Ei hyvää mediaa, jonka aiheena olisi transihmiset

Vaeltajan harjoittama sensuuri on pohjana sille, että kirjoitan tämän, tai aloitan kirjoittaa tätä, koska aihe on valtava. Journalisti-lehdessä kuitenkin Antti Karanki ja Aija Salo antoivat kuutosen suomalaiselle medialle transasioiden käsittelystä ( http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2012/08/uutiset/jarjestot-transasioiden-uutisoin/ ). Viime aikoina YLE on ulostanut toinen toistaan järkyttävämpiä dokumentteja.

"Katujat". Kun pistin tämän fb-sivulleni, joku ei ollut varma, onko se transihmisistä lainkaan ja jos oli, se oli huono. Minä en ollut varma, että kysymyksessä oli dokumentti ja mietin, keitä ne "katujat" olivat. Dokumentti ei siis ollut sen enempää dokumentti kuin minun Wordilla kirjoittamani kauppalista on dokumentti. Esimerkiksi sian grillaaminen nälkälakkoilevien afgaanipakolaisten nenien edessä oli selkeästi dokumentti ja sen tarkoituskin selkeä, ei tosin kaikki yksityiskohdat. Mutta jos minä menisin lääkäriin ja sanoisin, että minulla on kuume ja on varmasti malaria ja lääkäri uskoisi minua ja se olisi tavallinen flunssa, niin kummanko siinä pitäisi katua, minun vai lääkärin? Eikö vastuu virhediagnoosista ole lääkärin? Vai onko nykyaikaa se, että työtön on vastuussa työttömyydestä, yksityiset kreikkalaiset koko Kreikan valtionvelasta ja potilaat vastuussa hoitovirheestä? Vastuullista lääkäriä ei näkynyt.

"Olen nyt nainen" sisälsi kaikki mahdolliset kliseet. Yksi hahmoista sanoi "olemme kaikki vajaita". Niillä oli ns. entisestä elämästään sikana valokuvia, mitä he näyttelivät innokkaasti. Naiseutta tuotettiin meikkaamalla, tosin yksi sitten sanoi, ettei naiseus ole meikkaamista, mutta sitten räjäytti kaiken sanomalla, että se naiseus liittyy miesten saamiseen narutetuiksi. Alastonkuvia näyteltiin täysin häpeilemättä. Yhdellä oli ihmeellinen masokismi niin, että eli leikkauksen jälkeen miehen roolina ankaran lesbon niin vaadittua. Kaikilla noilla oli ihmeellistä fantasiahöttöä päässä aiheesta naisena oleminen.

Marja-Sisko Aalto on homoikoni, enkä tiedä miksi. Ehkä siksi, että hän on saanut ihmiset eroamaan kirkosta. Minusta, se, että ihmiset lähtevät kirkosta ei ole välttämättä hyvä juttu jos ne menevät johonkin änkyräliikkeeseen. Marja-Sisko Aallon julkinen profiili on kuitenkin ollut katastrofi, koska hänellä ei ole lainkaan kontrollia siitä, mitä hän sanoo ja tuossa ammatissa pitäisi olla. Nyt hän onneksi joko on hiljaa tai sitten on oppinut toimimaan median kanssa, milloin media etsii toisen kiusattavan.
Tämä on hyvä esimerkki Aallon pohjasta: http://www.iltalehti.fi/uutiset/200907079887271_uu.shtml
Useimmiten, kun on vanhasta tai no, ikääntyneestä ihmisestä kysymys, varkaan kiinni juokseminen on merkki hyvästä kunnosta. Etenkin niin, kun hän on juuri ollut sairauslomalla. Lehden mukaan kysymys on kuitenkin siitä, että hän on maskuliininen. Jotta asia tulisi oikein alleviivattua, esitetään Marja-Siskosta vanha kuva ja nimitetään häntä "kohupapiksi". YLEn dokumentissa Marja-Sisko sanoi, ettei hän halua olla kohupappi. Samassa dokumentissa hän kuitenkin puhui peniksensä toimivuudesta ja mietti kesän rantaelämää. Taidettiin näyttää kuvassa pukukoppejakin. Mitä luulette, mitä pukukopissa ajatellaan, kun sinne tulee kohupappi, joka on puhunut peniksensä toimivuudesta?
Muitakin asioita on, minä olen henkilökohtaisesti iloinen, että kohupappi on vaiennut ja hänellä asiat ovat hyvin. Rukoukseni on kuultu. Verorahoista loisiva yle ei kuitenkaan kuule rukouksiani.

Olen nähnyt tuon Vaeltajan poistaman kommentin. Mielestäni hän teki oikean ratkaisun sen poistaessaan. Siinä oli sellaisia Aallon henkilöön kohdistuvia huomioita, jotka eivät julkiseen keskusteluun kuulu.

Olen ehdottomasti eri mieltä. Sanon sen jo tässä: Minulla ei ole Aaltoa itseään vastaan mitään ja toivon hänelle menestystä. Sen sijaan hänen julkinen kuvansa on epäonnistunut, enkä pysty ymmärtämään, miksi hän meni ehdoin tahdoin oman pesän likaamaan. Suomessa on transihmisiä, jotka ovat julkisuuden ammattilaisia, kuten Jessica tai kouliintuneita, kuten Milla, jotka eivät ole toimittajien vedätettävissä, samoin tietysti virallisissa yhteyksissä Trasekin pj. Antti Karanki.

Vielä ihmeellisempää on se, että homot fanittavat Aaltoa. Aika monessa transihmisessä Aalto on herättänyt lähinnä myötähäpeää. Jotkut ovat puhuneet myös Aallon ulkonäöstä negatiiviseen sävyyn. Minä en sano Aallon ulkonäöstä yhtään mitään, paitsi että toimittaja sai hänet kuvaan hassun hatun kanssa silloin, kun hän oli feministien hattujuhlilla eikä ohjelmassa tietenkään mainittu sitä detaljia, että kaikilla oli silloin hassu hattu päällä. Monet transsukupuoliset ovat Aallon kollegoita kirkossa ja heitä kohtaan on tullut kuumotusta. Se ei ole yksityisasia silloin, kun muut transihmiset kokevat kuumotusta yhden esiintymisen vuoksi.

Ehkäpä Vaeltaja on oikeassa puhuessaan siitä, että on useita transyhteisöitä. Menisin pitemmälle: on olemassa useita transsukupuolisuuksia. Kaikki nämä ohjelmat ovat kuvanneet hyvin äärimmäisiä yksilöitä. Se, että media ottaa esille lähinnä kilarit ja ääritapaukset on sotatoimi transyhteisöä vastaan. En minä tiedä, kuinka ilahtuneita homot olisivat, jos Monsieur Mossea hierottaisiin vasten naamaa joka päivä televisiosta.

Amerikkalainen Julia Serano on kirjassaan "Whipping Girl" kertonut kaiken, mikä mättää elokuvissa ja mediassa ja televisioesiintymisissä, suosittelen luettavaksi. Eihän se tietysti ole mikään Raamattu ja samat asiat on oivallettu Suomessa ennen Seranoa, mutta ennen kuin julkisuuteen lähtee, on hyvä oppia toisten virheistä. Marja-Sisko meni niin alas, että lähti julkistamaan vanhat valokuvansa sekä vanhan nimensä. Tällaisia kyselevät haluavat vain luoda suhteen siihen, mikä Marja-Sisko oli ennen, ikään kuin se olisi merkityksellistä. Transsukupuoliselle vanhat kuvat ja nimet luovat yksinomaan ahdistusta.

Nyt sitten muiltakin on lähdetty näitä kyselemään ja toimittaja on jopa loukkaantunut, kun on tullut "ei". Minä vähän ihmettelen transsukupuolisia, joilla on piirongin laatikot täynnä vanhoja valokuvia. Roikutaan jollain napanuoralla kiinni menneessä. Kaikki tuntemani transsukupuoliset suhtautuvat niihin kuviin lähinnä foobisesti. Myös vanhaa nimeä on kyselty minunkin tuttavaltani ja hän on kieltäytynyt sen antamisesta. Huonot tavat leviävät siis nopeasti.

Kun media saa arvosanan kuusi transihmisten edustajilta, voidaan sanoa, että siinä on itsetutkiskelun paikka sekä medialle, että mediaan lähteville. Sellaisen ihminen, joka lähtee julkisuuteen ja josta tulee julkisuuden henkilö Aallonkin tapaan pitää sietää itseensä kohdistuvaa arvostelua.

Minusta tuntuu, ettei homot oikein ymmärrä transihmisiä. Suuri osa, ehkä suurin osa haluaisi olla stealth, eli kaapissa. Ei se johdu pelkästään pelosta, vaan siitä, ettei trans ole mitenkään vahva osa identiteettiä ja siihen liittyy pääasiassa ikäviä muistoja. Minusta kaikki muistot ennen sukupuolenkorjausta ovat parhaimmillaankin melankolissävytteisiä. Transihmisten ulostulo ei ole johtanut hyväksyntään, vaan pikemminkin syrjintään. Jopa sellaisetkin ihmiset, jotka näyttävät transihmisiltä ovat joutuneet kokemaan syrjintää. Yksityisyyden hallinta lipeää omista käsistä ja koko elämä on jokin ihmeellinen show. Tämä show-elämä uuvuttaa nopeasti. Siksi toivoisin, ettei julkisuudessa olisi yhtään ainoaa dokumenttia transihmisistä.

Nyt sen keksin, olen ulostuolouupunut! Kaapista ulkonaolo vain traumatisoi minua. Esimerkiksi olin jonkin aikaa sitten eräässä kehitysmaassa päiväntasaajan toisella puolella ryhmässä, jossa oli pääosin brittejä. No, yksi heistä oli täynnä suvaitsevaisuutta ja tykkää facebookissakin drag-queeneista ja pridestä. Hän sitten viimeisenä matkapäivänä rupesi aprikoimaan kaikkien kuullen, aionko minä tulla ulos kaapista. Hän myös sanoi, kun ajoimme ohi klinikasta, että tuossa on sellainen klinikka, jonne minä menisin, mikäli ikinä aikoisin vaihtaa (se on kai tässä tapauksessa oikea nimitys) sukupuoltani takaisin.
Toinen epämiellyttävä kokemus oli, kun työhaastattelussa haastattelija rupesi kyselemään asiasta. En saanut sitä työpaikkaa myöskään.

Erään toisen mielipide "Olen nyt nainen" - "dokumentista" (ja vastaavista): http://keskustelu.suomi24.fi/node/11198804/#comment-59505173

"Olen samaa mieltä, että transfobisia ja cisseksistisiä kliseitä vilisi solkenaan sieltä ja ärsyttää juurikin tämä, että jatkuvasti kaikki nämä ohjelmat tehdään siltä pohjalta. Väsyttävää. Jotenkin ymmärrän, että nuo vanhan maailman ihmiset on omaksuneet noita näkemyksiä kun ei vanha koira opi oikein uusia temppuja, mutta väsyttävää silti että media kierrättää vain niitä. VMP-olo tuli monessa kohtaa joistain jutuista. Britillä olisi ollut aineksia vähän muuhun, parilla muulla taas ei.

Noiden naisten elämässä oli taatusti muutakin kuin miesten miellyttämistä, mutta epäilen aika vahvasti ohjelmaformaatin agendaa. Ehkä joskus tulevaisuudessa sitten."

Siinä tapauksessa useampikin silmäpari tulkitsi tekstisi väärin.

Minä olen homo, enkä fanita Aaltoa. Enkä kyllä ketään muutakaan.

Aalto on ensimmäinen, joka on Suomessa antanut jollain tavalla hahmotettavat kasvot trans-ilmiölle. Muuten koko aihepiiri on ollut akateemis- ja lääketieteellis-henkisiä käsitteitä, joita pitäisi tulkita.

Homoseksuaalisuuden kohdalla on Suomessa ehtinyt kulua lähes puoli vuosisataa, että ensimmäisistä selvistä keskustelunavauksista ollaan päästy nykytilaan; lähes jokainen suomalainen tajuaa, mistä homoseksuaalisuudessa on kyse ja suurimman osan mielestä homoseksuaalisuus ei ole enää ensisijaisesti kielteinen asia. Siltikään ei olla lähelläkään valmista.

Tässä trans-aiheessa on muiden kuin transihmisten kohdalla useita haasteita.

Suurin haasteista on varmasti se, ettei ulkopuolinen yleensä ymmärrä sitä, mistä koko transsukupuolisuudessa on kyse. Periaatteessa kai jokainen jonkinlaisella yleissivistyksellä kykenee kuvaamaan asiaa jotenkin siten, että tunnetason sukupuoli ja synnynnäiset fyysiset näkyvät sukupuoliominaisuudet eivät kohtaa. Mutta siihen se oikeastaan jääkin.

Akateemista tietoa on, josta voi yrittää hahmottaa asiaa. Ja on käsiteviidakko, jota voi tavata, ja jonka termejä voi yrittää opetella käyttämään oikein. Samalla käsitteiden selitysten antamia tiedonmuruja voi yrittää sovittaa “ison kuvan” tueksi. Mutta hyvää, helppotajuista, suomenkielistä esitystä transihmisen näkökulmasta ei ole. Sellaista, joka valaisisi asian inhimillisen näkökulman ymmärrettävästi. Vierailla kielillä varmasti on, mutta aihepiirin vieraus keskivertotallaajalle aiheuttaa lisämuurin, vaikka sitä vierasta kieltä osaisikin jopa kohtuullisen hyvin.

Asian käsittely ei ole helppoa, teorian opetteluksi menee ja lapsuksia sattuu. Ihan kuin jos cis-mies yrittäisi kirjoittaa raskauden kokemuksista. Tai edes ymmärtää cis-naisen kertomaa tuosta aiheesta.

Ja kun virhe (mediassa tai yksityishenkilönä) on tapahtunut, siitä on seurauksena ryöppy, aivan kuin virhe olisi ollut tarkoituksellinen hyökkäys ja osoitus transfobiasta.

Mun mielestä kirkko tai kirkot on kauan aikaa sitten nostanut itsensä korkeammalle jalustalle kuin Jumala, se seuraa raamattua kuin piru. Raamatussa on liikaa kirjoittajan omia ajatuksia kuin niitä mitä Jumala Jeesuksena maanpäällä ollessaan opetti ja yritti kertoa. Tosin ne mitä Jumala opetti on helppo löytää Raamatusta.

Keskustelun otsikkoon: Eipä taida olla.

Katujista: Näin tuon elokuvan / dokumentin Vinokino -leffafestareilla silloin kun se siellä esitettiin, olisko ollut kaksi ja puoli vuotta sitten.
Se oli mielestäni tärkeä elokuva näyttää ja nähdä. Ja minun mielestäni se oli hyvin tehty.

Tosin, toinen "katujista", se vanhempi, fiksumpi, punaiseen pukeutunut persoona, ei nähdäkseni ollut eikä ole mikään varsinainen "katuja", vaan ihan oikea sankari:

Korjasi sukupuolensa Ruotsissa aikana jolloin homoseksuaalisuus oli rikos, meni naimisiin naisena miehen kanssa, tuli erotessa melkein murhatuksi, korjasi sukupuolensa mieheksi sittemmin mietittyään asioita kunnolla uudelleen JA kun ajat olivat muuttuneet, ja nyt antoi ja antaa piupaut koko kaksinapaiselle sukupuoliajattelulle.

Se on yksi tarina. Minä pidin paljon ja joku toinen ei, syitä molempiin varmasti monia, ja ajattelemaan asioita se joka tapauksessa sai.
Pitäisikö tarinoilla ja kulttuurituotteilla olla joukko trans-, homo-, yms-sensoreita ennen kuin niitä saisi tehdä ja näyttää?
Toivottavasti ei.

MUTTA:

Toimittajat, noin yleisesti ottaen: Oman kokemukseni kautta heihin ei kannata paljoa luottaa ja heiltä ei kannata paljoa odottaa.
Paitsi helppoja ja nopeita juttuja. Vähän monimutkaisempaa hienosäätöä ei tule ellei sellaista itse sanele.
Ja transasiat ovat monimutkaisempaa hienosäätöä edelleen kovin monen mielestä.
Ikävä kyllä.
Sen ei kuitenkaan, tietenkään, tarvitse olla niin ikuisesti.

Eli joskus vielä hyvää mediaa transihmisistä, mutta pirusti voimia se taitaa tarvita.

"Katujista: Näin tuon elokuvan / dokumentin Vinokino -leffafestareilla silloin kun se siellä esitettiin"

Aika yllättävää. Noh, ei tarvitse käydä vinokino-festareilla jatkossakaan, jos siellä tuollaista näytetään.

"Tosin, toinen "katujista", se vanhempi, fiksumpi, punaiseen pukeutunut persoona, ei nähdäkseni ollut eikä ole mikään varsinainen "katuja", vaan ihan oikea sankari:
Korjasi sukupuolensa Ruotsissa aikana jolloin homoseksuaalisuus oli rikos, meni naimisiin naisena miehen kanssa, tuli erotessa melkein murhatuksi, korjasi sukupuolensa mieheksi sittemmin mietittyään asioita kunnolla uudelleen JA kun ajat olivat muuttuneet, ja nyt antoi ja antaa piupaut koko kaksinapaiselle sukupuoliajattelulle."

Minustakin hän on sankari eikä mikään katuja, mutta hän on Ruotsin homofobian järkyttävä uhri.

"Pitäisikö tarinoilla ja kulttuurituotteilla olla joukko trans-, homo-, yms-sensoreita ennen kuin niitä saisi tehdä ja näyttää?
Toivottavasti ei."

Tätä on aika ajoin esitetty. Sensuuri on paha sana ja monet sitä käyttävät, kun transyhteisössä ei katsota innostuneesti mediassa mellastamista. Ketään ei olla viety nurkan taakse hakattavaksi sen takia, että on mediassa, eikä mitään muutakaan väkivaltaa ole ollut. Ei ne ole transihmisiä olleet, jotka Aallolle ovat tappouhkauksia lähetelleet. Ainakin toivon, etteivät ne olleet. Seranon kirjaa olen kyllä tarjonnut innokkaasti alkuun luettavaksi, koetaanko se sitten sensuuriksi?

Transihmisen elämässä niin moni asia voi mennä väärin, että pitää olla kieli keskellä suuta koko ajan. En tiedä, ehkä homollakin on samalla tavalla. Mokaa kerran, niin syrjäytyy ja kuolee nuorena. Marja-Siskon tapauksessa Wille Riekkinen oli ritari hohtavassa haarniskassa ja hän hommasi Marja-Siskon takaisin töihin. Meillä muilla ei ole tällaisia ritareita eikä meillä muilla ole varaa tällaisiin virheisiin. Menee työ, puoliso, lapset, koti. Marja-Sisko sotkeentui erittäin vakavaan kiistaan nimeltä nainen kirkossa. Ehkä sivuttiin myös homoseksuaalisuutta kirkossa. Nämä ovat isompia intressejä kuin mitä yksi Marja-Sisko pystyy hoitamaan. Takana olevat intressipiirit tuskin vuodattavat kyyneliä, jos hän näitä heidän intressejä pyöritellessään satuttaa itsensä. Transihmiset ovat tykinruokaa.
Sensuuriin johtanut sana oli ilmeisesti "pelle". Minä koen, että Marja-Sisko pelleilee syrjäytymisvaaralla, ikään kuin se ei olisi koskenut häntä lainkaan. Hänellä oli varaa olla kuuro häntä kokeneempien ohjeille ja mennä mediaan täysillä pienessä tuppukylässä. Ilman muuta se hetättää närää vaikka hän olisi ollut pelkkä taviskirkkoherra. Sitten kun kävi huonosti, niin hän valitti työttömyyttään. Samalla hän kuitenkin kelpasi tekemään yksittäisiä papillisia toimituksia, ilmeisesti hän teki ne ilmaiseksi. Mutta, häpy endkö.

Mitä tulee sensuuriin, mediassa on ollut ihan täysin vääriä ihmisiä puhumassa transsukupuolisuudesta, niin kuin Jari Ranta. Ei hän ole transsukupuolinen, mutta hän otti itselleen edunvalvojan roolin. Sitten hän lopulta itsekin tajusi, ettei ole oikea transsukupuolinen. Jutut jäivät kuitenkin mediaan.

Nämä on sitten huonoina esimerkkeinä niille, jotka tuntevat olevansa transihmisiä. On vääriä malleja runsaasti, oikeita ei juuri tahdo löytyä.

smo "lähes jokainen suomalainen tajuaa, mistä homoseksuaalisuudessa on kyse"

Minä en oikein tiedä. Minä luulin tietäväni, mutta nyt tuntuu siltä, etten tiedä sittenkään. Olen ihan eksyksissä.

"Suurin haasteista on varmasti se, ettei ulkopuolinen yleensä ymmärrä sitä, mistä koko transsukupuolisuudessa on kyse. "

Minun mielestäni ei tarvitsekaan ymmärtää. Ei minunkaan tarvitse ymmärtää homoutta kohdellakseni homoja tasavertaisesti.

"Akateemista tietoa on, josta voi yrittää hahmottaa asiaa."

Akateemiset ihmiset ovat usein ihan pihalla asiasta. Paras kirja aiheesta minusta on Julia Seranon "Whipping Girl".

"Ja on käsiteviidakko, jota voi tavata, ja jonka termejä voi yrittää opetella käyttämään oikein. Samalla käsitteiden selitysten antamia tiedonmuruja voi yrittää sovittaa “ison kuvan” tueksi. Mutta hyvää, helppotajuista, suomenkielistä esitystä transihmisen näkökulmasta ei ole. Sellaista, joka valaisisi asian inhimillisen näkökulman ymmärrettävästi."

Niin. Sitä paitsi, minusta tuntuu, että monen muun kokemus on täysin erilainen kuin oman itseni, että olisi useita eri transsukupuolisuuksia ja jos lähtee tekemään kirjaa eikä haastattelekaan koko yhteisöä tekee väistämättä väkivaltaa jollekulle. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät mene sukuelinkirurgiaan ja ovat transsukupuolisia ja kuitenkin niin terveitä, että kirurgian kestäisivät. Minä en ymmärrä ihmisiä, joille autogynefilia tai autoandrofilia ovat osa sukupuolituntemusta ja niin edelleen. Minä en ymmärrä sekundoja ja kun edes puhun sekundoista, niin suurin osa sanoo, että minä olen vanhanaikainen. Siltikin minä ymmärrän paljon.

"Ja kun virhe (mediassa tai yksityishenkilönä) on tapahtunut, siitä on seurauksena ryöppy, aivan kuin virhe olisi ollut tarkoituksellinen hyökkäys ja osoitus transfobiasta."

Kyllä se on monessa tapauksessa tosi tarkoituksellista ja se ryöppy kohoaa aidosta turhautumisesta siihen. Väittämisen sijasta pitäisi opetella kuuntelemaan kaikkia.

Pitkä offari lähinnä smo:lle siitä, kuinka minä en tajua homoutta.

Luulin tajuavani homouden ja luulin, että olin bi tai pan tai queer. Katsoin kuitenkin "Tabun" ja kaikki meni ikkunasta ulos. Tabussa heteronainen joutuu inessiiviin, siis naisvankilaan. Siellä eräs vangeista piirittää häntä ja heidän välilleen syntyy suhde. Hetero on entinen hetero ja nyt suunnittelee tämän naisen kanssa yhteistä elämää vankilan ulkopuolella. Vankilaan menoaikana ollut heterosuhde sai jäädä.
Ainakin jotkut ovat seksuaaliselta suuntautumiseltaan joustavia, etenkin kun tarjolla on vain yhtä. Sitten mietin, että minunkin elämässäni tarjolla on ollut vain yksi koko ajan. Minulla ei ole ollut koskaan kumppanin valinnan rikkautta, se on niin kuin on/off: jos haluat kumppanin, otat sen, mikä tulee vastaan.
Kaikki seksuaalisuudet perustuu siihen, että olisi valittavaa, mutta niukkuuden seksuaalisuudesta ei puhu muuta kuin joku "Tabu". Minä en ole kuitenkaan bi, koska en aktiivisesti kaipaa itselleni mieskumppania tai naiskumppania. Itse asiassa en ole seksuaalinen juuri lainkaan. Olen ajatellut, että olen pre-seksuaalinen, käsite, jonka olen itse keksinyt: Minulle ei ole kehittynyt varsinaista seksuaalisuutta, koska se vaatii jotain sellaista ilmapiiriä, jota en ole kokenut vielä.

Toinen, mitä minä en ymmärrä on sukupuolen rakastaminen. Nyt kun on intersukupuolisia ja transsukupuolisia ja intersukupuolisuutta on monenlaista, minäkin olen ehkä jonkinlainen intersukupuolinen, niin minusta se, että rakastaa hyvin täsmällisesti jotain sukupuolta on sama kuin nämä Jim Crow-lait aikoinaan, ettei valkoihoinen saanut naida mustaihoista eikä mulattia tai ketään, jolla olisi pisaraakaan neekeriverta. Miten sukupuoli on yleensä määrittävä tekijä seksuaalisuudessa. Mutta minä en ymmärrä, kun olen preseksuaalinen. Tämä sukupuoliasia koskee tietysti myös heteroita kanssa.

Eipä itselläni ole mitään Aaltoa vastaan. Yksi niistä lähes viidestä miljardista suomalaisesta, jotkä eivät herätä minussa tunteita sinne tai tänne. Se on tietysti aina iloinen juttu, että on saanut elämänsä järjestykseen ja sellaiseksi, kun on itse halunnut. Kateutta se tietysti herättää jopa silloin, kun kyse on keskivertoheterosta.

Siinäkään tuskin on mitään väärää, jos on sinut menneisyytensä kanssa eikä koe, että kaikki jäljet (siis kuvat jne.) siitä pitäisi tuhota. Menneisyys on aina merkityksellistä, vaikka siinä ei pidäkään elää, sitä ei pidä täysin unohtaakaan. Tämä tuhoamisvimma on enemmänkin jonkinlainen itsesuojelukeino tilanteessa, jossa ei pysty/uskalla käsitellä oikeita tunteitaan. Tällaiset huonot kokemukset entisestä elämästä pitäisi pystyä purkamaan psykologilla ennen varsinaista sukupuolen korjaamista. Epäilen, että jos kokee elämänsä melankoliseksi, on turhaa kuvitella sukupuolen korjaamisen muuttavan tilannetta 100 astetta toiseen suuntaan. Vielä epätodennäköisempää se on silloin, jos asettaa paineita "täydellisestä elämästä ja tismalleen minunlaisestani kropasta", joka aukeaa automaattisesti toisen sukupuolen kautta. En tiedä ajatteleeko joku noin oikeasti, toivottavasti ei. Itse tiedän ihmisiä, jotka kuvittelevat saavuttavansa autuaan onnellisen elämän jo sillä, jos he olisivat laihempia (en vertaa laihdutusta sukupuolen korjaamiseen, mutta kannattaa muistaa, ettei fyysinen keho ole suoraan avain onneen.)

En varmastikaan ymmärrä transihmisiä, se on täysin totta, koska olen aina itse ollut hyvin tyytyväinen sukupuoleeni, enkä voisi kuvitellakaan, että se olisi jotakin muuta kuin on. En siis pysty ymmärtämään, miltä väärässä sukupuolessa eläminen tuntuu. Omasta puolestani kaikki saavat kuitenkin olla juuri sellaisia kuin haluavat, kunhan se ei vahingoita heitä itseään tai muita. En ymmärrä myöskään heteronaisia, mutta silti parhaat ystäväni ovat juuri heitä. Toiset ihmiset voi siis hyväksyä, vaikkei aivan ymmärtäisikään, miksi nämä haluavat olla eri sukupuolta kuin ovat, tai miksi he pitävät seksistä tietyn ihmisen kanssa.

dragonfly: "Yksi niistä lähes viidestä miljardista suomalaisesta, jotkä eivät herätä minussa tunteita sinne tai tänne."

Onpas meitä jo monenmonta, eli siis maapallolla lisäksi vain kaksi miljardia ei-suomalaista :D

En tiedä, minä en ainakaan esittelisi kenellekään kuvaa siitä, että minua on hyväksikäytetty julmalla tavalla lapsena. Minä olen myös katkaissut välini vanhempiini ja loput minun suvustani on katkaissut välit minuun. Sitä paitsi, se menneisyys tuntuu kovin kaukaiselta. Näillä ihmisillä se on kauempana kuin pystyn käsittämään.

Tuo Aaveen mainitsema "sukupuolen rakastaminen" on mielenkiintoinen huomio. En tosin aivan hahmottanut, että onko kyse nimenomaan sukupuolen rakastamisesta tavallaan fetissin kaltaisesti. Vai oliko tarkoitus puhua määrättyä sukupuolta olevan ihmisen rakastamisesta?

Ensimmäinen tapaus on selkeä; sukupuoli tai sukupuoliominaisuudetkin voivat olla joillekin fetissejä. Mutta tuossa tapauksessa minä en lähestyisi asiaa sen kautta, mikä yleisesti tunnetaan "rakkautena".

Jälkimmäisessä tapauksessa sanoisin, ettei kyse ole silloinkaan sukupuolen rakastamisesta, vaan sellaisen ihmisen rakastamisesta, jota kohtaan on herännyt romanttinen ja/tai eroottinen mielenkiinto. Ilmeisesti taustalla olevan mielenkiinnon herääminen on usein sukupuolittunutta.

Ehkä onkin niin, että suuntautuminen ei varsinaisesti nostakaan suuntautumisen mukaista sukupuolta kiinnostuksen kohteena, vaan estääkin muuta sukupuolta tuntumasta kiinnostavalta? Se ainakin selittäisi sitä, miksi joillekin "väärä" sukupuoli tuntuu "siinä mielessä" epämiellyttävältäkin.

Jos heteroilla kiinnostuminen rajoittuu eri sukupuolta edustaviin, homoilla omaa sukupuolta edustaviin, biseksuaaleilla ei sitten tuon suhteen olisi kummallekaan suunnalle kovin voimakkaita rajoituksia - ja aseksuaaleilla olisi rajoituksia ehkäpä molempiin suuntiin.

Mutta mikä sitten laukaisee kiinnostumisen tiettyä sukupuolta olevaan ihmiseen? Tai tiettyyn yksittäiseen ihmiseen? Ja olen kuullut sellaisistakin, jotka vain ovat kasvaneet yhteen, ilman erityistä suurta ensi mielenkiintoakaan.

Eiväthän nämä(kään) asiat ole joko/tai.

Minua kiinnostaa nimenomaan, miksi yökkifilmit ja fantasiat ovat niin suosittu teema. Eka tätä genreä edustava leffahan oli "Crying Game". Minä en kykene ymmärtämään sen ilmeistä kulminaatiopistettä, jossa naispääosan esittäjän transtausta paljastuu dramaattisesti ja päähenkilö yökkäilee ja heittää draamakuningatar-kriisin. Ehkä olisi paras ymmärtää, sillä toisintoja siitä nähdään tosielämässä, etenkin kun nyt Thaimaan-matkailu on yleistynyt.

(Tähän sivujuonteena liittyy se, mitä transfanit oikeasti ovat ja mihin he kuuluvat. Transihmiset suhtautuvat ihailijoihin varsin kalseasti, koska nämä yleensä päätyvät esineellistämään transihmistä ja yrittävät estää tätä menemästä leikkaukseen ja eroavat sitten leikkauksen jälkeen.)

Kaikki eivät tyydy yökkimiseen, vaan jotkut tappavat. Ulkomailla "trans-panic" on ollut tekosyy murhalle oikeudessa. Suomella on toistaiseksi nollatili murhien suhteen, toivottavasti jatkossakin.

Tähän liittyy se, että transihmisen pitäisi olla aina ulos kaapista. Englannissahan on tämä suurta kohua herättänyt petosjupakka, jossa naisena paremmin tunnettu henkilö esiintyi miehenä ja iski useita naisia ja joutui vankilaan petoksesta. Petoksesta joutuu vankilaan, jos esittää miestä naisen fysiologialla, mutta sitten voi olla suhteessa ja -no, pettää, ja se ei ole petos, josta tulisi vankeutta?

Ehkä jos minä tietäisin vastaukset näihin kysymyksiin, niin tietäisin, miksi on tarve jatkuvasti tuottaa tuollaisia dokumentteja ja jauhaa sitä asiaa. Monet ihmiset transyhteisössä sanovat ihan samaa kuin minä: miksi asiaa jatkuvasti jauhetaan, miksi emme voi olla rauhassa?

Miksei virtsankarkailusta tehdä dokumenttia. Voin vakuuttaa, että se on tosi nolo ongelma, paljon nolompi juttu kuin transsukupuolisuus ikinä. En minä tiedä, kumman ihmiset valitsivat treffeille, sellaisen, joka kärsii inkontinenssista vai sellaisen, jolla on transsukupuolinen historia. Mutta inkontinenssitarinoita ei televisiossa näe, vaikka vanhusväestöäkin on yhä enemmän.

Miks kukaan ei yöki vaippojen takia? Murhaa deittikumppania siksi, että tältä paljastuvat Tenat? Miksi minä olen ainoa, jolla on tällaisia hassuja kysymyksiä?

Toinen, mistä emme näe ikinä dokumenttia on, no YLE itse. Mikä helppo aihe, nytkin on pirun kylmä keli, YLEn toimittajan ei tarvitsisi edes mennä ulos talosta tehdäkseen dokumentin YLEstä. Mutta tähän huutavaan kysymykseen, mihin meidän verorahamme upotetaan ja miksi YLE on niin kovin puolueellinen ei tule ikinä vastausta.