Elämämme miehet - Osa I: Kuinka kaikki sai alunperin alkunsa
"Viimeinkin", kirjoitin sähköpostiin sinä perjantaina, "se kirje Stadiasta tuli ja MÄ PÄÄSIN!! Mun koulu alkaa sitten kolmen viikon päästä. Eli nyt kun vielä saisi sieltä HOASilta sen vahvistuksen siitä kämpästä. Se varmaan tulee sit maanantaina, kun ei tänään näkyny. Mä oon muuttamassa sinne!"
Tunne siitä, että olin päässyt kouluun, olin saanut jotain aikaiseksi, oli itsessäänkin jo aivan päätä huimaava ja kun siihen vielä lisättiin se, että olin pääsemässä pois Karstulasta, jossa sentään olin asunut koko tähänastisen elämäni. Elämäni, jota oli kestänyt jo yhdeksäntoista vuotta. Olin aivan kuin humaltunut. En osannut - ja en kyllä halunnutkaan - pyyhkiä hymyä pois huuliltani.
Hieman turhan monta kertaa minusta oli tuntunut sille, että tämä maaseutukaupunki tuhoaisi minut täydellisesti, että joutuisin jäämään tänne asumaan. Samaan kuntaan, missä vanhempani ja vanhempi veljeni, Marko, asuivat. Mutta eipä ahdistanut enää! Minulla oli opiskelupaikka -kyllä, minusta tulisi valmistuttuani AMK-insinööri- ja kohta minulla olisi myös "oma" soluhuone. Tietenkin pitäisi saada melkein samantien jotain duuniakin Hesasta, mutta se ei ollut päällimmäisenä mielessäni; vanhempani olivat luvanneet antaa jonkin verran rahallista tukea alkuun pääsemiseksi. Myöskään opiskelupaikka ei ollut mielessäni päällimmäisenä, vaikka se olikin kiva asia. Tärkeinpänä mielessäni oli nyt, että pääsisin viimeinkin poikaystäväni luokse ja saisin olla muutenkin hieman vapaammin. Ei tarvitsisi kehitellä kaikenlaisia puolitotuuksia vanhemmille kerrottavaksi, kun kysyttäisiin viikonlopun Helsingin reissusta. Olin aina inhonnut sitä. Varsinkin niillä kerroilla, kun oli sattunut tapaamaan joitain perhetuttuja keskellä Helsinkiä ja pitänyt sitten niillekin jotain selitellä. Ja varsinkin ne kerrat, kun olin ollut liikkeellä poikakaverini kanssa. Keksi siinä nyt sitten joku täysin uskottava selitys perhetutuille ja myös vanhemmille, joiden korviin tieto kuitenkin tulisi kantautumaan. Nyt se olisi ohitse. Ihanaa, pelkkä ajatuskin rentoutti mukavasti.
Tuijotin tietokoneen ruutua ajatuksiini vaipuneena. Kirjoittelin vielä muutaman rivin ruudulla olevaan sähköpostiin, lähinnä muita kuulumisia, jotka eivät tuntuneet nyt niin tärkeiltä. Tuntui, että suurempia asioita ei tapahtuisi näin joulukuun loppupuolella. Kohta olisi joulu ja siihenkin pitäisi ensin pystyä keskittymään. Huhhei! Sen kun vielä onnistuisi tekemään.
Ennen joulua en pääsisi enää Helsingissä käymään, tai niin ainakin äitini oli minulle kohtalaisen jyrkästi ilmoittanut ja toisaalta, siihen kun oli enää viikko aikaa, niin eipä se ajankaan puolesta onnistuisi. Pitäisi tosin koettaa jotain kivaa Terollekin täältä löytää joululahjaksi. Onneksi suurin osa muista lahjoista oli jo tullut ostettua. Tosin nuo joululahja-asiatkin tuntuivat nyt toisarvoisille tämän elämänmuutoksen rinnalla. Kun viimeinkin olin valmis postini kanssa, lähetin sen. En edelleenkään voinut uskoa, että minulla todellakin oli opiskelupaikka ja olin muuttamassa Helsinkiin.
Helsinki tuntui aika taivaalliselta paikalta, varsinkin kun vertasi sitä Karstulaan, tai mihin tahansa muista Suomen niin sanotuista suurista kaupungeista. Halusin Helsinkiin jo senkin takia, kun siellä oli paljon ihmisiä. Tuntemattomia, joille ei tarvinnut hymyillä sen takia, että puolet vastaantulijoista varmasti sinut jostain tunnistaisivat. Muutettuani sinne pääsisin myös osaksi sitä elämää, jonka tunsin omakseni; homoelämää. Sitä elämää, jota en täällä pystynyt elämään. Tapoja, jotka olivat osa minua ja joidenka olemassaolon tällaiset pikkukaupungit kielsivät kokonaan. Joskus minusta tuntui, että täällä saatiin siitäkin puheenaihe, jos naapurin Elisa tuli kymmenen jälkeen illalla kotiin! Ja voi hyvänen aika sentään, jos hän vielä käveli vierekkäin jonkun pojan kanssa! Tällaisina kertoina toisinaan mietin sitä, oliko Karstula todella jäänyt jumiin jonnekin viime vuosisadalle. Vai eikö ihmisillä tosiaan ollut muuta tekemistä perjantai-iltaisin, kuin naapureiden vakoilu ikkunoista ja pimeässä huoneessa peiton alla perjantaisaunan jälkeen harrastettu seksi?
Sammutin koneen ja kävelin takaisin omaan huoneeseeni isän työhuoneesta. Olin aivan sekaisin saamastani uutisesta. Olin jo täyttä päätä miettimässä, mistä saisin pahvilaatikoita muuttoani varten ja mihin kaikkialle minun pitäisi ilmoittaa muutostani. Ja sitä, millaisia kaikki uudet koulukaverini olisivat. Onneksi isä ja veli olivat suostuneet auttamaan minua muuttokuormani kanssa. Otin saamani kirjeen taas kerran käteeni ja luin sen uudelleen. "Hyvä Lari Ijäs, Teidät on valittu opiskelemaan Stadia Ammattikorkeakouluun..." Uskomatonta! Viimeinkin pääsisin käsiksi elämään!
Aluksi vanhempani olivat olleet Helsinkiin muuttamistani vastaan. Olinkin joutunut keskustelemaan tästä aiheesta muutaman kerran heidän kanssaan. Jokaisella kerralla heidän mielestään se oli ollut aivan järjetöntä: Helsinki oli niin mahdottoman kaukana ja esimerkiksi Jyväskylä olisi paljon lähempänä. Hyviä kouluja löytyisi lyhyemmänkin matkan päästä ja minullahan oli sukulaisia muun muassa Kuopiossa.
Näiden käymiemme keskustelujen aikana oli sanottu muutamia aika painaviakin sanoja. Vaikka olimme aluksi halunneet saada sanottavamme sanottua toisillemme oli äänenvoimakkuus jossain vaiheessa alkanut nousta ja keskusteluhetkemme olivat yleensä päättyneet siihen, ettemme olleet päässeet keskustelussa puusta pitkään. Niinpä olin omapäisesti kaikessa hiljaisuudessa laittanut yhteishakupaperit menemään Helsingin ammattikorkeakouluun ja jäänyt odottamaan tuloksia. Muutaman viikon ajan olin miettinyt, mitä sanoisin vanhemmilleni asiasta, koska pakkohan minun oli siitä kertoa! Sitten eräänä iltana otin vain puheeksi koulutuksen ja sanoin laittaneeni paperit menemään Helsingin Ammattikorkeakouluun. Tietenkin he olivat ensi alkuun kakisteleet tekemääni päätöstä, mutta eivät he kuitenkaan minua suuremmin moittineet. Onhan se tietenkin isku vanhemmille, kun lapset lähtevät pois kotoa jossain vaiheessa. He olivat ymmärtäneet sen, etteivät voineet ohjailla minua koko elämäni ajan.
Nyt kun kirje koulusta viimeinkin oli tullut, vanhempani olivat olleet aivan yhtä jännittyneitä asiasta kuin minäkin olin, vaikka eivät sitä näyttäneetkään. Kuten minäkin, he halusivat kiihkeästi nähdä, mitä kirje sisälsi. Kun sitten luin päässeeni kouluun, vanhempani olivat halanneet minua ja äitini oli hieman itkenytkin. Huoneessa oli vallinnut yleinen innostus. Ja sen jälkeen äidin oli ollut heti pakko soittaa veljelleni ja kertoa tämä uutinen myös hänelle. Ja tietenkin muutamalle muulle sukulaiselle.
Olin aikaisemmin viikolla sopinut, että menisin erään kaverini järjestämiin kotibileisiin sinä perjantai-iltana, mutta se saisi nyt jäädä. Mieleni oli vallannut jonkinlainen jännitys tai oikeastaan sellainen tunne, että minun pitäisi nyt samantien pakata ja saada kaikki muuttoa varten järjestykseen. Tiesin kuitenkin samalla tunteen olevan aivan järjetön ja jotain sellaista, josta ei olisi vielä mitään hyötyä. Niinpä tyydyin vain laittamaan tekstiviestejä kavereilleni, etten pääsisikään tulemaan bileisiin. Päätin jatkaa minulla kesken olevan kirjan lukemista. Koetin kääntää ajatukseni toisaalle uppoutumalla Stephen Kingin maailmaan. Niinpä löhähdin sängylleni makoilemaan ja keskityin lukemiseen.
Seuraavana aamuna herätessäni tunsin oloni taas enemmän omaksi itsekseni. Perjantai-ilta oli sittenkin mennyt pitkäksi. Tällä kertaa syynä oli tosin ollut lukemani kirja, eikä biletys. Olin onnellisesti nukkunut lauantaina puolille päivin ja noustuani ylös ryntäsin ensiksi tietokoneelle lukemaan sähköpostini. Ja kyllä, Tero oli jo vastannut minulle. Aina kun luin hänen kirjoittamaansa tekstiä, minulle tuli hirvittävä ikävä häntä. Tämä välillämme oleva etäisyys ei tuntunut mukavalta, ei sitten ollenkaan. Puhumattakaan siitä, että sai kaatua yksin kylmään sänkyynsä iltaisin - huoneessani nimittäin veti - nenäliinakasan kasvaessa sängyn alla.
"Ihana kuulla, että pääsit kouluun ja olet tulossa tänne", siinä luki, "Minulla on ollut aivan hirveän kova ikävä sinua ja haluaisin lämpöpatteripojuni viereeni."
Vaikka tiesinkin, etteivät vanhempani tulisi katsomaan postejani olkapään ylitse, kuten olin kuullut joidenkin tekevän, vilkuilin silti melko ahkeraan kohti työhuoneen ovea. Samalla kuuntelin muualta talosta kuuluvia ääniä. Keittiöstä kuului Arja Korisevan joululaululevy, josta äitini kovasti piti ja isäni oli luultavimmin ulkona lunta luomassa, joten pystyin lukemaan ajatuksella saamani postin.
"Toivottavasti se kirje sieltä HOASilta tulee sitten maanantaina! Mutta asiasta kukkapurkkiin ja petuniaan! Olisikos mahdollista jollain tavalla majottaa mua ens viikolla vaikka tuossa keskiviikon tienoilla silleen, että tulisin tuomaan sulle joululahjan? ;-) Kun en kuitenkaan sitten viittis ajaa takaisin Hesaan samantien. Pääsis ainaki hetkeks aikaa sun viereen." Ihanaa! Tero olisi tulossa tänne! Ai mutta, mitähän sitä sanoisi vanhemmilleen asiasta. Se olisi kyllä hieman epäilyttävää, jos 'joku kaveri vaan' Helsingistä asti tulisi käymään extempore -vierailulla, mutta kyllä minä jotain keksisin. Halusin nimittäin itsekin kovasti päästä poikaystäväni viereen löhöilemään ja saman peiton alle, vaikkei olisikaan perjantai-ilta ja emme olisi tulleet juuri saunasta. Seksi olisi silti ihanaa. Ja sitten pälkähti mieleeni toinenkin ongelma: minun pitäisi saada jostain joululahja Terolle ennen hänen saapumistaan tänne. Asiat olisivat hieman helpompia, jos minulla olisi edes se ajokortti! Vaikka bussiyhteydet olivatkin ihan kohtalaiset täältä esimerkiksi Jyväskylään, niin se ei lämmittänyt kukkaroa, pikemminkin viilensi rahojen sieltä huvetessa. Toisaalta minua ei kiehtonut se, että joutuisin pyytämään isältä kyytiä jonnekin suurempaan paikkaan. No, kyllä sitä jonkin keinon tähänkin keksisi.
"Ja et usko, millainen päivä mulla oli eilen duunissa! Miten aina tuntuu sille, että kaikki typerät ja kiukkuiset asiakkaat tulevat peräjälkeen ja kaikki yhtenä ja samana päivänä! Yksikin nainen kävi kimppuuni kuin yleinen syyttäjä ja vain sen takia, että ostamassaan koirankorissa oli ollut saumassa repeämä, jonka 'mamin oma Turre' oli sitten saanut enemmän rikki. Onneksi sentään ruokatunnilla olo parani huomattavasti, kun sulta oli tullut mailia. Enemmän tietenkin haluaisin vaikka pusua ruokatunnilla, kuin sähköpostia, mutta enköhän malta odottaa vielä muutaman viikon."
Kirjeen loppu oli suurilta osin tavanomaista kuulumistenkin vaihtoa ja sitä, kuinka ikävä hänellä oli minua. Tunne oli siis molemminpuolinen.
"Ja armas siskoni on sitten jostain saanut päähänsä, että minä kaipaan myös kirkollista kasvatusta. Ihan kuin ripari ei olisi muka riittänyt. Eeehei. Nyt se raahaa mua sunnuntaiaamuisin adventtikirkkoonkin. Sinne mummojen, paappojen ja pikkulasten keskelle! Ajattele nyt, melkein ainoa aamu, kun saisi nukkua. Valivali! :-)"
En voinut kuin hymyillä. Minna, omalla tavallaan, vaikutti kovin mukavalle ihmiselle. Tosin en vielä ollut häneen kovinkaan montaa kertaa törmännyt. Kaksi kertaa aivan ohimennen, mutta silti hänestä oli jäänyt mukava kuva. Olin kerran Terolta kysynyt, tiesikö Minna Teron pitävän pojista. Hän vastasi, että Minna oli autuaan tietämätön asiasta, pääasiassa sen takia, koska hän oli lievästi homovastainen ihminen. Kun kuitenkin tiesin Minnan uravalinnoista sen, että hänestä tulisi lääkäri, olin kovasti ihmetellyt hänen suhtautumistaan homoihin. Se ei tuntunut loogiselta. Hän kuitenkin tulisi melko varmasti näkemään yhden- jos toisenlaista ihmistä tulevaisuudessaan. No, toivottavasti elämä kasvattaisi.
Vastasin Terolle saman tien kirjoittamalla tällä kertaa kohtalaisen lyhyesti. Kirjoitin siihen, että hän voisi mahdollisesti tulla kyläilemään ja kysyisin sitä jollain tavalla tänään äidiltäni. Olisi aivan ihanaa saada Tero tänne kylään ja tutustuttaa hänet vanhempiini. Tai siis tutustuttaa ja tutustuttaa. Mitään en kuitenkaan aikonut kertoa Terosta ja itsestäni. Mitähän siitäkin tulisi? Vävypoika viettämässä joulunalusaikaa appivanhempiensa luona. Ajatus toi hymyn huulilleni.
Asioita mielessäni pyöritellen suunnistin keittiöön ja oikein olin arvannut: siellä äitini hääri piparkakkutaikinan parissa. "Huomenta kulta, nukuitko hyvin", äiti kysyi suuremmin katsettaan taikinasta nostamatta.
"Kyllähän minä ihan kivasti sain nukuttua, siis sen jälkeen kun ensin luin kirjani loppuun." Puhuessani tutkin samalla jääkaapin sisältöä.
"Kuule äiti, eihän se haittaa, jos yksi kaverini Helsingistä tulisi meille yöksi ensi viikolla?" Jatkoin samalla jääkaapin tutkimista, koska poskilleni oli noussut hieman punoitusta. Jostain syystä jännitin tuon kysymistä aika tavalla, vaikka sinänsähän se oli aivan tavanomainen kysymys. Äitini mietti hetkisen.
"No jaa, eiköhän se onnistu. Kunhan vaan muistat sen, että olet luvannut laittaa täällä paikat järjestykseen, on täällä sitten vieraitasi tai ei. Jouluna on oltava siistiä!" Se oli se joka jouluinen ukaasi, mutta ei se haitannut. Ehtisin siivota ja laittaa kaikki kuntoon, vaikka mikä olisi.
"Marko ja Tiia tulevat tänne aattona syömään ja joulua viettämään, joten sinäkin sitten pysyt ainakin joulunpyhät vielä täällä." Olin tässä vaiheessa jo päässyt pois jääkaapista ja ahtanut suuni täyteen leipää ja koetin vastata jotain epäselvää äidilleni. Hän loi minuun katseen, joka kertoi ettei ruoka suussa saanut puhua.
"En ajatellutkaan muuttaa vasta kuin kuun lopussa aikaisintaan, tai sitten tammikuun alussa. Muuttopäivä riippuu suuresti siitä, milloin saan HOASilta sen solukämpän", vastasin syötyäni suuni tyhjäksi. Samalla näpyttelin kiireen kaupalla tekstiviestiä Terolle, että hän voisi tulla käymään.
Välitysviesti ehti juuri tulla takaisin puhelimeeni, kun äitini kysyi sen, mitä olin jo ehtinyt pelätä: "Mikäs kaveri tämä sitten on kuka tänne on tulossa ja mistä ihmeestä sinä olet hänet oppinut tuntemaan?"
Olin jotain jo miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastaisin. Mutta nyt, kun kysymys tuli eteeni, kaikki vaivalla miettimäni vastaukset vain tuntuivat häviävän päästäni.
"No... siis... tuota..", aloitin ja yritin koota ajatuksiani sellaiseen muotoon, että saisin sanottua jotain järkevää. Tunsin taas poskieni hieman alkavan kuumottaa. "Hän on yksi Tero ja hän on yhden helsinkiläisen Minnan veli ja hän.. heidän luonaan minä olen usein ollut sittemmin yötä, kun olen ollut käymässä Helsingissä. Ja nyt hän kertoi heidän ostaneen minulle jotain joululahjaa ja kun Terolla nyt on muutama päivä vapaata töistä, niin hän ajatteli tulla tuomaan sen lahjan minulle." Tunsin selitykseni ontuvan pahemmin kuin yksijalkaisen merimiehen.
Äitini kuitenkin hyväksyi sen mutinoitta - ainakin sillä kerralla. Olin kuitenkin melko varma, että hän kyselisi Terolta paljon tarkemmin kaikesta, kunhan tämä saapuisi tänne. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni vielä hieman enemmän.
"Minulla ei ole mitään lahjaa nyt sitten Terolle ja Minnalle," aloitin, "ja mietin, että joskohan isä veisi minua jonnekin kaupoille ennen kuin Tero tulee tänne? Ja kun minun pitäisi vielä muillekin jotain ostaa."
Äitini ei oikein mitään asiaan sanonut, kehotti vain kysymään asiaa isältä ja jatkoi piparkakkujen leipomista. Minä puolestani söin aamupalani loppuun ja poistuin takaisin omaan huoneeseeni innoissani kaikesta.
Seuraavat pari päivää käytin äidin auttelemiseen kaikenlaisissa jouluvalmisteluaskareissa ja niitä hän olikin kehittänyt kohtalaisen monia. Samalla olin laittanut myös tehovaihteen päälle ja siivonnut suuren osan taloamme joulukuntoon ja olinpa saanut myös haettua itselleni muutamia pahvilaatikoita lähikaupastamme. Jo lauantai-iltana olin ehättänyt kysymään isältäni, olisiko minulla mitään mahdollisuuksia päästä käymään jossain hieman suuremmassa paikassa kauppareissulla. Hän itse oli ehdottanut Jyväskylää tällaisen reissun kohteeksi ja mikäs minä olin sitä pyörtämään. Ensi alkuun hän oli päiväksi ehdottanut keskiviikkoa, mutta kun olin selittänyt Teron tulevan meille silloin yöksi tai kahdeksi, hän oli suostunut muuttamaan päivää tiistaiksi. Olin tosin sitä mieltä, että matka Jyväskylään oli hieman turhan pitkä matkaksi, kun kyse oli vain kauppareissusta. Isäni kuitenkin kertoi hänellä olevan lahja tilattuna sinne äidilleni ja hänen pitäisi päästä hakemaan se huomiota herättämättä. Hän ei halunnut lahjan paljastuvan äidille ennen joulua ja minun kyyditsemiseni antoi hyvän syyn. Tämä kelpasi minulle oikein hyvin.
Minulla kului tunteja kierrellessäni eri kauppoja etsien ja miettien, mitä oikein ostaisin Terolle lahjaksi. En kuitenkaan halunnut ostaa ihan mitä tahansa ja halusin lahjan samalla muistuttavan minusta. Lahjojen ostaminen ei minusta ollut ollenkaan helppoa. Vielä vaikeampaa oli kuitenkin se, etten ihan niin hyvin tuntenut Teroa. Olimme sopineet isän kanssa näkevämme viiden aikaan autolla ja kun kello lähestyi neljää aloin todella lähestyä paniikinomaista tunnetilaa: en ollut vielä löytänyt mitään lahjaksi kelpaavaa ja se alkoi todella ottaa minua päähän. Olihan se ihan mukavaa kierrellä kaupoissa, kun oli hieman enemmän ihmisiä ja kaikkialla soivat joululaulut. Reilusti hauskempaa olisi ollut, jos vielä olisin tiennyt, mitä ostaisin. Tuntui turhauttavalle juosta kaupasta toiseen, pyöritellä kaikenlaisia pikkuesineitä, vaatekappaleita, lapasia, laseja ja vaikka mitä käsissään löytämättä kuitenkaan sitä, mitä oli etsimässä.
Olin jo melkein luopunut toivosta löytää mitään mielenkiintoista, kun satuin kävelemään kultasepänliikkeen ohitse. Pujahdin sisälle katselemaan, josko sieltä osuisi jotain mukavaa kohdalle. Liikkeessä oli aika paljon ihmisiä ja totesin olevan melko vaikeaa päästä katselemaan näytille aseteltuja koruja. Hetken kuluttua kuitenkin myyjä huomasi minut ja kysyi, mitä saisi olla. Kerroin olevani ostamassa lahjaa ystävälleni ja että mahdollisesti haluaisin jotain hopeista. Hän ammattitaitoisesti kyseli mitä haluaisin katsella: sormuksia, ketjuja vai korvarenkaita. Päädyin katsomaan kaulaketjuja. Myyjä otti esille laatikon, johon oli muiden korujen joukkoon laitettu esille melko yksinkertainen hopeinen kaulaketju, missä oli hiottu spektroliittiriipus. Minä pidin korun ulkonäöstä, eikä sen hintakaan ollut mitenkään paha kukkarolleni. Olin viimeinkin saanut ostettua poikaystävälleni lahjan!
Tiistai-ilta menikin aika rauhallisesti kotona puuhaillen. Jossain vaiheessa iltaa muistin, etten ollut vieläkään soittanut HOASille, vaikka se oli ollut jo maanantain hommia! Olin ollut niin tohkeissani Teron kylään tulemisesta, etten ollut oikein muuta saanut mieleeni. Olin myös osan iltaa käyttänyt ajo-ohjeiden tekstaamiseen Terolle. Hän oli arvellut olevansa perillä joskus kuuden jälkeen, jos osaisi ajaa kaikkien antamieni ohjeiden mukaisesti. Seuraavan yön nukuin todella huonosti.
Aamu valkeni kauniina ja kirkkaana. Tai ainakin siihen aikaan oli ihan kirkas auringonpaiste, kun viimein pääsin kymmenen jälkeen ylös sängystäni. Aamupalan jälkeen tartuin luuriini ja soitin HOASille. Tietenkin jouduin jonoon. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsin viimeinkin juttelemaan ihmisen kanssa. Keskustelu ei mennyt kannaltani ollenkaan hyvin: naisihminen linjan toisessa päässä sanoi, että heillä oli aivan tavaton kiire. Tietenkin oli, halusivathan hekin päästä myös joulua viettämään. Auliisti hän kuitenkin tarkisti koneeltaan, mitä siellä minusta sanottiin.
Odottelin puhelimen toisessa päässä kuunnellen tietokoneen näppäimistön nakutusta, vatsanpohjassani perhosia, kunnes nainen sai hakunsa päätökseen.
"Johan nyt on kummallista. Koneella ei näytä olevan sinusta mitään sen kummempaa mainintaa, kuin että olet laittanut hakemuksen meille soluhuoneesta. Minäpä otan asiasta selvää täällä päässä ja palataan asiaan heti joulun jälkeen, jos sopii?"
No, en voinut sanoa muuta kuin: "Tietenkin se sopii. Hauskaa joulua."
Suljin puhelimen.
Päivä sinänsä sujui rauhallisesti ja aika nopeastikin, kunnes kello alkoi lähestyä kuutta. Ravasin vähän väliä katselemassa ikkunasta, josko näkyisi autoa. Tuijotin kännykkääni, ihan kuin se voisi soida huomaamattani. Viimein puhelin soi! Tero soitti muutaman kadunkulman päästä ja ohjasin hänet perille, samalla kun menin itse pihalle odottamaan häntä. Tunsin vatsanpohjassani olevat perhoset selvästi, kun auton valot kaarsivat pihaan. Edellisestä kerrasta, kun olimme nähneet, oli aikaa jo muutama viikko. Se oli tuntunut - tajuan sen nyt - huomattavasti pidemmälle ajalle, kuin se todellisuudessa oli ollutkaan.
Tero sammutti auton ja nousi ulos.
"Löysithän perille", sanoin hymyillen ja menin vastaan. Ja voi Luoja, että hän näytti komealle. Siinä missä minä olin vaalea ja siniset silmät omaava, Tero oli tummahiuksinen ja hänellä oli yhdet maailman ihanimmista ruskeista silmistä, joita olen koskaan nähnyt. Toisaalta, viime aikoina en ollut suuremmin katsellut ihmisten silmiä sillä silmällä. Eikä minua haitannut sekään, että Tero oli minua hieman lyhyempi, ei ollenkaan. Joutuipa hieman varvistelemaan aina, kun halusi suudella minua. Ja noiden lisäksi ne hänen hymykuoppansa, jotka ilmestyivät kasvoilleen nytkin kun hän tervehti minua iloisesti, ne olivat aivan ihanat.
"Moi, kulta", hän sanoi hymyillen ja seurasi minua sisään.
Sisällä äitini ja isäni tietenkin kyselivät heti Terolta kaikenlaista tavallista, kuten miten matka meni ja mikäs Tero oli miehiään. Hän vastaili kohteliaasti takaisin ja söi samalla äitini laittamaa leipää. Meni vielä hetki vanhempieni kanssa, ennen kuin pääsimme karkaamaan huoneeseeni. Siellä huoahdimme molemmat helpotuksesta.
"Mä luulin, että sun vanhemmat tenttaisi mua vielä enemmän", Tero sanoi samalla kun kaappasin hänet haliin. Hän tuoksui mukavalle, Emporio Armanille, ehkäpä.
"Mmmmhh", sain sanottua takaisin, siinä halauksessa tuntui niin hyvälle olla. "Usko pois, ne eivät lopettaneet vielä", jatkoin.
Juuri sillä hetkellä en jaksanut enkä halunnut ajatella vanhempiani ja heidän kysymystulvaansa. Halusin vain nauttia Teron läsnäolosta. Ja noista keveistä suudelmista, joita hän painoi kaulalleni. Ja hänen käsistään.
Jossain vaiheessa edellistä iltaa äitini oli käynyt tuomassa petivaatteet Teron petiä varten ja kyllähän se lattialle pedattiinkin, mutta siinä se edelleen oli, koskemattoman näköisenä. Kun taas minun kapeasta, yhdeksänkymmensenttisestä sängystäni oli käytetty aika tarkkaan koko leveystila. Niskaani edelleen kutitti Teron tasainen hengitys ja minä vain nautin olostani ja löhöilin Teron vieressä. Minulla oli hieman absurdi olotila: keittiöstä kantautui äitini ääni, kun hän lauleli joululauluja ja otaksuttavasti teki meille aamupalaa ja minä makasin omassa sängyssäni vieressäni mies, jota rakastin. Tosin olisi pitänyt varmaankin nousta ylös, ettei äiti yllättäisi meitä nukkumasta vierekkäin samasta sängystä, mutta koska Teron käsi oli niin mukavasti ympärilläni, en millään hennonut herättää häntä. En millään halunnut itsekään vielä nousta...
Seuraavan kerran havahduin siihen, kun Tero näykkäsi minua niskasta.
"Huomenta unikeko", hän sanoi, kun huomasi minun havahtuneen edes hieman ja suuteli minua sitten.
"Huomenta", mutisin unisen vastauksen, "Saitkos nukuttua edes?"
"Sainhan minä, paremmin kuin yksin kotona", kuului Teron vastaus.
Kömmimme ylös sängystä ja alakertaan keittiöön ryöväämään jääkaapin sisällön.
"Kas, unikeotkin heräsivät", äitini sanoi iloisesti ja jatkoi jauhelihan paistamista. Lihapiirakkaa olisi siis tiedossa iltaan mennessä.
"Kuule Lari, minulla olisi muutama kauppa-asia, jos te voisitte Teron kanssa vaikka kipaista hoitamassa ne", äitini kysyi, "Siis tietenkin jos teillä kahdella ei ole muita suunnitelmia."
Vilkaisin Teroon.
"Tota, kai me voidaan", Tero sanoi ennen kuin itse ehdin vastata mitään, "Ei meillä mitään suurempia kai muutenkaan nyt tässä ole ja ulkonakin on ihan kiva ilma."
Tero ja äitini alkoivat keskustella keskenään ja minä vaivihkaa poistuin huoneesta käymään aamutoimillani. Takaisin tullessani Tero oli juuri päässyt huoneeseeni pukeutumaan ja minä seurasin esimerkkiä.
"Äitisihän on oikein mukava", hän sanoi, "Ja sinä olet aina sanomassa hänestä aivan muuta."
Mulkaisin Teroa. "Asu itse hänen kanssaan kahdeksantoista vuotta ja sano sitten."
"Eikös se ole ihan hyvä vaan, että vävypoika pitää appivanhemmistaan?"
En voinut kuin nauraa.
Päivä meni aivan liian nopeasti ja jo seuraavana aamupäivänä Teron piti lähteä takaisin kohti Helsinkiä. Vietimme illan saunoen ja jutellen vanhempieni kanssa. Olimme juuri päässeet saunasta kuivattelemaan olohuoneeseen, kun he saapuivat.
Aluksi keskusteltiin niistä ja näistä yleisistä tapahtumista, kunnes äitini viimein aloitti: "No mutta, mitäs sille Minnalle kuuluu, josta Lari on jo jotain kertonutkin meille?" Katseet kääntyivät Teron suuntaan.
"No, Minna nyt opiskelee ja on viime aikoina suunnitellut vievänsä minua kirkkoon, kun kuulemma mun kirkollinen kasvatus on ollut sen mielestä vähän mitä sattuu." Tämä herätti pienoista hilpeyttä.
"No, mitenkäs Lari ja te sitten tutustuitte?"
"Me ensimmäisen kerran tavattiin toisemme yhdessä baarissa Hesassa."
"No, millaisissa baareissa meidän Lari sitten siellä liikkuu?"
"No, tota... Me nyt nähtiin siellä Tigerissä."
"Ai, enpäs ole sellaisesta paikasta kuullutkaan, kun Lari ei koskaan kerro missä hän Helsingissä ollessaan käy. Kertokaapas nyt hieman, millainen paikka se Tiger oikein on?"
"Tota... mmm... Se nyt vaan on sellanen..." Huomasin, että Terolla hieman posket punehtuivat.
"Siis se Tiger on sellainen paikka, missä just meidän ikäiset tykkäävät käydä pilettämässä." Tero vilkaisi minua ilmeellä, josta kuvastui hieman kiitollisuutta.
"No, mutta mitenkäs te kaksi sitten tutustuitte toisiinne?" Se oli isäni, joka tuon kysyi.
"Me nähtiin kanssa silloin siellä baarissa, kun Lari tuli mun ja Minnan pöydästä kysymään tuolia. Alettiin siinä sitten juttelemaan."
"Ja toinen kerta taisi sitten olla siellä Stockmannilla", minä jatkoin.
"Joo, Lari sattumalta marssi Stockalle katselemaan ja me siellä sitten vähän aikaa juteltiin. Mä olen siellä töissä, välillä lelu- ja suuremman osan aikaa lemmikkieläinosastolla. Se on ihan kiva paikka olla töissä."
"Mitäs Minna sitten opiskelee", äitini jatkoi kyselemistään.
"No, hän lukee itseään lääkäriksi, vasta toinen vuosi menossa, joten taitaa mennä siihen hommaan vielä hetken aikaa."
Tällaista kyselytulvaa jatkui vielä hetkisen ajan, mutta se tuntui enemmän ja vähemmän keskittyvän yleisiin asioihin. Jos tilanne ei olisi ollut mikä se oli, olisin voinut olla pahoillani siitä, ettei heitä kiinnostanut suuremmin se, millainen mies Tero oli. Hyvin Tero onnistui luovimaan kysymysten lomissa ja minä autoin parhaani mukaan. Loppujen lopuksi illasta tuli ihan hauska. Ja kun viimein pääsimme sänkyyn, kello oli jo melkein kaksitoista.
Makoilimme toisiimme kietoutuneina, kun Tero sanoi: "Huh! Mä jo hetken kyllä luulin, että sun vanhemmat tajuaisivat jotain siitä meidän baariselityksestä. Mä en oo koskaan siellä Tigerissä käyny ja muutenki Hesan baaritietous on mun kohdalla vähän niin ja näin, kun on tullu Dtm:ssä sen verran paljon pyörittyä." Lohduttelin Teroa ja itseäni sanomalla, etten uskonut isänikään tietävän sitä, millaisia paikkoja Helsingissä oli.
Jossain vaiheessa yötä, kun valot oli jo sammutettu ja häälyin unen ja valveen rajamaastossa, muistan kuulleeni korvaani kuiskatun lauseen: "Mä rakastan sua." Siihen oli mukava nukahtaa.
Seuraavana aamuna Tero pakkasi tavaransa. Olin jo aivan valmis sanomaan äidilleni, että menisinkin Helsinkiin viettämään joulua ja kovasti olisinkin halunnut sen tehdä. Jos se vain olisi ollut mahdollista, olisin mennyt Teron luokse joulun ajaksi, mutta hän joutui kuitenkin menemään siskonsa kanssa vanhempiensa luokse joulua viettämään. Missä minä muka olisin ollut sen aikaa? Yksin istumassa Teron kämpässä. Ja sen menon selittäminen vanhemmilleni olisi voinut olla enemmän kuin mahdotonta.
Minusta tuntui kovin haikealle päästää Tero lähtemään takaisin Helsinkiin. Olisin halunnut, että hän olisi pysynyt vieressäni pidempään kuin nämä kaksi yötä, mutta ei liikaa kerralla. Ikävä kyllä. Olisi vaan ollut edes vähän kauemmin. Pystyin vielä istumaan keittiön kovilla tuoleilla, vaikka hihittelinkin välillä oudosti itsekseni. Minulla oli omaa kivaa.
Ennen lähtöään Tero antoi minulle joululahjan, jonka hän oli minulle ostanut. Se oli pehmeä paketti. Meinasin jo heti avata sen, mutta Tero kielsi minua tekemästä sitä ennen kuin vasta jouluaattona. Tosin saisin avata sen vaikka heti jouluaattoaamusta ja hän epäili, ettei sitä kuitenkaan kannattaisi avata perheen läsnäollessa. Voisivat ihmetellä sitä, mistä olin saanut jotain sellaista. Annoin ostamani paketin hänelle ja käskin myös odottaa jouluun asti. Onneksi siihen ei ollut enää montaa päivää.
Saatoin Teron autolleen. Tiesin, että kuulisimme toisistamme vielä monta kertaa ennen joulua ja joulunakin, mutta silti minulla oli paha mieli siitä, että hän joutui lähtemään. Mentyäni sisälle äitini totesi Teron olleen ihan mukava poika ja että minulla olisi nyt paljon tekemistä ennen maanantaita. Minun pitäisi vielä saada siivottua oma huoneeni, imuroitua muut huoneet ja lukuisia muita tehtäviä. Äitini oli mestari keksimään askareita pääni menoksi. Lupasin tehdä ne ja menin omaan huoneeseeni makoilemaan sängylle. Oli ihana nuuhkia tyynyjä, joissa vielä tuntui Teron tuoksu.
Jäljellä oleva joulunalusaika meni nopeasti joulua valmistellessa. Ja viimein jouluaattona kaiken ollessa valmista, oli aikaa huoahtaa helpotuksesta ja alkaa nauttimaan joulusta. En malttanut odottaa iltaan asti pakettini avaamisen kanssa, vaan heti aamulla vuoteesta noustuani otin ja avasin sen. Ilkikurinen mieheni oli laittanut pakettiin päällimmäiseksi kirjelapun, jossa sanottiin: "Seuraavan kerran kun näen sinut, haluan että nämä ovat päälläsi ja toiset mukanasi. Terosi. *pusu*" Hetken aikaa ihmettelin, mitä hän oikein tarkoitti. Otin paketista hienot Ressu-kuvioiset bokserit ja en voinut olla hymyilemättä.
Aioin laittaa ne jalkaani ja kun olin levittämässä niitä, tipahti lattialle kortsupaketti. Olin aikeissa nostaa sen ylös, kun oveni avattiin ja veljeni astui sisään huoneeseen. Kiireesti länttäsin jalkani peittämään pakettia ja punastuin.
"Huomenta unikekoveli! Sinähän olet jo päässyt availemaan paketteja. Taitaa olla joltain tytöltä tuo?" Olin aivan sekaisin, bokserit kädessä, kirje sängyllä samassa paikassa lahjapaperin kanssa ja kortsupaketti jalkani alla.
"Tota..joo..kai..", sain vastattua.
"Äiti haluaa sinutkin jo hereille ja alakertaan, joten hop hop!"
Sen sanottuaan hän meni pois. Onneksi hän ei ollut nähnyt kortsuja. Se olisi vielä puuttunut. Tai ainakaan hän ei ollut sanonut niistä mitään ja se yleensä riitti vakuuttamaan minut, ettei hän ollut nähnyt mitään. Olisi jo tavatonta, ellei hän keksisi tästäkin aivan tarpeeksi piikittelemistä.
Olin saanut pukeuduttua samalla kun mietin näitä asioita ja menin alakertaan. Tullessani lähemmäs keittiötä kuulinkin Markon kertovan äidille, että olin saanut jo joltakulta lahjan. Äitini vastasi sen varmasti olevan eräältä helsinkiläistytöltä, jonka veli oli käynyt lahjan tänne tuomassa, katselemassa täkäläisiä paikkoja ja että se poika, se Tero, oli ollut kovin mukava.
Mitähän tästäkin tulisi? No, se varmasti selviäisi joulunpyhien aikana. Varsinkin se, että äitini sinisilmäisesti puheli veljelleni kaikkea Terosta ja hänen käynnistään täällä, huolestutti minua. Marko ei ollut mikään aivan puusta pudonnut tapaus ja hän voisi, sivullisena, osata yhdistää yksi plus yksi ja kas, mitähän siitä sitten tulisi. Luultavasti jonkinasteinen sotatila. Vatsanpohjassani tuntui omituista kihelmöintiä.
Kaiken kaikkiaan jouluaatto meni ihan mukavasti. Istuimme pitkään joulupöydässä, jutustellen kuulumisia ja sen jälkeen lähdimme käymään hautausmaalla viemässä kynttilät isovanhempieni haudalle ja myös muutaman muun edesmenneen sukulaisen haudalle. Siellä oli kovin kaunista, kun pimeässä jouluisessa illassa suurin osa hautausmaata oli valaistu vain kynttilöin. Silloin taas toivoin, että Tero olisi ollut vieressäni siellä, halittavana.
Joulunpyhätkin sujuivat perinteisen kaavan mukaisesti, eli tehden ei mitään. Nautin joulun ajan rauhasta ja telkkarista ja suunnittelin tulevaa muuttoa ja juttelin - tietenkin - puhelimessa paljon Teron kanssa.
Sitten viimein koitti arkipäivä. Olin vielä onnellisesti näkemässä unia, kun kännykkäni ne raakalaismaisesti keskeytti. Hetken aikaa mietin siihen vastaamista, kun kyseessä oli tuntematon numero, mutta viimein vastasin.
"Haloo?" "Täällä on Marjatta Tiitikoski HOASilta hei. Soitinko pahaan aikaan?" Terästäydyin hetimiten.
"Ei toki, olinkin kohta soittamassa teille päin, mutta ehditkin ensin."
"Heh. Tuota, minulla nyt on hieman huonojakin uutisia tässä."
"Ahaa? Toivottavasti ei mitään kammottavia sentään..."
"Me puhuimme silloin ennen joulua niistä tiedoistasi ja aloin sitten etsiä selvennystä asiaan oikein toden teolla. Sain kollegaltani sähköpostia nyt aamusta ja hän oli kyllä katsellut sinulle jotain asuntoa, mutta joutunut jättämään sen pois sinne suunnitellun ja alkavan remontin takia. Joten tähän hetkeen emme valitettavasti saa sinulle nyt solukämppää täältä."
Olin sanaton. Kokosin ajatuksiani hetkisen aikaa ja sitten selitin hänelle, että kouluni alkaisi muutaman viikon kuluttua ja minun oli yksinkertaisesti pakko saada itselleni jokin kämppä, mutta yksityisten vuokramarkkinoiden kautta sellaisen hankkiminen olisi sulaa hulluutta johtuen Helsingin kovasta vuokratasosta. Hän oli kovin ystävällinen ja suhtautui ahdinkooni asiallisesti ja lupasi laittaa tietoihini merkinnän siitä, että tarvitsisin asunnon ensi tilassa. Hän tosin epäili ettei sopivaa huonetta löytyisi niin nopeasti kuin sellaisen tarvitsisin ja hän kehotti minua koettamaan myös muita keinoja asunnon saamiseen.
Puhelun jälkeen olin aivan lamaantunut. Makasin sängyssä tuijottaen kattoon. Mieleeni ei tullut yhtään keinoa, millä olisin voinut päästä eteenpäin suunnitelmieni kanssa. Olin suunnitellut niin paljon ja nytkö kaikki oli tässä? Tiputin kännykkäni lattialle ja vedin peiton pääni yli, ihan kuin se olisi auttanut asiaa.