Minä. Viime Torstaina. Pohjanmaan suurimman järven rannalla.
Pudotan nahkaisen varustekassin kädestäni, ja annan katseeni kiertää edessä aukeavalla jäälakeudella jonka toista rantaa en kykene edes näkemään. Tiedän että se on siellä jossain parinkymmenen kilometrin päässä, mutta tällaisella pilvisellä ilmalla sitä ei pysty erottamaan paljaalla silmällä.
Napsautan polkupyörän tukijalan maahan ja irrotan jääkiekkomailan takatelineeltä. Otan mailan käteeni, poimin nahkaisen kassin maasta ja katselen uudelleen rantatöyrästä jonka laelle olen pysähtynyt.
Vesi on järvessä hyvin alhaalla, 2-3 metriä vesirajasta pohjahiekka on paljastunut, vaikka normaalisti siinä kohdassa on melkein puoli metriä vettä.
Astelen puista laituria pitkin ja lasken nahkakassin sen nokkaan, joka kiikkuu metrin jään pinnan yläpuolella, ja hyppään jäälle kiekkomaila kädessäni.
Ei pienintäkään rusahdusta. Alku on hyvä.
Astelen muutaman metrin rannasta ja totean että jää on vahvistunut pohjaan asti, koska vettä ei ole ollut kuin muutama kymmenen senttiä.
Seuraavana on noin 5 metriä leveä vyöhyke erittäin epätasaista lauttoina jäätynyttä jäätä, jonka takaa alkaa täysin sileä peilinkirkas jää.
Seison hetken katselemassa hiekkapohjaa joka näkyy aivan selvänä jään lävitse, sen aaltomaista kuviointia, ja arvioin jään paksuudeksi hieman yli 5 senttiä.
Sen pitäisi kantaa ihmistä.
Astelen varovaisesti askel askeleelta lasimaista läpikirkasta jäätä pitkin, ja isken välillä mailan varren päällä jäähän kokeillakseni onko se ohentunut. Kertaakaan en kuule edes rusahdusta, saati että railo aukeaisi. Tämä on loistavaa. Jään täytyy olla lähempänä 10 senttiä kuin viittä.
Noin 20m päässä rannasta vesi alkaa syvenemään ja tummenemaan niin että pohjaa on enää hankala nähdä. Astelen entistä varovaisemmin ja jysäytän aina välillä mailan varren hamarapäällä jäätä odottaen jotain merkkejä siitä että se olisi heikompaa kuin rannan tuntumassa.
Olisi erittäin inhottavaa mulahtaa veteen näin syvällä, mutta olen iloinen siitä että jää ei päästä ääntäkään vaikka massivinen lähes 2-metrinen ruhoni lepää sen päällä.
Saavun ahtojäälauttoina jäätyneen vyöhykkeen reunaan, joka on noin 30 metriä rannasta, ja totean että sen toiselle puolelle ei kannata lähteä yrittämään, koska epätasaista jäätä jatkuu ainakin toiset 30m ulapalle päin.
Käännyn katsomaan kivikkoista rantaa, töyrään päällä olevaa rantaravintolaa joka on nyt tyhjillään, vanhaa puista laituria ja sen nokassa lojuvaa luistinkassiani.
Hymyilen ja katselen sileää peilimäistä jäätä joka avautuu kolmisenkymmentä metriä leveänä vyöhykkeenä rannan ja takanani olevan epätasaisen lauttavyöhykkeen välissä pitkälle rannan suuntaisesti sekä vasemmalle että oikealle puolelleni.
Lähden astelemaan takaisin kohden rantaa ja seuraan yhdessä vaiheessa parvea pieniä mustia kaloja, jotka puikkelehtivat vedessä jään alla pakoon minua, olematonta uhkaa.
Jää on niin kirkasta että pystyn näkemään niiden keltaiset silmät jotka kääntyilevät hermostuneesti niiden koettaessa paikantaa 'saalistaja' kunnolla.
Raukat eivät tajua että välissämme on jääkerros.
Astelen rannan tuntumassa olevan röpelikön halki ja kiipeän istumaan puiselle laiturille, joka notkuu aika uhkaavasti painoni alla.
Avaan kassin ja otan sieltä luistimet, ja tarkastelen niiden esteettistä puolta hetken aikaa. Samat hokkarit ovat olleet minulla yläasteikäisestä asti, ja niiden ulkokuoreen on kertynyt lukematon määrä viiltoja toisten luistimien teristä ja kaikenlaisista peleissä tulleista kolhuista, puhumattakaan kärkiosien sisällä olevan muovirungon vääntymisestä varpaita vasten ikävällä tavalla.
Päätän että tänä talvena ostan uudet hokkarit ja vien vanhat vaikkapa hyötyjäteasemalle, josta joku kerran-5-vuodessa luisteleva ne varmastikin ottaa itselleen.
Irrotan talvikengän jalastani, laitan tilalle hokkarin ja alan sitomaan sitä paikoilleen. Vahanauhojen avulla luistin kiristyy todella jämerästi paikalleen. Teen saman toisellekin jalalle, ja pudottaudun seisomaan jäälle.
Ensimmäistä kertaa luistimilla sitten viime Maaliskuun. Osaakohan sitä enää luistella ollenkaan?
Otan kassin sivutaskusta vanhan kolhiintuneen kiekon ja laitan sen taskuuni. Käännyn kohti ulappaa ja astelen röpelöisen jääkaistaleen halki sileälle jäälle, jossa lähden hitaasti ja epävarmasti potkimaan eteenpäin.
Tekniikkani on ensialkuun aika tökkivää, kiitos rullaluistintelun erilaisen potkutyylin, ja enemmän edessä olevan painopisteen, ja meinaan muutaman kerran tuuskahtaa nenälleni luistimen tökätessä jäässä oleviin pieniin epätasaisuuksiin.
Sitten huomaan koukistaa polviani enemmän ja siirtää painopistettäni taaksepäin ja saan potkuihini enemmän pituutta ja keveyttä.
Ensialkuun potkin vain perustyylin 'etenemispotkuja' ja kaartelen verkkaisesti parikymmentä metriä leveällä kaistaleella rannan ja ulapan röpelikköjään välissä, mutta pian huomaan kuinka siklaamiset ja muut pikku kikat palautuvat alitajuntaani jostain selkäytimestä.
Kaivan taskustani kiekon ja kuljettelen sitä jäällä edestakaisin luistellen samalla niin kovaa kuin pystyn kaarrellen ja äkillisiä jarrutuksia ja käännöksiä tehden.
Tämähän vasta onkin hauskaa.
Joku voisi sanoa minua päästäni vajaaksi, kun viihdyn yksikseni jäällä tuntikausia kaarrellen, kiekkoa kuljetellen ja luistelutaitoani kartuttaen.
Läimäisen kiekon muutaman kerran rantatöyrääseen, mutta sen hakeminen on niin työlästä että siirryn takaisin ketteryysharjoituksiin ja vien kiekon taitavasti kieputellen kauaksi rannasta lähelle rösöjään reunaa.
Tulen ajatelleeksi miten hienoa olisi, jos koulukeskuksen kaukalossakin olisi jo jää ja voisi harjoitella lämäämistä laitoja vastan, mutta eipä se koskaan näin aikaisin syksystä ole jäädytetty, oli sitten pakkasta tai ei.
Siinä seistessäni huomioin että vasemmalta idän suunnasta on alkanut työntymään tummia paksuja pilviä taivaankannen ylitse, ja melkein samantien ensimmäiset kevyet pienet lumihiutaleet kieppuvat ohitseni voimistuvan tuulen kuljettamina.
Muutaman minuutin päästä taivaalta sataa lunta aivan pyryttäen, ja minä kaartelen edelleen jäällä naama punaisena viimaisesta tuulesta valkoisten pienien luminokareiden kieppuessa ympärilläni ilmassa ja muodostaessa valkoista vaippaa lasimaisen jään pintaan, josta tuulenpuuska ne taas kohta puhaltaa eteenpäin.
Näin onnelliseksi ja vapaaksi 'kuin taivaan lintu' olen tuntenut itseni viimeksi joskus kauan sitten. Olisiko ollut edellisenä talvena kun luistelin vastajäädytetyllä jääpallokentällä auringon laskiessa metsän taa ja hämärän hiipiessä peittämään maiseman?
Hetken päästä tuuli alkaa puremaan kasvojani siihen malliin, että joudun lopettamaan 'liitelyni' ja hakeudun takaisin laiturille irrottamaan luistimia.
Lunta tuiskuttaa aina vain sankemmin, kun suljen nahkakassin ja nousen seisomaan puisen hökötyksen päällä.
Astelen pyörälleni, kiinnitän mailan tarakalle ja lähden polkemaan kotiin purevassa viimassa.
Olisi varmaan kannattanut ottaa kaulahuivi mukaan...
Seuraavana päivänä pakkaset sitten loppuivat ja lumet sulivat sekä järven jää heikentyi.
Mutta pitkän aikajakson sääennuste lupailee toista pakkasjaksoa, liekö sitten jääpeite vankkenee entiselleen vielä ennen kuin talvi alkaa "kunnolla".
Ylipäätään tuollainen lumettomana syksynä järven jäätyminen, ja vielä tyynellä säällä, luistelukelpoiseksi tapahtuu vain noin 2 kertaa vuosikymmenessä.
Edellinen oli vuonna 1997. Seuraavaa sopivaa syksyä saan odotella ties mihin asti.
Teidän:
Kokuma - Villi ja Vapaa, Luistimilla.
Pudotan nahkaisen varustekassin kädestäni, ja annan katseeni kiertää edessä aukeavalla jäälakeudella jonka toista rantaa en kykene edes näkemään. Tiedän että se on siellä jossain parinkymmenen kilometrin päässä, mutta tällaisella pilvisellä ilmalla sitä ei pysty erottamaan paljaalla silmällä.
Napsautan polkupyörän tukijalan maahan ja irrotan jääkiekkomailan takatelineeltä. Otan mailan käteeni, poimin nahkaisen kassin maasta ja katselen uudelleen rantatöyrästä jonka laelle olen pysähtynyt.
Vesi on järvessä hyvin alhaalla, 2-3 metriä vesirajasta pohjahiekka on paljastunut, vaikka normaalisti siinä kohdassa on melkein puoli metriä vettä.
Astelen puista laituria pitkin ja lasken nahkakassin sen nokkaan, joka kiikkuu metrin jään pinnan yläpuolella, ja hyppään jäälle kiekkomaila kädessäni.
Ei pienintäkään rusahdusta. Alku on hyvä.
Astelen muutaman metrin rannasta ja totean että jää on vahvistunut pohjaan asti, koska vettä ei ole ollut kuin muutama kymmenen senttiä.
Seuraavana on noin 5 metriä leveä vyöhyke erittäin epätasaista lauttoina jäätynyttä jäätä, jonka takaa alkaa täysin sileä peilinkirkas jää.
Seison hetken katselemassa hiekkapohjaa joka näkyy aivan selvänä jään lävitse, sen aaltomaista kuviointia, ja arvioin jään paksuudeksi hieman yli 5 senttiä.
Sen pitäisi kantaa ihmistä.
Astelen varovaisesti askel askeleelta lasimaista läpikirkasta jäätä pitkin, ja isken välillä mailan varren päällä jäähän kokeillakseni onko se ohentunut. Kertaakaan en kuule edes rusahdusta, saati että railo aukeaisi. Tämä on loistavaa. Jään täytyy olla lähempänä 10 senttiä kuin viittä.
Noin 20m päässä rannasta vesi alkaa syvenemään ja tummenemaan niin että pohjaa on enää hankala nähdä. Astelen entistä varovaisemmin ja jysäytän aina välillä mailan varren hamarapäällä jäätä odottaen jotain merkkejä siitä että se olisi heikompaa kuin rannan tuntumassa.
Olisi erittäin inhottavaa mulahtaa veteen näin syvällä, mutta olen iloinen siitä että jää ei päästä ääntäkään vaikka massivinen lähes 2-metrinen ruhoni lepää sen päällä.
Saavun ahtojäälauttoina jäätyneen vyöhykkeen reunaan, joka on noin 30 metriä rannasta, ja totean että sen toiselle puolelle ei kannata lähteä yrittämään, koska epätasaista jäätä jatkuu ainakin toiset 30m ulapalle päin.
Käännyn katsomaan kivikkoista rantaa, töyrään päällä olevaa rantaravintolaa joka on nyt tyhjillään, vanhaa puista laituria ja sen nokassa lojuvaa luistinkassiani.
Hymyilen ja katselen sileää peilimäistä jäätä joka avautuu kolmisenkymmentä metriä leveänä vyöhykkeenä rannan ja takanani olevan epätasaisen lauttavyöhykkeen välissä pitkälle rannan suuntaisesti sekä vasemmalle että oikealle puolelleni.
Lähden astelemaan takaisin kohden rantaa ja seuraan yhdessä vaiheessa parvea pieniä mustia kaloja, jotka puikkelehtivat vedessä jään alla pakoon minua, olematonta uhkaa.
Jää on niin kirkasta että pystyn näkemään niiden keltaiset silmät jotka kääntyilevät hermostuneesti niiden koettaessa paikantaa 'saalistaja' kunnolla.
Raukat eivät tajua että välissämme on jääkerros.
Astelen rannan tuntumassa olevan röpelikön halki ja kiipeän istumaan puiselle laiturille, joka notkuu aika uhkaavasti painoni alla.
Avaan kassin ja otan sieltä luistimet, ja tarkastelen niiden esteettistä puolta hetken aikaa. Samat hokkarit ovat olleet minulla yläasteikäisestä asti, ja niiden ulkokuoreen on kertynyt lukematon määrä viiltoja toisten luistimien teristä ja kaikenlaisista peleissä tulleista kolhuista, puhumattakaan kärkiosien sisällä olevan muovirungon vääntymisestä varpaita vasten ikävällä tavalla.
Päätän että tänä talvena ostan uudet hokkarit ja vien vanhat vaikkapa hyötyjäteasemalle, josta joku kerran-5-vuodessa luisteleva ne varmastikin ottaa itselleen.
Irrotan talvikengän jalastani, laitan tilalle hokkarin ja alan sitomaan sitä paikoilleen. Vahanauhojen avulla luistin kiristyy todella jämerästi paikalleen. Teen saman toisellekin jalalle, ja pudottaudun seisomaan jäälle.
Ensimmäistä kertaa luistimilla sitten viime Maaliskuun. Osaakohan sitä enää luistella ollenkaan?
Otan kassin sivutaskusta vanhan kolhiintuneen kiekon ja laitan sen taskuuni. Käännyn kohti ulappaa ja astelen röpelöisen jääkaistaleen halki sileälle jäälle, jossa lähden hitaasti ja epävarmasti potkimaan eteenpäin.
Tekniikkani on ensialkuun aika tökkivää, kiitos rullaluistintelun erilaisen potkutyylin, ja enemmän edessä olevan painopisteen, ja meinaan muutaman kerran tuuskahtaa nenälleni luistimen tökätessä jäässä oleviin pieniin epätasaisuuksiin.
Sitten huomaan koukistaa polviani enemmän ja siirtää painopistettäni taaksepäin ja saan potkuihini enemmän pituutta ja keveyttä.
Ensialkuun potkin vain perustyylin 'etenemispotkuja' ja kaartelen verkkaisesti parikymmentä metriä leveällä kaistaleella rannan ja ulapan röpelikköjään välissä, mutta pian huomaan kuinka siklaamiset ja muut pikku kikat palautuvat alitajuntaani jostain selkäytimestä.
Kaivan taskustani kiekon ja kuljettelen sitä jäällä edestakaisin luistellen samalla niin kovaa kuin pystyn kaarrellen ja äkillisiä jarrutuksia ja käännöksiä tehden.
Tämähän vasta onkin hauskaa.
Joku voisi sanoa minua päästäni vajaaksi, kun viihdyn yksikseni jäällä tuntikausia kaarrellen, kiekkoa kuljetellen ja luistelutaitoani kartuttaen.
Läimäisen kiekon muutaman kerran rantatöyrääseen, mutta sen hakeminen on niin työlästä että siirryn takaisin ketteryysharjoituksiin ja vien kiekon taitavasti kieputellen kauaksi rannasta lähelle rösöjään reunaa.
Tulen ajatelleeksi miten hienoa olisi, jos koulukeskuksen kaukalossakin olisi jo jää ja voisi harjoitella lämäämistä laitoja vastan, mutta eipä se koskaan näin aikaisin syksystä ole jäädytetty, oli sitten pakkasta tai ei.
Siinä seistessäni huomioin että vasemmalta idän suunnasta on alkanut työntymään tummia paksuja pilviä taivaankannen ylitse, ja melkein samantien ensimmäiset kevyet pienet lumihiutaleet kieppuvat ohitseni voimistuvan tuulen kuljettamina.
Muutaman minuutin päästä taivaalta sataa lunta aivan pyryttäen, ja minä kaartelen edelleen jäällä naama punaisena viimaisesta tuulesta valkoisten pienien luminokareiden kieppuessa ympärilläni ilmassa ja muodostaessa valkoista vaippaa lasimaisen jään pintaan, josta tuulenpuuska ne taas kohta puhaltaa eteenpäin.
Näin onnelliseksi ja vapaaksi 'kuin taivaan lintu' olen tuntenut itseni viimeksi joskus kauan sitten. Olisiko ollut edellisenä talvena kun luistelin vastajäädytetyllä jääpallokentällä auringon laskiessa metsän taa ja hämärän hiipiessä peittämään maiseman?
Hetken päästä tuuli alkaa puremaan kasvojani siihen malliin, että joudun lopettamaan 'liitelyni' ja hakeudun takaisin laiturille irrottamaan luistimia.
Lunta tuiskuttaa aina vain sankemmin, kun suljen nahkakassin ja nousen seisomaan puisen hökötyksen päällä.
Astelen pyörälleni, kiinnitän mailan tarakalle ja lähden polkemaan kotiin purevassa viimassa.
Olisi varmaan kannattanut ottaa kaulahuivi mukaan...
Seuraavana päivänä pakkaset sitten loppuivat ja lumet sulivat sekä järven jää heikentyi.
Mutta pitkän aikajakson sääennuste lupailee toista pakkasjaksoa, liekö sitten jääpeite vankkenee entiselleen vielä ennen kuin talvi alkaa "kunnolla".
Ylipäätään tuollainen lumettomana syksynä järven jäätyminen, ja vielä tyynellä säällä, luistelukelpoiseksi tapahtuu vain noin 2 kertaa vuosikymmenessä.
Edellinen oli vuonna 1997. Seuraavaa sopivaa syksyä saan odotella ties mihin asti.
Teidän:
Kokuma - Villi ja Vapaa, Luistimilla.