Elämämme miehet - Osa XIII: "Palaa luokseni"

    Tuut... Tuut... Tuut...
    Puhelin hälytti, se oli hyvä asia. Seisoin juhannuksen yöttömässä yössä keskellä kaverini takapihaa puhelin korvalla. Taustalta kuului basson tasainen jytke. Yritin sulkea sen ajatusteni ulkopuolelle niin hyvin kuin vain voin ja laitoin ovea kiinnemmäs. En tohtinut laittaa sitä kokonaan kiinni, pelkäsin sen menevän lukkoon. Puhelin hälytti vielä muutaman kerran ennen kuin siihen vastattiin.
    "Tero", hyvin unisen kuuloinen ääni vastasi.
    "Hei Tero. Täällä Lari. Herätinkö", koetin olla sammaltamatta liiaksi ja kuulostaa selvälle.
    "Eet.. tai joo. Nukahdin vähän aikaa sitten, kun mietin, oliko viisasta laittaa sulle sitä viestii."
    Olin hetken hiljaa.
    "Oli se. Ja mä olen ollut hölmö, kun en ole vastannut sulle aikaisemmin... kulta."
    "Tota...", Tero aloitti ja piti pienen tauon, ennen kuin jatkoi epäröiden, "sä taidat olla sitten päättänyt jotain, kun soitat mulle tällaiseen aikaan?"
    "Kyllä...", vastasin ääni väristen ja kokosin itseäni hetken aikaa.
    "Mä haluan... tai siis mä ajattelin... Mä mietin, että tulisin takas sun luokse. Mä... mä..."
    Siinä vaiheessa repesin itkemään.
    "Lari, mä rakastan sua", Tero sanoi ja purskahti myös itkuun.
    "Lari, haluutko kyydin sieltä kotiin?"
    "Joo!"
    "Mä lähen heti ajaan sinne!"
    "Etkä kyllä lähde! Nukut ensin aamuun asti. Onko sulla pitkään lomaa?"
    "No ei, kaks päivää ja sit pitää olla takas töissä."
    "Tulet huomenna tänne ja sitten mennään seuraavana päivänä takas Helsinkiin. Pääset saunaankin."
    "Ei tartte kysyy uudelleen! Lähen sinne heti aamusta!"
    "Pahus, pitää varmasti sitten kertoa äidille, että olet tulossa taas tänne."
    "Tietääks se?"
    Pudistin päätäni.
    "Ei. En mä voinut kertoa. Meinasin kyllä parikin kertaa, mutta en mä sitten voinut."
    "Okei, eli heteronaamari päälle ja pitää muistaa etten saa hypätä sun kaulaan heti kun sut nään."
    Hihittelin ajatellessani sellaista tilannetta. Se oli kuin suoraan jostain huonosta saippuasarjasta.
    "Lari...", Tero sanoi vielä ja lopetti.
    "Niin?"
    "Tota... oothan sä samaa mieltä myös huomenna?"
    "Miten niin en muka olisi", kysyin hieman äimistyneenä.
    "No tota sä kuulostat vähän humalaiselle", Tero vastasi varovasti.
    "Niin mä olenkin", myönsin, "mutta tältä musta on tuntunut jo ennen tätä iltaakin, mutta ehkä mä nyt vasta sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta soittaa sulle ja kertoa sen."
    Puhelimen päässä oli hetken aivan hiljaista.
    "Lari, mä rakastan sua."
    "Niin mäkin sua. Nähdään huomenna ja nuku hyvin."

    Tämän jälkeen leijailin takaisin juhannusbileisiin muiden pariin ja jatkoin juhlimista heidän kanssaan käyden boolimaljan kimppuun aivan uuden innon vallassa. Jossain vaiheessa iltaa muutamat selvemmässä kunnossa olevat kaverini ihmettelivät, mikä minuun oli mennyt, kun olin äkisti niin paljon paremmalla tuulella. Julistin kännisen iloisesti, että olin juuri saanut elämäni takaisin raiteilleen.

    Kun viimein pääsin aamuyön myöhäisinä tunteina kömpimään kotiin, äitini oli jo hereillä keittämässä aamun ensimmäistä kupillista kahvia. Tiedusteltuani, miksi hän oli niin aikaisin jo hereillä, hän vastasi, ettei ollut oikein saanut nukutuksi odottaessaan minun paluutani. Pahoittelin, etten ollut ilmoittanut hänelle mitään.
    Kerroin hänelle, että Tero oli soittanut illalla ja tulisi huomenna kylään. Saisin häneltä seuraavana päivänä kyydin takaisin Helsinkiin. Äitini oli asiasta hieman hämmästynyt ja kysyi, miksen ollut aikaisemmin sanonut olevani menossa niin nopeasti takaisin Helsinkiin. Hän ei myöskään ollut varma, oliko nopea paluuni Helsinkiin viisas päätös, olinhan ollut pitkän aikaa hyvin masentunut. Sanoin voivani ihan hyvin ja että minun oli pakko päästä kotiin, koska olin unohtanut sinne kasan sellaisia koulukirjoja, joita minun pitäisi kesän aikana lukea. Sanoin tulevani takaisin vielä ennen kesäloman loppua.

    Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, vaikka olin hoippunut aamuyöllä kotiin kohtuullisessa humalassa. Katsoin ensimmäisenä kännykkääni, johon oli kuin olikin saapunut viesti. Se oli lyhyt ja ytimekäs: "Matkalla :-)".
    En voinut ymmärtää itseäni. Olin viimeisen kahdenkymmenen neljän tunnin aikana ollut aivan sekaisin. Ensin olin ollut kuin maani myynyt, surusta sekaisin ja varma, etten koskaan enää haluaisi edes nähdä Teroa. Ja nyt tuskin maltoin odottaa niiden muutaman tunnin kulumista, jonka jälkeen Tero olisi täällä ja saisin halata häntä ja olla jälleen hänen kanssaan. Kuulostin omasta mielestänikin seonneelle, saati sitten mille käytökseni saattaisi näyttää kaikkien ympärilläni olevien mielestä. Tajusin myös olevani nälkäinen, ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Tai no, ainakin kahteen viikkoon. Vääntäydyin varovasti ylös sängystä. Kuulosteltuani hetken ja todettuani, että olin onnistunut välttämään krapulan ainakin toistaiseksi, menin suihkuun.

    En ollut katsonut, mihin aikaan aamusta Tero oli lähettänyt viestinsä, joten yllätyin suuresti kun hän soitti jo reilun tunnin kuluttua, kesken aamutoimieni. Hän kyseli ajo-ohjeita, kun ei muistanut miten meille ajettiin. Ohjasin hänet perille ja menin samalla alas ovelle vastaan. Huikkasin keittiöön vanhemmilleni, jotka olivat taas aamukahvilla, että Tero oli melkein perillä.

    Nähdessäni tutun auton kääntyvän pihaan meinasin seota. Olin aivan varma, etten pystyisi hillitsemään itseäni ja että hyppäisin hänen kaulaansa itkien kuin pikkutyttö. Jollain ihmeellisellä keinolla onnistuin kuin onnistuinkin hillitsemään itseni ja samaten Tero, vaikka se ei ilmiselvästi ollutkaan kummallekaan helppoa. Äitini tuli myös ovelle toivottamaan Teron tervetulleeksi.
    "Hyvänen aika", äitini sanoi, "Sinunhan on pitänyt lähteä ajamaan puoliltaöin ehtiäksesi tänne tällaiseen aikaan aamusta!"
    "No, ei nyt ihan puoliltaöin, mutta lähdin tuossa vähän ennen seitsemää. Ei vähäisiä lomapäiviä saa käyttää nukkumiseen, vaikka nyt hieman väsyttääkin."
    "No, menet nyt vaikka Larin sängylle pitkäksesi. Tuon sinulle vain puhtaat petivaatteet."
    "Äh, ei tarvitse. En mä usko, että tolla mitään pahempia pöpöjä on."
    "Varoitan", puutuin puheeseen. "Minä kuolaan pahasti tyynyille."
    Menimme yhdessä sisään. Tero lähti nousemaan rappusia kohti huonettani. Äitini huikkasi hänen peräänsä keittävänsä kahvia, kunhan Tero heräisi. Seurasin Teroa yläkertaan.
    Päästyämme huoneeseeni suljin oven ja käännyin Teroon päin. Hän koetti hillitä itkuaan räpyttelemällä kiivaasti ja silloin minä en kestänyt enää. Menin hänen luokseen itkien ja halasin häntä. Hän halasi minua takaisin.
    "O...o...olen pa...pahoillani", hän sai soperrettua.
    "Ni...niin minäkin", vastasin.
    Halasimme ja suutelimme toisiamme pitkän aikaa. Haistelin samalla hänen tuttua ja turvallista tuoksuaan ja nautin Teron sylissä olemisesta. Tämän jälkeen kaadoin hänet sängylleni.
    "Nyt olet siinä hetken aikaa pitkälläsi."
    "Enkä. Paitsi, jos tuut viekkuun."
    "En voi, mutsi voi alkaa epäillä jotakin. Tietysti, jos käyn hakemassa pari voikkaria ja juotavaa, niin sitten hän ei hätyyttele hetkeen aikaan."
    Tero nyökkäsi ja haukotteli. "Tee niin, mutta älä viivy kauaa."
    Nousin sängyltä ja menin alakertaan.

    "Joko Tero nukahti", äitini kysyi.
    "Ei vielä. Ajattelin hakea pari voileipää meille sinne ylös ja samalla vähän puuhata tietokoneella, kun hän lepää."
    Äiti nyökkäsi.
    "Onko Tero aivan kunnossa? Hän näyttää väsyneelle."
    "Eiköhän se. Kuulemma töissä on ollut kiireitä."
    "No, annat sitten raukan levätä sen aikaa, jonka hän ehtii täällä olemaan, etkä juoksuta häntä ympäri kylää."
    Nyökkäsin tehdessäni leipiä.
    "Tietenkin."

    Mennessäni takaisin ylös leipien ja juomalasien kanssa, Tero nukkui jo. Seisoin hetken aikaa oviaukossa katsellen häntä. Hän oli niin söpö sillä hetkellä. Suljin oven takanani ja laskin lasit ja leivät pöydälle hiljaa haluamatta herättää häntä. Ilmiselvästi hän ei ollut vielä täysin unessa, koska hän heräsi astioiden kolahdukseen. Hän katsoi minuun unisena.
    "Tuu viereen?"
    Nyökkäsin ja menin hänen viereensä. Tero laittoi käden ympärilleni. Ei kulunut montaakaan hetkeä, kun hän jo tuhisi korvani vieressä ja vähän myöhemmin minäkin olin unessa.

    Loppuaika Karstulassa meni rauhallisesti ja pian tulikin jo aika lähteä takaisin Helsinkiin. Äitini toivoi, että meillä olisi ollut enemmän aikaa viettää heidän kanssaan. Hän sanoi oivaltaneensa kuinka mukava ihminen Tero oli. Hän ei myöskään enää vierastanut ajatusta, että minä asuin Teron kämppiksenä. Minusta tuntui omituiselle, että joku edelleen ajatteli meitä vain kämppiksinä, eikä parina. Koulukavereitani lukuunottamatta kaikki helsinkiläiset tuttavamme kuitenkin tiesivät meistä. Tosin entistä kummallisemman asiasta teki se, että vielä pari päivää aikaisemmin en ollut edes ollut varma ajattelisinko itsekään meitä parina.

    Kotimatkalla puhuimme Teron kanssa tapahtuneesta ja päätimme olla mainitsematta asiasta mitään kenellekään – myöskään Markulle. En muutenkaan sietäisi nähdä häntä silmissäni pitkään aikaan. Sanoinkin sen ääneen. Tero pyysi minulta vielä kerran anteeksi koko sotkua ja minä puolestani sitä, että olin ollut melkoinen jästipää, kun olin halunnut tehdä tästä näin suuren numeron.

    Mitä lähemmäs Helsinkiä tulimme, sitä hiljaisemmaksi ja jollain tapaa jännittyneeksi Tero tuntui muuttuvan. Mietin, johtuiko se siitä, että olimme palaamassa kaupunkiin, jossa kaikki viimeaikainen sotku oli tapahtunut, vai oliko taustalla muuta. Kysyessäni häneltä asiasta, Tero vakuutteli, ettei mikään ollut vialla. Häntä kuulemma vain väsytti ajaminen ja sen takia hän oli hiljaisempi kuin tavallisesti. Annoin asian olla. Jos Teroa jokin vaivasi, se ilmiselvästi oli jotain, mistä hän ei ollut vielä valmis puhumaan.

    Saatuamme auton parkkiin, kävelimme kohti kotia. Kävellessämme Tero tuntui piristyvän.
    "Kuule. Mä käväsen tossa lähikaupassa. Mee sä vaan edeltä himaan ja mä tuun perässä. Meillä ei oo maitoo – tai no, ei siellä oikein ole mitään."
    "Selvä, kunhan et laita minua kantamaan näitä kaikkia tavaroita", sanoin puoliksi vitsillä.
    Tero nyökkäsi.
    "Ajattelinkin ottaa tästä tän mun kassin ja latoo sit sinne ostokset", Tero sanoi.
    "Hei eikun ihan totta. Kyllä minä voin nämä kaikki viedä, niin ei tarvitse kanniskella kaupassa isoa matkakassia", sanoin hämmästyneenä.
    "Eijei, kyllä mä voin sen mukaan sinne ottaa. Mee sä vaan jo. Hus ny siitä."
    Hämmentyneenä menin kotiin päin samalla kun Tero meni kauppaan, kasseineen.

    Päästyäni kotiin minua odotti keittiön pöydällä sokerikuppia vasten pystyssä pieni kirjekuori. Siihen oli Teron käsialalla kirjoitettu lyhyesti: "Lue minut." Otin kirjekuoren käteeni ja avasin sen. Vedin sieltä ulos keskeltä taitetun paperin ja taitoin sen auki. Luin siihen kirjoitetut kaksi sanaa: "Oletko minun?" Olin ymmälläni. Kallistin kirjekuorta ja katsoin sinne sisälle. Sieltä kilahti jotain pöydälle ennen kuin ehdin saada sen kiinni. Se pyöri villisti pöydällä, laskevan auringon heijastuessa sen kiiltävästä, kullanvärisestä pinnasta kuin tuli. Se oli sormus.
    "Jestas", totesin ja otin sen käteeni. Katsoin sitä. Se oli täysin sileä kultainen sormus. Kirjekuoressa oli vielä sen vastakappale. Istuin pöydän ääreen odottamaan Teron saapumista kaupasta. En ollut osannut odottaa mitään tällaista. Jäin miettimään sekavin tuntein mitä hänelle vastaisin.