bi? pelottaa kaapista tulo

moi, olen ensimmäistä kertaa tällaisella sivulla. en yleensäkkään ikinä ole missään kirjoitellut. mutta nyt on ruvennut ahdistamaan niin kovasti että oli pakko hakea apua.
Mun tilanne on sellainen että olen ihan tavallinen tyttömäinen 23 vuotias nainen, ja seurustelen miehen kanssa. Mä oon jo pienenä tyttönä kiihottunut naisista..ja ennen mies kokemuksia tunsin "sellasia" sunteita vain tyttöjä kohtaan. Yläaste ikäsenä mulla olikin yhden tosihyvän kaverin kanssa sellanen "suhde" että kokeiltiin kaikkea yhdessä, mutta pidettiin sitä vaan harjotteluna, kun ei poikia uskaltanu sillon päästää lähelle. Vanhempana oli vielä sellasia kännisekoiluja tän saman tytön kanssa. Se kuitenkin alkoi seurustella ja sano mulle että se ei todellakaan ole mikään lesbo tai bi, mutta mä olin sille vaan erikois tapaus. Ollaan oltu parhaita kavereita siitä asti ja edelleen ja nyt se on menossa naimisiin.
Nyt jotenkin kun se on menossa naimisiin ni mä oon ruvennu taas miettimään näitä asioita, ja mä oon sille jotenkin vasta nyt vihanen että se ei oo puhunu tästä asiasta enemmin mun kanssa. Nyt vasta oon tajunnu että se satutti mua, ja sen häpeän kanssa kun se ei myöntäny olevansa bi ni mä en kehdannu myöskään myöntää ja jotenki hävetti kun sillä ei ollukkaan samanlaiset tunteet kun mulla.
Nyt siis mun tilanne on tosi tukala, koska mä oon ekaa kertaa vakavassa suhteessa miehen kanssa, enkä tosiaan oo ikinä myöntäny että mä tykkäisin naisista. Mutta mulla on ihan selvät oireet mitä mä en oo oikein itekkään halunnu ajatella: En saa orgasmia normaalissa seksissä miehen kanssa. Ajattelen seksin aikana naisia että saan. Vilkasen joskus salaa jotain tissikuvia netistä ja meen ihan tiloihin. Multa on monesti kysytty että olenko mä bi, vaikka pukeudun tosi tyttömäisesti. Vilkuilen naisia tosi paljon. Seksi poikaystävän kanssa alkuhuuman jälkeen on ollu tosi kuivaa.
Ja kuitenkin mä oon ihastunu poikiin ja nauttinu seksistä ja muusta.
Musta tuntuu että mä teen väärin jos jatkan mun suhdetta tähän mieheen kertomatta sille, mutta mä en pysty ikimaailmassa kertomaan..kenellekkään. Ja tuntuu että mun olis nyt pakko saada joku varmistus tai jotain. Että oonko mä bi-seksuaali joka enemmän tykkäiski naisista mutta oon harjotellu elämään normaalia elämää.
Eli olisko jotain KOKEMUKSIA!? tai NEUVOJA!?
Musta tuntuu että mä elän jotain kompromissi elämää. (ja epäilen että se mun kaverikin on vaan niin raukkis että ei voi myöntää että se on bi)*vihanen*
kiitos jo etukäteen jos joku viittii vastata..

Hei idasisko!

Haluaisin ihan ensiksi kiittää viestistäsi. Olen juuri samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, enkä ole uskaltanut koskaan kirjoittaa minnekään tai jutella asiasta kenenkään kanssa. Olen vakavassa suhteessa miehen kanssa, mutta luulen että alan vasta nyt löytää seksuaalista identiteettiäni. Minulla on jo teini-iästä asti ollut lieviä ihastuksia ja tunteita naisia kohtaan. Tämä on toki täysin normaalia nuoressa iässä, mutta tunteeni naisia kohtaan ovat jatkuneet aikuisiälle saakka ja voimistuneet vuosien myötä. Vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut tajuta asiaa kunnolla. Kiihotun lähes pelkästään vain naisista ja kaikki seksuaalifantasiani koskevat naisia. Tämä ei ehkä olisi niin iso ongelma, jos tunteeni olisivatkin vain seksuaalisia, mutta olen alkanut vähitellen pitää naisista myös tunnetasolla. Tai ehkä nämä tunteet ovat aina olleet sisälläni, mutten ole tunnistanut niitä. Nuorena olin melko epävarma itsestäni ja minulla oli huono itsetunto, joten on vienyt aikaa, että olen löytänyt itseni muutenkin kuin seksuaalisessa mielessä. Siksi kamppailenkin samanlaisessa tilanteessa enkä ole vielä uskaltanut ratkaista ongelmaa. Minulla ei ole yhden kännisen pusun lisäksi mitään muuta kokemusta naisista, joten mietin jatkuvasti, ovatko tunteeni sittenkin vain kokeilunhalua. Toisaalta taas nämä tunteet ovat jatkuneet jo pitkään vahvana.

Tilanteen tekee hankalaksi se, että seurustelen miehen kanssa, joka on kaikin puolin unelmien poikaystävä. Rakastan häntä valtavasti ja hän on paras ystäväni, mutten ole enää pitkään aikaan tuntenut häneen vetoa seksuaalisesti. Pidän hellyydenosoituksista ja yhteisestä ajastamme, mutta aina kun seksi tulee mukaan kuvioon, oloni on vaivautunut. Minusta tuntuu myös pahalta, että seksin aikana ajattelen aina naisia enkä keskity häneen.

Keskustelemme avoimesti kaikesta, mutta tämä on asia, josta en ole uskaltanut hänelle puhua. Koen myös eläväni jollain tavalla kompromissielämää, koska en saa suhteelta kaikkea mitä toivoisin ja pelkään, että tunteeni naisia kohtaan eivät ole pelkästään kokeilunhalusta johtuvia. Tuntuu toisaalta pettämiseltä salata poikakaveriltani näin merkittävää asiaa, mutta hän on suhteemme kanssa tosissaan ja epäilen hänen ottavan hyvin raskaasti mahdollisen eromme. Sen vuoksi olenkin pohtinut asiaa vakavasti ja pitkään ja tavallaan toivonut jotain varmistusta tunteilleni, vaikka tiedän ettei tilanne tästä todennäköisesti helpotu miksikään. Tapahtuipa mitä tahansa, haluaisin säilyttää suhteeni poikaystävääni hyvänä, vaikka olisimmekin vain ystäviä. En vain tiedä onnistuuko se. Pelkään, että jos eroamme, menetän hänet ja samalla yhden elämäni rakkaimmista ihmisistä. En haluaisi ajautua tällaiseen tilanteeseen ja huomata, että olin sittenkin väärässä tunteideni suhteen.

Alan vähitellen ajautua siihen pisteeseen, että minun on pakko kertoa jotain poikaystävälleni, sillä en halua hänen vuoksensa pitkittää tilannetta enää kauan. Yritän vain kerätä rohkeutta asian kertomiseen. En ole uskaltanut puhua myöskään ystäville tunteistani. Olisi mukavaa jutella asiasta jonkun kanssa ja idasiskon tarina oli tavallaan viimeinen niitti, että avaudun asiasta edes jossain ensimmäistä kertaa. Oli se sitten vaikka anonyyminä nettifoorumilla.

Kiitos siis idasiskolle! Kirjoituksesi sai minut tuntemaan, etten ole yksin samanlaisessa tilanteessa ja sain taas hieman selviteltyä tunteitani ja kerättyä rohkeutta, jotta uskaltaisin puhua asiasta.

Moi SABBAT! Ihanaa että luit mun viestin ja vastasit! Meillä on ihan sama tilanne. Mä olen tänään koko päivän töissä vaan odottanu että pääsen koneelle kattomaan onko kukaan vastannu mitään. Oon todella sekaisin.. Mun tekee myös pahaa ajatella mun poikaystävää, koska tiedän että se haluaa olla mun kanssa kai aina, ja en epäile sen vilpittömyyttä. Oon niin patti tilanteessa.. ja päivällä töissä mä välillä ajattelin että: Mitä helvettiä "ida" sä kelaat, nyt herää ja tuu järkiis ja lopeta tollaset kelat!, mut en mä voi tälle mitään. Oon toisaalta ihan innoissani että tästäkö se on johtunu että mä en oo osannu olla onnellinen..ja toisaalta että toivottavasti tää menee ohi. Oon oikeestaan aika peloissani ja tosi yksin tän asian kanssa, koska ei ole ketään kenelle voisin/haluaisin/kehtaisin puhua. Olis kiva vaikka meilailla? Musta kyllä tuntuu että mä oon niin pahan teossa että kädetki tärisee kun kirjotan tätä tekstiä.

Mutta sun tekstis tuli kuin taivaasta :D ihanaa että mä en oo yksin!!

Tosi mukava, jos viestistäni oli sulle samanlaista apua kuin sun viestistä mulle. Koitin pistää sulle y-viestiä, mutta ei oikein pelitä jostain syystä lepakkolaakson systeemit. Viestikenttään ei antanut kirjoittaa mitään, joten pistin vain mailiosoitteeni otsikkoon. Ei kyllä näy mitään lähetetyissä viesteissä, joten jos ei tullut perille niin pistä y-viestillä omaa mailiosoitettasi. Olisi mukava hieman jakaa ajatuksia asiasta.

Hei tytöt,

On hienoa, että satuitte kirjoittamaan tänne juuri nyt! Olen itse myös samanlaisessa tilanteessa kuin te.
Seurustelen vakavasti (ja jo pitkään) miehen kanssa, mutta mutta..

Olen tavallaan tiennyt jo kauemmin että olen kiinnostunut myös naisista. Ihastuin mm. ystävääni muutama vuosi sitten, jolloin aloin pohtia aihetta enemmän.
Pikkuhiljaa olen myöntänyt itselleni että kiinnostun naisista ja antanut itselleni luvan katsella ja fiilistellä. Varsinaiseti mitään pussailua kummempia kokemuksia mulla ei kuitenkaan ole. Lähiaikoina naiset ovat olleet mielessäni paljon ja saa miettimään pitäisikö asialle tehdä jotain.

Meillä on pitkään (ja oikeasttan aina)mennyt myös kaikin tavoin todella hyvin poikaystäväni kanssa.. Tuntuisi niin kauhelta ajatukselta kertoa, koska rakastan häntä. Toisaalta en haluaisi olla näin poissaoleva ja levoton, koska ei sekään tunnu oikealta...

Kiitos tarinoistanne. Helpottaa jo paljon kun tietää että joku muu pohtii samoja asioita.

-S

Noista poikaystävistä vielä sen verran että niitten elämä siinä enemmän menee pilalle jos tilanne jatkuu liian kauan (siis salailu). Mun vähän kaukasemmalla sukulaisella kävi niin että sillä oli jo neljä lasta miehen kanssa, kun se tapasikin sitte elämänsä naisen. Sukulaiset kauhistellu ja voitte kuvitella mikä hirviön maine tällä naisella on. Mies masentu eikä pystyny jatkamaan elämää ilman tätä naista ja tyytyy nyt johonki kakkos sijaan. Mä en iki maailmassa halua havahtua tällasesta tilanteesta. Ihan hirveetä sille naiselle ja kaikille! Että tohon tarinaan verrattuna yhen nuoren miehen särkyny sydän on aika pikkujuttu. Kun jotenki tollein yrittää ajatella... mutta pelottaa.

tai sitte se että jos nyt päättää sitte tyytyä tähän, koska ei uskalla olla rehellinen ittelleen..ni aika sairaalta kuulostaa seki, että loppu elämänsä eläis jotenki valheessa. :/ Mä oon kyllä ihan sekasin. Mut tsemppiä salla sullekki! ehkä vois mennä jollekki ammatti neuvojalle, jos ei saa selvää ajatuksistaan..

Niinpä.

Tuntuu kyllä kauhealta miehen puolesta. Kertoi tai ei, kauheaa se on joka tapauksessa.
Itseään pitää tietenkin kuunnella, juu, mutta entä jos aidosti haluaa yhtä aikaa sekä säästää kakun että syödä sen? Ahdistavaa.
Olisi kyllä kauheaa jatkaa tässä tilanteessa, ja todeta vuosien päästä, että olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten.
Ostettiin juuri yhteinen asunto ja ehkä se on saanut miettimään, ettei aikaa ehkä olekaan loputtomasti...

Itse ajattelin ennen, etten missään nimessä voi ikinä kertoa kenellekään, mutta olen nyt kertonut yhdelle ystävälleni. Hän avautui
itse omista asioistaan ja uskaltauduin sitten kertomaan aika ex-tempore.(eikä kyseessä edes ole mikään luottoystävä). Kertominen helpotti oloa
todella paljon ja tuntuu kuin pystyisi hengittämään hieman paremmin. Ystävä suhtautui tietenkin ihanasti ja kannustavasti ja vaikken edelleenkään tiedä mitä teen, on olo kuitenkin hieman parempi. suosittelen kyllä lämpimästi.:)

Moikka!
Ihan kuin olisin lukenut omaa elämääni täältä teidän kirjoituksista...
Mä olen jo siinä vaiheessa suhteessamme että ollaan puhuttu lapsien tekemisestä ja jotenkin se on taas herättänyt mut miettimään tätä mun kiinnostusta naisiin...Enhän mä voi alkaa tekee lapsia jos en ole varma siitä että haluanko miehen vai naisen kanssa olla!!
Mua on varotellut muutama ihminen että kannattaa tehdä nämä päätökset ennen lapsia ettei sitten niitä ressukoita tarvi tämmösillä rassata:(
On tää välillä vaan niin vaikeaa miettiä että mitä sitä tekisi elämällään..

Niimpä niin...tekis mieli säästää ja syödä samaa aikaa vaikka tietää mikä todella olisi se aito ratkaisu tilanteessa. Itsensä voittaminen on aina vaikeinta..?
Minäkin parisuhteessa mieheen ja kriiseiltyäni jälleen en välttämättä usko bi seksuaalisuuteen johon luulin kasvaneeni sillä lesbous taitaa olla se minun oikea maailmani. Pitääkö sitä olla nainen elämässään, pettää nykyistä kumppania, jotta saa uskallusta ja turvatun selustan? Ei se ole oikein, mutta tuntuu, että mulla taitaa mennä näin sillä en uskalla voittaa itseäni muuten. Välillä tulee pohdittua enemmän

Mulla tulee lähtöhaluja ainakin kerran puolessa vuodessa..jatkuvasti samat jutut pyörii mielessä,että erotaanko vai meenkö kokeilemaan ja pettämään,vahvistuakseni tunteistani,vai jatkanko vai,vai....Aina tähän asti olen saanut puhuttua itselleni järkeä että kandee nyt kuitenkin jäädä tähän suhteeseen(miehen kanssa) kun kaikki on suht hyvin..ja sitten seuraavaksi mietin että onko se parasta elämää lopunikää kun on suht hyvin kaikki ja kieltää todellisen ittensä, jos mä vaan olen jotenkin "sekaisin" kun on tylsää tai jtn..
mutta vaikka saan itseni järkeilemällä jäämään niin silti ihanaiset naiset pyörii mun mielessä :)

RnR-mäkin luulen että mun ainoa vaihto-ehto on sama kuin sinulla että meen vaan ja koklaan ja petän ...sittenpähän tiedän ja voin alkaa elämään oikeaa elämääni sen jälkeen kun tämä asia on käyty läpi.Väärin se on mutta niin on monimuukin asia tässä maailmassa.

Hei!

Törmäsin tähän viestiketjuun, ja tuntui, että minun on pakko vastata teille, koska tarinanne kuulosti kuin omaltani joskus aikaa sitten...
Itse huomasin lähes kolmekymppisenä, että naiset kiinnostavat minua, ja kovasti, aivan kuten tekin olette kertoneet omissa viesteissänne. Siinä vaiheessa minulla oli kuitenkin jo aviomies ja lapset, ja pohdin aivan samoja juttuja kuin tekin eli tyydynkö kompromissiin, miten ikinä saan tietää onko kyse vain normaalista heteronaisen fantasioinnista vai olenko "oikeasti" bi jne. Seksielämässäni ei sinänsä ollut valittamista mutta siitä puuttui "se jokin", koska mielessä pyöri vain naiset enkä voinut olla oma itseni. Otinpa sitten ison riskin, ja kerroin miehelleni kaiken. Pelkäsin hänen reagointiaan ihan älyttömästi, olin varma, että hän haluaa eron. Yllätyksekseni mieheni otti asian rauhallisesti ja kiinnostuneen uteliaasti vastaan. Vakuutin, etten halua eroa hänestä, pohdin ääneen omaa seksuaali-identiteettiäni ollako hetero vai bi ja miksi ihmeessä en ole hoksannut tätä jo lapsena vaan vasta nyt? Tästä avautuikin sitten ihan uusi maailma. Miehen kanssa juteltiin asioista avoimesti, hän hyväksyi minut tällaisena kuin olen ja seksielämämme muuttui dramaattisesti parempaan suuntaan, koska en enää hävennyt kiihottuvani naisista jne.Löytyi siis jopa yhteisiä kiinnostuksen aiheita makkarin puolelle ;) Loppujen lopulta mieheni sanoi, että hän ei voi mitenkään olla esteenä sille, jos haluan selvyyden itseäni korpeavaan asiaan, eli että olenko todella bi vai ovatko nämä vain jotain haaveiluja. Kävi sitten niin, että tapasin baarissa ihanan tytön, joka vietteli minut, vei jalat alta kerrasta ja päädyimme harrastamaan seksiä. Se kokemus oli mahtava ja varmisti minulle sen mitä olin epäillytkin eli että en tosiaankaan ole hetero. Miehelleni kerroin kokemuksesta saman tien ja hän oli vain utelias miltä minusta tuntui ja hyvillään siitä, että se asia saatiin selvitettyä.

Nykyään olen edelleen yhdessä saman ihanan miehen kanssa ja parisuhteemme ei voisi olla paremmin. Olen tutustunut moniin muihin biseksuaaleihin ja saanut jutella heidän kanssaan ja huomannut, että ihmisillä pyörii samat kysymykset mielessä kuin minullakin. Vertaistuki on siis ollut tarpeen ja olen saanut sitä kautta myös hyviä ystäviä. No mites sitten seksielämä? :D Minulla on silloin tällöin omia pieniä "naisseikkailujani" mieheni luvalla, piristettä ja maustetta seksielämäämme, sillä molemmat saamme siitä kicksejä, mies mielukuvissaan ja minä käytännössä :D Eikä siinä ole mitään pahaa, koska olemme aikuisia, ketään ei satuteta eikä kenenkään selän takana puuhata mitään luvatonta.

Summa summarum: olen sitä mieltä, että ihminen ei voi pitkään elää niin, että kieltää osan itsestään. Joitakin vuosia ehkä, mutta jossain vaiheessa kissa on pakko nostaa pöydälle. Mielestäni teidän kannattaisi keskustella asiasta kumppanienne kanssa, sillä se ei välttämättä tarkoita suhteen loppua. Suhteessa ei myöskään tarvitse olla muita osapuolia jos ette niin halua, mutta ainakin voitte olla omia itsejänne ja nauttia luvan kanssa naisista esim. filmiä katsoessanne tms. Biseksuaalisuus on aika yleistä eikä se ole niin ihmeellistä enää nykypäivänä. Oma lähipiirini ei ollut moksiskaan kun tulin kaapista ulos, itse otin siitä enemmän ennakkopaineita ihan turhaan. Helppoahan se ei ole mutta lopulta kaikki on sen arvoista, uskokaa pois!

piparminttu

Kiitos piparminttu! Mietin tässä, että missä ovat he joiden nykyiset kumppanit eivät olekaan uutta asetelmaa hyväksyneet? Heistä kuulee todella vähän (ehkä heitä on vähän? Itse pidän myös luonnollisena suhteessa miehen seksuaalisuuteen, että mies kokee oman kumppaninsa kiihotuksen samaa sukupuolta olevista heterosuhteessa olevan mielenkiintoista Toisaalta asetelmaan ei tarvitse odottaa hyväksyntää koska ihminen on mitä on, mutta jokin kiltteys minussa on)
Kiitos kaikille kommenteista ja aiheen aloituksesta!
Itse en kai koskaan ole miehistä todella edes kiinnostunut vaan pakon ja ainoan mallin edessä mennyt mukana valtaväestön mallissa. Ehkä olenkin puhtaasti lepakko? En tiedä, mutta uskallustahan on löydyttävä.Kohta kolmekymmentä ikää ja kovin kauan en enää pysty todellista minääni salaamaan täysin.

Sattuipas aihepiiri osumaan omaankin tilanteeseeni. Ikää riittävästi, mies ja 2 lasta ja jo vuosia täysin kestämätön seksielämä - miehellä kyllä haluja riitti vaikka muille jakaa, mutta itsellä täysin kylmä fiilis. Teini-iässä yhden kaverin kieroutuneen luonteen vuoksi ajauduimme erittäin kummalliseen lesbosuhteeseen, mikä johti pahaan lesbofobiaan ja pakkomielteeseen todistella omaa heterouttaan. Tässä siis taustoja. Ja kas, maaliskuussa huomasin harrastusten piiristä tuntemani naisen herättävän yllättävän paljon ajatuksia, ja muutoinkin meillä huumori natsasi tosi hyvin yhteen. Kuinkas ollakkaan, huhtikuussa yhden ravintolaillan aikana yllätin itsenikin ja kysyin suoraan häneltä ja yllätys yllätys, päädyimme samaan sänkyyn.

Kun seuraava aamu koitti pää oli melko lailla pyörällä, sekaisin siitä hyvästä olosta minkä toinen nainen oli saanut aikaiseksi, toisaalta pettämisen likaisuus sekä sen tosiasian myöntäminen, että oli tehnyt jotain mitä oli koko ikänsä kieltänyt.

Entä sen jälkeen??? Tajusin tunnekylmyyteni miestäni kohtaan johtuneen täysin siitä oman itseni kieltämisestä, ja nostin asian esille - en toki kertonut seksikokemuksestani naisen kanssa koska se olisi ollut pahin mahdollinen loukkaus häntä kohtaan - olkaa onnellisia te naiset, joilla on vapaamielisesti ajattelevat miehet! Tämä yhden illan seksiseikkailu ei sitten myöskään jäänyt vain yhteen kertaan, emme ole julkisesti yhdessä mutta tietyissä turvallisissa yhteyksissä voimme olla kuten kuka tahansa seurusteleva pari. Muutin omilleni hiljakkoin, en pelkästään tästä syystä, liittomme olisi päättyyt eroon joka tapauksessa väkivaltaisuuden vuoksi mutta eihän tämä tietenkään sitä ainakaan hidastanut.

Jälkikäteen mietittyäni totesin olevan väärin sekä itseäni että miestäni kohtaan, että en myötänyt tosiasiaa jo aiemmin. Seksuaalinen identiteetti on niin iso osa minuutta, että jos sitä vastoin yrittää elää, kohtelee huonosti sekä itseään että sitä henkilöä, jonka kanssa on parisuhteessa. Haluan sanoa kaikille naisille jotka epäilevät omaa seksuaalista identiteettiään että etsikää rohkeasti itseänne, on se oikea suunta sitten bi-, lesbo tai heteroseksuaalisuus. Vastoin omaa sisäistä suuntaansa kapinoiminen aihauttaa henkistä epämääräistä pahoinvointia ja heijastuu sitä kautta kaikkeen ja kaikille.

-

Moi Iisi!

Yritin laittaa sinulle yksityisviestiä mutta se meinaa onnistua millään, ilmeisesti täällä palstalla on ollut muillakin ongelmia yksäreiden lähettelyssä. Sain laitettua sulle kuitenkin viestin, jonka otsikko-kentässä lukee sähköpostiosoitteeni. Laita rohkeasti viestiä jos kiinnostaa jutella lisää ;)

Terv. Piparminttu

-

Moi liisille (anteeksi jos nimimerkki meni väärin, en nyt pysty sitä tässä kirjoitustilassa tarkistamaan). Olen kirjoitellut itsekin tuonne myöhäinen herääminen 2-ketjuun omasta tilanteestani. Samantyyppinen tarina, paitsi minulla ei ole lapsia. Mieheni on tosin myös biseksuaali, ja hänen heräämisensä ja avioliittomme päättymisen myötä olen ryhtynyt tunnustamaan itselleni asioita, jotka olen kenties kieltänyt kymmenen vuoden ajan. Minäkin olen nauttinut ei-seksuaalisesta läheisyydestä mieheni kanssa, mutta varsinainen halu katosi hyvin varhain suhteen alussa. Selitin asian omaksi viakseni ja masennuin. Elin täysin heteroympäristössä, jossa muunlaisten ratkaisujen ajatteleminen olisi ollut iso riski ja mahdollinen läheisten menetys. Lopulta haluttomuuteni ajoi seksuaalisesti paljon aktiivisemman mieheni etsimään itseään ja läheisyyttä muualta - toisesta miehestä. Elämämme oli kämppisten elämää, mutta avioliittoa se ei enää muistuttanut. Niinpä päätin erota.

Yksi merkittävä asia, joka valaisee polkuani tällä hetkellä (ja on myös valtava riski ja pienoinen ahdistuksen paikka), on syvä ihastumiseni naispuoliseen ystävääni, ja tunne taitaa olla ainakin jossain määrin molemminpuolista. Tutustuin häneen ja ihastuin, ja päivä päivältä huomaan kaipaavani häntä ja hänen ajatuksiaan sekä läheisyyttään entistä enemmän. En ole koskaan tähän astisen elämäni aikana kokenut mitään niin eroottista kuin oleminen tämän naisen kanssa. Voisin kuvitella jopa jakavani elämäni hänen kanssaan. Nämä tunteet ja ajatukset ovat siis saaneet ajatukseni selkenemään myös heterosuhteeni, avioliittoni osalta. Kenties miehet eivät minua kiinnostakaan. Ehkä täytyi tulla tämän ikäiseksi, jotta uskalsi myöntää itselleen pitävänsä naisista. Ehkä piti tavata sellainen nainen, joka sai tunteet heräämään.

Olen tietysti myös ottamassa valtavan riskin. Voisin jäädä epätyydyttävään avioliittooni, jossa miehelläni on muita suhteita, koska en voi hänelle antaa sitä mitä hän kaipaa (ja on taustalla toki monta muutakin asiaa). Voisin turvata tulevaisuuteni ainakin aviovaimon statuksella; kukaan ei ihmettelisi mitään. Olen nyt kuitenkin päätynyt ratkaisuun, että aloitan uudelleen ja oman elämäni. Minulla ei ole mitään takeita siitä, että saisin tämän ihanan naisen elämääni tai kumppanikseni. En myöskään voi varmaksi tietää, pidänkö naisista ylipäätään enemmän kuin miehistä, vai satunko pitämään vain tästä tietystä naisesta hänen persoonallisuutensa ja ulkomuotonsa perusteella. Voihan olla, että en häntä saa, enkä tule koskaan enää tapaamaan naista tai miestä, joka kiinnostaisi. Joka tapauksessa haluan valita elämän, jossa voin olla totuudellinen itselleni ja muille. Miehen kanssa liittoon jääminen olisi todennäköisesti sisäinen kuolema ja ulkoinen kiillotettu kuori. Taidan olla päätymässä ratkaisuun, jossa en näe enää aviomiestä. Näen itseni joko tämän naisen kanssa tai yksin, tai sitten on tarkoitettu, että tapaan vielä jonkin uuden ihmisen joskus tulevaisuudessa.

Kun on kohdannut riittävän pysäyttävän ihmisen, tilanteen tai tunnekokemuksen, se voi mullistaa koko elämän. Uskaltaako seurata tunnettaan ja uskoa sen oikeellisuuteen? Rohkeutta tällaiset asiat vaativat valtavasti. Toivotan sinulle siis urheutta tehdä omia päätöksiä, jotka tuntuvat oikeilta. :)

Ihan samanlaisia ajatuksia mullakin kuin teillä. Helpottavaa huomata ettei ole asian kanssa yksin! Olen 23v.
Tällä hetkellä en seurustele, mutta kaikki edelliset vakavemmat suhteet ovat olleet miesten kanssa. Kuitenkin kaikista ensimmäinen ns. seksuaalinen kokemus on tullut samaa sukupuolta olevan kanssa kun olin 10v.. vielä ollaan kavereita, mutta ei läheisiä, ja asiasta ei olla ikinä puhuttu. Kiinnostun fyysisesti myös enemmän naissukupuolesta. En tiedä onko normaalia, että miehen ruumis ällöttää. Erityisesti navasta alaspäin. Olen ollut myös ihastunut muutamiin ystäviini, mutta heidän ollessa heteroita niin en ikinä uskaltanut edes kertoa bi- seksuaalisuudestani. Heidän kanssaan on ollut pieniä kännisekoiluja, he aina enemmän humalassa kuin minä. Muutenkin ollut kauan hirveän epävarma että olenko bi. Kai olen.. Olen 15- vuotiaasta käynyt päänsisäistä taistelua "olen, en ole, olen" :/
Kuten Idasisko sanoi, mustakin tuntuu että olen jotenkin "harjoitellut elämään normaalia elämää". Sillä tavalla että kun on normaalimpaa että tykätään eri sukupuolista jne.. en tiedä onko vanhempien homovastaisuus jotenkin vahvistanut asiaa.

Muttajoo, Ahdistaa todella paljon kun ei ole oikein ikinä löytynyt saman asian kanssa kamppailevia. Onneksi löysin tämän ketjun.

Moi!

Mulla on ollut ensimmäiset vakavat suhteet naisten (tai siis tyttöjen) kanssa, sen jälkeen tapailinkin jonkin aikaa yhtä aika kivaa miestä(juttu loppui ihan muista syistä). Hämmentävää myös näin päin :) Tai kun tuntui, että olen käyttäydyn ailahtelevasti ja jotenkin kaikki-kelpaa- asenteella, vaikka oikeasti pidän pysyvyydestä ja tavallisuudesta.

Ja toisaalta kuvio ei ollut ollenkaan niin hankala kuin olisi uskonut, aika äkkiä siinä sukupuoli unohtui.Kai se on jotenkin tutkittukin asia, että sukupuolessa ja seksualisessa suuntautumisessa on kyse enemmän jatkumosta kun joko-tai jutusta.

Onko muuten muilla ollut ongelmia tänne rekisteröitymisessä..yritin tilata sitä avainta, mutta ei onnistunut..

ai niin ja balihai: kyllä mä luulen, että vanhempien asenteet vaikuttavat. Tai kun ei se mene niin, että "minä vaan elän tässä omaa elämää enkä välitä yhtään siitä mitä muut ajattelee", koska ihminen on laumaeläin ja muodostaa kuvaa itsestä suhteessa muihin. Ja varsinkin nyt vanhemmilleenhan sitä aina haluaa olla kaikkein paras eikä tuotta pettymystä jne.

kää, nyt pitää mennä (aina myöhässä :) )

Tämä keskustelu näyttää olevan jo vuoden takaa, mutta olen aikalailla samassa tilanteessa nyt aiempien kirjoittajien kanssa (ja kiinnostaisi tietää onko mikään muuttunut teidän elämässä vuoden sisällä? jos siis yhä täällä liikutte ja löydätte tähän keskusteluun) joten pakko lisätä oma viestini jatkeeksi kun en tiedä missä muuaalla asiasta puhua tai kelle asiasta puhua.

En koskaan nuorempana ollut kovin kiinnostunut pojista. Ajattelin vaan että kehityn muita tyttöjä hitaammin siinä mielessä tms. Lukiossa tapasin kuitenkin muutaman homon/bin ja siinä sitten valastuin itsekin että ehkä syy miksi en ollut kovin kiinnostunut pojista oli se että olin koko ikäni ollut paljon kiinnostuneempi tytöistä. Sen kun myönsin itselleni, sekä hieman myöhemmin kavereilleni, elämä oikein kirkastui ja seuraavien parin vuoden aikana (noin 18-21-vuotiaana) ihastuin voimakkaasti/rakastuin kahteen tyttöön ja ihastuin kevyesti vielä pariin muuhun. Olin (ja olen edelleenkin) vähän ujo ja huono puhumaan tunteistani ja pelko sai minut olemaan kertomatta että olen aika pahasti ihastunut vaikka toisen kanssa kännipäissämme pussailtiin tms. ja toisen kanssa elettiin hetken oltiin tosi tiiviisti yhdessä, nukuttiin vierekkäin, halailtiin ja käveltiin käsi kädessä yms. Pidin alkujaan tällöin itseäni biseksuaalina, mutta koska tykkäsin tytöistä niin paljon siihen aikaan että hädin tuskin muistin poikien olemassaoloa, saatoin puhua itsestäni lesbona tai sitten muut olettivat minun olevan lesbo (olen nyt 25-vuotias eli tästä on jo muutama vuosi aikaa > en muista kovin hyvin).

Noin 21-22-vuotiaana muutin maahan jossa glbt-kulttuuri on paljon Suomea hiljaisempi ja pienempi ja kaikki uudet kaverini olivat heteroseksuaaleja. Muutamalle kerroin olevani bi mutta sillä ei ollut kauheasti väliä kun ympäröivä kulttuuri oli niin heteroseksuaalinen. Olin aika tylsistynyt ja turta, kunnes sitten yllättäen tapasin nykyisen avomieheni jonka kanssa tultiin heti juttuun, meillä oli samanlainen hieman tyhmä huumorintaju ja tykättiin samanlaisista leffoista ja scifi-sarjoista. Pojissa tykkään sellaisesta nörttimäisyydestä ja söpöydestä ja hän on juuri sellainen. Tuntui että hän pelasti minut sellaisesta seurueesta jossa en viihtynyt ja puolen vuoden sisällä alettiin seurustella. Tätä jatkui useamman vuoden ja elämä on ollut aika tasaista siitä saakka. Olen ajatellut itseäni biseksuaalina, joka on heterosuhteessä ja ollut ihan tyytyväinen siihen. Avomieheni tietää että olen bi mutta siitä ei olla koskaan syvällisesti juteltu. Ollaan esimerkiksi jotain leffaa katsoessa saatettu puhua jonkun naisnäyttelijän viehättävyydestä mutta en ole koskaan kertonut että saatan seuraavana päivänä googlailla kyseisen näyttelijän kuvia, tai että luetan femslash fanfictionia :P, enkä myöskään uskaltaisi hänelle sanoa meneväni homobaariin tai Prideen (en ole käynyt kummassakaan varmaan viiteen vuoteen).

Sitten päästään tähän päivään. Noin puoli vuotta sitten aloitin uudessa työpaikassa ja tutustuin sitä kautta muutamaan homoon (mies- että naispuoleiseen). Yhtäkkiä vietänkin aikaa huomattavasti homomman porukan kanssa kuin vuosiin ja olo on tosi kotoisa. Tuntuu jopa siltä että viimeiset 3-4 vuotta olen viettänyt jonkinlaisessa horroksessa ja kadottanut oman itseni. En ole ihastunut yhteenkään tyttöön tällä hetkellä mutta samalla en ole enää niin kiinnostunut avomiehestäni, seksi ei oikein inspiroi ja tuntuu työltä (tämä on tosin jatkunut jo noin vuoden verran kai) ja ahdistaa myös se miten niin moni kaveri (myös ne bit) on menossa naimisiin ja hankkimassa lapsia koska itse en tunne olevani valmis sellaiseen (vertaan itseäni aika paljon muihin ihmisiin). Joskus tuntuu että ollaan vain kämppiksiä avomiehen kanssa, vaikka joskus taas on myös hyviä aikoja. Voi myös johtui siitä että työjuttujen vuoksi nähdään aika harvoin nykyään ja ei olla niin läheisiä kuin ennen.

Jonkinlainen identiteettikriisi on kuitenkin siis iskenyt mutta en tiedä mistä se johtuu ja mikä siihen auttaisi. Avomieheni on hirveän herttainen, hauska ja huomaavainen ihminen, hän on varmasti se paras mies minulle jos minä miehen kanssa olen. (Vaikka ei hän tietystikään täydellinen ole, mm. melkein petti minua noin kaksi vuotta sitten.) Pelkään kuitenkin sitä että entä jos teen virheen kun olen hänen kanssa. Entä jos parisuhde naisen kanssa olisi minulle parempi. En ole koskaan ollut mieheen niin tulisen ihastunut/rakastunut kuin naiseen, suhde aviomieheen on ollut aika tasapainoinen ja tasapaksu. Pidän naispuoleisten kavereideni kosketuksestani, tytöillä on kivan pehmeä iho ja pienet sormet, ja mietin aina että miltä tuntuisi jos voisi vaan pitää tyttöä kädestä tai suudella tyttöä muina miehinä ja muuta mukavaa. Pelkään että heitän hukkaan oman elämäni jos olen heterosuhteessa lopun elämäni, mutta toisaalta ei ole takeita että koskaan tapaisin toista henkilöä joka on minulle yhtä sopiva kuin avomieheni. En kuitenkaan halua loukata häntä ja tuhlata hänen aikaa pitämällä häntä suhteessa jossa ei ole tulevaisuutta. Olisi ehkä helpompi jos olisin ihastunut johonkin toiseen, mutta kun en ole, siksi tämä sekoilu päässäni tuntuu niin typerältä oikeastaan.

Eilen kävi vielä ärsyttävä juttu kun homokaverini (jolle olen kertonut biseksuaalisuudestani) viittaisi minuun sanoilla straight girl. Maailman pienin asia, etenkin kun tyyppi on aika itsekeskeinen välillä ja tuskin muistaa meidän keskustelua, mutta alkoi ahdistamaan se että minut nähdään heterona kun itse olen aina ollut sitä mieltä että jos en olisi avomieheni kanssa, olisin naisen kanssa. Eihän tuolla pitäisi olla väliä, mutta silti on minulle jostain syystä ja se varmaan osaltansa sai etsimään tieni taas tänne keskustelupalstalle.

Ei tällä viestillä oikein kunnon punaista nauhaa tainnut olla, mitä nyt teki mieli avautua mietteistäni. Lokakuussa vietetään avomiehen kanssa kolme viikkoa erossa toisistamme, ehkä silloin saan jonkinlaista selkoa päähäni.

moi milhouse!! :) siitä on nyt aika kauan kun alotin tän viestiketjun ja huvittaa miten paljon oma elämä on muuttunu. huh huh!!! :D noh... määpä kerron mitä mulle nykyään kuuluu :D seksuaalisen tilanteen(?...vai miten sen sanois) kannalta ei oikeestaan muutosta :( (oon pelkuri) mutta muuten kaikki onki muuttunu. Mä nimittäin erosin siitä silloisesta poikaystävästäni, tapasin netissä yhden tytön, kerroin joillekkin kavereille jopa siitä tytöstä eli tulin tavallaan hieman kaapista ulos, SITTEN mä menin sänkyyn kännissä yhden mun miespuolisen kaverini kanssa... tulin raskaaksi... lopetin suhteen tähän tyttöön... ja synnytin juuri 4 kk sitten kaksospojat.
Nyt oon siis 2 pojan yksinhuoltaja (poikien isä on kyllä kuvioissa mukana) ja edelleen ihan yhtä pihalla oman identiteetin kanssa. Nyt oon vaan keskittyny lapsiin ja ollu miettimättä naisia jonkun aikaa.. mutta tänään illalla ku pojat nukahti tulin kattomaan että vieläkö täällä on tää keskustelu ja olihan se...
Olis ihanaa jos olis joku jonka kanssa vois puhua näistä jutuista.. mulla on aika hassu tilanne, mutta ehkä jollain muullakin on vaikka yhtä hassu. Nyt oon muutamana iltana unelmoinu kaikenlaista ja miettiny taas tätä kaikkea..