Homoparisuhteen valtasuhteet

Aika usein (hyvin) nuoret tai kaapissa elämisen takia kokemattomat homot näkevät homosuhteet jonkinlaisena vapauden ja tasa-arvon keitaana. Lyhyitten lomaromanssien, yhden yön juttujen ja etäsuhteitten kohdalla nän voi ollakin, mutta arki saman katon alla pakottaa suhteen jatkumisen takaamiseksi muuhun.

Oma nyt jo kahdeksan vuotta kestänyt suhteeni oli vaarassa kariutua alkuunsa mieheni ja minun jatkuvien kinojen takia, kunnes mieheni jämerästi ilmoitti, että saan valita eroamisen ja hänen miehuutensa alle joutumisen välillä. Valitsin jälkimmäisen, koska en halunnut palata takaisin yksinäiseksi epätoivoiseksi seuranmetsästäjäksi. Minä myös rakastin miestäni ja tiesin, että hänessä on enemmän miestä kuin minussa sekä sänkykamarissa että sen ulkopuolella.

Keskustelemme asioista, mutta päätösvalta on miehelläni. Hän ei väärinkäytä valtaansa simputtamiseen, enkä minä tulkuta hänen tekemistään päätöksistä. Hän ottanut palleistani otteen ja se pätee sekä sänkykammarissa että sen ulkopuolella.

Uskonpa, että homosuhteissa olisi selvästi vähemmän ongelmia, jos tasa-arvoharhasta luovuttaisiin ja toinen miehistä olisi selkeästi asemaltaan se, jolla on munat.

Olen kanssasi lähes täysin samaa mieltä. Jotenkin sen sanoo jo järkikin, että suhteessa toinen on pehmeämpi, myötäilevämpi puoli ja toinen kovempi, määräävämpi. Mikään tässä maailmankaikkeudessa ei ole tasapainossa... "epätasa-arvo" pitää koko systeemin liikkeellä. Muistutuksesi epälijöille... siinä myötäilevämmän osapuolen roolissa ei ole mitään alempiarvoista. Molempia tarvitaan tasapuolisesti.

Samaa mieltä myös. Ja se 'vahvempi' osapuoli tarvitsee todellakin myös sitä pehmeämpää näkemystä asioihin!

Itselläni on taas aika lailla erilainen suhde. Meillä tasa-arvo pelaa, kotityöt jaetaan suunnilleen tasan ja yhdessä harrastetaan monenlaisia asioita. Olemme molemmat muutenkin joutuneet mukautumaan elämiemme varrella erilaisiin olosuhteisiin, joten sitä kautta on kertynyt myötäytymiskykyä.

Tähän ei kuitenkaan ole päästy helpolla, molemmilla on takanaan epätäydellisiä suhteita ja kinastelua mitä uskomattomimmista asioista. Uskon, että suhteen toimimiselle ovat yhteiset päämäärät ja elämänarvot oleellisia.

Kliseinen sanonta 'Kohtele toista kuten haluaisit itseäsikin kohdeltavan' tuntuu ainakin meidän kohdalla toimivan. Silloin ei tarvitse kummankaan osapuolen alistua, vaan yhdessä muodostetaan toimiva kokonaisuus.

Leikeissä on tietysti eri asia... silloin on kivaa välillä vähäsen antautuakin... ;)

Minusta on säälittävää että joutuu myötäilemään toista ihmistä ja unohtaa itsensä kokonaan. Ja ainoastaan sen takia ettei halua (nyyh) olla yksin.
Toista ihmistä pitää kunnioittaa ja yrittää tulla toimeen toisen erillaisuuden kanssa eikä pakottaa sellaseen muottiin ku haluaisi toisen olevan. Eihän miehesi silloin halua SINUA, vaan jonku sellasen joka on hänenlaisensa.
Älytöntä!!

Minä en myöskään ymmärrä, miksei sellainen suhde voi muka toimia, jossa kummatkin ovat tasapuolisia keskenään... Paremminkin mieleeni tulee ajatus, että vaikka toinen kuinka hyväksyykin roolinsa ns. alistuvana perheenjäsenenä, niin silti jossain vaiheessa pinna pimpsahtaa eikä sitä enää jaksa. Kahdella aikuisella ihmisellä luulisi olevan sen verran itsetuntoa, kunnioitusta kanssaihmistä kohtaa ja selkärankaa, jotta tasavertainen ja kummallekkin osapuolelle tyydyttävä suhde syntyisi. :)

Just my two cents..

Kokemuksesta voin kertoa, että jos toinen on dominoiva ja omistushaluinen, ja toinen yrittää vain miellyttää, niin se suhde ei tule toimimaan. Ei toiminut minulla, enkä usko että kenelläkään muullakaan.

Tästä samasta löytyy aiempi kirjoitukseni aiheen "ystävä, tuttava vai fuckbuddy" alla. Voitte tsekata sieltä.

Mulla itselläni ei ole kokemusta vakavista ihmissuhteista paljonkaan. Päältä olen sellaisia seurannut, kuunnellut joskus vuodatuksia sellaisesta, mutta en voi sanoa omasta kokemuksesta juuri mitään. Aavistuksia, ajatuksia on jonkin verrran siitä, miten voisin ajatella asoiden menevän...

Itse olen aika määräävä luonne - joku voi sanoa jopa "ehdoton", josta syystä en ole ihan helppokäyttöinen. Joidenkin näkemysten mukaan sopisin myötäilijälle. Itse en ole ollenkaan niin varma siitä. Myötäilijöiden seurassa tuntisin oletettavasti jatkuvaa ahdistusta siitä, että en voi olla varma, että asiat menevät suunnilleen oikeaan suuntaan. Tarvitsen vahvaa kritiikkiä myös omista tekemisistäni.

Luulen kaipaavani sellaista tilannetta, että molemmat olisivat jotenkin "samalla viivalla". Kun jokin ei toimi, niin siitä on paras sanoa melko suoraan. Asiallisesti käydyn ajatustenvaihdon jälkeen en välttämättä ole enää ollenkaan niin juuttunut omiin näkemyksiini. Se pätee niin töissä kuin vapaallakin.

Voihan olla, että kaksi ihmistä löytää toimivan suhteen siten, että toinen vie ja toinen vikisee? En tiedä. Olemmehan niin erilaisia kaikki. Jollekin voi olla tyydyttävää, että saa olla virran vietävänä, kun taas toinen on onnellinen kun saa pitää ruorista kiinni omin ehdoin. Pääasia, että molemmilla on turvallinen olo.

Ehkä?

Suhteessa mikään ei toimi pitemmän päälle ehdottomuuden ja yksipuolisten vaatimusten pohjalta. Muuten joku saa aina kärsiä. Jos tiskit ovat tiskaamatta tai pöytä sotkuinen juuri silloin, kun kumppani sattuu tulemaan kotiin ja saa siitä raivarin, en minä ainakaan ryntää tiskaamaan saman tien, jos minulla on muuta tekemistä ja olen suunnitellut tiskaavani myöhemmin. Eli myöskään siisteysvimmaan ei ole pakko alistua, jos se ei itseltä tule luonnostaan. Missään sikolätissä en kyllä itsekään eläisi. Jos asutaan yhdessä, niin täytyy osata kunnioittaa tasapuolisesti molempien taipumuksia ja mieltymyksiä. Kummankin täytyy tehdä kompromisseja jossain määrin, mutta vastaan voi, saa ja pitääkin joskus sanoa. Kukaan ei nimittäin ole täydellinen. Tilanteiden luotaaminen ja mielialojen kuunteleminen on ainakin meidän suhteessa kaiken a ja o.

Silti! Talossa on ja pitääkin olla yksi MIES, joka kykenee pitämään ohjat käsissään ja päättämään asioista. Ei homma toimi liiallisen tasapuolisuuden varassa. Silloin mennään hunningolle.
Tämä tosiasia ei poista tasavertaisuutta kotitöissä, tulemisissa ja menemisissä yms. Mutta kyllä se lopullinen kontrolli ja järki vaan löytyy mieheltä ja sen toisen on syytä se ymmärtää.

Olen loppujen lopuksi samaa mieltä, sillä varauksella, että tällä ns. MIESpuolella tosiaan on myös järkeä eikä vain kontrollia. Nehän eivät ole tietääkseni sama asia. Järkevyyteen kuuluu myös se, että tajuaa ottaa toisen huomioon (vrt. ensimmäinen viesti) ja ymmärtää, että suhteessa on kaksi ihmistä, joilla kummallakin on omat tarpeensa ja mielihalunsa. Niiden tukahduttaminen ei minun mielestäni voi johtaa onnelliseen elämään, pitemmän päälle. No, kukin taaplaa tyylillään, kuten Smo mainitsikin.

Ajattelen varmaan jotenkin nurinkurisesti nyt tämän, mutta eikö olisi paljon parempi, jos talossa on kaksi MIESTÄ, jotka yhteistyössä saavat hommat vielä paremmin kulkemaan, kuin yksi MIES...? Miksei sellainen muka voisi olla mahdollista, jos kummaltakin sitä järkeä löytyy...

En kyllä käsitä miksi toisen osapuolen pitäisi olla jotenkin myötäilevämpi ja toisen suhteen "pomona". Olen 2 vuotta ollut poikaystäväni kanssa yhdessä ja kaikki ollaan tehty joko porukalla tai vuorotellen tilanteesta riippuen vaikkakin ruoan laitan minä koska poikaystävä ei osaa :-) Eli siis täydellinen tasa-arvo vallitsee ja toimii ihan luonnostaan (ei edes 12v:n ikäero haittaa).

Itse asiassa minulla ja miehelläni on monin osin juuri sellainen täysin tasa-arvoinen suhde, jossa kotityöt jaetaan ja yhdessä harrastetaan kaikkea kivaa. Tarkoitukseni oli näin anonyymisti varoittaa täällä epäilemättä sankoin joukoin liikkuvia kaappihomoja ja nuoria idealisteja siitä, että parhaimmallakin suhteella on aina se julmempi puoli. Miehelläni on varaa olla lempeä ja hellä, koska me molemmat tiedämme, että viime kädessä juuri hän määrää kaapin paikan. Meidän ei tarvitse kilvan keksiä riidanaiheita arvojärjestyksen selvittämiseksi, koska me molemmat jo tiedämme hänen olevan Miehen. Zeppelin tajusi suhteemme ytimen.

Todella pitkäaikaiset eli vuosikymmeniä kestävät homosuhteet perustuvat oikeastaan aina siihen, että toinen on suhteessa Mies ja toinen on sitten hyväksynyt sen, että joutuu elämään aika lailla munattomasti. Valitan, jos jonkun pilvilinnaunelmat nyt tuhoutuivat. Laivassa ei voi olla kahta kapteenia.

Daniel hei. Ei se elämä ole musta/valkoista, homosuhteissakaan.
Eihän koskaan olisi mitään kinaa kenenkään kanssa jos aina myötäilisi toisia ihmisiä. Olisi elämä varmaan tasaisempaa ja helpompaa, mutta niin pirun tylsää.
Mitähän tapahtuisi jos suhteenne jostain syystä loppuisi?
Sähän olisit ihan ku orpo lapsi. Kukaan olisi päättämässä puolestasi.

Daniel hei.... Tuo nyt on jo naurettavaa, kuinka pidät tuota nyt ainoana mahdollisena suhteenperustana. Etkai nyt ainakaan tosissasi usko, ettei muka minkään muunlainen suhde voisi toimia? Tuollainen yksiulotteinen ajattelu on ensinnäkin typerää ja todella lapsellista...

Onko sinulla paljonkin kokemusta tai muuten näkökulmaa ystävien tai tuttavien muodossa todella pitkäaikaisiin vuosikymmeniä kestäneisiin homoparisuhteisiin, joissa toinen on ns. "tossun alla" ja toinen se Mies?

meillä toimii suhde hyvin kolmatta vuotta, ilman että kumpikaan on Mies. Tai molemmat tarpeen tullen. Sen verran erilaiset ovat kummankin ammatit je erityisosaamiset, että kotityöt kyllä lomittuu kummallekin tasapuolisesti. Ja myös Miehen roolit. Harrastukset melkolailla samansuuntaiset, joten niissäkään ei toinen "määräile". Joten hyvältä näyttää jatkossakin.

Niin, ai että oikein Mies (isolla M:llä).

Meidän perheessä on eletty yli 5 vuotta rikkaassa parisuhteessa ja pitkälti juuri siksi, että kumpikaan ei ole suhteen dominoiva osapuoli. Meillä ei tarvitse alistua toisen tahtoon tai luopua omista haluistaan/tapeistaan siksi, että toinen ei halua tehdä tai olla.

Sopusuhtainen ymmärtäminen ja eräänlainen vapaus tehdä ja olla on huomattavasti anteliaampaa molemmille kuin roolisuhteilla pelleily. Korostettakoon nyt, että vapaus merkitsee tässä kohtaa perheemme sisäisiä vapauksia, sillä vieraissa loikkimista en minä eikä kumppanini hyväksy missään mielessä.

Olen seurannut erästä (hetero)tuttavapariskuntaa joka on ollut yhdessä jo 30 vuotta. Siinä perheessä on täysi tasa-arvo, kaikesta päätetään yhdessä ja kumpikin oikoo toisensa tekemisiä ja päätöksiä. Ja heillä homma ei pelaa.

Mutta sittenkään heillä ongelmana ei ole tasa-arvoisuus vaan työnjaon puute. Kun toinen on humanisti ja toinen kirvesmies, on ihan selvä että toinen osaa toiset hommat paremmin ja toinen toiset.

Jos kumpikin puoliso sohlaa samoja asioita, riitoja syntyy varmasti. Kuvainnollisesti voisi sanoa että toinen määrätköön tavaroiden järjestyksen autotallin hyllyssä ja toinen keittiön hyllyssä. Vaikka molemmat tallia ja keittiötä käyttävätkin.

Toisen tossun alle laittaminen on minulle kuitenkin ihan vieras ajatus. Mutta jos se tuntuu jollekin toimivan niin mikäs siinä.