Ulkonäön merkitys

  • 1 / 19
  • Villeniina
  • 8.9.2005 2:31
Viime talvena työkaverini oli lähdössä sokkotreffeille jonkun kanssa. Kun kysyin, mitä se tietää seuralaisestaan, sanoi, että deitti harrastaa urheilua ja on tietty hyvännäköinen, ei hän muuten treffeille meniskään. Kun kysyin, eiks nyt kuitenkin ulkonäkö ole vaan ensivaikutelman kannalta merkitsevää, tyttö vastas, että se ei halua ketään, joka ei ole hyvännäköinen.

Eli kysymys kuuluu: pitääkö tytön olla
1) hyvännäköinen - yleisesti (ns. klassisen kaunis)?
2) hyvännäköinen - sinun mielestäsi?
3) jonkun muun näköinen?
4) ihan sama minkänäköinen, muut asiat ratkaisevat?
  • 2 / 19
  • jääminttu
  • 8.9.2005 10:45
Täytyy olla hyvännäköinen minun mielestäni. Olen joskus kokeillut tapailla ihmistä joka oli mukava ja hauskaa seuraa jne., mutta ei ns. minun tyyppiäni. Ja en ajankaan kuluessa alkanut tuntea häntä kohtaan mitään ihastusta ja lopetin homman. Minkäs sille voi.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä jotka paheksuvat sitä että ulkonäöllä on merkitystä. Haluaisiko joku valottaa tätä asiaa minulle? :)
  • 3 / 19
  • jääminttu
  • 8.9.2005 10:51
ja lisäys vielä.... en myöskään (enää) lähtisi sokkotreffeille ihmisen kanssa joka kuvauksensa perusteella olisi sennäköinen /-tyyppinen että tiedän etten luultavasti tunne vetoa häneen. Kaverina tällaisen ihmisen voisin ehkä tavata mutta silloin toisenkin täytyisi haluta olla vain kaveri.
hyvännäköinen (tosin en käyttäisi juuri tätä sanaa) minun mielestäni. Tietenkin se on vain pintaa ja muut asiat lopulta ratkaisevat. Myös vähän eri asia jos tuntee ihmisen hyvin ennestään, olen ihastunut pari kertaa paremmin tutustuttuani ihmisiin joita en ensi näkemältäni pitänyt erityisen "hyvännäköisinä".
Tietysti hyvännäköisiin ihmisiin kiinnittää ensimmäisenä huomiota ja ihastuu helpommin. Mutta loppupeleissä ulkonäöllä ei ole juurikaan merkitystä, on se paljon tärkeämpää, mitä pään sisällä liikkuu. Ei kaunis ulkokuori pelasta mitään, jos ei muuten synkkaa.

Minä olen esteetikko ja haaveilen kauniista, naisellisista naisista. He kääntävät katseeni ensimmäisenä ja heihin ihastun helpoimmin. Kuitenkin ainoa nainen, jonka kanssa olen seurustellut vakavasti, oli hyvin ns. tavallisen näköinen tyyliltään hieman poikamainen nainen. Ja suhteemme kariutui aivan muista syistä kuin ulkonäköseikoista.

Minulle ainakin kävi niin, että kun rakastuin, ennen jokseenkin mitäänsanomattoman näköisestä naisesta tuli minun silmissäni maailman kaunein olento, koska hän oli se kuka oli.
Minulla on sama kokemus. Tietysti sillä on merkitystä miltä nainen näyttää. Usein vaan lähemmässä tuttavuuden teossa sanat tai silmien pilke ratkaisee enemmän kuin ulkonäkö. Yhtä rajua ihastumista lukuunottamatta en olisi ulkonäön perusteella uskonut miten rakas ja himoittava toisesta voi tulla
jääminttu mainitsit sen, että naisen pitää olla "sinun tyyppiäsi". (Ei, en ole paheksumassa ollenkaan :)) Tästä tuli mieleen kysyä, kuinka monella on sellainen tietty tyyppikäsitys ja millaista tyyppiä se toivottava sitten on.

Mikä tekee naisesta sellaisen, että se on "sun tyyppiä"? Onko se jokin tarkasti määriteltävä piirre ulkonäössä vai jokin laajempi asia?

Kun aloin miettiä omia ihastuksiani, niin siellä on niin pitkää kuin lyhyttäkin, lyhyt- ja pitkähiuksista, vaaleaa ja tummaa ja punapäätä, naisellista ja poikamaista ja mitä vielä.

Ja siitä olen samaa mieltä, että suunnilleen kenestä tahansa voi tulla maailman kaunein nainen, jos huomaa, että korvien välistä löytyy terävyyttä ja kauneutta. Onpa joskus jopa käynyt toisinkin päin - joku jumalaisen hyvännäköinen nainen on ei enää ole näyttänyt ollenkaan niin hyvältä, kun on selvinnyt, etteivät aaltopituudet ole sinne päinkään samanlaiset...
Niin, rumiluksestakin tulee kaunotar kun hän on se oma rakas.
Mutta yleensä ajattelisin, että se varsinainen ulkonäkö ei ole se juttu, vaan toisen olemus. Jos toinen jotenkin miellyttää olemuksellaan, niin hän ei olekkaan niin pahannäköinen. Huomaan usein ajattelevani, että se ja se on hyvännäköinen mutta...eli ei mitenkään kiinnosta.
Siksi minä henk.koht. en oikein innostu sokkotreffeistä, vaikka olis kuvakin etukäteen nähty.

Vähän aiheeseen esimerkki tän hetkisestä elämästäni: samassa jumpassa käy sellainen tyttö joka on mun mielestä mukava (kun ollaan muutama sana pukuhuoneessa vaihdettu) mutta ei mielestäni minkäännäköinen ja on vähän paksukin, mutta huomaan että kun hän on mukava niin oikeastaan hänellä on kauniit silmät, nätti hymy ja ei se nyt niin paksukaan ole...;D Vaikka hetero se varmaan on:(
Ala-asteella eräs poika, johon olin ihastunut, kertoi että oli kahdenlaisia tyttöjä, 1) hyvännäköisiä, mutta tyhmiä/iköviä ja 2) ei-niin hyvännäköisiä (vai oliko se peräti rumia), mutta kivoja. Minulla oli hänen näkemyksensä (ja kai silloin itsenikin...) mukaisesti onni kuulua ryhmään nro 2, ja siksi hän luopui kauniista tytöistä ja alkoi olla mun kanssa... (onneksi tuolloin seurustelut kestivät n. seuraavaan välituntiin asti)
Pitäisikö harmitella, ettei itse osaa jakaa ihmisiä yhtä tehokkaasti? Minusta suurin osa ihmisistä on hyvännäköisiä, parhaiten se näkyy niistä, jotka ovat sinut itsensä kanssa. En tiedä, mikä on se oikeanlainen hyvännäköinen, mutta kyllä ulkokuorella on vaikutusta siihen, miten ihmisiä huomioi. Joskus näkee niin mielenkiintoisen naisen, että on pakko saada selville, millainen hän on. Mielenkiintoisuus voi syntyä jostain eleestä, tavasta liikkua, katsoa, äänestä, jostain vaatteesta, sanomisesta jne. Ja tosiaankin, kun sitten ihastuu johonkin, niin hänestä tulee saman tien maailman kaunein ihminen.
Tytön pitää olla mun mielestä hyvännäkönen... Kuitenkin esim. viimeisen muutaman vuoden aikana ihastukseni ovat olleet tosi "tavallisen" näköisiä mutta jokainen on tainnut hurmata persoonallaan. Aluksi arkisesta ja taviksesta kehkeytyi "se jolla on tosi söpö hymy" tai "ihanat silmät"... Tämänhetkinen ihastukseni on mielestäni älyttömän hyvännäköinen, ja jos joskus uskallan jutella hänelle, toivon että hän olisi myös luonteeltaan yhtä ihana kuin ulkoisesti. :)
Ihastuin ihanaan mieleen. Ihmeellisen moninaiseen.
Kirjoittelimme pitkään, aina vaan. Tavattuamme emme tunteneet mitään mitään kipinää, lähes päinvastoin. Onhan olemuksella merkitystä. Ehkä, jos olemus poikkeaa omasta kovin paljon, ei kai voi löytää kuin luonnostaan yhteistä jatkoa? Ajatusmaailmakin saattaa hivenen poiketa arkielämän todellisuudesta. Karua.. :I
Tämä on niitä klassisia loputtoman keskustelun ja makuasioiden aiheita.. Minä olen ihastunut aina ihmisen persoonaan, en ulkonäköön. Joku voisi tietty sanoa, ettei ihme, eihän sulla ole varaa. .No, niin tai näin, yhteiset kiinnostuksen kohteet ja kemiat ratkaisee minusta näissä asioissa. Joskus olen kyllä yrittänyt tehdä tuttavuutta naisen kanssa, joka on mielestäni todella kaunis.. Mutta silkkoa sisältä, ja se ei kelpaa...
niin, mieli ja persoona, ajattelu tärkeintä
mutta on kai olemassa myös olemuksen kohtaaminen
jotta voisi tavata toisen, täytyy tavata toinen
olemuksenkin tasolla
ja jos ei silloin tavoita toista, mitä voi?
Altoitin tämän keskustelun oikeastaan siksi, että itse en ole koskaan ihastunut todella hyvännäköisiin, olipa sitten kyseessä klassinen tai ns. muntyyppinen... olen kyllä esteetikko, mutta varsinkin vakavammat jutut ovat osuneet kohdalle vain niiden kanssa, joita en aluksi ole arvioinut erityisen hyvännäköisiksi.

Tosin, kun joku vie jalat alta, niin kyllähän sitten ihmisessä näkee kauheasti kaunista, ja omissa silmissä oma kulta on aina kaunein. Hassua vaan, että silti mulla on säilynyt tietty "mun tyyppi", joka kääntää pään, vaikka ihastun ja rakastun kuitenkin eri näköisiin.

Sekavaa...

Jatkanpa vielä toisella kysymyksellä:

Onko toisen ulkonäkö aiheuttanut koskaan ongelmia tyyliin, että muiden ihmisten on ollut vaikea sulattaa (ehkä itsenkin) jotakin piirreettä, pukeutumista tms.?

Olen vuosia taistellut päästäkseni eroon omasta päähänpinttymästä, että tytön pitää näyttää tytöltä, ettei päältäpäin voi arvata, että lepakoita tässä ollaan: tekee helpommaksi esim. sukulaisten kanssa toimimisen. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kaverini kertoi oman näkemyksensä..
"rumat on parempia sängyssä"
Että rumien pitää sit päteä muilla keinoin kuin ulkonäöllä.

Enpä ole itse niin tarkkaa tutkimusta tehny..

Itse kiinnitän huomioo kamalasti vaatteisiin. Tai ensimmäisenä kiinnitän niihin huomioo.. Sillä tavalla saa minun kiinnostuksen heräämään.

Vaatteiden pitää olla siistit ja puhtaat. Pitää olla sen näkönen, että kotoa lähtiessään on edes vilkaissut peiliin. Ei tarvii olla mitkää merkkivaatteet, mutta ei saa olla yhdistäny verkkareita ja farkkutakkia tai muuta vastaavaa. Pitää näkyä että vaatteissa on hyvä olla!

Ja sitten hiukset. Maailman kamalinta on likaiset hiukset! Ja jos niihin lisätään vielä juurikasvu, jolloin likaisuus oikein näkyy!

Muuten ei oo niin väliä millainen kaunis on.. En edes tiedä mikä on kaunis.. Persoonalliset kasvonpiirteet iskee!
Ihan sama minkä näköinen, koska lopulta muut asiat ratkaisevat. Ihastun toki monienkin naisten ulkonäköön, mutta jos tarkempi tutustuminen osoittaa ettei mitään yhteistä löydy ja varsinkin jos aivot on jäänyt valmistusvaiheessa työpajan narikkaan, niin ulkonäkö ei paljon pelasta. Yleensä vakavammat suhteet ovat syntyneet niin, että toinen ei ole ulkoisesti mitenkään ensinäkemältä häikäisevä ("huomaan" siis hänet vasta jonkin ajan kuluttua, vaikka olisin nähnyt pitempäänkin), mutta hyvin toimivat aivot ja pään sisältö ovat ne ratkaisevat tekijät, joihin lopuksi ihastuu.
Kyllä se sisäinen vaan on tärkein asia, ainakin, jos haluaa pitempiaikaista ja vakavampaa suhdetta.Toki on plussaa, jos on myös mukavannäköinen.
Mikä sitten on hyvännäköinen? Nykynaisihanne mediassa: hoikka, sileäihoinen, nuori ja tuuheatukkainen, ei irtolihaa ja hampaatkin helmenvalkeat? No, itselläni toteutuu noista ehkä "nuori" jos 30v lasketaan nuoreksi, ja tuuheatukkainen, jos sade ei latista muotovaahdon ja föönin ansiokasta yhteistyötä. Bisse kun olen, katson miehiä ulkonäön puolesta tyyliin "panisko vai ei?" huomattavasti armottomammin kuin naisia (kapee perse, pitkä tukka, hampaat tallella, mielellään totaali tai sivari ja minua 10v. nuorempi ~_~). Naisissa minusta on hyvännäköistä luonteva liikuminen omassa olemuksessa, se, että on sinut ruumiissaan. On kiva katsella miten eri tavalla eri ikäiset ja eri tavoin pukeutuvat (työasuissaan tai vapaalla) liikkuvat julkisesti. Miten oma kävelytyylinne muuttuu jalkineiden ja vaatteiden myötä? Musta on ihana mennä välillä korkokengissä ja pitkässä hameessä, lenkkareissa ja verkkareissa tai farkuissa ja maihinnousukengissä: jokaiseen luontuu eri tyyli liikkua.
Mutta jos lähemmäksi pääsee: ensinnäkin on karmeaa jos henki haisee, niin tulee äitiä ikävä jos haistan naisen hengityksestä vanhan viinan ja tupakan oikeesti, ja jos ihminen on aivan pesemätön niin yäk. En vastusta karvoitusta, en riippuvia tissejä enkä leveeperäsyyttä, koska silloin vastustaisin itseäni. Mutta heikkouteni on pitkät, hyväkuntoiset hiukset, IHANAT!
Osuvasti joku sanoi, että ihastuksen kohteesta tulee maailman kaunein ihminen.

Jos tyyppikysymyksiin mennään, niin itse kiinnostun naisellisuudesta. Toivottavasti en loukkaa ketään, mutta ainakaan tähän asti en ole ihastunut rekkamiesluukkiin. Matala ääni on eroottista ja katseen intensiteetti. Joidenkin kanssa kemiat käyvät yksiin ja ihastuminen vaatii tunteen/illuusion jostakin syvemmästä kosketuspinnasta kyseiseen ihmiseen.

Ihastun älykkyyteen, huumoriin, lämpöön ja viisauteen, yhdistettynä pilkkeeseen silmäkulmassa ja naiselliseen ulkomuotoon. Ihastun myös säröihin ja haavoihin kokonaisuudessa - ne tekevät ihmisestä mielenkiintoisemman.

Naisten kanssa, joihin olen ihastunut, vuorovaikutus vain jotenkin on muodostunut sellaiseksi, että mukana on tuntunut olevan jokin vahva "underlayer", jotakin molemminpuolisesti jaettua. Jotakin sellaista lähelle tulevaa kiinnostusta ja siihen vastaamista. Jotakin sellaista, että kommunikaatio toisen kanssa muuttuu paljon monivivahteisemmaksi ja monimerkityksellisemmäksi kuin ihmisten kanssa yleensä.