Kypsän iän naisparin elämää

No tervepä teille.

Sitä vain rupesin kirjoittamaan, että minkälaista se on teidän perhe-elämä kun ollaan jo kypsään keski-ikään ehditty ja muutettu yhteenkin. Onko teillä paljonkin sosiaalista elämää yhdessä tai erikseen. Minun tyttöystävälläni on omia lepakkotuttujaan, ei tietenkään ole muissa suhteissa heidän kanssaan. No minä en oikein osaa sitten siinä porukassa olla oma itseni, sillä jotkut kiinnostaisivat hieman enemmänkin. Niinpä välttelen heidän seuraansa ja olen hieman yrmeä, sillä tyttöystäväni ei sitten kuitenkaan taida pitää siitä, että viihtyisin hyvin hänen ystäviensä parissa. Mustasukkaisuutta se kai on. Ja kai tämä on vielä epävarmuuttakin suhteessamme, vaikka olemme jo vuosia yhdessä olleet. Seksi ja fyysinen läheisyys väheni dramaattisesti kun muutimme yhteen (minä vaihdoin paikkakuntaa) Ihan tällaista en odottanut. Nyt sitten vain tehdään töitä ja ollaan väsyneitä pääasiassa.

Alku oli tietenkin hienoa, uuteen ihmiseen tutustumista ja sielunkumppanin löytämistä. Sain elämääni järjestystä ja säännöllisyyttäkin. Eikä tarvinnut kaipuun takia yöuniaan menettää.

Noniin, miten tässä sitten pitää yllä sosiaalisia suhteita ja virikeympäristöä. Olen vielä kaapissa moneen suuntaan, joten aika hiljaista on omista asioista ja kotioloista puhuminen muutenkin. Hmm.. tuleekohan tässä hulluksi vähitellen. Virkistymään pitäisi päästä, saada tavata muitakin ihmisiä, ja jutella avoimesti omasta elämästään.

kerron nyt oman tarinani:)
olen siis 26v nainen ja seurustelen itseäni suunnilleen 17vuotta vanhemman naisen kans:) ollaan oltu yhdessä jo melkein 7vuotta ja asutaan yhteisessä kodissa,on koirat yms yms mitä nyt ns.perhe-elämään kuuluu:) naiseni käy töissä ja mie olen kotona sillä vanha tapaturma on tehnyt miusta työkyvyttömän tällähetkellä:(
eli olen käytännöllisesti katsoen päivät yksin koiriemme kanssa ja tuntuu ettei ole ketää kelle jutella ja kun puolisoni tulee kotiin hän on ymmärettävästi väsynyt työpäivän jälkeen.
olin ennen hirveän sosiaalinen ja ystäviäkin oli,mutta nyt tuntuu sille että olen sen vajaan seitsemän vuoden aikana erkaantunut ihmisistä ja jäänyt yksin,asuin siis ennen seurusteluamme eri paikkakunnalla ja muutin naiseni perässä tänne.
olisi mahtavaa saada uusia tuttavuuksia ja tutustua ihmisiin ja keskustella tosiaan kaikenmaailman asioista:)
ajattelin ennen että kyllähän se päiväni täyttyy kaikista kotiaskareista enkä edes joutaisi höpisemään kenenkään kanssa tai käymään missään mutta olen viimeisen kahden vuoden aikana tullu siihen tulokseen ettei näin ole hyvä ja kaipaan ihmisiä ja puhumista ja mukavaa yhdessä oloa,olkoon se sitten urheilua,elokuvissa käyntiä tms...:D
tässä tosiaan tulee mökkihöperöksi:(

En tiedä onko minun tarinani tänne sopiva, mutta kirjoitan sen silti tänne jos joltain saisi vaikka tilanteeseeni jotain apua tai neuvoa. Olen itese 25 vuotias nainen ja seurustelen 22 vuotta vanhemman naisen kanssa. Asumme yhdessä ja olemme reksiteröineet parisuhteemme. Molemmat käymme työssä toistaiseksi ennen kuin puolisoni työt loppuvat, mutta kotona olemme vain kahden ja puoliso on aina väsynyt. Kotityöt teen yksin minä töiden jälkeen, viikonloppuisin olemme vain kahden ja jos ihmisiä tulee kylään ne ovat puolisoni ystäviä. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Olen erkaantunut omista ystävistäni, ja mukavaa emme tee yhdessä. Emme käy elokuvissa tai syömässä tai oikeastaan emme yhdessä käy missään. Alku aikoina kävimme mutta se taisi olla alku huumaa. Nyt tuntuu siltä että olen puolisolleni vain se joka tekee kaikki kotityöt ja kokkaa ruuan.

Kai ihmisestä on tullut jollain tapaa "orja" ja erakko ihmisenä. En vain osaa asialle tehdä mitään. Onko mielipiteitä mitä kannattaisi tehdä? Olen koittanut asioista puhua puolisoni kanssa mutta se ei ole auttanut, ainut asia mitä sillä olen saavuttanut on se että siitä on tullut kauhea riita. En haluaisi puolisostani erota kuitenkin rakastan häntä. Mutta monesti olen ajatellut että se on se paras ratkaisu ehkä molempien kannalta. Haluaisin että puolisoni tekisi yhteisen kotimme eteen jotain mutta häntä ei asia tunnu kiinnostavan.

Samalla varmaan pelkään että jos eroamme en saa hänen jälkeen ketään ja haluanko edes uutta suhdetta. Mutta tuollainen tunne menee ehkä ohi. Olen ujo tutustumaan kuitenkin uusiin ihmisiin ja minun on vaikea jutella tuntemattomille. Täällä pystyn kirjoittamaan koska en joudu naamatusten keskustelemaan kenenkään tuntemattoman kanssa. Toivoisin että voisin keskustella jonkun kanssa aiheesta ja vaikka nähdä muita ihmisiä ja saada uusia tuttavuuksia jotka ovat samanlaisen kokeneet tai ovat samanlaisessa tilanteessa. En osaa itse tehdä asialle mitään kun ajatuksia päässäni on paljon. Mutta en voi jatkaa kuitenkaan elämääni tällä tavalla, tämä elämän tilanne ahdistaa minua ja haluaisin että saisin jotain tolkkua tilanteeseen.

Haluaisin alkaa taas elää ja saada ystäviä. Tehdä kaikkea mukavaa ihmisten kanssa ja tutustua uusiin tuttavuuksiin. Nykyinen elämä sitä minulle ei tunnu antavan. Haluaisin että voisitte neuvoa minua edes jollain tapaa.

Kai tässä tuli taas vuodatettua ihan tarpeeksi. :)

nipati kun luin tarinasi niin oli kuin olisin itse sen kirjoittanut,aikalailla samalla tavalla on käynyt meidän parisuhteessa:( missään ei enää käydä,kotona vaan ollaan aina väsyneitä:(
alku oli toki ihanaa ja oltiin paljon yhdessä ja käytiin ulkona yms:) mutta ei enää:(
ja olen kyllä yrittänyt suostulla lähtemään milloin mihinkin mutta aina on joku syy miks muka ei voida lähteä ja jäädään kotiin:(
kaipaan ystäviä ja ihmisiä kenelle voi jutella ja viettää aikaa yhdessä ilman että tarvii homehtua kotiin jo alle kolmekymppisenä:(

Meillä on kanssa tuo ongelma et jos jotain koitan ehdottaa et mennään johonkin tai tehdään jotain tai touhuttais kotona jotain niin aina tuntuu olevan jonkinlainen syy siihen miksi juuri nyt ei voida tehä tai ei voida yhdessä mennä. Kaikkiin asioihin tuntuu olevan jonkin tapainen syy. Olis ihan mukava tavata ihmisiä ja tehä jotain. Tuntuu että tulee itsestä myös ihan mökki höperö alle kolmekymppisenä. Oon luullut että oon ainut tälläisen ongelman kanssa.

Ainoo keino millä saan puolison liikkeelle ees on johonkin on sillon kun ollaan otettu alkoholia ja silloinkin puoliso on mitä luultavammin aivan tuhannen tuupassa ja seuraavana päivänä ei muista mitään siitä että jossain oltaisiin oltu tai nähty jotain muuta ihmistä. Ja jos muistaa niin siitä seuraa mustasukkaisuus draama... :(

Olis ihan mukava saada kavereita ja ystäviä ja tehdä jotain niiden kanssa ja jutella. Kotona kun nuo puheenaiheet ovat aika kehnoja tai jo aika kuluneita. :/

Moi,
itselläni on se ajatus, että ei oikein osaa luoda suhteita uusiin ihmisiin, kun pelkää että ruvetaan puhumaan perhesuhteista. En minä vain tiedä, miten ihmiset suhtautuu. En haluaisi olla mikään friikki ihmisten silmissä, kun en sitä koskaan ole ollut. Kumma juttu, miten tämä parisuhde muuttaa asenteen elämään ja muihin ihmisiin myös. Ja suurin harmistus liittyy siihen, mitä muut ajattelevat. Ei ole heteroilla näitä ongelmia ei.

Olisi ihan älyttömän kiva löytää rempseä kaveriporukka, jolle tämä juttu ei olisi asia eikä mikään. Tykkään käydä kaljalla, jutella, vitsailla kuunnella musiikkia... mitään sellaista ei nyt sitten ole ollut pariin vuoteen tarjolla. Ja kumppanini ei vain jaksa, kun työt väsyttää jatkuvasti.

meitähän taitaa olla jo kolme kellä tilanne kotona vaikuttaa aikalailla samalle,ja pitkään ajattelin että yksinään olen pyöreästi ainoa joka käy näitä ongelmia mielessään läpi eikä löydy ketään kenelle voisi puhua:(
olisi tosiaan ihana löytää ihmisiä kenen kanssa jakaa asioita ja tehdä yhdessä kaikkea mitä normaalistikkin:) eikä tosiaan vaan hapantua kotona yksinään odottaen puolisoa kotiin joka on sitten niin väsynyt ettei eväänsä jaksa väräyttää:(
minä en jaksa oikeastaan vaan enää odottaa kotona vaan haluan elää elämääni koska olis kurja huomata 80v että elämä meni ohi,kotona yksin:(

Vaikuttaa siltä että tämä viestiketju, kuten koko nettisivusto on täynnä samanhenkistä porukkaa kuin minä. Tämä on ollut tosiaan suuri helpotus, kuten viesteistä päätellen monelle muullekin, ettei ole aivan yksin näiden asioiden kanssa. Jos haluatte juttuseuraa niin kannattaisiko järjestää joku pieni miitti? Minun alueeni on Varsinais-Suomi. Miten teillä muilla?

ite oon tampereelta, vois olla ihan mukavaa järjestää joku juttu porukka, jossa ihmisillä olis samanlaisia ajatuksia ja samanlaisia elämän haluja. Mennä vaikka elokuviin tai vaikka kahville tai kaljalle.. Tää tuntuu puolison kanssa tää elämä aika tylsältä, ja toimettomalta. Kun ei haluisi olla vanhana mummona vaan ihan kotona neljön seinän sisällä---

Toivottavasti tämä ei kuulosta tylyltä, mutta erotkaa ihmiset. Jos olette sitä mieltä ettei homma toimi, eikä ole pitkään aikaan toiminut niin silloin kannattaa erota.
Minun tilanteeni on se, että olemme juuri eroamassa puolisoni kanssa olemme olleet pitkään yhdessä ja molemmat olimme sitä mieltä, että meidän elämä rajoittuu tänne kotiin. Mitään ei tehty yhdessä, ei enää ollut mitään puhuttavaa. Molemmat hyvin väsyneitä jatkuvasti.. Yhteiselämää on kestänyt 16 vuotta ja meillä on kaksi lastakin, mutta ei..sekään ei pystynyt pitämään meitä yhdessä. Asumme tällähetkellä vielä saman katon alla. Kumpikin etsii omia asuntoja. Mutta jo nyt olo on helpottunut, jo tieto siitä että oma sosiaalinen elämä alkaa viimeistään parin kuukauden päästä..ah, mikä onni!! Eli mun ahdistus loppui tuohon ero päätökseen. Ja joo aluksi mietin, että löydänkö ketään uutta..mutta nyt en jaksa sitä pohtia. On mukavaa ajatella, että voi tehdä mitä tykkää..ehkäpä joskus on sitten taas parisuhteen vuoro.. Ainoa asia mikä harmittaa, niin tämä eropäätös olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Tuntuu, että olen hukannut elämästäni monta vuotta tuohon ihmiseen, joka ei sitten kuitenkaan ollut se oikea. Ja joo, edelleen rakastan häntä, mutta enemmän ystävänä ja lasteni äitinä. Uskon, etten tule katumaan tätä eropäätöstä, vaikka välillä ottaakin tosi koville!!! Sitä, kun on niin tottunut siihen toiseen 16 vuoden aikana...

Älkää erotko,vaan etsikää uusia yhteisiä asioit,jotain, joka kiinnostaa teitä kumpaakin. On sääli heittää hukkaan yhteisiä vuosia, toisen tunteminen, onnen hetket ja surulliset hetket.Aika, jonka on saanut elää toisen kanssa, ei saa heittää roskiin, vain sen takia että on kyllästynyt nykyhetkeen. Puhumalla toisen kanssa voisi aloittaa. Kertoa mikä mättää.

Terve taas,
yhden kahdenkymmenen vuoden parisuhteen taaksejättäneenä, en haluaisi kovin kevykenkäisesti tätä ihmissuhdetta lopettaa. On kuitenkin niin monia asioita, joita olen kumppaniltani saanut. Tahtoasia, ja tällä en tahdo ketään syyllistää. On ehdottomasti oikein, että jokainen tekee omat päätöksensä ja omilla ehdoillaan. Puhuminen olis tosiaan tärkeää, miten osaisi? Kertoa että ahdistaa, eikä tiedä että mikä. Toistahan siinä syyllistää, eikö?

Kyllä kai suurin syy tässä yksinäisyydessä ja väsymyksessäkin on se, että perheen ullkopuolista sosiaalista elämää ei juuri ole. Ne luonnolliset areenat, työpaikka, harrastepiirit eivät ole itsestäänselviä paikkoja, joissa omasta elämästä ja kumppanistasi kerrot ja sitten voit näin laajentaa omaa sosiaalista piiriäsi. Tämähän se on se suurin syy, miksi kotiin jäädään: omasta perheestä kertominen on aina nurkan takana odottamassa, ja niitä tilanteita haluaa välttää.

minäkään en henk.koht. kannata eroamista,miun mielestä ihmiset eroaa nykyään ihan liiankin helposti ja HUOM. tämä on vain miun mielipide siitä mitä syitä olen ihmisten eroamisille kuullut. Eli jos syy on pyöreästi se että toinen pitää väärän värisiä sukkia jalassaan tai ei muuten välitä pukeutua ns.tyylillä niin ei se kyllä mielestäni ole eron paikka!?! enää ei välitetä selvittää asioita vaan laitetaan suhteet romukoppaan ja etsitään uus suhde,ihan kun se ruoho olis vihreempää aidan toisella puolella...eikä ihmiset mielestäni yleensä näe vikaa itsessään vaan hyvinkin usein syy on jossain muussa:( itse yritän tarkastella itseäni ja omaa käytöstäni ja löytää siitä parannettavaa ja usein löydänkin,mutta ihan aina se ei riitä että korjaa itsessään olevia puutteita jos kuitenkin toisessakin olisi muutettavaa ja hän ei sitä huomaa kaikesta huolimatta:(
ja siitäkin syystä itse tahtoisin tutustua toisiin samassa tilanteessa oleviin jotta vois tavallaan itsekukin saada vertaistukea ja neuvoja tms. jotta homma toimii ja löytää uusia keinoja elvyttää vuosia vanhaa parisuhdetta:) koska kuka se sannoo ettei vanha parisuhde voi toimia niinkuin uusi?!:) vanhassa vara parempi eikä se tosiaan ole vihreämpää se ruoho siellä aidan toisella puolella,nähty on lähipiirissä!

Anteeksi, ei ollut tarkoitus syyllistää eropäätöksen tulleita pareja. Parisuhde on kahden kauppa, ei siihen kolmatta tarvita. Ero on ikävä päätös. Ei ole yksinkertaista aloittaa kaikkea alusta uudelleen. Puhuminen auttaa aika monessa asiassa. olen edelleenkin sitä mieltä. Toinen ei voi tietää mitä ajattelet tai toivot elämältä.
Monessa ikävässä asiassa ottamalla se puheeksi, huomaakin asian oleva hoidettavissa, ihan iisi juttu. Se, että kasvetaan eri suuntiin, pidetään eri jutuista, ystävistä, ehkä sittenkin voisi löytyä se yhteen liittävä juttu. Aina voi toivoa onnea yritykselle, mutta onnea myös uuden elämän alkuun.

Helou! Olipa onni löytää tällainen ketju! Vaikka olen lueskellut sivuja melko aktiivisesti, en ole aiemmin tuntenut tarvetta kirjoittaa - mutta nyt tultiin asian ytimeen!
Olen itse 28v. ja tyttöystäväni muutaman vuoden nuorempi. Minulla on aiemmasta pitkästä liitosta miehen kanssa lapsia ja suhteemme on herättänyt ympäristössä, noh, sanotaanko että vähän suurempaa närää. Lähinnä perheessä ja vanhemmissamme. Oma ystäväpiirini on avioliiton ajoilta ja jotenkin en aivan koe enää kuuluvani siihen samalla tavalla, vaikka yhteyksissä olemmekin ja tapaamme jne. Samanlaista pariskuntakyläilyä ym. reissuja ei kuitenkaan enää ehdotella kun aiemmin. Puolisoni ystävät taas ovat urheilun kautta ja moni huomattavasti häntäkin nuorempia, lapsettomia, sinkkuja...joten sieltäkään ei aivan löydy sellaista seuraa kun kaipaisimme. Meillä ei siis ole keskenämme mitään kriisiä, mutta kaipaamme samanhenkistä seuraa, kaveripariskuntia joiden kanssa voisi istua iltaa, lähteä reissuun, käydä kahvilla, tehdä jotain....niitä samoja asioita joita moni täällä tuntuu kaipaavan! Me olemme molemmat olleet tahoillamme hyvin avoimia suhteestamme ja sen puolesta onkin kevyt olo, että voin olla niinkuin olen. Nyt vaan tuntuu, että sellaista aivan oikeanlaista seuraa ei ole tarjolla ja me oltais molemmat innokkaita menemään ja tekemään (mitä nyt puolison urheiluharrastus kauden aikana hillitsee aika tehokkaasti) aina kun mahdollista! Sekä lasten kanssa, että ilman. Joten löytyiskö täältä oikeasti vaikka joku porukka jonka kanssa voisi tavata ja tutustua ja katsoa saataisko toisistamme kavereita?

Niin ei tuo ero kuitenkaan itellekkään se halukkain vaihtoehto ole, mutta katsoo nyt miten asiat menee. Koskaanhan ei tiedä mitä tapahtuu.

Nomuttamutta,
näyttää siis siltä, että parisuhteeseen latautuu muillakin paljon sosiaalisen elämän tarvetta, ja kaikkihan sen tietää että ei toinen sitä voi täyttää. Miten siis käydään ulkona tuulettumassa rennosti samanhenkisten kanssa. Ei minullakaan entisestä elämästä ole ketään, ei yhtään jäljellä. Meni naapurit ja työkaverit. Tuntuu ihmeelliseltä havahtua tällaiseen tilanteeseen kypsillä kymmenillä. Uusissa ympyröissä en mitenkään haluaisi tulla tunnetuksi seksualiteettini kautta, ihan älytön ajatus täysipäiselle ammatti-ihmiselle. En ole koskaan elänyt vähemmistönä, ja nytkö pitäisi?

Olen seurannut Tahdon2013 -keskustelua. Tästähän siinä on kysymys: oikeus olla noteeraamatta sen kummemmin parisuhdekäsitteen kautta. Oikeus jakaa sama sukunimi (nyt olen vielä exän nimissä). Oikeus virallistaa parisuhde kuten sen tekee kaikki muutkin, ei mitään erilaista, ei mitään erityistä ja armopaloja. Adoptio ei sentään enää tule meillä kysymykseen, mutta nuorempana olisin varmasti lasta halunnut. Rakastan omiani niin ja sydämestä löytyy tilaa muillekin lapsille. Että tällaista perhettä.

Mutta nyt siis piilotellaan, salaillaan ja eletään lintukodossa elämän parasta aikaa?? Näyttää siltä että elämme kaikki eri puolilla Suomea. Mitä itse kukin voisimme alueillamme tehdä. Kyllähän rakkauden ja parisuhteen pitäisi voimavaraksi muodostua....

Sosiaalisen elämän tarvetta on täälläkin. Minua ei haittaisi heteroparinkaan kanssa lähteä vaeltamaan tai hengailla muuten vaan, mutta ne tilanteet ovat olleet aina hieman vaivaantuneita kun kuka menee sitten puhumaan niitä "miesten juttuja" ja meneekö rouvat sitten "kökkailemään", häh? :P Samanhenkinen seura olisi tarpeen. Yksin tai yhdessä.

Me olemme nuorehko, onnellinen pariskunta (+-30v). Sosiaalinen elämä on kokenut katoa lähinnä muuton/muuttojen myötä ja muistakin luonnollisista syistä. Seuraavaksi muutamme Kanta-Hämeen alueelle pian, ja taas saa aloittaa alusta kaverisuhteiden luomisen. Osa ystävistä on ja pysyy välimatkoista huolimatta, mutta juuri välimatkojen takia tapaamiset jää harvaksi ja arkisten asioiden pälättäminen kahvikupin äärellä on poissa. Oli yllättävää huomata, että olemme kotona yhdessä yksinäisiä, vaikka olemmekin toimeliaita ja liikkuvaa sorttia O.o

Harmittaa, että toiset ajattelevat tai päätyvät eroon osittain sosiaalisen elämän puutteen vuoksi. Niin yksilötasolla kuin yhdessäkin se toisten ihmisten kanssa vietetty aika, kanssakäyminen, on juuri sitä hilloa siihen puuroon jota jauhetaan päivästä toiseen, inspiraatio, näkökulmanantaja, innostava tekijä, herättäjä. Eron sijasta suosittelisin kyllä mielummin itsensä altiiksi laittamista näille uusille sosiaalisille tilanteille ja mahdollisuuksille. Niin kuin aiemmin on jo mainittu, nykyisin tuntuu olevan helpompaa ajautua eroon kun nähdä vaivaa yhteisen hyvän eteen.

Hei Stiina! Täällä olisi seuraa kahvikupin ääreen, milloin rantaudutte kanta-hämeeseen?

Laitetaanpa nyt omasta taustasta vähän kun osuu hyvin aiheeseen :)
Itse juuri 3.5kk sitten eronnut tähän mennessä pisimmästä parisuhteestani, joka kesti 6.5 vuotta. Tässä ehdittiin jo hankkimaan yhteistä omaisuutta taloa myöten. Meillä on eroa pohdittu jo toista vuotta,ei siis mitenkään spontaanisti luovutettu :)

Mutta nyt eron jälkeen voin sanoa, että olo on huomattavasti parempi. Ei tarvitse potea jatkuvasti huonoa omaatuntoa millon mistäkin vaan nyt voi tehdä asioille jotain. Kun suhde tulee tiensä päähän, ei sitä väkisin kuntoon saa.
Molemmat on nyt paljon onnellisempia (toinen jo uudessa suhteessa). Itse olen vihdoinkin saanut aikaiseksi alkaa liikkumaan ja siitä kautta on tullut parempi olo.
Olen myöskin pyrkinyt näkemään mahdollisimman paljon ihmisiä, koska olen sosiaalinen persoona ja suhteemme aikana ei paljon muita nähty, koska ex ei ollut sosiaalinen.
Nostan hattua jos joku saa suhteen vielä toimimaan vaikka tuntuu, että kaikki on muuttunut ja vaatii työtä, mikään ei enää mene painollaan.
Mutta voin sanoa, ettei se erokaan ole maailmanloppu. :) Itse kävin päässäni myös läpi kaiken mahdollisen ikääni liittyen; olen liian vanha uuteen suhteeseen, en halua ketään, kukaan ei halua mua. Mutta voin sanoa, että mieluummin olen yksin kuin huonossa suhteessa. Ehkä se joku löytyy sitten kun sen aika on. :)

Hyvä hyvä Ihaa_78! Edelleenkin olen sitä mieltä, että onnetonta suhdetta ei pelasta muu kuin ero. Minäkin olen miettinyt juuri tuota, ettei tässä iässä ketään enää löydä...mutta mitäpä sitten...voihan sitä ihminen olla välillä yksinkin..ja kai sitä sitten joskus onni potkii..
Voisin sanoa, että mennyt edellinen vuosi oli aivan helvettiä meidän elämässä,jatkuvasti mietittiin parisuhteen epäkohtia ja että mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä tekee rakkaani onnelliseksi..vastauksia ei saatu mistään,eikä löydetty niitä toisistamme.
Nyt on monet asiat ratkenneet ihan itsestään ja kummatkin meistä tekee mitä huvittaa. Onhan se surullista, että pitkä parisuhde(16vuotta) katkeaa, mutta mieluummin olen yksin, kuin onnettomassa suhteessa..ja toivoen kokoajan, että nämä asiat ja epäkohdat joskus ratkeaa..
Toivon tosiaan tulevaisuudelta, että ehkäpä joku ihana nainen, joskus haluaa minut, ihan sellaisena kuin olen.

Kanttu, hämäläistytään touko-kesäkuussa täältä lakeuksilta. Olisi perin mukavaa (ja jännittävää) tutustua ja katsoa kohtaako kemiat! (: Ehkä siirretään tämä pois julkiselta puolelta.

Oletteko ajatelleet toimiiko osa-aikasuhde / etäsuhde? Vai mitä siitä jää puuttumaan?

Kun ei ole lapsia, eikä sellaista tarvetta ydinperhe-elämälle, niin eikö parisuhde voisi olla kahden aikuisen itsenäisen suhde, jossa kuitenkin on sitoutunut toiseen. Aikanaan sellaisia ihmettelin, että mikä parisuhde se sellainen on, mutta jos oma tila on omalle itselle niin tärkeää, niin miksi ei?