Näitä tekstejä tulee urheilupiireistä harvoin. Vähemmistömyönteiset kirjoitukset ja teot ovat miljoona kertaa parempia kuin kenenkään pakko-outtaaminen eli kaapista repiminen (onneksi Suomen media ei pengo roskiksia niin tarkkaan kuin esim. Britti-tabloidit), mikä on alhaisista alhaisinta. Pidänkin Valavuoren blogitekstiä yhtenä pienenä askeleena urheilun, median ja homofobian täysin absurdin Bermudan kolmion purkamiseksi. Pohjois-Amerikassa yhdessä pride-kulkueessa nähtiin jopa NHL:n kiertopalkinto, Stanley Cup, sekä sen voittanutta seuraa edustava perheellinen puolustaja.
Pienellä pessimismillä luulen, että ammattilaisurheilua edustavia heterourheilijoita ei nähdä Suomessa ihan lähiaikoina missään homofobian vastaisessa yhteydessä. Mikä on tietysti suuri sääli, koska sellaisen "not a big deal" -esimerkin näyttäminen olisi lopulta win/win -tilanne niin asialle, urheilijalle itselleen, tämän lajille ja seuralle.
Kattojärjestöjen kattojärjestöstä on pitkä matka ruohonjuuritasolle. Voi olla vaikeaa näyttää, että miten kenttätasolle heijastuu se, että kolmea järjestöporrasta ylempi organisaatio on ilmoittanut, että se viitsii hyväksyä perustuslaillisen yhdenvertaisuussäännöksen. Sitä konkretisoitumista ei voikaan nähdä, koska se ei näy kenttätasolla yhtään mitenkään.
Uskon edelleen siihen, että urheilijoiden suuri enemmistö on fiksuja ihmisiä, joille on suotu riittävä nuppikapasiteetti kohdata erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa. He myös ymmärtävät, että kaikelle ei voi laskea välittömästi lunastettavaa hyötyarvoa itselle tai seuralle. Uskon siihenkin, että organisaatiopuolella yksilöiden kohdatessa, mano y mano, eri vähemmistöjen edustajiin suhtaudutaan järkevästi. Siksi kysynkin, että miksi hitossa se on niin vaikeaa saada suu muiden kuullen auki? Ketä se lopulta palvelee, että istutaan vaiti, peukaloita pyöritellen ja odotetaan, että tulee joku toinen aihe?
Hankaliksi tai "hyödyttömiksi" koetuista aihepiireistä vaikeneminen ei ole kultaa, ei edes mitali- tai pistesija- vaan kiellettyjen metodien listalle kuuluva toimintatapa, joka olisi syytä juuria pois toimintakulttuuristamme. , "Keep calm and carry on", -motto ei tarkoita samaa kuin hankalien aiheiden totaalinen välttely.
Pienellä pessimismillä luulen, että ammattilaisurheilua edustavia heterourheilijoita ei nähdä Suomessa ihan lähiaikoina missään homofobian vastaisessa yhteydessä. Mikä on tietysti suuri sääli, koska sellaisen "not a big deal" -esimerkin näyttäminen olisi lopulta win/win -tilanne niin asialle, urheilijalle itselleen, tämän lajille ja seuralle.
Kattojärjestöjen kattojärjestöstä on pitkä matka ruohonjuuritasolle. Voi olla vaikeaa näyttää, että miten kenttätasolle heijastuu se, että kolmea järjestöporrasta ylempi organisaatio on ilmoittanut, että se viitsii hyväksyä perustuslaillisen yhdenvertaisuussäännöksen. Sitä konkretisoitumista ei voikaan nähdä, koska se ei näy kenttätasolla yhtään mitenkään.
Uskon edelleen siihen, että urheilijoiden suuri enemmistö on fiksuja ihmisiä, joille on suotu riittävä nuppikapasiteetti kohdata erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa. He myös ymmärtävät, että kaikelle ei voi laskea välittömästi lunastettavaa hyötyarvoa itselle tai seuralle. Uskon siihenkin, että organisaatiopuolella yksilöiden kohdatessa, mano y mano, eri vähemmistöjen edustajiin suhtaudutaan järkevästi. Siksi kysynkin, että miksi hitossa se on niin vaikeaa saada suu muiden kuullen auki? Ketä se lopulta palvelee, että istutaan vaiti, peukaloita pyöritellen ja odotetaan, että tulee joku toinen aihe?
Hankaliksi tai "hyödyttömiksi" koetuista aihepiireistä vaikeneminen ei ole kultaa, ei edes mitali- tai pistesija- vaan kiellettyjen metodien listalle kuuluva toimintatapa, joka olisi syytä juuria pois toimintakulttuuristamme. , "Keep calm and carry on", -motto ei tarkoita samaa kuin hankalien aiheiden totaalinen välttely.