Elämämme miehet - Osa XII: "Kesäyön unelma"
En kyennyt hillitsemään itkuani, vaikka kuinka yritin. Itku alkoi jo raitiovaunussa matkalla linja-autoasemalle sellaisin hiljaisin pienin nyyhkäyksin, joista tietää, että jokin saattaa olla päättynyt lopullisesti, mutta jota ei itse halua uskoa. Koetin vakuutella itselleni, ettei kaikki ollut aivan niin huonosti. Lisäksi uskottelin itselleni, että olin menossa kotiin vain lataamaan akkujani.
Päästyäni Expressbussiin itkuni sai aivan uusia piirteitä. Saatoin hetkittäin murtua täysin ja itkeä itkemästä päästyäni pitkän aikaa, toivoen samalla, ettei kukaan muu bussissa oleva huomaisi sitä. Joko onnistuin tässä tai sitten muut matkustajat olivat sen verran kohteliaita, etteivät halunneet häiritä. Sain olla aivan rauhassa.
Itkukohtaukseni pahenivat, joka kerta kun Tero koetti soittaa minulle. Ensimmäisen kerran hän yritti soittaa minulle jossain Hämeenlinnan tienoilla. Olin juuri saanut joten kuten unen päästä kiinni, kun puhelimeni sointi raastoi minut jälleen hereille. Olin jo vastaamassa, kunnes muistin, ettei minulla ollut juuri sillä hetkellä halua puhua hänen kanssaan. Painoin, haluamatta olla turhan töykeä, sormeni kaiuttimen päälle ja annoin sen soida kaikessa rauhassa. Hetkeä myöhemmin tekstiviesti ilmoitti minulle saapuneen vastaajaviestin. En halunnut kuunnella sitä. Laitoin kännykkäni hiljaiselle ja tungin sen laukkuuni. En halunnut edes nähdä sitä nyt. Annoin itseni vaipua takaisin horrokseen.
Seuraavan kerran havahduin levottomista unistani vasta Tampereella, jossa minua odotti bussin vaihto. Seistessäni odottamassa seuraavan bussin lähtöä satuin katsomaan kännykkääni ja huomasin siihen tulleen kaksi puhelua lisää, jotka olivat molemmat Terolta. Lisäksi hän oli jättänyt minulle kummallakin kerralla vastaajaviestin. Olin aivan liian väsynyt voidakseni estää itseäni kuuntelemasta niitä. Viesteissään Tero kuulosti itkuiselle ja hän pyysi minua, jos ei palaamaan, niin ainakin vastaamaan puheluihinsa. Viimeisen viestinsä hän lopetti sanomalla, että rakasti minua. Istuin asfaltille laukkuni viereen ja aloin jälleen itkeä. En voinut, enkä halunnut palata Helsinkiin. Olin luvannut äidillenikin tulla kotiin. Kaiken lisäksi en tiennyt, miten olisin suhtautunut Teroon ja tämän sanomisiin. Monen viikon ajan olin luullut, että kaikki oli hyvin ja sitten sain selville, etteivät asiat olleetkaan olleet aivan kuten olin kuvitellut. Ja se, että minä todella rakastin häntä, ei tehnyt asiasta yhtään sen helpompaa.
Bussikuskin myötämielinen hymy, hänen nähdessään minut punasilmäisenä ja kasvoiltani täysin turvoksissa, aiheutti minulle seuraavan itkukohtauksen. Olin varmasti melkoinen näky. Kyllä on kiva mennä Helsingistä maaseudulle, y-hyy. Kotona käyminen ja vanhempien luona kesäloman viettäminen on kivaa, y-hyy. Tällaisen kuvan minusta varmasti sai. Sillä hetkellä minua ei vitsini kuitenkaan huvittanut, halusin vain kotiin peiton alle nukkumaan.
Karstulaa lähestyttäessä olin saanut tunteeni melko tavalla kuriin, mutta olin aivan varma, että kasvoistani huomaisi vielä pitkän aikaa, että olin itkenyt reippaanlaisesti. Isäni, joka tuli hakemaan minut linja-autoasemalta, ei sanonut asiasta mitään vaan toivotti minut tervetulleeksi. Hän kertoi, että äiti oli laittanut jo ruoan valmiiksi ja että veljeni perheineen tulisi luultavasti myöhemmin illalla käymään. Vastasin välinpitämättömästi olevani hieman väsynyt ja etten jaksaisi vielä tässä vaiheessa nähdä vieraita. Isäni, joka ehkä ihmetteli vaitonaisuuttani, ei kuitenkaan sanonut enää tämän jälkeen suurempia.
Kotiin päästyäni tervehdin äitiäni ja halasin häntä. Se sai tunteeni jälleen pintaan ja minun teki mieli alkaa taas itkeä, mutta onnistuin pidättelemään itseäni sen aikaa, kunnes pääsin omaan huoneeseeni. Siellä tiputin laukkuni lattialle ja kaaduin sängylle. Hautasin naamani tyynyyn ja itkin kuin pikkulapsi. Mutta olin kotona, se oli pääasia.
Seuraavan viikon aikana olin aivan rikki. Äitini yritti kysellä minulta varovaisesti, mikä oli hätänä, mutta onnistuin välttelemään aihetta. Kerroin vain, että Helsingissä asuminen oli ottanut voimille ja että kaikki suhteet eivät olleetkaan menneet, kuten niiden olisi pitänyt. Lisäksi loppukevään koesuma oli ollut hyvin stressaava. Kerroin, että kaikesta tästä johtuen olin tullut vähän rauhoittumaan ja miettimään asioita, varsinkin Helsingissä asumista. Äitini tyytyi tähän vastaukseen.
Tero koetti soittaa minulle useita kertoja. En vastannut, vaikka kuuntelinkin aina hänen jättämänsä vastaajaviestit. Lisäksi sain häneltä runsaasti tekstiviestejä, joiden keskeinen viesti oli aina sama: "Palaa kotiin, minulla on ikävä ja haluaisin jutella kanssasi."
Valvoin usein myöhään yöhön asti. Aamuyön tunteina mietin paljon asioita, kävin läpi tapahtunutta ja sorruin usein vastailemaan hänen lähettämiinsä viesteihin. Tekstiviesteissäni kerroin tuntevani itseni loukatuksi pahemmin kuin ikinä aiemmin, mutten tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Kerroin haluavani palata hänen luoksensa, mutta en tiennyt tulisiko siitä enää mitään. Lopetin viestini yleensä sanomalla, että rakastin häntä, mutta tarvitsevani nyt aikaa itselleni.
Ja samalla nenäliinapino sänkyni alla kasvoi.
Muutamaa päivää ennen juhannusta vastasin vahingossa Teron puheluun. Olin herännyt aikaisin aamulla, virkeämpänä kuin kertaakaan aiemmin koko Karstulassa oloni aikana. Olin mennyt alakertaan hakemaan aamupalaa ja yllättänyt äitini toivottamalla hänelle iloisesti hyvää huomenta. Hänen jäädessään katsomaan minua kummeksuen, menin takaisin ylös syömään aamiaistani; puhelimeni soi ja vastasin siihen täysin vaistomaisesti.
"Lari", vastasin, lukiessani samalla Aku Ankkaa.
Toisessa päässä oli hiljaista hetkisen.
"Sä... vastasit", kuului sieltä.
Tajusin vastanneeni Terolle.
"Joo, vastasin", sain sanottua.
"Hyvä, kun mun mielestä olis ihan kiva jutella. Mitä sulle kuuluu?"
"Arvaat varmaan."
"No... joo, kai mä tiedän. Samanlaista mullekin."
"Aha. Mitäs olet puuhaillu?"
"Töitä pääasiassa. Ja loput ajat viettäny himassa ja toivonu, että sä olisit kotona joka kerta ku avaan oven."
Kurkkuani alkoi kuristaa ja minua alkoi itkettää, mutta koetin hillitä itseni.
"Jaa", sanoin ja toivoin, ettei ääneni vapisisi liikaa.
"Tota... mulla olis juhannus vapaata. Jos mä tulisin sinne ja voitais jutella asiat selviksi?"
Kuulin aivan selkeästi, ettei Teronkaan ollut helppo puhua.
"En mä tiedä, olisiko se hyvä asia. Mä haluaisin itsekseni miettiä näitä juttuja."
"Aha", Tero vastasi lyhyesti.
Hetken aikaa kumpikin oli täysin hiljaa, ennen kuin Tero sanoi hieman itkuisella äänellä: "Tota, mun pitää varmaan mennä, ku oon vaan tauolla."
"Mene vaan. Kivaa työpäivää, kul..."
Lopetin kesken, ei minun pitänyt mitään sellaista sanoa.
"Joo, kiitti. Hei hei."
Olin melkein sulkemassa puhelinta.
"Lari?"
"No?"
"Rakastan sinua."
Sitten Tero sulki oman puhelimensa jäämättä kuuntelemaan vastausta. Tiputin puhelimeni pöydälle ja jäin tuijottamaan ulos ikkunasta. Jouduin taas turvautumaan uuteen nenäliinaan itkiessäni ja niistellessäni tukkoiseksi muuttunutta nenääni. Se siitä parempivointisesta päivästäni.
Myöhemmin päivällä kaverini pyysivät minua mukaansa viettämään juhannusta. Ensin olin vastahakoinen, mutta he onnistuivat suostuttelemaan minut mukaansa sanomalla, että se tekisi minulle hyvää ja piristyisin varmasti.
Niinpä juhannusaattoiltana olin kavereitteni kanssa aloittelemassa illanviettoa, kun sain lyhyen tekstiviestin Terolta: "Jos mahdollista, lukisitko sähköpostisi. -Tero"
Minulla oli siihen mennessä ollut hauskaa ja en ollut uhrannut ajatustakaan Helsingille ja siellä oleville ihmisille. En edes Terolle. Ja nyt tämä. Päätin kuitenkin siideristä rohkaistuneena mennä lukemaan postini webmailin kautta. Sinne oli saapunut muutamia kouluposteja, iso kasa roskapostia - ja yksi viesti Terolta.
"Hei...
Aattelin vielä kirjottaa sulle sähköpostin, kun en uskaltanukaan sanoa puhelimessa sitä, mitä mä meinasin, sillon pari päivää sit kun vastasitkin mun puheluun. Ja silloin kun sit vastasit, ni en uskaltanutkaan sanoo sitä, mitä mun piti. Enkä mä tiiä, luetko sä edes tätä, vai deletoitko suoraan... toivottavasti luet.
Mulla on ihan jumalaton ikävä sua. Mä en oo saanu nukuttua just ollenkaan sen jälkeen kun sä lähdit ja luin sen sun lapun... Ja mä oon ollu kun tyttö sen jälkeen. Itken koko ajan ja missä vaa ja muhun sattuu ihan hirveesti. Kaikki luulee töissä, et joku on kuollu ja sit kun sanon, että se oon mä, niin ne pitää mua ihan hulluna. Ja sit tulee vaan entistä pahempi olo, kun ajattelen, et tää kaikki on vaa mun syytä. Kun aattelen, et mä en saa sua enää takas sen takia, niin sattuu viä enemmän ja sit taas itken...
Mä en haluu menettää sua!!! Oon ihan varma, että aattelet, et tää on kornia, mut sä oot parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunu. Tiiät jo, et rakastuin suhun heti jo sillon ekana yönä, kun heräsin sun vierestä. Ja nyt kun sä et oo täällä... Musta tuntuu niin pahalle.
Mä en haluu, et sä meet pois sen takia, että Markku tunki nenänsä meidän asioihin silloin kun meillä oli vähän vaikeeta. Sit kun mä olin vielä kännissä ja erehdyin kertoon Markulle, kun oli paska fiilis. Aluks se oli ihan ok ja kuunteli vaan, mitä mä sille kerroin. Mulla oli sauna lämpiimässä ja mä kysyin, jos se haluais käydä saunassa ennen kuin se lähtis himaan. Mä en tajuu, miten siinä edes pääs käymään niinki paljon, kuin kävi. Saunassa se koetti vongata mua, mut en halunnu ja menin pois. Sit se seuras mua suihkuun ja ei tuntunu uskovan, etten mä haluu mitään sen kanssa.
Koitin soittaaki sulle, kun tulin saunasta, toivoen, että Markku olis tajunnu vihjeen, mutta sulla oli puhelin kiinni ja se ei tajunnu. Jotenki vaan päästin sen sit suutelemaan mua ja yht'äkkiä sen kädet oli ties missä. Mua hävettää se, etten heti heittäny sitä ulos, vaan annoin sen jatkaa vähän aikaa kaikkee, mitä se teki ennenku tajusin, mitä oli tapahtumassa. Sanoin, etten haluu kuulla siitä enää mitään ja heitin sen pihalle. Mitään muuta ei tapahtunu!
Ja sit kun seuraavan kerran kuulen Markusta, se on menny kertoon kaikille, et me oltais sen kanssa muka naitu. Mut mitää sellasta me ei todella tehty!
Mä en halunnu kertoo tätä sulle, koska mua hävetti ja mä pelkäsin, mitä sä teet, jos kerron. Ja sit sä kuulitkin sen muualta ja lähdit sinne ja jätit mut. Mä olisin varmaan tehny ihan samalla tavalla. Mä tiiän, että se on paljon pyydetty, mutta mä haluaisin sut takas ja saada sulta toisen mahollisuuden. Ymmärrän kyllä, jos sä et haluu antaa sellaista mulle. Mä olin ihan hölmö, kun en kertonu sulle heti koko juttua. Anna mulle anteeksi.
Mä rakastan sua...
Tero"
Luin postin pariin kertaan läpi. En oikein tiennyt, mille minusta tuntui ja uskoinko edes siihen, mitä Tero sanoi. Hetken aikaa mietin, mitä tekisin. Suljin koneen ja päätin mennä takaisin kavereitteni kanssa jatkamaan juhannuksen viettoa.