kanssa tuntui minulle miellyttävältä ja oikealta. En kuitenkaan uskaltanut siinä ilmapiirissä kertoa kenellekään. Virallisesti olin vielä latenssivaiheessa. Ajatus siitä, että joutuisin selittelemään itseäni sillä tavalla kun kaapista tuleminen vaatii, tuntuu minusta vastenmieliseltä. En suoraan sanottuna tunnista suurta eroa kaapin ja yleisen ujouteni välillä. Lukiossa paras naisystäväni alkoi vetää minua ulos kuorestani, minkä lopulta tein joskus 16-17 vuotiaana. Parhaille miespuolisille ystävilleni kerroin ensimmäiselle kahdeksassa tunnissa, toiselle möläyttämällä.

Vaikken ole vanhemmilleni vielä suoraan uskaltanut kertoa (tietävät kyllä, vaikka ovat epävarmoja), uskon jonkin kasvatuksessani menneen oikein. En ole kasvanut erityisen avoimessa ympäristössä homoseksuaalisuuden suhteen. Asiasta joko vaiettiin tai sitä kohtaan oltiin hieman ennakkoluuloisia. Yleisellä tasolla asiaan kuitenkin suhtauduttiin olankohautuksella ja hyväksynnällä. En ole koskaan hävennyt homoseksuaalisuuttani tai omaksunut sellaista ajatusta, että vähemmistön olisi tyydyttävä vähempään ja että olisi oltava samanlainen. Uskon sen johtuvan siitä arvomaailmasta, jonka olen saanut kotoa.

Tunsin ekan kerran eroottista vetoa tyttökaveriini joskus 8-9 ikäisenä. Lukiossa aloin tiedostaa olevani enemmän naisiin päin. Kaverille kerroin ollessani parikymppinen. Sittemmin olen elänyt bi-seksuaalisesti, vaikka sisimmässäni toivon voivani olla joskus täyspäi(väi)nen lesbo.

Minäkin olen transsukupuolinen mies, mutta homo. 6-vuotiaana ihastuin ensimmäistä kertaa poikaan, 15-vuotiaana tajusin olevani homo ja 16-vuotiaana tulin kaapista. Heteronormatiivinen yhteiskunta on tietysti tukenut kiinnostustani miehiin, mutta vahinko vain että sen hintana oli naisen sukupuolirooliin pakottaminen. Poikiin ihastuminen tuntui luonnolliselta (joskaan en ymmärtänyt kulttuurisidonnaisia stereotypioita siitä miten tytön tai pojan pitäisi käyttäytyä asian suhteen), mutta murrosiässä ja varsinaisen seksuaalinen kiinnostuksen herätessä tajusin jotain olevan pielessä. Miten sen olisi siinä vaiheessa osannut selittää? "Oma keho tuntuu vieraalta. Jotain puuttuu, jotain on liikaa. Ja haluan rakastella pojan kanssa, mutta en sillä tavalla, en naisena. Minulla ei kuitenkaan ole miehen kehoa toteuttamaan sitä niinkuin luonnolliselta tuntuisi"? Luulin jääväni loppuelämäksi yksin, ilman rakkautta tai mahdollisuutta toteuttaa seksuaalisuuttani, koska kukaan ei koskaan ymmärtäisi identiteettiäni ja kehoni puutteita - onneksi kävi toisin.

Homouteni antoi lopullisen varmuutensa 9 vuotiaana murrosiän alettua.

Jo silloin yritin kertoa asiasta, mutta minun käskettiin vaieta. Yritin puhua myöhemmin muutamaan otteeseen, mutta suhtautuminen oli kieltävää. Äiti sanoi ettei ollut antanut minulle lapsena rintaa sen vuoksi että suussani pyörisi jonkun ukon likainen mulkku...

Siis kaappi pysyi kiinni 30 vuotta. Ulkoisella olemuksella ja vaatetuksella olen kyllä viestittänyt jo pitkään etten ole "heterojuntti"

Ulostulon aloitin viime viikolla kolmelle ystävälle joista yksi karttaa minua samalla vaatien että minun pitäisi tiedottaa asiasta julkisesti , toinen ilahtui ja kyseli poikaystävän hankinnasta ja kolmas otti asian perusneutraalisti ja ystävyytemme jopa kasvoi.

Siskolle kerroin viikonloppuna ja hänen tunnekuohusta ota vieläkään selvää, mutta sanoihan tuo että josko se onni vielä löytyisi...

Yksi söpö mies on kyllä kiikarissa ja aion kyllä hänelle tunteeni sanoa kävi miten tahansa...

Edellä olevan kirjoituksen ja siihen liittyvät kommentit luettuani istuskelin liikuttuneena, surullinea ja iloisena hiljaa tummuvassa illassa elämäni parvekkeella.
Liikuttuneena kommentoijien elämänhistorian tapahtumista, jotka moninkin osin koskettivat oman elämäni historiaa. Surullisena ympäristön heille osoittamasta syrjinnästä ja syyttelystä. Syrjintä, syyttely ja synnittely on edelleenkin, valitettavasti, nykypäivää. Iloisena siitä kuinka moni kommentoijista selviytyi vaikeuksistaan huolimatta elämässään eteenpäin, jopa onnellisesti voimautuneena.

Sumuisen talvi-illan tummuessa tulee edellä olevista kommenteista jälleen mieleeni kaksi runoa:

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.
Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä. Eeva Kilpi

Aikaa ei ole,
sanoit,
ja riensit avaamaan oven
mennä.
Haavoittavista sanoista
riittää evästä molemmille
kun ovi sulkeutuu. Mäkipeura

Erityisesti lasten ja nuorten tunne-elämän kehittyminen, kasvaminen ja vankistuminen tarvitsevat lasta arvostavaa, rakastavaa, kunnioittavaa ja turvallista kuuntelijaa, ohjaajaa ja opastajaa. Lapsen ja nuoren tunne-elämä ja heräävä seksuaalisuus sen eri muodoissa on tärkeä osa ihmisen elämän perustaa. Syntymänsä perusteella jokaisella on oikeus omaan monimuotoiseen ihmisyyteen elämässään syrjimättä, syyttelemättä ja synnittelemättä nyt, aina ja kaikkialla.
Vielä KIITOS edellä kirjoittaneille kommentoijille heidän voimauttavasta tekstistään ja onnea elämään heille jokaiselle.