- 1 / 4
- Karl
- 27.6.2002 13:56
Tuli sellainen pakottava tarve kirjoittaa, purkaa turhautuneisuuttani joka juontaa juurensa mistä muusta kuin tästä yltiöheteroseksuaalisesta ja pinnallisesta maailmasta. On eri asia olla yksinäinen ja sisäisesti yksinäinen. Niin taisi sanoa jo Waltari -setä aikoinaan. Tunnen olevani sisäisesti yksinäinen. Olen huomannut sen tämän reilun vuoden aikana kun jossain määrin olen yrittänyt pitää silmiäni auki, jos vaikka se elämänkumppani jostain löytyisi. Tuo sana "elämänkumppani" on yksi niistä termeistä, jotka näyttävät homomaailmassa olevan hyvin pelättyjä asioita.
Tälläkin foorumilla on ollut keskustelua siitä miksi on niin vaikeaa hyväksyä omat taipumuksensa, eli oma homoseksuaalisuus. Joillekin ihmisille on turvallisempaa piiloutua bi-seksuaali -termin taakse. Toiset taas reagoivat asiaan voimakkain defenssein, piilottaakseen omat taipumuksensa, joka ilmenee homofobiana. Lienee kyse juuri siitä kun tuo homoseksuaalisuus on niin käsittämättömän paha asia.
Seksuaalisuudesta puhuessa on yleensä oltava varovainen mitä suustaan päästää, sillä onhan kyse aika monisäikeisestä asiasta, mutta olla rehellisesti sitä mitä todella on, näyttää olevan aika vaikea asia monelle ihmisille. Kyllähän seksuaalisuus on toisaalta liukuva käsite. Elämäntilanteen ja koettujen asioiden myötä seksuaalinen mielenkiinto voi suuntautua voimakkaammin tiettyjä asioita kohtaan mutta ns. "aitoon" bi-seksuaalisuuteen on vaikea uskoa. (Tuolla käsitteillä tarkoitan sitä, että yksilö tuntisi aidosti tasapuolista seksuaalista kiinnostusta molempia sukupuolia kohtaan).
Mitä bi-seksuaalisuuteen tulee, mielestäni kyse on enemmänkin vain käsitteestä. Itseään bi-seksuaaleiksi kutsuvat ovat oikeastaan homoseksuaaleja joiden heteroseksuaalisuus on vain opittua käyttäytymistä, ehdollistumista tähän heteronormatiiviseen yhteiskuntajärjestelmään missä elämme. Kyllä itsekin tunnen viehätystä nähdessäni kauniin ja hyvin pukeutuneen naisen, se tuottaa minulle esteettistä mielihyvää. Niin myös komean ja miehekkään miehen näkeminen, mutta siihen kuuluu myös seksuaalisen mielihyvän kokeminen. Jos omaisin heikon itsetunnon tai muuten rikkinäisen persoonallisuuden kutsuisin varmaankin itseäni bi-seksuaaliksi.
Olen elänyt kymmenisen vuotta vakituisessa (ja yksiavioisessa) suhteessa miesystäväni kanssa ja noin reilu vuosi sitten jäätyäni sinkuksi olen vasta ymmärtänyt kuinka onnellinen olen saanut olla, kun sain elää nuo vuodet avoimen ja itsensä hyväksyvän, kaikin puolin rakastettavan ihmisen kanssa. Nyt kun olen yksinäisten iltojen piristykseksi vieraillut eri foorumeilla, chateissä, seuranhakufoorumeilla, minulle tulee lähinnä huono olo ja turhautuminen, että onko todellakin tämä maailma näin julma paikka. Näyttävät olevan lähinnä surkeiden ukkomiesten ja muuten huoraavien yksilöiden paratiiseja.
Baareissa kyllä vientiä riittäisi, mutta kun omaan sen verran erilaisen arvomaailman, että runkut vessassa tai yhden illan imuttelut eivät todellakaan kiinnosta. Ja kun en muutenkaan pidä ravintolaelämästä. Olen ymmärtänyt; olen oppinut liian hyvälle, rakkauden mukanaan tuomaan seksuaalisen nautinnon turvallisuuteen ja täydellisyyteen.
Olen tutustunut muutamiin sellaisiin ihmisiin, jotka ulkoiselta olemukseltaan ovat todellakin saaneet tuntemaan kuumia väristyksiä, mutta kuinka ollakaan, he ovat tietenkin naimisissa, äärimmäisiä kaappihomoja tai osottautuneet alkoholisoituneiksi yksilöiksi, jotka kutsuvat itseään bi-seksuaaleiksi.
Olisin varmaan menettänyt jo toivoni, ellen ajattelisi että tuskinpa edesmennyt miesystäväni oli se ainoa itsensä hyväksyvä kaltaiseni rehellinen homoseksuaali.
Tiivistän siis: Kun keimailevat ja tukkaansa värjäävät sporttihomot lähinnä huvittavat, huoraavat ukkomiehet oksettavat, alkoholisoituneet bi-seksuaaleiksi itseään kutsuvat yksilöt säälittävät, muuten kiehtovat miehet ovat joko heteroita tai äärimmäisiä kaappihomoja - on ilmeisen suuri todennäköisyys, että kulutan tulevat vuodet lukien näitä keskustelupalstoja kahvikupin ääressä, yksinäni tyytyen vain haaveilemaan sen sijasta, että saisin antaa rakkauteni, huolenpitoni ja kaveruuden, jakaa kotini kiltin ja hyvin käyttäytyvän miehen kanssa. Elämä on laiffii. Niimpä.
Tälläkin foorumilla on ollut keskustelua siitä miksi on niin vaikeaa hyväksyä omat taipumuksensa, eli oma homoseksuaalisuus. Joillekin ihmisille on turvallisempaa piiloutua bi-seksuaali -termin taakse. Toiset taas reagoivat asiaan voimakkain defenssein, piilottaakseen omat taipumuksensa, joka ilmenee homofobiana. Lienee kyse juuri siitä kun tuo homoseksuaalisuus on niin käsittämättömän paha asia.
Seksuaalisuudesta puhuessa on yleensä oltava varovainen mitä suustaan päästää, sillä onhan kyse aika monisäikeisestä asiasta, mutta olla rehellisesti sitä mitä todella on, näyttää olevan aika vaikea asia monelle ihmisille. Kyllähän seksuaalisuus on toisaalta liukuva käsite. Elämäntilanteen ja koettujen asioiden myötä seksuaalinen mielenkiinto voi suuntautua voimakkaammin tiettyjä asioita kohtaan mutta ns. "aitoon" bi-seksuaalisuuteen on vaikea uskoa. (Tuolla käsitteillä tarkoitan sitä, että yksilö tuntisi aidosti tasapuolista seksuaalista kiinnostusta molempia sukupuolia kohtaan).
Mitä bi-seksuaalisuuteen tulee, mielestäni kyse on enemmänkin vain käsitteestä. Itseään bi-seksuaaleiksi kutsuvat ovat oikeastaan homoseksuaaleja joiden heteroseksuaalisuus on vain opittua käyttäytymistä, ehdollistumista tähän heteronormatiiviseen yhteiskuntajärjestelmään missä elämme. Kyllä itsekin tunnen viehätystä nähdessäni kauniin ja hyvin pukeutuneen naisen, se tuottaa minulle esteettistä mielihyvää. Niin myös komean ja miehekkään miehen näkeminen, mutta siihen kuuluu myös seksuaalisen mielihyvän kokeminen. Jos omaisin heikon itsetunnon tai muuten rikkinäisen persoonallisuuden kutsuisin varmaankin itseäni bi-seksuaaliksi.
Olen elänyt kymmenisen vuotta vakituisessa (ja yksiavioisessa) suhteessa miesystäväni kanssa ja noin reilu vuosi sitten jäätyäni sinkuksi olen vasta ymmärtänyt kuinka onnellinen olen saanut olla, kun sain elää nuo vuodet avoimen ja itsensä hyväksyvän, kaikin puolin rakastettavan ihmisen kanssa. Nyt kun olen yksinäisten iltojen piristykseksi vieraillut eri foorumeilla, chateissä, seuranhakufoorumeilla, minulle tulee lähinnä huono olo ja turhautuminen, että onko todellakin tämä maailma näin julma paikka. Näyttävät olevan lähinnä surkeiden ukkomiesten ja muuten huoraavien yksilöiden paratiiseja.
Baareissa kyllä vientiä riittäisi, mutta kun omaan sen verran erilaisen arvomaailman, että runkut vessassa tai yhden illan imuttelut eivät todellakaan kiinnosta. Ja kun en muutenkaan pidä ravintolaelämästä. Olen ymmärtänyt; olen oppinut liian hyvälle, rakkauden mukanaan tuomaan seksuaalisen nautinnon turvallisuuteen ja täydellisyyteen.
Olen tutustunut muutamiin sellaisiin ihmisiin, jotka ulkoiselta olemukseltaan ovat todellakin saaneet tuntemaan kuumia väristyksiä, mutta kuinka ollakaan, he ovat tietenkin naimisissa, äärimmäisiä kaappihomoja tai osottautuneet alkoholisoituneiksi yksilöiksi, jotka kutsuvat itseään bi-seksuaaleiksi.
Olisin varmaan menettänyt jo toivoni, ellen ajattelisi että tuskinpa edesmennyt miesystäväni oli se ainoa itsensä hyväksyvä kaltaiseni rehellinen homoseksuaali.
Tiivistän siis: Kun keimailevat ja tukkaansa värjäävät sporttihomot lähinnä huvittavat, huoraavat ukkomiehet oksettavat, alkoholisoituneet bi-seksuaaleiksi itseään kutsuvat yksilöt säälittävät, muuten kiehtovat miehet ovat joko heteroita tai äärimmäisiä kaappihomoja - on ilmeisen suuri todennäköisyys, että kulutan tulevat vuodet lukien näitä keskustelupalstoja kahvikupin ääressä, yksinäni tyytyen vain haaveilemaan sen sijasta, että saisin antaa rakkauteni, huolenpitoni ja kaveruuden, jakaa kotini kiltin ja hyvin käyttäytyvän miehen kanssa. Elämä on laiffii. Niimpä.