Äidilleni

Katsoin tänään jostain syystä hieman liikuttuneessa tilassa QAF:ia Neloselta. Olotilan syy ei ollut alkoholi tai krapula - mikälie ei sillä väliä.

Kohdassa, missä äiti sanoi koomasta heränneelle pojalleen, ettei ole mitään väliä oletko homo vai hetero, olen silti ylpeä sinusta ja aina tukenasi, aukesivat hanat silmistäni. (Hölmöä porata kotona itsekseen, nolottaa jostain syystä..) Hetken niiskuteltuani, aloin miettimään miksi itkeä tirautin. Sitten huomasin sen.

Minä olen ylpeä äidistäni.

Äitini on juuri samanlainen. Hän ei välitä olenko homo, olenko sinkku, seurustelenko. Hän on tukenani aina kun haluan. Sukumme tapoihin ei kuulu runsas "henkevien" keskustelu, joten näitä asioita ei usein tule keskusteltua. Silti tiedän sen.

Vaikka olenkin jo kolmekymmentä täyttänyt ja itsenäisesti asunut/elänyt yli 12 vuotta, on äitini minulle hyvin tärkeä. Ystäviä tulee ja menee, poikaystäviäkin muutama, muttä äitejä on vain yksi ja hän pysyy tukenani aina.

Kiitos sinulle äiti. Olen onnekas.

Ehkä joku päivä osaan sanoa tämän myös hänelle. Mutta eiköhän hän jo sen tiedä..

-Mod

(sorry, jonnekin oli kirjoitettava, oli sellainen tunne..)

Terve vaan kaikille.
Suhteet perheeseen tuntuu olevan asia josta jokaisella varmaan olisi jotain sanottavaa, olipa sitten mennyt hyvin tai huonosti sen "kertomisen" ja kaapista ulostulon kanssa.
Tässä oma tarinani.
Olen yksinhuoltajan ainoa poika ja vuosia sitten kerroin itsestäni äidilleni. Se oli näin jälkeenpäin ajateltuna virhe. Mutta reilu ja rehellinen kun olen, olin kertonut äidilleni kaiken niinkuin asiat olivat. Niin myös halusin kertoa homoudestani. Siitä seurasi itkua ja vihaa. Ei minun puolestani, vaan äidin. Ne ajat olivat hirveät.
Vaikka suhteemme ei aikaisemminkaan ollut paras mahdollinen se viileni entisestään. Hän ei enää hyväksy minua sellaisena kuin minä olen. Olen "paholaisesta tullut". "Sinä olet maailman ainoa homo... miksi juuri minun lapseni?", hän itkee. Hän häpeää minua eikä halua että puhun tästä kenellekään muulle, esim. sukulaiselle. Hänen mielestään hänet ajetaan suvusta ja hylätään jos muut saavat tietää. Minusta ei ole niin väliä. Enää.
Saan kuitenkin nauttia vierailuista hänen luonaan. Ihan koska vain. Emme puhu oikeastaan muuta kuin pakolliset, "Täällä olisi nyt ruoka valmiina... Kiitos... Kiitos ruoasta... " jne.
Olen yrittänyt olla kylmäpäinen ja tunteeton, mutta välistä illat menevät nyyhkiessä ja surkutellessa. Katkeruutta lisää oman perheen ja sen tilan vertaaminen kavereiden perheisiin jossa asiat näyttävät olevan loistavasti.

Ainoa asia mitä minulla on, ovat ystäväni. Silti tahtoisin äidin, joka hyväksyy minut. Äidin, joka on ylpeä pojastaan, olipa hän sitten millainen tahansa. Äidin joka ottaisi minut iloiten vastaan kun menen käymään.
Kuitenkin äitini on minulle rakas - maailman paras äiti.

"Kuitenkin äitini on minulle rakas - maailman paras äiti."

Jos vaikka kirjoittaisit kirjeen äidillesi, ja kertoisit hänellekin että ajattelet noin?

Hän voi luulla että et pidä hänestä enää sen takia, miten hän on sinua kohdellut, ja voi kokea surua myös tämän luulonsa johdosta.

Pari kirjettä olen laittanut joskus hänelle eikä asia ole miksikään muuttunut.

Menen taas jouluksi sinne ja voisin kyllä yrittää sovitella asioita. On vaan ikävää jos joulu menee kyyneleitä pyyhkiessä.

=(

Kuulostaa perin surulliselta...

Sama vika rahikaisella vissiin.. Eipä minunkaan mammani kovin otettu ollut kun sanoin et mulla on poikaystävä (nykyinen kihlattu). Sotia on käyty vaikka miten, yleensä kuitenkin niin että minä yritän rauhallisena kertoa omaa näkökantaani ja hän vähemmän rauhallisena puhuu asiattomuuksia. Noh, itsellä vuosi sitten oli tuo joulu kanssa vähän ongelmana et tuleeko sota vai ei, niin sanoin äidille suoraan että viettäkööt vähän aikaa itsekseen, mä jään kaupunkiin elään omaa elämääni.

Itsellä oli ehkä paras joulu ikinä, ei riitelyä, ei kinasteluja, ei pahansuopaisuutta, vain me kaksi omassa kodissa syöden itsetehtyjä jouluruokia ja nauttien hiljaisuudesta. Hiljaista varmaan oli mammallakin kun tänä jouluna kuulemma kävi hienosti että menemme joulupäivänä pistäytymään.. Tylyähän tuo tavallaan on, mutta jos ei toinen usko puhetta ja suostu antamaan yhtään myöten, miksi lapsen täytyy olla aina se joka jaksaa ja kärsii?? Pieni näpäytys ja realiteettien tuominen naaman eteen joskus saa silmiä hiukan aukeamaan.

Kysehän on aika pitkälle siitä että kuinka kauan lapsi pyytää itseään anteeksi vanhemmiltaan. Mulla se aika on jo hieman ohi ja jos ei vanhempi/vanhemmat käyttäydy aikuismaisesti, minä en osallistu ollenkaan. Sitten kun on opittu vähän nielemään asioita ja antamaan toisen olla edes hiukan omana itsenään niin on kivempi istua kaffepöydässä rupattelemassa niitä näitä =)

Leuka vaan pystyyn, kunhan vaan pitäytyy itse asiallisena eikä rieku rähjää tai katkeroidu vanhemmilleen vaan toimii itse fiksummin kuin he.
--
Peit

Kun muutama vuosi sitten "tulin ulos" lähipiirilleni, sisarukseni kielsivät kertomasta äidilleni mitään koko asiasta. Toisaalta ymmärrän, onhan hän jo vanha, lähes 80, ja vanhoja perinteitä vaaliva. Itse tosiaankin halusin kertoa, vaan sisarukset olivat vastaan, joten se sitten jäi. Ja sisaruksieni kautta myös tiedän, että äitini ei edes aavistele mitään minun "oikeasta" elämästäni. Kuten muutkin tällä palstalla ovat maininneet, niin joulut ovat pahimpia aikoja. Niin myös minulla. Tekisi mieleni viettää oikeaa perhejoulua äidin, sisarusten ja heidän lapsiensa kanssa, vaan en kuitenkaan haluaisi jättää omaa kultsuani jouluksi yksin... Ja kun häntä ei voi sinne maaseudun jouluun mukanaan viedä, niin täytyy taas tänäkin vuona jättää kotoisa "lapsuuden"joulu väliin. Äitihän tietysti toivoo, että tulisin sinne. Surullista, kun ajattelee, mutta minkäs voin. Mikä dilemma...

Sisarukset kielsivät kertomasta? Ajattelitko ollenkaan omilla avoillasi? Onko äitisi holhouksen alainen vai mihin moinen perustuu? Hän on varmaan pitkän elämänsä aikana kohdannut monia vaikeitakin asioita.

Ajattele kestätkö sen, että äitisi ei koskaan saa tietää totuutta? Jo nyt selkeästi kadut kun et pysty hänen kanssaan joulua viettämään.

Vanhemmille kertominen on vaikeaa, mutta tee päätöksesi itse.

Tämä ensireaktiona kirjoittamasi perusteella. Tietysti jos on erityinen syy jättää kertomatta, jos äitisi reaktio on aivan varma niin sittenhän se on ok. Mutta äläpäs käytä sitten sisaruksiasi tekosyynä.

ElvisS. olet kylmä ja tunteeton!

Muuten, Osku, ootsä niit ihmisiä, ketkä kirjottaa johki Seiskaan tyyliin: "Meiju Suvas, olet mauton ja käyttäydyt huonosti!"? Tai vielki parempaa: "Brooke, jätä Ridge jo rauhaan!"

Seiskasha taitaa olla tällasille mielipiteille ihan oma ja korkeetasonen palstansa. Sä voisit jakaa näit upeit kommenttei myös siel! Sehän vois toimii sulle vaik millasena ponnahduslautana! Kandee koklaa!

Kiitos ihailustasi Toy Boy!

Voin nyt hyvällä omatunnolla lopettaa yliopiso-opiskeluni ja ruveta 7:n toimittajaksi! Sä varmaan voit kirjottaa mulle suosittelukirjeen.

Kiitos kovasti.

Sinun,

Osku

Niin, minä en ole lässyttelykulttuurin kannattaja.

Jokaisen tänne kirjoittavan ja muuallakin mielipiteitään kertovan pitäisi olla varautunut siihen, että joku esitää päinvastaisenkin näkökulman.

Yksi nettipalstojen hyvistä puolista on, että täällä voi saada suorempia vastauksia kuin ystäviensä kanssa höpötellessä ja siten ehkä nähdä asiat toisin. Se kai kuitenkin on keskustelun tarkoitus.

Sanoisin että mielipiteitä voi esittää vain kirjoitetun pohjalta. Arvailut kunkin nikin persoonallisuudesta ovat kuitenkin vain arvailuja, eivätkä edistä keskustelua.

Aurinkoisempaa päivän jatkoa :)

Pysytään nyt topikin aiheessa ja muut aiheesta lipsuvat voisivat perustaa topikin jossa saatte sättiä toisianne.

Kiitokset muille asiallisista vastauksista. Näin sitä oppii katsomaan muitakin puolia asiasta ja soveltamaan muiden kokemuksia omaansa.

Oma kokemukseni on, että vanhoilta ihmisiltä saattaa tiukoissa tilanteissa löytyä hyvinkin laajaa näkökulmaa ja oikeita mittasuhteita asioille.

Itse kerroin isäni vanhemmille, jotka olivat silloin jo päälle seitsemänkymppisiä. Korkeintaan minuutti niiltä meni kakomiseen. Sitten alkoivat kysellä niitä tavallisia... miten.. kun sinähän olet seurustellut aiemmin sen pojankin kanssa.. niin mitenkä nyt sitten..? ja: Tuota, mitenkä äitisi otti tämän? -ja muuta tavallista.

Sain myös isäni vanhemmilta todellista tukea äitini kanssa käymiini taisteluihin. Äitini syytti isäni taiteellista ammattia tyttären lesboudesta...?! ja oli muutenkin todella lapsen tasolla kommenteissaan. Isovanhempani totesivat siihen, että jos sen äitisi pitää jotakuta päästä syyttelemään, niin voit sanoa sille että tämä tulee kyllä meidän suvusta !
-Meillähän on kyllä homoja ja niitä naispuolisiakin suvussa aina ollut...

Sitten seurasi tunnin tarinointi sukumme tästä puolesta.

Että näin.

Kiitos vanhukset.

Olen joskus miettinyt tuota, että haluaisinko oikeasti tietää, onko suvussani/ollut homoja tai lesboja.

Voisi tulla aika "Somebody hide me!" tilanne, jos joku sukulainen alkaisi listaamaan niitä tuolla tavalla >_<

Meidän suku on muutenkin tarpeeksi "outo"...

Pitää korjata, että isovanhempani eivät varsinaisesti outanneet ketään. He vain kertoilivat kuinka se yksikin vanha täti oli elänyt koko elämänsä ranskalaisen neidin kanssa, vuoroin Suomessa, vuoroin Ranskassa, ja kuinka vasta tädin hautajaisissa isovanhempani olivat suoraa kysyneet tästä suhteesta vainajan sisarelta. "Elivät kuin aviomies ja vaimo", kuului vastaus. Asia oli ollut selvä neitien lähimmille sukulaisille jo vuosikymmeniä.

Tällaisia tarinoita löytynee monesta suvusta. Jostain syystä nämä asiat vain tuntuvat häviävän aiempien sukupolvien mukana, ja kenties niistä erityisesti kerrotaan vain sellaisille, joiden ajatellaan jotenkin itse "tarvitsevan" kyseistä tietoa.

Itse olen ollut poikaystäväni kanssa tapaamassa 95 vuotiasta isoäitiäni. Opettaja ja ruustinna, vanhoja arvoja kunniottava henkilö, mutta ei hänellä ollut mitään vaikeuksia hyväksyä tosiasioita. Kohteli meitä aivan yhtä ystävällisesti ja kohteliaasti, kuin ketä tahansa muuta läheistä.
Vain pari nitroa oli tarvinnut, kun äitini hänelle asioista kertoili :)
Yhdyn kyllä siihen näkökantaan, että elämänkokemus tuo viisautta ja mahdollistaa joustavan suhtautumisen hyvinkin erilaisiin asioihin. Mutta kukin tavallaan tietysti... bf ei halua itseään outattavan n.85 vuotiaalle isoäidilleen.

Vaikka olen tullut muuten kaapista ulos niin minulle asia on helpompaa näin - vanhempani tai isovanhempani eivät kysele yksityiselämästäni joten minun ei ole tarvinnut puhua siitä - jos kysyisivät, niin ehkä kertoisin totuude, ehkä en...

Äitini kanssa olen puhunut homoudestani silloin jo kun olin sitten ensimmäisen kerran ollut toisen kundin kanssa... Hänelle tämä on kai jokin vaihe elämässäni, mikä menee ohi. Emme ole puhuneet asiasta sen kesän jälkeen. Perheeni on täysin uskovainen ja se lisää minulle paineita ottaa asia puheeksi. Ehkä sitten kun minulla on se oma kulta, jonka kanssa lähteä joulua perheen pariin viettämään - ehkä sitten on aika kertoa heillekin... Tyhmiä kyllä ovat jos eivät ole jo arvanneet... :)

Sukulaisistanikin osa serkuista tietää, mutta ainakaan isäni vanhemmille en voisi kuvitellakaan kertovani. Onhan mummuni heittänyt jo ilmaan paljonkin rasistisia kommentteja pakolaisista ym "ei suomalaisista" asukkaista. Toinen mummoni taas on krooninen jännittäjä joka sai melkein sydänkohtauksen jo siinä vaiheessa kun ilmoitin hänelle muuttavani Helsinkiin... Että jo ihan terveydellisistä syistä ajattelin jättää kertomatta. Ennemmin sitten kun on se tilanne, jolloin voin konkreettisesti näyttää heille myös sen ihmisen jonka kanssa olen onnellinen, ja jonka kanssa minun on hyvä olla...

Vai mitä mieltä te olette? Itseäni tilanne ei juurikaan piinaa, sillä kiusallisia tilanteita ei ole ollut tästä syystä johtuen kuin muutamia...

Kiitos, Osku, ymmärryksestä, mitä taas joku EvilS ei sietänyt ollenkaan. Helppo on kertoa omia mielipiteitään asioista, mutta kun olisi itse samassa tilanteessa, ymmärtäisi ehkä vähän enemmän. Sisarukseni eivät todellakaan ole mikään tekosyy. Kuten kerroin, itse olisin halunnut kertoa, mutta sisarukseni olivat sitä mieltä, että on turha enää vanhaa äitiäni rasittaa uusilla lastensa "epäonnistumisilla" (avioeroja, alkoholismia yms.). Ja mielestäni näiden vanhempien (äidit, mummot, isät, vaarit, ym. läheiset) mielipiteitä voi kunnioittaa, vaikka itse ei olisikaan samaa mieltä. Ei ole mitään järkeä mennä kertomaan omasta elämänkatsomuksestaan (homoudesta) täysin uskovaiselle vanhalle äidilleen, jos arvelee, että hänen suhtautumisensa ei siitä muutu, aiheuttaa vain uusia suruja.

Muutenkin olen sitä mieltä, että nuorempien olisi hyvä ajatella myös miltä vanhemmista ihmisistä tuntuu. Nykyään monet, oman erinomaisen homoutensa lumoissa olevat, eivät edes tajua, että on todellakin olemassa muitakin ihmisiä kuin he ja heidän ystävänsä ja vapaamielinen ajatusmaailmansa. Me elämme vieläkin maailmassa, jossa on ihmisiä vanhanaikaisine käsityksineen. Eikä me voida niitä käsityksiä yhdessä yössä muuttaa. On siis parempi elää heidän kanssaan, ja pikkuhiljaa tuoda näitä omia juttuja mukaan. Ehkä sitten jonain päivänä, meidän sukupolvemme jälkeen, on itsestään selvää, että lapsesta voi tulla seksuaaliselta suuntautumiseltaa mikä tahansa. Vaan tuskin me olemme sitä näkemässä.

Pysyn aiemmassa kannassani.

Toisaalta asiaa tarkemmin tuntematta tuskin voisin sanoa mitään millä olisi sen suurempaa merkitystä.

Jos olet ratkaisusi tehnyt niin iloitse siitä. Mikäli epäilet valintojasi niin tee asialle jotain! Turha alkaa minua tai muita toisinajattelijoita parjaamaan.

Sitä paitsi tuntemattomien virtuaalinen päänsilittely täällä ei suurta lohtua tuo.

Omat kokemukset kun eivät oleet niin ihanteelliset, olen jälkiviisastellut ja tullut siihen tulokseen etten enää kertoisi itsestäni äidilleni. Säästyisimme monelta kyyneleeltä ja äitini saisi elää omissa kuvitelmissaan ja toiveissaan minun suhteeni. Oikeastaan hän sen sanoikin niin ettei olisi halunnut tietää asiasta koskaan.

Vaikka en ole mitenkään kokenut elämässä voin tämän perusteella neuvoa ottamaan ensin selvää, mikä on vanhempien kanta homoseksuaaliseuuteen - ja vaikka muihinkin arkaluontoisiin asioihin.
Kannattaisi tiedustella ensin mitä iskä ja äiskä ovat mieltä, jos "sinulla vaikka olisi luokka- tai työkaveri, joka on homo/lesbo". Mielestäni voisi hyvin keksiä tällaisen mielikuvituksellisen ihmisen, jos sellaista ei oikeasti jo ole, ja kertoa hänestä että hän on ihan kiva ja tavallinen. Samalla sitten vaivihkaa yrittää selvittää heidän suhtautumistaan ja esittää myös oma myönteinen näkemyksensä erilaisuuden hyväksymiseen.

Jos näkemykset ovat jyrkän kielteiset niin tuskin kannattaa kertoa - ja päinvastoin. Looginen ihminen kyllä osaa päätellä mitä tällainen saattaa tarkoittaa ja voi alkaa tiedustella sinusta enemmän. Riittääkö pokkaa kertoa asian todellista puolta... se on oman harkinnan varassa sen jälkeen.

Minä taas ajattelin asian niin, että joskus tulen kuitenkin asiasta kertomaan.
Kuvittelin mielessäni tilanteen jossa asia paljastuu tai kerron siitä itse vanhemmilleni ja isovanhemmilleni.
Tuntui ahdistavalta sellainen tilanne, jossa käy ilmi että olenkin jotain muuta kuin mitä olen väittänyt olevani ja että olenkin elänyt jotain aivan muuta elämää viimeisten vaikkapa kymmenen vuoden aikana kuin mistä olen näille perheenjäsenilleni kertonut.

Tästä asiasta kertoo myös veljeni, silloin 18 vuotiaan kommentti. Äitini oli nimenomaan kieltänyt minua kertomasta siskolleni ja veljelleni, jotka asuivat tuolloin vielä kotona, seurustelusuhteestani toiseen naiseen. "Kun ovat niin herkässä iässä.." (!)

Kerroin kuitenkin. Veljeni kommentoi, että olisi ollut tosi loukkaantunut jos heille ei olisi kerrottu. "Olisi tuntunut siltä, että et usko että me kyetään ajattelemaan asioita, että me ollaan jotain idiootteja."

Onneksi siis kerroin. Sisaruksiltani olen muuten saanut vankkaa taustatukea tässä asiassa, vaikka he ovatkin minua kauhean paljon nuorempia.

Kunkin perhekuviot ovat tietenkin aivan omanlaiset. -Ja omaa jaksamistaan kannattaa tietenkin punnita ennen tuollaisen pommin räjäyttämistä. Siinä menee monet palikat perheen sisällä uuteen järjestykseen.

ps: Minunkin äitini väitti, ettei olisi koskaan halunnut tietää tästä asiasta. Luulenpa silti että olisi halunnut, ainakin siinä vaiheessa kun koko muukin lähipiiri asiasta tietää.

Jollain tavalla Lonelyn viesti kaikista allakin olevista kosketti minua eniten...

En ole aikoihin lueskellut näitä keskusteluja, mutta kiinnostus heräsi, kun huomasin puhuttavan äideistä.

Olen jotenkin tavattoman pahoillani Lonelyn puolesta. Itse en tietenkään voi tietää täysin, miltä tuntuu, kun ei saa kokonaan äidin hyväksyntää ja kotona käyminenkin on tietynlaista teatteria ja "hyvää päivää kirvesvartta"-meininkiä. Jollain tasolla voin vain yrittää ymmärtää ja käsittää. Oletko Lonely yrittänyt varmasti ns. kaikkesi äitisi kanssa? Oletteko TODELLA jutelleet ja puhuneet asiasta? Vai onko käynyt niin, että olet vain ilmoittanut hänelle asiasta (homoudestasi) ja teidän molempien rohkeus ei olekaan sillä hetkellä (tai myöhemminkään) riittänyt keskustelemaan asiaa kunnolla auki?

Kunnollinen keskusteleminen asiasta kannattaisi, jotta joulujen ja muiden viettämisistä tulisi helpompaa ja ihanampaa. Sitä paitsi, äitisi ei kuitenkaan ole kääntänyt sinulle selkääsi...

Yhden kunnollisen keskustelun jälkeen on kuitenkaan turhaa odottaa totaalista muutosta kerralla. Itse tiedän kokemuksesta, että kaikkiin asioihin kasvataan hiljalleen. Myös minä jouduin kasvamaan sen myötä, kun kerroin omalle äidilleni homoudestani. Olen varmasti kasvanut homona paljon sen jälkeen!

Oman äitini ensireaktio oli hyvin rauhallinen uutisen kuultuaan, sillä hän oli jo tiennyt asian etukäteen. Ei hän tosin ollut siitä kenellekkään puhunut, mutta äidinvaisto oli sen hänelle sanonut.

Minun onnekseni äitini oli hyvin aktiivinen tiedonhankinnan suhteen ja tutki erilaisia seksuaalisuuden muotoja mm. kirjallisuuden muodossa paljon. Ja ihan minun tietämättäni...

Kuitenkin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa keskustellessamme minun homoudestani, hän pyysi, ettei asiasta sitten tämän enempää puhuttaisi! Pidettäisiin asia ikään kuin "julkisena salaisuutena", jonka me hänen kanssaan tiedämme, mutta josta ei muille puhuta. Olin täysin tyrmistynyt! Vastasin kuitenkin, että asia minulle sopii. Kysyin äidiltäni, sopiiko hänelle sen jälkeen tulevat asian lieveilmiöt. Sopetuisiko hän siihen, ettei koskaan saisi kysyä mihin olen menossa tai mistä olen tulossa? Kenen kanssa liikun? Mitä olen tehnyt? Onko minulla hyvä olla? Paha olla? Hän ei ts. saisi enää milloinkaan kysyä minulta MITÄÄN henkilökohtaista. Tämän asetin hänelle ehdoksi, sillä mielestäni tällaista olisi elämä "julkisen salaisuuden" kanssa. Tätä ajatusta hän ei kestänyt... ja olen onnellinen, ettei hän ollutkaan niin kova kuin olin aina kuullut! :)

Jonkun mielestä tässä saattoi olla pientä kiristyksen makua minun puoleltani, mutta mitä sillä on väliä? Me pääsimme kuitenkin molempia tyydyttävään lopputulokseen ja voimme tänä päivänä tapella kaikesta muusta äidin kanssa! Vuosia myöhemmin äitini myönsi (pitkin hampain), että muna olikin kanaa viisampi...:)

Vielä Lonelylle: Puhu vielä äitisi kanssa. Oma äitini on aina opettanut, että mikään ei selviä muuta kuin puhumalla. Niin monta kertaa olen sen itsekin kokenut. Toivon todella, että äitisi ymmärtää sinua.

Kimble ja muut...
Tietäisittepä kuinka paljon kaipaisin kunnon reilua keskustelua tästä asiasta. Ehkä tiedättekin, sillä varmaan kaikilla on ollut valtava tarve jonkin asian läpikäymisessä.
Jokatapauksessa yritetty on, mutta huonoin em. tuloksin. Vastassa on sellainen muuri ja häpeällinen alue ettei jonkun ihmisen henkiset kyvyt mitenkään riitä ymmäärtämään sitä. Siltä tuo äitini tilanne vähän vaikuttaa. Hänellä näyttäisi olevan todella sulkeutunut kuva erilaisista ihmisistä. No, minkäs sille voi kun ei käy missään, ei tapaa kuin tiettyjä ihmisiä työssä ja lähiympäristössä - niin ja lisäksi lähimpiä sukulaisia.
Yksi piirre äidissä muistuu mieleen niistä itkuisista keskusteluista. Hänelle piti takoa jokin asia päähän lukuisia ketoja että hän sen jotenkin sisäisti. Ja kun minä kysyin, ymmärtääkö hän asian, itkuilu taukosi ja hän sanoi ymmärtävänsä. Mutta kun taas keskustelu eteni, sai samaa asiaa takoa taas hänen päähänsä uudetaan. Se meni sisään ja tuli heti ulos, eikä hän tainnut ymmärtää loppujenlopuksi yhtään mitään. Ehkä nyt tajuaa koska on ollut vuosia aikaa miettiä.
Puhuminen on siltikin edelleen hyvin vaikeaa ja hän välttelee asiaa mielestäni kaikin tavoin.

Kimblen äiti oli ottanut selvää eri seksuaalisuuden muodoista omatoimisesti. Ehdotin äidilleni että olisin tuonut hänelle mm. Setan materiaalia asiasta ja olisin kaivanut taatusit myös muutaman kirjan, jotka käsittelisivät asiaa. Jyrkkä ei, oli vastaus. Hän polttaa ne samantien saunan pesässä, jos tuon. Hän ei halua tutustua minkäänlaiseen "rappeuttavaan" materiaaliin. Ja vastaukseksi kaikkeen asiaa koskevaan sain vain ei ei ei.

Minkäs tässä nyt enää tekee, kun kaikki mahdollinen on jo tehty. Niin luulisin. Puhuminen ei auta. Ei meillä ole ennenkään puhuttu oikein syvällisesti mistään. Yksinhuoltajan poikana sain itse ottaa selvää isästänikin. Äiti kun ei uskaltanut puhua siitä. Pelkäsi menettävänsä minut. Ihan varmasti menettää ainakin paljon sympatiaa kun on sellainen.

Nyt alkaa olla kohta jouluvierailun aika sinne kotipuoleen. Menen mutta todennäköisesti tulen aika pian takaisin pois siitä sulkeutuneisuudesta mikä siellä on.

Mietityttää vain jaksanko alkaa kinaamaan näillä asioilla äitä jouluna. Onhan se nyt nähty ettei juttu mene perille. Miksi kiusata ja pilata joulu puhumalla turhia sanoja.
Syön, saunon, kävelen lapsuuden maisemissa ja muistelen menneitä. Hiljaa ja yksin.

Minusta ainakin tuntuisi todella omituiselta olla kertomatta vanhemmilleni totuutta. He eivät luultavasti haluaisi tietää koko asiasta, mutta minä haluan kertoa. Vaikka olen vasta 18-vuotias, olen läpikäynyt paljon myöntäessäni itselleni homouteni ja hyväksyessäni sen, enkä voisi elää kaapissa koko elämääni.

Vanhempani joutuvat prosessoimaan heille ehkä hyvinkin tuskallisen asian, mutta se on kuitenkin heidän ongelmansa, ja minä olen heidän poikansa. He ovat hyvin homofobisia ja uskonnollisia, mutta heillä on oikeus tietää. Ja minulla on velvollisuus kertoa.

Olen köyhä opiskelija ja asun soluasunnossa. Olen juuri myymässä tavaraa pois pärjätäkseni yksin, kun olen kertonut homoudestani vanhemmille. Tulen luultavasti ulos kaapista noin viikon kuluttua. Toivottakaa minulle onnea!

Äidit ja isät ovat yksilöitä hekin. Lapsen homous on aina vanhemmalle jonkinlainen kriisi, kuten oman homouden huomaaminen on murrosikäiselle kriisi. Kriiseistä selviytyminen on yksilöllistä: jotkut selviävät niistä nopeasti, toiset eivät kunnolla koskaan.

Olet itsekkin tehnyt saman, tosin ukilleni. Ukkini sairastui syöpään ja sai 5 kuukautta elinaikaa. Äitini pyysi,etten kertoisi ukille, ettei alkaisi sairauden lisäksi enään sitä suremaan. Minä kunnioitin äitini pyyntöä,vaikka ei väleissä sen kummemmin enään ollakkaan. Tosin mulle on ihan sama muista sukulaisista, että kuka tietää ja kuka ei. Hyväksyy jos hyväksyy. Ei ole enään minun päänvaivani.

Olin itsekkin asunut äitini kanssa 6 vuotta, koska vanhemmat olivat eronneet. Erona LONELYN tilanteeseen oli vain se,että minulla oli äitini kanssa ihan pirun lämpimät välit. Melkein kuin paita ja peppu. Sitten ku kerroin äidilleni (asuin omassa kämpässäni) niin äitini otti sen kyllä rauhallisesti mutta seuraavana päivänä soitti ja sanoi,että minun olisi varmaan parempi pysyä poissa kotua ja että hän ei voi hyväksyä homoutta. Ja sanoi myös,että joskus meidän välit voi olla jo semmoset "hyvää päivää kirvesvartta"... Mahtava huomata,että on hyvää pataa siihen asti muiden kans kun ei petä heidän odotuksiaan. Edelleen minä äitiäni rakastan mutta sieltä ei tunnu tulevan mitään sen kummempaa vastakaikua. Toivoin,että ukin kuolema olis saanut äitini tajuamaan,että kaikki ei ole samanlaisia mutta ei näköjään... No onneksi on pirun hyvät ystävät ja isä, jonka luulin olevan tosi vanhoillinen ja tiukka mutta onneksi yllätyin tuolla suunnalla todella positiivisesti. Onneksi oli myös ystävät, jotka tukivat tosi ihanasti minua sillon ku apua tarvitsin. Ystäviin voi aina luottaa, jos vanhempiin ei...Tsemppiä Lonelylle sun tilantees suhteen ja toivottavasti se paranee siihen suuntaan minne sen haluatkin paranevan

Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät kykene menemään Jouluna vanhempiensa luokse. Minä kun löysin sen miehen, johon retkahdin,kerroin heti äidilleni puhelimessa ja seuraavaksi lähetin valokuvan kotiin,jossa rakastuneet istuvat sylikkäin ja isäni melkein sai (kuulemma)sydänkohtauksen.,mitä ihmettelen näin jälkikäteen,koska isäni sisko oli lesbo,mikä asia vaiettiin suvussamme kuoliaaksi.Minä luulin olevani ainoa!Isäni sisko eli täysin avoimesti lesbona-meni ystävättärensä kanssa mitään häpeämättä samaan suihkuun sukulaisten luona kyläillessään....ja hänestä olisi kuka tahansa heti ensivilkaisulta arvannut,että hän on lesbo-niin miehekäs oli!.
En vieläkään ymmärrä sitä,että isäni ei tervehtinyt minua(n. 18v myöhemmin), kun kävin sairaalassa katsomassa häntä, vaan käyttäytyi kuin minua ei olisi ollut olemassakaan-ja kun minä otin häntä kiinni hänen halvaantuneesta kädestään,hän ei sanonut sanaakaan...Olisin niin halunnut auttaa enkä tiennyt miten...Hän kyllä jutteli toisen siskoni ja hänen miehensä kanssa-ja minä olin, mitä? Se loukkasi minua todella syvästi ja tiesin,että hän ei ollut minua koskaan rakastanut.Ei ikinä!
Nyt vasta tajusin , miksi en ollut käynyt kotona Jouluna 21 vuoteen-tai miksi pelkkä ajatuskin oli jotenkin ahdistavaa.Tietenkin olisin halunnut aluksi poikaystäväni kanssa sen oikean,ihanan Joulun,jota minulla ei ollut ollut lapsena-Joulun ,joka olisi ollut täynnä rakkautta ja rentoa,tavallista yhdessäoloa-enkä sitä pyynnöistä huolimatta koskaan saanut,olin aina se viimeinen,kaikkien hänen sukulaistensa jälkeen.Minun Jouluni alkoi yleensä klo23 tai myöhemmin.Oikea "jämä-Joulu"!Miksi olisin mennyt vanhemmilleni,jossa olisin vain voinut pahoin,jossa minua ei kaivattu.Olin sen "oman totuuteni"kuitenkin laittanut tietoisuuteni ulottumattomuuteen.Oli ihan luonnollista jäädä pois ja yrittää jotakin omaa,panostaa siihen,mikä on tärkeätä:rakkauteen-ihmissuhteeseen,josta välitin.
Se totuus jäi huomaamatta,että miesystäväni ei minusta loppujen lopuksi välittänytkään :suljin siltäkin silmäni!Iskin todella kirveeni kiveen!Kadun.Kadun,että roikuin-että käyttäydyin kuin joku typerä "ämmä"-kuin äitini!Sitä se oli.

Kun sitten 21v jälkeen kävin vanhempieni luona Jouluna, minua järkytti kaikki se,mitä näin:se henkinen kuolleisuus,se sado-masokismi,mitä vanhempieni suhde vielä oli...eikä se lakkaa kuin kuolemassa,ja tiesin,että se,mitä vaatimattomasti yritin sen mainitsemani 6v suhteen kanssa oli oikea yritys,vaikka tietämättäni tuhoon tuomittu.

Siis tapasin isäni 18v sen jälkeen kun olin lähtenyt kotoa opiskelemaan(2 nopeaa vierailua myös ennensitä) ja sen jälkeen ensimmäinen yhteinen Joulu oli 21 v jälkeen.Tarkoitin sillä jutullani sitä,että ihmisillä on syynsä siihen, mitä he tekevät,vaikka se voi olla salattu myös heiltä itseltään.
Jos aikuinen ei kykene "normaaliin"kanssakäymiseen läheistensä kanssa,koska Joulussa nyt nämä vanhempi-lapsi yms.suhteet korostuvat,niin kysymys on vaikeista ongelmista heidän välillään-jos saa yleistää...
Välillä mietin,miksi homoille on jotenkin ylitärkeätä rehellisyys,"kaiken"kertominen ihmisille,jotka yleensä ottaen vähät välittävät siitä.Onko se rakkauden ja hyväksynnän masokistista kerjäämistä?Tahallista heittäytymistä uhrin asemaan?

Nämä viestit pistää mut vahvasti miettimään!

Uskaltaako/kannattaako vanhemmille kertoa asiasta lainkaan...
Minun tilanteessa isäni suku hylkäisi minut (eli mua ei vaan olis enää) niinkuin he ovat tehneet sedälleni jonka homous oli paljastunut ja jonka jälkeen hän on ollut ns."kuollut", ja äiti sekä äidin suku häpeäisivät mua kuollakseen (niinkuin he häpeävät serkkuani, joka paljastui homoksi)!
Luulin että kun muutan pois sukulaisten läheltä, opiskeluhan oli siihen hyvä tekosyy, niin pääsen irti kaikesta tästä paineesta joka jyllää sisälläni ja tahtoisi päästää ulos.
Muutin siis pikkukaupungista helsinkiin, mutta ongelmat ei loppuneet siihen. Enkö minä idiootti tajunnut että en pääse pakoon ongelmiani, ellei niitä selvitetä!?
Vanhemmilleni, enkä sukulaisilleni en voi kertoa mistään mitään koska ei ne ymmärtäisi...
Mietin ratkaisua asiaan edelleen...
Luulenpa etten ole ainoa tän asian kans painiva.....?

Eihän ne muutkaan sukulaiset kertoa retostele seksiperversioillaan. Miksi siis sinä?

Seksiperversioillaan?!? =/
Jos olet homo, ja tunnet olevasi perverssi sen takia, niin onko itsetuntosi aivan kohdallaan...? *vetäytyy miettimään*

Kertokaa hyvät ihmiset vanhemmillenne, helpotus on huomattava, kun ei enää tarvi valehdella. Aivan turha on miettiä millaisia vaikutuksia kertomisella on vanhempien mielenterveyteen. Jos ei kestä, niin onko se teidän ongelmanne. Toisaalta ihmisiin kannattaisi ennemmin luottaa kuin epäillä.

Jos vanhempasi hylkäisivät sinut, onko se niin paljon pahempaa kuin olla sellaisten ihmisten "rakastama", jotka rakastavat sinua vain sellaisena kuin itse haluavat.

Ja lopettakaa tuo nöyristely vanhempienne edessa nöyristele, se on etovaa!

"Ei kotini ole siellä missä asun vaan siellä missä sydämeni on", lause joka on jäänyt mieleeni jo kauan sitten ja täysin ymmärsin sisällön vasta hiljattain, kyllä se oli jo muhinut mielessä aikaa..

Voisin kertoa lauseen täyden sisällön vanhemmilleni mutta jätän kertomatta, tilanteessani on parempi kaikille olla hiljaisuudessa. Se vähä mitä he tietävät on riittänyt minulle, puhumme samasta asiasta mutta eri "sävyillä".

Äitini on tiennyt minun seurustelevan naisen kera vajaa puoli vuotta ja isäni ei tiedä, eikä tule tietämään ainakaan minulta, tämä oli äitini toive pienen keskusteluhetkemme aikana, jolloin sivuutimme elämääni.

Kenties, tällainen uutinen vaatii aikaa jotta sen ymmärtää ja käsittää kokonaisuudessaan, katsotaan josko kevätaurinko sulattaisi jään vanhempieni ja minun väliltä, ja jos ei tänä vuonna vielä niin seuraavana vuotena, (-si-).