Moi!
Olen 19-vuotias lesbo. Ongelmani on se, että vaikka olen periaatteessa kertonut vanhemmilleni, minusta edelleen heidän kanssaan tuntuu todella kaappiutuneelta.
Ensimmäisen tyttöystäväni kanssa aloin seurustella, kun olin 15-vuotias, ja 16-vuotiaana kerroin asiasta äidilleni. Hän raivostui ja huolestui tosi pahasti ja suositteli minulle mm. nuorisopsykologia, koska ajatteli, etten voi olla ihan tasapainossa. Riitamme olivat kamalia. Äitini ei ole erityisen suvaitsematon (tai siis kategoriaa "homot ja lesbot ovat täysin okei, kunhan ei MEIDÄN lapset...") tai ajattelamaton ihminen mutta taipuvainen ylisuojelevuuteen. Hän ilmeisesti syyttää itseään lesboudestani, koska lapsuudessani on osoitettavissa pieni kriisi, joka olisi jonkin keittiöpsykologin mukaan arvatenkin voinut aiheuttaa seksuaalisen identiteetin vinouman. Kyse ei siis ole siitä, etteikö äitini AJATTELISI asiaa - hän ajattelee sitä ehkä liikaakin.
Kerrottuani tyttöystävästäni äiti ei halunnut päästää minua enää hänen luokseen yöksi, enkä itsekään kehdannut hänen luokseen mennä. Käytin parasta ystävääni (joka oli myös tyttöystäväni kanssa läheinen) esiliinanani: kyllä X:kin tulee, emme ole kahden, älä pelkää, mitään ei pääse tapahtumaan... Tunsin valtavaa syyllisyyttä enkä todellakaan pystynyt juttelemaan vanhemmilleni luontevasti tyttöystävästäni. Suhteemme julkistamisen jälkeen tyttöystävä ei halunnut käydä kotonani enää ollenkaan - kukapa haluaisi, jos perheenjäsenet katsovat todella kieroon? Äitini vihasi tyttöystävääni, tyttöystäväni taas äitiäni, vaikka molemmat tietysti jollakin tapaa kunnioittivat toisiaan, koska tiesivät toistensa vaikutusvallan minuun. Itse olin kuin kahden tulen välissä. En tosiaankaan tiennyt, mikä minulle olisi parasta. Tuntui, että joutuisin valitsemaan joko perheen tai tyttöystävän, enkä siinä vaiheessa ollut valmis asettumaan kunnolla uhmaamaan perhettäni.
Asiaa ei helpottanut se, että asuin pienellä paikkakunnalla, jossa täytyi varoa kaikenlaisten juorujen aiheeksi joutumista esim. pikkuveljeni takia. Vaikka tiesin, että minulla on oikeus olla sitä mitä haluan, tuntui kohtuuttomalta asettaa epävarma pikkuveljeni kavereitten utelun kohteeksi. "Onko se sun sisko tosiaan lesbo?" Äitini ja isäni (joka siis oli äitini johdateltavissa tässä asiassa - mahdollisesti hän itse ei kokisi lesboutta niin kamalana) käyttivät pikkuveljeäkin syynä lesbosuhteeni tuomitsemiseen.
Muutenkin sukumme on varsin tiivis, ja isovanhemmistani tiedän sen, että he eivät tule asiaa koskaan hyväksymään, koska eivät edes tajuaisi sitä. Valitettavaa mutta totta. Tiedän joidenkin ajattelevan, että kyllä kuka tahansa saadaan ymmärtämään ja että vanhukset voivat olla yllättävän joustavia ja laajakatseisia, mutta ikävä kyllä isovanhempani suhteellisen nuoresta iästään huolimatta ovat konservatiivisia ja haluttomia kyseenalaistamaan omaa ajattelemistaan. Rivien välistä voi kuulla, että esimerkiksi sukulaistytön ulkomaalainen POIKAystävä on erikoinen ja vähän arveluttava tapaus. Miten siis oman lapsenlapsen lesbous? En ole koskaan kuullut isovanhempieni edes mainitsevan sanaa homo ja epäilen, tietävätkö he edes, mitä se käytännössä tarkoittaa.
Niin, pointti oli se, että varmasti vanhempani ajattelevat sitäkin, miten asia suvulle esiteltäisiin - se jouduttaisiin siis vaikenemaan, ja olisiko sellainen liian raskasta heille ja minulle?
Ensimmäisen suhteeni kariuduttua 1,5 vuoden seurustelun jälkeen minulla on ollut pari lyhyempää suhdetta, joista en ole uskaltanut kertoa perheelleni mitään. Luultavasti he ovat jotain arvanneet. Nyt asun toisella puolella Suomea, mikä tekee kaksoiselämästä houkuttelevan ja näennäisesti helpon ratkaisun, ja koska olen sinkku, voin vaieta seksuaalisuudestani täysin. Mietin, miksi edes pitäisi kertoa. Kuitenkin on ahdistavaa, kun ei voi vanhemmilleen kertoa monista ystävistään, joihin on tutustunut lesbopiireissä. Emme koskaan puhu lesboudestani. Olen itse vaikenemalla tehnyt asiasta suuremman kuin se on ja tiedän, että tarvitsisin vain rohkeutta. Se tuntuu vain todella vaikealta. En enää halua joutua tappelemaan niin kuin pari vuotta sitten, jolloin seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Silti jos ja toivottavasti myös kun löydän ihanan naisen, en usko jaksavani elää kaapissa enkä usko sen olevan mahdollistakaan, koska vanhempani osaavat kyllä epäillä, jos välini jonkun naisen kanssa lämpenevät...
Pahoittelen pitkää ja polveilevaa kirjoitustani. Minulla ei ole mitään yksittäistä kysymystä, lähinnä haluaisin kuulla muista, joilla on tällainen "toinen jalka kaapissa" -ongelma. Minun on todella vaikeaa vastata kysymykseen, olenko kaapissa vanhemmilleni!
Olen 19-vuotias lesbo. Ongelmani on se, että vaikka olen periaatteessa kertonut vanhemmilleni, minusta edelleen heidän kanssaan tuntuu todella kaappiutuneelta.
Ensimmäisen tyttöystäväni kanssa aloin seurustella, kun olin 15-vuotias, ja 16-vuotiaana kerroin asiasta äidilleni. Hän raivostui ja huolestui tosi pahasti ja suositteli minulle mm. nuorisopsykologia, koska ajatteli, etten voi olla ihan tasapainossa. Riitamme olivat kamalia. Äitini ei ole erityisen suvaitsematon (tai siis kategoriaa "homot ja lesbot ovat täysin okei, kunhan ei MEIDÄN lapset...") tai ajattelamaton ihminen mutta taipuvainen ylisuojelevuuteen. Hän ilmeisesti syyttää itseään lesboudestani, koska lapsuudessani on osoitettavissa pieni kriisi, joka olisi jonkin keittiöpsykologin mukaan arvatenkin voinut aiheuttaa seksuaalisen identiteetin vinouman. Kyse ei siis ole siitä, etteikö äitini AJATTELISI asiaa - hän ajattelee sitä ehkä liikaakin.
Kerrottuani tyttöystävästäni äiti ei halunnut päästää minua enää hänen luokseen yöksi, enkä itsekään kehdannut hänen luokseen mennä. Käytin parasta ystävääni (joka oli myös tyttöystäväni kanssa läheinen) esiliinanani: kyllä X:kin tulee, emme ole kahden, älä pelkää, mitään ei pääse tapahtumaan... Tunsin valtavaa syyllisyyttä enkä todellakaan pystynyt juttelemaan vanhemmilleni luontevasti tyttöystävästäni. Suhteemme julkistamisen jälkeen tyttöystävä ei halunnut käydä kotonani enää ollenkaan - kukapa haluaisi, jos perheenjäsenet katsovat todella kieroon? Äitini vihasi tyttöystävääni, tyttöystäväni taas äitiäni, vaikka molemmat tietysti jollakin tapaa kunnioittivat toisiaan, koska tiesivät toistensa vaikutusvallan minuun. Itse olin kuin kahden tulen välissä. En tosiaankaan tiennyt, mikä minulle olisi parasta. Tuntui, että joutuisin valitsemaan joko perheen tai tyttöystävän, enkä siinä vaiheessa ollut valmis asettumaan kunnolla uhmaamaan perhettäni.
Asiaa ei helpottanut se, että asuin pienellä paikkakunnalla, jossa täytyi varoa kaikenlaisten juorujen aiheeksi joutumista esim. pikkuveljeni takia. Vaikka tiesin, että minulla on oikeus olla sitä mitä haluan, tuntui kohtuuttomalta asettaa epävarma pikkuveljeni kavereitten utelun kohteeksi. "Onko se sun sisko tosiaan lesbo?" Äitini ja isäni (joka siis oli äitini johdateltavissa tässä asiassa - mahdollisesti hän itse ei kokisi lesboutta niin kamalana) käyttivät pikkuveljeäkin syynä lesbosuhteeni tuomitsemiseen.
Muutenkin sukumme on varsin tiivis, ja isovanhemmistani tiedän sen, että he eivät tule asiaa koskaan hyväksymään, koska eivät edes tajuaisi sitä. Valitettavaa mutta totta. Tiedän joidenkin ajattelevan, että kyllä kuka tahansa saadaan ymmärtämään ja että vanhukset voivat olla yllättävän joustavia ja laajakatseisia, mutta ikävä kyllä isovanhempani suhteellisen nuoresta iästään huolimatta ovat konservatiivisia ja haluttomia kyseenalaistamaan omaa ajattelemistaan. Rivien välistä voi kuulla, että esimerkiksi sukulaistytön ulkomaalainen POIKAystävä on erikoinen ja vähän arveluttava tapaus. Miten siis oman lapsenlapsen lesbous? En ole koskaan kuullut isovanhempieni edes mainitsevan sanaa homo ja epäilen, tietävätkö he edes, mitä se käytännössä tarkoittaa.
Niin, pointti oli se, että varmasti vanhempani ajattelevat sitäkin, miten asia suvulle esiteltäisiin - se jouduttaisiin siis vaikenemaan, ja olisiko sellainen liian raskasta heille ja minulle?
Ensimmäisen suhteeni kariuduttua 1,5 vuoden seurustelun jälkeen minulla on ollut pari lyhyempää suhdetta, joista en ole uskaltanut kertoa perheelleni mitään. Luultavasti he ovat jotain arvanneet. Nyt asun toisella puolella Suomea, mikä tekee kaksoiselämästä houkuttelevan ja näennäisesti helpon ratkaisun, ja koska olen sinkku, voin vaieta seksuaalisuudestani täysin. Mietin, miksi edes pitäisi kertoa. Kuitenkin on ahdistavaa, kun ei voi vanhemmilleen kertoa monista ystävistään, joihin on tutustunut lesbopiireissä. Emme koskaan puhu lesboudestani. Olen itse vaikenemalla tehnyt asiasta suuremman kuin se on ja tiedän, että tarvitsisin vain rohkeutta. Se tuntuu vain todella vaikealta. En enää halua joutua tappelemaan niin kuin pari vuotta sitten, jolloin seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Silti jos ja toivottavasti myös kun löydän ihanan naisen, en usko jaksavani elää kaapissa enkä usko sen olevan mahdollistakaan, koska vanhempani osaavat kyllä epäillä, jos välini jonkun naisen kanssa lämpenevät...
Pahoittelen pitkää ja polveilevaa kirjoitustani. Minulla ei ole mitään yksittäistä kysymystä, lähinnä haluaisin kuulla muista, joilla on tällainen "toinen jalka kaapissa" -ongelma. Minun on todella vaikeaa vastata kysymykseen, olenko kaapissa vanhemmilleni!