Elämämme miehet - Osa XV: "Yksi sormus löytää heidät..."

     Tuijotin kirjekuoresta pöydälle tipahtanutta sormusta epäuskoisesti. Jos en olisi ottanut sitä käteeni, olisin voinut uskoa sen olevan vain harha. Olin ehtinyt automatkan aikana miettiä noin tuhat eri syytä Teron vaitonaiselle käytökselle, mutta mitään tällaista en ollut osannut ajatellakaan. Ja mikä pahempaa – en tiennyt, mitä ajattelisin nyt! Toisaalta keittiön pöydällä, laskevan auringon valossa kimalteleva sormus oli juuri sitä, josta olin jo pitkään ehtinyt haaveilla. Olimme Teron kanssa pariinkin otteeseen laskeneet leikkiä, miten kihlauksemme tulisi tapahtumaan. Olimme aina olleet varmoja, että minä hankkisin sormukset ensin.

     Ennen kuin annoin innostukselleni täyden vallan, puuttui järkeni peliin ja muistutti siitä, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Vaikka kaikki olikin osoittautunut väärinymmärrykseksi ja perättömäksi huhupuheeksi, mietin, olimmeko vielä sittenkin epävarmoja toistemme suhteen. Lisäksi olimme seurustelleet vasta reilun puoli vuotta ja se oli melko lyhyt aika suhde-elämän kannalta. Äkisti tunsin olevani pakotettu olemaan vanhempi kuin se kaksikymmenvuotias, joka olin. Halusin olla vain se teinipoika, jonka elämää suurempana haaveena oli saada poikaystävältään kihlat, jonka jälkeen elämä olisi yhtä ruusuilla tanssimista. Olin kuitenkin ehtinyt jo kuluneen puolen vuoden aikana nähdä niin paljon kaikkea, joka koetteli suhdetta melkoisesti, että tiesin ruusuissa olevan myös piikkejä. Ja koska suhtautumisemme vaikeuksiin oli – kauniisti sanottuna - hieman dramaattinen, en tiennyt oliko kihlaus tässä vaiheessa paras vaihtoehto. Järkeni sanoi, että meidän tulisi kasvaa ensin ihmisinä, eikä rynnätä tekemään tunteellisia päätöksiä hetken mielijohteesta. Jos jokaisella kerralla suhteemme joutuessa kriisiin päätimme käyttäytyä kuin teinidraamakuningattaret, ei yhteiselosta tulisi mitään - kiiltelisi sormessa kihlasormus tai ei.
     Kaiken lisäksi, jos sormeeni yllättäen ilmestyisi ilmiselvä kihlasormus, joutuisin tulemaan kaapista ulos arkielämässäni. En tosin epäillyt Teron pahastuvan, jos ottaisin sormuksen pois sormestani, kun se olisi tarpeellista. Minun mielestäni se olisi kuitenkin halpamainen keino päästä kuin koira veräjästä. Aivan kuin olisin vähätellyt sormuksen ja sen edustaman asian merkitystä.
     Olin aina haaveillut, miten ihanaa olisi antaa koko maailman nähdä ja tietää kihlauksestani poikaystäväni kanssa. Mutta nyt kun se voisi viimeinkin olla todellisuutta, huomasinkin olevani tiukemmin kaappini syövereissä kuin olisin halunnut myöntää.
     Jos antaisin sormuksen olla sormessani, se herättäisi liikaa huomiota koulussa ja koulun ulkopuolella. Joka tapauksessa minun olisi pakko joko tulla kaapista tai kertoa kysyjille jotain niin ympäripyöreätä, etten käytännössä katsoen vastaisi heille mitään ja totuus selviäisi heille ennemmin tai myöhemmin. Ja koska en halunnut tulla kaapista, jäi ympäripyöreyksien kertominen ainoaksi vaihtoehdoksi. Se taas olisi melkein kuin valehtelisi heille päin naamaa. Jo oli kerrassaan surkeat vaihtoehdot. Mitä ihmettä sanoisin Terolle?
     Ja aivan oma lukunsa olivat sukulaiset! Mistä taikoisin heille näytille jonkin mysteerisen tyttöystävän, josta en ollut maininnut sanallakaan, ja joka yhtäkkiä olikin kihlattuni! Tähän ei voisi kehittää mitään ympäripyöreää selitystä ja toivoa pääsevänsä pälkähästä. Se olisi varmasti näytös vertaansa vailla ja siihen kuuluisi myös kohtaus: "Lari tulee rojahtaen kaapista". Sellaiseen en todellakaan ollut valmis. Voisin olla valmis tinkimään kaapin oven varjelemisesta vaikkapa koulukavereitteni kanssa, mutta en todellakaan ollut valmis siihen sukulaisteni kohdalla. Vanhemmilleni sellainen tilanne tulisi varmasti myös hyvin suurena järkytyksenä. Ehkä jokin muu keino olisi parempi tapa astua ulos kaapista, kuin kihlaus poikaystävän kanssa.
     Mitä ihmettä vastaisin Terolle?

     Istuin edelleen keittiön pöydän ääressä tuijottaen sormusta kuin lumottuna, kun Tero tuli ovesta sisään. Hän käveli hiljaisena keittiöön ja alkoi laittaa selkäni takana ostoksia jääkaappiin. En jaksanut kuunnella järkeni ja tunteitteni tappelua enempää. Ne tuntuivat pyörivän vain pientä noidankehää, josta ei löytynyt ulospääsyä. Nousin seisomaan ja käännyin katsomaan Teroa, joka juuri nosti hernekeittopurkkia ostoskassista. Tiesin jo, mitä vastaisin Terolle.
     "Kyllä."
     Tero laski hernekeittopurkin kädestään pöydälle ja kääntyi katsomaan minua. Minä hymyilin ja katsoin häntä suoraan häneen ruskeisiin silmiinsä.
     "Mä...", Tero aloitti ääni väristen, "Mä pelkäsin, mitä sä sanot. Sä olit niin kamalan hiljaa, kun mä tulin sisään."
     Astuin halaamaan Teroa, minun miestäni, kihlattuani.
     "Tiedän. Meinasin ensin sanoa, että olisi ihan liian aikaista tälle, mutta sitten tajusin, että vaikka tässä on viime ajat kärsitty vaikka millaisista möykyistä, me ollaan silti selvitty niistä ja ollaan nyt tässä, yhdessä edelleen ja kaikki on ihan hyvin."
     Tero rutisti ja suuteli minua.
     "Tero, mitä sä meinaat kertoa ihmisille meistä?"
     Tero katsoi minua kummastuneena.
     "Miten niin mitä meinaan kertoa ihmisille?"
     "No, varmasti ihmiset huomaa, että sun nimettömässä on sormus, jota siinä ei ole ollut aikaisemmin."
     "Tietenkin joillekin kerron, että mulla on maailman ihkuin poikaystävä, joka suostu meneen mun kaa kihloihin. Toisille en kerro asiasta yhtään mitään, kun ne on joko tyhmiä tai sitte asia ei mitenkää vaan kuulu niille. Joilleki voi sitte sanoa, että on kihlois maailman ihanimman ihmisen kanssa."
     Tero oli aivan oikeassa, ei kaikille tarvinnut kertoa. Eihän sitä muutenkaan juostu ympäriinsä kyselemässä kaikilta vastaantulijoilta, kenen kanssa kukin heilasteli. Enhän minäkään tiennyt, millaisten ihmisten kanssa luokkakaverini seurustelivat!
     "Ootko ajatellu, mitä aiot sanoo kotona?"
     "Joo, oon ajatellut, mutta..."
     "Ei sun tartte sanoo mitää, jos et haluu", Tero keskeytti.
     "Miten niin?"
     "Otat sen vaa pois sormesta aina sillon, kun meet himaan tai muualle, jossa et halua asiasta kertoo."
     Kun sen kuuli toisen suusta, se ei kuulostanut enää niin pahalle, kun mitä itse olin ajatellut. Sormuksen riisuminen kuulosti melkeinpä kätevälle keinolle sen sijaan, että se olisi ollut halpamainen kepulikonsti päästä vaikeista tilanteista eroon. Nyökkäsin Terolle.
     "En mä muutenkaan nyt juuri jaksa miettiä, miten aion vanhemmilleni kertoa, enkä muutenkaan voi elää elämääni heidän kauttaan. Sitä paitsi nälkä on niin, että näköä haittaa. Mitäs toit kaupasta meille syötäväksi?"
     "En mitään, mitä vois syödä tänään. Me mennään ulos syömään! Sä oot just suostunu menemään mun kaa kihloihin ja mä vien sut jonneki syömään ja sit vasta pitkän kaavan kautta saat ton sormees. Et sitä ennen!"
     "Niin ja jos mä olisin kieltäytynyt, niin olisit tarjoillut meille tänään purkkihernekeittoa", kysyin hymyillen.
     "No, mitä varten sä kuvittelit, että mä sen ostin?"

     Pitkästä aikaa minusta tuntui todella hyvälle ja Terokin vaikutti olevan aivan haltioissaan. Välillä järkeni koetti vielä saada tahtoaan läpi kertomalla minulle, että olin tekemässä suurta virhettä. Vaiensin sen toteamalla, etten oikeastaan voinut muuta. Tietenkin olisin voinut olla hyväksymättä kihlausta, mutta en olisi saavuttanut sillä mitään. Minusta tuntui, että kihlaus voisi jopa tasoittaa isompia ryppyjä. Se saattoi tietysti olla vain toiveajattelua, mutta mistä sitä koskaan tiesi.

     Valmistautuessamme lähtöön molempien puhelimet soivat. Minulle soitti äitini. Hän halusi tietää, että olimme päässeet turvallisesti perille ja että olin kunnossa. Häntä kuulemma edelleen huolestutti viime aikainen käytökseni ja kuinka nopeasti se oli muuttunut, puhumattakaan äkillisestä lähdöstäni takaisin Helsinkiin. Hänen mielestään se ei ollut ollut aivan järkevä ratkaisu. Vakuuttelin äidilleni taas kerran voivani paremmin. Lupauduin puhelun aikana myös tulemaan ennen kesälomani päättymistä Teron kanssa käymään. Minusta tuntui, että Tero oli todella tehnyt äitiini vaikutuksen. Puhelun lopuksi äitini halusi vielä vaihtaa pari sanaa Teron kanssa, joten jouduin ojentamaan kännykkäni hänelle. Hän oli juuri lopettanut oman puhelunsa.
     "Tero", Tero vastasi puhelimeen.
     "Joo, matka meni ihan hyvin. Oli ihan kiva käydä taas pitkästä aikaa siellä."
     Sitten äitini taas puhua pajatti hetkisen.
     "Eei se ollut vaivaksi. Ja eikä tarvitse, me sovitaan se Larin kanssa kyllä. Täytyy nyt katsella, miten mun viikonloppuvapaat menee, mutta tullaan tietty. Kuullaan taas, moi!"
     Tero ojensi kännykkäni takaisin minulle. Katsoin häntä kysyvästi.
     "Äitisi on ihan mainio."
     "Ai, niinkö sinusta? Itse en olisi ihan tuota mieltä, en ainakaan aina."
     "No, se oli hirmu huolissaan susta ja halus vaa, että mä katon sun perään. Eli se tarkottaa sitä, etten mä voi päästää sua sit nukkuun yksin sun sänkyyn, vaan sun pitää nukkuu mun vieressä."
     Hymyilin. Jos äitini vain olisi tiennyt.
     "Ei mulla ollut aikomustakaan nukkua yksin, tiedätkö. Kukas sulle soitti?"
     "Minna. Mä pyysin sen mukaan syömään, ei kai haittaa?"
     Tero näytti hieman huolestuneelle. Pudistin hymyillen päätäni.
     "Ei se haittaa. Mitäs Minnalle kuuluu?"
     "Mitäs sille, siellä se on sairaalassa duunissa. Ei me olla silleen hirveen paljoo juteltu viime aikoina. Se vaan on sanonu, että se haluis välillä nähdä suakin. En mä edes tiiä, tietääkö se kunnolla, millasta möykkyä meillä on viime ajat ollu."
     "Mitähän Minna muuten sanoo meidän kihloista?"
     "En tiiä, sen kuulee sit kun sen näkee. Mut nyt mennään. Muuten Minna ehtii sinne meitä ennen ja me ei päästä sanomaan siitä, että naisia saa aina odottaa."

     Jopa keskikesän juhlan aikoihin riitti Helsingin ravintoloihin asiakkaita. Tero koetti olla ovela ja keksiä paikan, missä ei olisi tunkua, joten suuntasimme kulkumme kohti Suomenlinnan lauttaa. Saapuessamme viimein lauttamatkan ja kävelyn jälkeen ravintolalle ja astuessamme sisään huomasimme oveluutemme pettäneen hieman. Sielläkin, melkeinpä kaukaisimman saaren eteläisimmässä kärjessä, riitti asiakkaita reilusti. Ovella meitä tuli tervehtimään iloinen tarjoilija. Tero pyysi meille syrjäisen pöydän ja kynttilänvaloa. Muutamaa hetkeä myöhemmin istuimmekin salin reunalla hämyisässä pöydässä.

     Ehdimme istua pöydässä puolisen tuntia, ennen Minnan saapumista. Sinä aikana tarjoilijamme, Hilkka, ehti jo useamman kerran kysellä meiltä, haluaisimmeko jotain juotavaa ja pikkupurtavaa. Päädyimme molemmat ottamaan yhdet siiderit. Kyytipojaksi siiderille hän toi meille myös suolapähkinöitä.
     "Anteeksi, että tuun näin myöhään, mutta lautta meni nenän edestä", Minna sanoi saapuessaan.
     "Ei se mitään. Se lautta tais olla just se, jolla me tultiin", Tero vastasi.
     "Joo, ei se haittaa, että tulit nyt vasta", lisäsin, "me ei olla vielä kuoltu nälkään ja sitä paitsi tuo tarjoilija on pitänyt meille seuraa täällä kertomalla kokemuksistaan. Hän on kuulemma entinen lentoemäntä. Mitäs sulle kuuluu?"
     "Mitäs tässä, töitä. Ei kai sen kummempaa. Onneksi sain edes oman alan töitä tänä kesänä, ettei tarvinnut enää mennä marketin kassalle istumaan."
     "No jaa, ei se kassaneitinä oleminen mitenkään erityisen hohdokasta ole", vastasin, "mutta kyllä sitä tekee. Ainoa huono puoli on ne asiakkaat."
     "Asiakkaat, se välttämätön paha mun ja palkan välissä", Tero totesi.
     Samalla Hilkka, joka oli huomannut Minnan saapumisen, saapui pöydän viereen kysymään, josko haluaisimme jo tilata.

     Olimme ehtineet aterian loppupuolelle, kun Minnan puhelin soi. Hän poistui pöydästä juttelemaan puhelimeensa ja palasi vähän ajan päästä.
     "Sori, kundit, mutta mun on pakko mennä", hän sanoi ja alkoi keräämään tavaroitaan.
     "Harmillista, mutta ei kai sille sit mitään voi", Tero sanoi.
     "Joo, tässä on tää mun ruoan osuus", Minna sanoi ja antoi rahat Terolle, "Viettäkää kiva ilta."

     Ihmettelimme hetkisen Minnan äkkilähtöä. Hän ei ollut sanonut mitään syytä poistumiselleen ja se ei ollut ollenkaan Minnan tapaista. Olin varma, että Minna kertoisi aikanaan, mitä oli tapahtunut, jos hän haluaisi. Unohdimme asian keskittyessämme Hilkan tuomiin jälkiruokalistoihin. Valittuamme jälkiruoat, Tero koetti katsella, minne Hilkka oli kadonnut.
     "Äh, käyn tiskillä tilaamassa nämä", hän sanoi ja poistui baaritiskin suuntaan, jonka luona hän hetken kuluttua juttelikin Hilkan kanssa. Minä sillä välin nautin suhteellisen täysinäisestä olostani.

     Syötyämme jälkiruoan olin aivan täynnä ja varma, että muistutin enemmän rantapalloa kuin ihmistä. Tero totesi olevansa itsekin samassa olotilassa. Sitten Tero virnisti minulle ja alkoi kaivella taskujaan.
     "Mitä nyt, unohditko lompakkosi? Tai sitten tämä on vain juoni saada minut maksamaan", kiusoittelin häntä.
     "Hölmö", Tero vastasi ja nousi seisomaan. Silloin tajusin, mitä hän aikoi.
     "Heei! Eikä", koetin protestoida, mutta turhaan. Kuvittelin samalla ravintolan jokaisen silmäparin kääntyvän katsomaan meitä ja tuijottavan tekemisiämme silmä kovana. Mutta, kun Tero tuli minun puolelleni pöytää ja polvistui eteeni, en enää huomannut mitään muuta kuin hänet. En huomannut edes Hilkkaa, joka hiipi lähemmäs sampanjapullo ja kaksi lasia käsissään. Näin vain Teron, joka hymyillen katsoi minua silmiin.
     "Ootko mun?"
     Sillä hetkellä en enää tippaakaan välittänyt, vaikka muut olisivatkin katsoneet mitä me teimme.
     "Olen."